Maanantaina soi ovikello keskellä päivää. Äiti tulee sisään, istahtaa keittiön pöydän ääreen ja kertoo, että isä on sairaalassa. Emme tiedä mistä on kyse, mutta siellä hän nyt on.
Iltapäivällä äiti menee sairaalaan. Minä soitan isälle illemmalla. Menen seuraavana päivänä sairaalaan ja soitan äidille illalla. Ja näin asia etenee. Syykin alkaa jo valjeta, kun kardiologian osastolla ollaan.
Mutta jottei tässä olisi tarpeeksi, niin tällä viikolla pitää siivota vanhempien asunto, siirrellä huonekaluja sivuun ja peittää ne muovilla. Toisaalta pitää pakata kolmen kuukauden tarpeet ja muuttaa vuokra-asuntoon. Ensi maanantaina kun alkaa putkiremontti, eikä kotiin voi mennä.
Eihän siinä mitään, mutta kun isä ole ole innokas pyytämään apua. Hänellä on omat vakiintuneet tapansa ja minun käsitykseni asioista on menee eri suuntaan. Tiedän, että tulen astumaan nyt varpaille, mutta mitä väliä. Tämä saattaa sattua tulevaisuudessa sydämeen, ehkä molempien. Jos näin, niin toivon, että positiivisessa merkityksessä.
Parin nukkumattoman yön jälkeen otan käyttöön meditoinnin, aamun joogahetket ja erityisesti rauhoittumisen. Sillä tällä viikolla tajuan kuinka samanlainen olen faijan kanssa. Minussa on sitä samaa salamoivaa energiaa, joka rasittaa minua (saati puolisoa). Minä stressaannun helposti, minkä vuoksi kehoni on hälytystilassa ja aina on vaivaa tai kipua jossakin.
Ehkä juuri tämän ymmärryksen vuoksi olen seurannut itseäni tarkemmin. Vaikka välillä ajatuksissa pyörähtää hurrikaani, niin kiellän sen asettumisen itseeni. Pidän tiukasti jalat maassa. Olen nyt keskittynyt ainoastaan asioihin, joihin minulla on mahdollisuus vaikuttaa. Minä puhun itselleni vain lempeästi, muuhun ei ole varaa. Minä mietin ratkaisuja, mitä tehdä, miten ja milloin.
Isä on nyt hyvässä hoidossa, kiitos siitä. Äitikin on onneksi aika rauhallinen ja jaksaa pakkailla. Toivottavasti viikonloppu sujuu rauhallisesti ja hyvin.
Tässä ei kai voi kuin ajatella, että toivottavasti tästä kaikesta seuraa jotain todella hyvää ♥♥
Ajatuksistasi tulee mieleen tyyneysrukous (Niebuhr: ”God, grant me the serenity to accept the things I cannot change, courage to change the things I can, and wisdom to know the difference.”), jota yritän muistaa toistaa, kun ajatukset ja vaatimukset itselle lähtevät laukalle. Tunnistan tuon mainitsemasi hälytystilan. Olin siinä vuosikymmeniä, sitten muutama vuosi sitten tuli äkkipysähdys, ja nyt yritän opetella uusia tapoja olla, mikä on näin viiskyt plus -ikäisenä erikoiselta tuntuva tilanne. Siihen vielä lisänä hätäännys omien vanhempien vanhenemisesta ja siitä, että minun vuoroni on nyt olla huolehtiva ja rauhoittava osapuoli.
VastaaPoistaToivottavasti tilanne lähtee kohenemaan ja isäsi selviää hyvin! Voimia sinulle! ❤️