Kun edellisestä on aivan liian pitkä aika

Laitan silmät kiinni. Se on merkki siitä, että uskon olevani turvassa.
Miksen olisi? Siinäpä kysymys.
Ja minä makaan, lattialla, kuuntelen avoimesta ovesta ääniä. Tuulen... väreilevien haavan lehtien... lentokoneen... ajatusten... työajatusten...

Miten olis niinkuin relaaminen, totean itselleni. Ja olen siinä edelleen. Silmät kiinni. Lattialla.

Sitten havahdun. Mihin lienen. Avaan silmät ja näen valkoisen katon. Vieressä seisoo mies. Ihan tuttu kaveri. Se vienosti hymyilee ja toteaa että ruoka olis valmista.

Ei jestas, miten voi olla maailman paras tunne se, että työviikon jälkeen löytää itsensä lotjumasta lattialta, on vetäissyt pikkuiset tirsat ja sitten vielä joku pyytää syömään. Aivan mahtavaa.

Vielä pitäisi jaksaa tehdä töitä parisen viikkoa.
Mä luulen, että kestän sen.

Ainakin ajatuksella, että lomalla mä lötjyän monta kertaa viikossa ja kerään valtavasti maaenergiaa, vetovoimaa ja pilvenhattara-ajatuslentoa. En toivottavasti tee mitään järkevää (jollei se ole marjojen pakastusta) ja touhuan jotain erityisen älyvapaata.

Pari viikkoa.
Jaksaa jaksaa!