Kun aika on...

Syyskuu on ollut erikoinen. On tapahtunut asioita, joita en voi tai halua avata, lisäksi on ollut paljon menetystä ja rakkautta. 

Parina aamuna herään miehen hiljaiseen puheeseen. Ensimmäisenä päivänä lähdemme aamusta aikaisin sairaalaan. Halaan puolison ja nuorenmiehen sekä sisarukset. Silitän pedissä lepäävän kättä ja mietin miten nopeasti kaikki voi muuttua. Illalla tulemme uudestaan ja huomenna hän on poissa. Siihen tietoon mieheni minut herättää. 

Kuolema ei pelota. Suru sen sijaan iskee lujaa ja tämä hetki. Minä katson puolisoani ja mietin häntä sekä veljeään. He ovat molemmat rauhallisia ja hiljaisia. He molemmat rakastavat ja toimivat. Ei suuria ääniä, ei voiton juhlia, ei koskaan kinaa. Miten voikin olla tuollaisia ihmisiä.

Lähdetkö kävelylle? Se tekisi sinulle hyvää, sanoo mieheni. Minä vähän hoipertelen ja kyselen ehtiikö hän varmasti vielä ennen omia menojaan. Mielelläni lähden kanssasi, kuulen vastauksen. Kävelemme käsikynkkää. Syysaurinko paistaa koivujen keltaisiin lehtiin ja minun mieleeni. Tästä kannattaa nauttia nyt, kun mahdollisuus on, ajattelen.

Toisena päivänä seison kukkakaupassa. Olisi isoa auringonkukkaa, hempeitä pikkuruusuja, koristekaalia taikka gerberaa. Valitsen kelta-roosaisen kimpun miehelle. En muista milloin olisin edellisen kerran näin tehnyt, mutta siitä on ehdottomasti aivan liian pitkä aika.

Kotona minä kirjoitan korttiin: 
Sinun rakkautesi tekee ihmeitä ♥

Hiljaisten päivien herkkuja

Ennen ruskaa punertaa talojen portit

Taivaalla aurinko pilkistää pilvien välistä, ilma on kirpeä ja maa märkä yön jäljiltä. Näen kauempana naisen lastenvaunujen kanssa pysähtyvän kesken kävelyn. Hän kumartuu ja ottaa jotain maasta. Tai niin luulen, kunnes nainen jatkaa matkaansa ja me satumme samaan kohtaan. Portin vieressä on ämpäri täynnä punaposkisia omenoita. Kysyn siipalta otammeko muutaman mukaan, mutta samalla joku pihamaalla huudahtaa: "Siitä saa ottaa ja puistakin saa kerätä."

Niinpä minä otan useamman omenan mukaamme ja kotona teen syksyn ensimmäisen omenapiirakan. Vähän mieto, totean sitä maistellessani, muttei piirakkavuokaan jää kuitenkaan murentakaan...

Toisena päivänä teemme toiviomatkan samoille kulmille, mutta kaikki omenapaikat ovat tyhjiä. Pohdimme pitäisikö mennä kauppaan omppuostoksille, mutta jotenkin tämä puiden näyttämä ylitarjonta saa meidät tekemään vain pidemmän kävelylenkin.

Sitä seuraavalla kerralla omenoita tarjotaan ohikulkeville yhden jos toisen talon kulmilla. Sinä päivänä myös meidän keittiön kulhossa on keko vihreitä omenoita. 

Puraisu aiheuttaa leveän irvistyksen ja makeasta pitävä siippa toteaa, ettei näitä voi syödä. Toisin kuitenkin käy, kun lohkon omenat ja kaupan luumut vuokaan, annan kanelia ja vaahterasiirappia makeudeksi sekä mantelilastuja päälle. Lämpimät uuniomenat katoavat hujauksessa sisuksiimme. 

