Maanantaina soi ovikello keskellä päivää. Äiti tulee sisään, istahtaa keittiön pöydän ääreen ja kertoo, että isä on sairaalassa. Emme tiedä mistä on kyse, mutta siellä hän nyt on.
Iltapäivällä äiti menee sairaalaan. Minä soitan isälle illemmalla. Menen seuraavana päivänä sairaalaan ja soitan äidille illalla. Ja näin asia etenee. Syykin alkaa jo valjeta, kun kardiologian osastolla ollaan.
Mutta jottei tässä olisi tarpeeksi, niin tällä viikolla pitää siivota vanhempien asunto, siirrellä huonekaluja sivuun ja peittää ne muovilla. Toisaalta pitää pakata kolmen kuukauden tarpeet ja muuttaa vuokra-asuntoon. Ensi maanantaina kun alkaa putkiremontti, eikä kotiin voi mennä.
Eihän siinä mitään, mutta kun isä ole ole innokas pyytämään apua. Hänellä on omat vakiintuneet tapansa ja minun käsitykseni asioista menee eri suuntaan. Tiedän, että tulen astumaan nyt varpaille, mutta mitä väliä. Tämä saattaa sattua tulevaisuudessa sydämeen, ehkä molempien. Jos näin, niin toivon, että positiivisessa merkityksessä.
Parin nukkumattoman yön jälkeen otan käyttöön meditoinnin, aamun joogahetket ja erityisesti rauhoittumisen. Sillä tällä viikolla tajuan kuinka samanlainen olen faijan kanssa. Minussa on sitä samaa salamoivaa energiaa, joka rasittaa minua (saati puolisoa). Minä stressaannun helposti, minkä vuoksi kehoni on hälytystilassa ja aina on vaivaa tai kipua jossakin.
Ehkä juuri tämän ymmärryksen vuoksi olen seurannut itseäni tarkemmin. Vaikka välillä ajatuksissa pyörähtää hurrikaani, niin kiellän sen asettumisen itseeni. Pidän tiukasti jalat maassa. Olen nyt keskittynyt ainoastaan asioihin, joihin minulla on mahdollisuus vaikuttaa. Minä puhun itselleni vain lempeästi, muuhun ei ole varaa. Minä mietin ratkaisuja, mitä tehdä, miten ja milloin.
Isä on nyt hyvässä hoidossa, kiitos siitä. Äitikin on onneksi aika rauhallinen ja jaksaa pakkailla. Toivottavasti viikonloppu sujuu rauhallisesti ja hyvin.
Tässä ei kai voi kuin ajatella, että toivottavasti tästä kaikesta seuraa jotain todella hyvää ♥♥
Ajatuksistasi tulee mieleen tyyneysrukous (Niebuhr: ”God, grant me the serenity to accept the things I cannot change, courage to change the things I can, and wisdom to know the difference.”), jota yritän muistaa toistaa, kun ajatukset ja vaatimukset itselle lähtevät laukalle. Tunnistan tuon mainitsemasi hälytystilan. Olin siinä vuosikymmeniä, sitten muutama vuosi sitten tuli äkkipysähdys, ja nyt yritän opetella uusia tapoja olla, mikä on näin viiskyt plus -ikäisenä erikoiselta tuntuva tilanne. Siihen vielä lisänä hätäännys omien vanhempien vanhenemisesta ja siitä, että minun vuoroni on nyt olla huolehtiva ja rauhoittava osapuoli.
VastaaPoistaToivottavasti tilanne lähtee kohenemaan ja isäsi selviää hyvin! Voimia sinulle! ❤️
Joululainen, kiitos <3 Tyyneysrukous onkin tuttu jostain menneiltä ajoilta. Ehkä nuo äkkipysähdykset onkin niitä paikkoja, joissa isommat muutokset voi syntyä jopa kertaheitolla. Minä olen yrittänyt muuttaa asioita pikkuhiljaa ja sitkeästi, mutta aina välillä tuntuu, että jos jollain alueella astuu askeleen eteenpäin, niin silti jossain muualla taantuu pari askelta taaksepäin.
