Saavuttamattoman äärellä

Kuin taudissa,
kuumeen kourissa,
minä avaan ikkunan
ja hengitän raikasta aamun kylmää.
 
Sitten käännän katseeni kuuhun,
tuohon loimuavaan yön valoon.

Sietäisit hävetä. Valvotit minua, sanon sille.
Muttei se vastaa,
hymyilee vain ohuempana harsona
kunnes luovutan otteeni ja
käännyn hiljaa pois.

Olen saanut tartunnan
taudin oireet päivieni hetkiin
  sillä sinä näyt jokaisen kadun kulmassa
   tuoksut viimeisenkin väreeni pinnalla
    tunnut ohikulkevana hekumana
samalla kun aivastan syksyn kylmää.

Sitten kuu iskee minulle silmää
minä isken takaisin ja venyttelen itseni pitkäksi
sillä olen valmis odottamaan
ja minä odotan...
 milloin tuot etäisyytesi lähemmäksi
  milloin tunnen tuoksusi kielelläni
   milloin huumaa saa juoda kaksin käsin...