Olen nyt tutkimusteni perusteella tullut siihen tulokseen, että tämän alueen punaiset herkut syödään sellaisenaan (nam) ja vihreät kirpeät vain uunin kautta (nam nam). 

Yhteen asiaan en kuitenkaan ole saanut selvyyttä: Jos omena päivässä pitää lääkärin loitolla, niin miten käy, jos syö seitsemän omenaa päivässä?

Talven herkkua tai syvän vihreä katumus

Eilen kävin kuuntelemassa luentoa Joel Haahtelasta. Paluumatkalla tutkailimme Vallilan Konepajan aluetta, se kun on muuttunut sitten menneiden päivien.

Ensimmäiseksi näin rakennusmiehen kantamassa valkoisia suojakankaita jonnekin. Oli pakko ottaa kamera esiin ja tallentaa omituinen hiippari muistoihin :)

Kukkakaupan edustalla oli valtavia lehtikaali-ruukkuja. Olin ihmeissäni, runko oli vankka ja lehtiä todella paljon ja yksi ruukku maksoi vain 32 euroa. 

Koska lehtikaali kestää hyvin kylmää (ainakin lasitetulla parvekkeella), niin voisin syödä aika pitkään omasta "puustani" lohturuokaa. Niin ajattelin, mutta sitten vain en osannut päättää mitään, en minkä ruukun valitsisin tai muutakaan, ja jätin painavat ruukut odottamaan seuraavaa herkkusuuta.

Olen aivan varma, että ensi kerralla kun maksan 200 gramman lehtikaalipussia kauppareissullani mietin miten tyhmä olin, kun jätin ruukun ostamatta :)

***

Tänään täällä on sadesäätä koko päivän ja tuulta 9 metriä sekunnissa kaupan päälle. Minua ei huvita mikään, ei ainakaan ulos meno sillä olen tehty sokerista (ehkä siippa tykkää minusta juuri sen vuoksi). Taidanpa siis ottaa yhden omenan ja toivoa että kevät tulee pian... 

Mistä tuleekin mieleen, että 16.9. kaupassa oli jo sata metriä joulusuklaata myynnissä. Voi jestas sentään ;-)

Ihanaa kun viimeinkin saa siivota

Kristiinan syyskuun haasteessa kysytään mitä siivosit viimeksi. 

No minun kohdallani sattuu ja tapahtuu ruokapöydän kanssa aina vaan. Mieleni on tehnyt heittää pöytä menemään jo aika monta kertaa. Mutta jostain syystä (pöytä on juuri sopivan kokoinen ja sen kotoa roudaus vaatisi voimaa tai moottorisahaa) ajattelin vielä kerran antaa sille mahdollisuuden.

Taustaa niillekin, joita ei kiinnosta yhtään

Ostimme täyspuisen keittiön pöydän aikoinaan. Se ei ollut parasta eikä edes toiseksi parasta A-luokkaa, vaan hintava B-luokan pöytä. Mutten ajatellut sen enempää. Mitäs nyt yksi kirjain voisi vaikuttaa, mietin hiljaa.  

No kului aikaa ja kun pöydän pinta oli muhkurainen, niin astiat kuluttivat epätasaisesti vahapinnan pois. Kävin ostoliikkeessä kysymässä mitä tehdä asialle. "Laita vahaa", kuului vastaus ja minähän vahasin. Seuraavana vuonna tilanne näytti samalta, eli hio pöydän pinta ja vahaa. Ja kuten arvaat tein saman tempun monta kertaa. (Eräänä vuonna vahasin eri merkin tuotteella ja näin punaista ;-).

Tarpeeksi hionneena ja vahanneena päätin yks vuosi, että maalaan pöydän. Etsin hyvän maalimerkin ja vielä sen päälle laitoin suoja-aineen, jonka piti kestää kaikki kuumat astiat yms. mitä nyt ruokapöydälle laitetaan. Ihan kiva juttu. Maali näytti hienolta, mutta se pirun suoja-aine, se tarttui ihoon kiinni. Minähän en tykkää, että pöytä himoitsee pigmenttiäni, joten viime syksynä minulta meni hermo.