PoistaKontrollintarve on vihoviimeinen matkakumppani. Onneksi vuosien varrella olen uskaltanut päästää vähän irti tuosta kumppanista. Tai ehkä jopa aika paljon, kun katson taaksepäin.
VastaaPoistaÄkkipysähdykset todellakin opettavat.
Pikaista paranemista isällesi!
Susu, kiitos, isä voi jo paremmin <3
PoistaOn hienoa huomata, että on päässyt eteenpäin ikävästä kontrollin tarpeesta. Minua ainakin ärsyttää se, miten paljon egoni haluaa pitää kiinni kaiken maailman jutuista. Haluaisin välillä irrottautua koko egosta, mutta homma ei taida olla ihan simppeli. Asia resonoi minuun nyt niin paljon, että muutin kuvaan sanan kontrollin tilalle vaikuttamisen. Se tuntuu paljon pehmeämmältä termiltä ja ehkä tulen sen kanssa paremmin juttuun :)
Minä olen ihan samanlainen stressailija. Miten paljon helpompaa elämä olisikin jos ei aina murehtisi sellaista mitä ei ehkä tapahdukaan. Mutta minkä sitä luonteelleen voi. Olen huomannut että kun yhden murehditun asian voi jättää pois mielestä, niin jo keksii seuraavan murehdittavan.
VastaaPoistaIsällesi paranemisia ja teille muille jaksamisia.
Kristiina, kiitos <3
PoistaJuuri näin, turha murehtiminen on turhaa. Toivon tässä päivien kuluessa, että kun nyt harjoittelen päivittäin rauhoittumista ja pään tyhjennystä, saisin asiaan säännöllistä pysyvyyttä. Ehkä jonain päivänä pää on sen verran selkeä, että kehokin voi rauhoittua :)
Voimia sinulle ja perheellesi! Toivottavasti kaikki järjestyy parhain päin!
VastaaPoistaItse olen huomannut, että kun elämässä tulee jokin haastava tilanne, läsnäolokyvyt ovat silloin parhaimmillaan. Kun tilanne haastaa, keskittyminen terävöityy, kun näkee jotenkin tavallista selvemmin, miten itse ajattelee ja käyttäytyy. Tämän terävöitymisen ansiosta saa jostain ikään kuin lisävoimia taistella murehtimista ja liiallista ajattelua vastaan, ja jopa pienet onnen hetket kaiken kaaoksen ja epätoivon keskellä tuntuvat jotenkin kirkkaammilta ja voimakkaammilta kuin normaaliarjessa. En tiedä, ymmärsitkö yhtään, mitä yritin ajaa takaa, mutta tällainen kokemus itselläni on. Ja pointtini on vissiinkin se, että loppujen lopuksi haasteet tuovat meitä lähemmäs itseämme ja muita.
❤️
Satu, kiitos <3
PoistaOlen täysin samaa mieltä. Muistin heti kommenttiasi lukiessa, että juuri noin minulle on käynyt aiemmin. Sama terävöityminen on voinut kestää koko päällä olevan tilanteen läpi ja vielä jonkin aikaa myöhemminkin arjen palattua vanhoille raiteilleen.
Otan nyt itselleni tämän viimeisen lauseesi, se tuntuu todella oikealta.
Palasin vielä tänne, kun piti tulla kopioimaan tuo kuva itselleni, jotta voin katsella sitä säännöllisin väliajoin ja muistuttaa itseäni keskittymään siihen, mikä on keskittymisen arvoista. 🤭 Kiitos siis siitä ja kaunista päivää! 🤗
PoistaSatu, ole hyvä <3
PoistaVoimia putkiremppaevakkojärjestelyihin ja paranemista isällesi!
VastaaPoistaRva Kepponen, kiitos kovasti <3
PoistaVoimia sinulle ja paranemisia isälle!
VastaaPoistaTaru; kiitos kovasti isänkin puolesta <3
Poista