Esileikki on pitkäjänteistä odotusta

Siippa ajatteli, että hän avittaa minua tuskassani ja hioi pöydän pinnan, kun minä vasta etsin tietoa miten käsitellä pöytä lopullisesti ja ikuisesti. 

Tiedon löydettyäni tajusin, että minun pitää odottaa kesään asti, jolloin voin käsitellä pöydän kotonani. Sitä kun ei saa parvekkeelle, eikä kämpästä poiskaan, tai jos saa, niin se lähtee kaatikselle. 

Niinpä ostin pöytäliinan ja aiheutin toisenlaisen pulman. Minä kun tykkään vain pellavaliinoista, mutta kodissamme asustelee henkilöitä, jotka eivät saa pidettyä vaaleita kangasliinoja puhtaana, hehee. Eli elin kuukausikaupalla öllön kerniliinan kanssa. Jäk.

Toimeen nainen! Toimeen!

Tuli kesä. Enkä jaksanut mitään. Tuli loma, ja sekin meni menojaan. Sitten mies lähti kurssille ja minä ajattelin, että nyt jos ei koskaan. Minä otin ohjeet esiin ja sekoitin petsivärin sinoliin ja kiehuvaan veteen ja vetelin värin pöydän pintaan.

Seuraavaksi pöydän pintaan siveltiin lakka (pienellä lakkabensiinilisäyksellä). Odottelin kuivumista ja hioin pinnan, jotta saatoin vetää uuden lakkapinnan, jonka kuivumista odottelin vielä pidempään.

Siippa tuli kotiin ja minä olin höyryisenä sohvalla (no-no, käytin hengityssuojaa touhutessani ja pakenin kotoa useiksi tunneiksi pois, mutta illat haistelin koti-ilmaa, mikä tuntui jäävän nenääni kiinni). 

Seuraavaksi tein lasyyrin kahdesta väriaineesta ja lakasta. Sitä siis pöydän pintaan ja nyt alkoi näyttää jo hyvältä. Alla oleva kirsikan värinen petsi näkyi tumman sävyn alta, mutta vielä hiukan liian paljon. Annoin lasyyrin kuivua, hioin ja vetelin uuden lasyyripinnan pöytään. 

Tässä vaiheessa alkoi mittari tulla taas täyteen. Kotona sattuu nimittäin elämään pölyeliökunta, joka hillui poissaollessani myös keittiöön ja tarttui innolla lakkakerrokseen.

Voin sanoa, että kuumenin hiukan. Ja hioin, pyyhin ja lakkasin enemmän kuin alunperin suunnittelin. 

Kun pöytä viime viikon torstaina sai vihdoin viimeisen pintakäsittelyn, vannoin kautta kiven ja kannon, että tämän jälkeen en enää ikinä milloinkaan käsittele tätä pöytää. "Muuten mörökölli minut syököön!" 

Pinta on nyt tosi kivan värinen, mutta totean samalla, ettei koskaan pitäisi tehdä tällaista työtä kotona, kun ilmastointia ja pölyä ei voi hallita kunnolla. 

Minä laitoin pensselit, purkit, suojausvälineet ja pullot omille paikoilleen. Kellariin lähti jäljelle jääneet ainekset ja sorttiin jätteet (petsi + lasyyrilakka + lakkabensiinijätteet). 

Olen superiloinen, että pöytä on nyt tehty, vaikkei siitä priimaa tullutkaan. Voin vihdoin syödä ruokani siihen suunnitellun huonekalun äärellä. 

Vielä iloisempi olen, ettei minun enää tarvitse haistella lakkaa, ja että sain sivupöydän tyhjäksi purnukoista ja siveltimistä, jotka muistuttivat minua jatkuvasti pöydän keskeneräisyydestä.