Aivan vapaasti ja hillittömästi

Aamulla aikaisin ympärilläni kuuluivat unien äänet
ja ilma oli kovin mustanpuhuva.

Nousin kuitenkin viikon parhainpaan päivään
ja hipsin hiljaa keittiöön.

Kun katsoin alkavaan aamuun,
pihalampun alta lentäviin lehtiin
ja puiden oksien villiin liikkeeseen,
olin hämmentynyt yöunistani,
pöpperöinen nestevajauksesta
ja iloinen tulevasta päivästä.

Lauantai,
se on viikonpäivistäni rakkain.
Kaikki on edessäni,
hetken vapaus
vaikka vain kaksi päivää
olla kuin ellun kana.

Niinpä minä vapaana kaikesta katselin ulos. Ihan vaan ihmettelin maailmaa itsekseni. Kun jatkuvasti vain tuulla rojusi
ja tuntui, että tämän viikonlopun aikana viimeisetkin lehdet lähtevät puista, minä ajattelin olevani nuo puut. Halusin antaa oksieni heilua yhtä hillittömästi, keinuttaa runkoa sivulta toiselle ja päästää kaikki lehdet, vanhat ja aikansa eläneet irti. Maatukoot minusta kaikki turha ja tulkoon talven pakkaset ja satakoot kirkkaat kristallikiteet päälleni. Minä alan kuulkaa olla valmis tähän muutokseen.

Aijon tänä viikonloppuna heilua kotona ja puistella pölyt itsestäni. Kenties imurinvarren kanssa taikka sitten en. Mutta varmasti hoilaan kovaa ja korkealta ja vemputtelen itseäni niin, että kaikki istumisen ja tietokoneilun vaivat saavat tuta.

Ja se hetki on nyt.
Nyt kun perhe katosi talosta, minä aion hillua vähän aikaa ympäri asuntoa villi virnistys naamallani. Vapiskaa naapurit ;-)

Vastustamattomia pakoajatuksia

Aamulla oli sininen hetki.
Sellainen lyhyt aika, jolloin ilma hämyilee ja ulkona värit hehkuvat syvinä.

Minä laahasin jalkojani ylämäkeä kävellessäni,
tennareilla pöyhin koivun ja haavan kultaisia lehtiä,
tuijottelin puiden sadetta
ja samalla oloni oli hiukan haikea.

Mistä lie minut on tehty,
kun kaipaan rajatonta aikaa itselleni.
Mielessäni kasvaa pohjaton halu vain kävellä kuivan lehtikahinan keskellä
taikka maistella kuumaa lakritsateetä
tuijotella liekin keinuntaa suklaanruskeassa kynttilässä
kuunnella myöhäisen illan jazzia
ja kaivautua omaan sisäiseen maailmaani
kadota jonnekin pois
kauas käytännön asioista
varsinkin näistä päivätöistä...

Huomaan kuitenkin vain eteneväni ylämäen loppuun
ja käännyn asemalle päin...
Täällä on tapahtunut jotain
sillä lehdet ovat värjäytyneet villeiksi
ja minä vaihdan omaa kanavaani.

Jos olen vastustamaton,
niin jaksan tämän.
Jos päästän kireästä halustani irti,
niin kevenen harmaasta kenties punaisen sävyyn.

Kevyemmin on kai helpompaa
ja ikä tuo kai hellyyttä omaan tylsyyteen
...
ainakin olen jo sitä ikäluokkaa
että minun pitäisi olla vastustamaton ;-)

Miehen suojelusenkeli

Syksyn lehtien putoaminen sai minut eilen tipahtamaan omaan kuoppaani.

Kävin parvekkeen kimppuun.
Juoksin eteiseen hakemaan lisää vaatetta, sillä viima kävi ytimiin ja luihin.
Raahastin kuolleet kasvit kompostiin ja sekoitin mullat maahan.
Oloni oli vauhdikas ja innostunut.

Etenin tuolien siirtämisessä eteiseen, purin pöydän kasaan.
Kiipesin tuolille kurkottamaan isoa kassia, johon saisin pöydän suojaan.
Kassi oli liian pieni ja hikisenä raahasin tuolin uudestaan yläkaapin eteen.
Melkein löin pääni kaapinoveen, siirsin lamppupaketteja liian kovakouraisesti jo pienessä hiessä...
onneksi sain vihdoin isomman ikeakassin käsiini.
Palasin pöydän luokse ja paketoin sen kassiin.
Enkä tiedä enää oliko vauhdikkuudesta mitään jäljellä.

Kannoin tuoleja rappusia pitkin kellaria kohti, raahasin pöydän seuraavalla kierroksella, sitten vielä kannoin aurinkovarjon ja pesemäni ruukut ja muut.
Ja avasin verkkokellarin oven.

Pirun sarvet kasvoivat otsastani.
Päästin parkaisun
ja aloin raivata tietäni sille paikalle, jossa tuoleja talvisin säilytetään.
Minä murisin prkl ja kaikki tietämäni rumat sanat
ja yritin raivota ehjin nahoin sen kaiken rojun ja joo-mä-heitän-pois-tän-tavaran kanssa.

Kun sain viikatteen ja painavan lapion tungettua tuolien jälkeen paikalleen
olin hiestä märkä
saatanallisessa tilassa
ja niin, hiukan kiitollinen siitä, että mies oli kaukana kilometrien päässä.

Kun se tuli kotiin sanoin:
"Sulla oli suojelusenkeli tänään mukanasi. Et ollut paikalla kun minä kävin kellarissa."

Se katsoi minua varovasti ja hiljaa ja minä päästelin samat tunteet maailmalle hiukan prkleitä säästellen. Vai kiroilinko laisinkaan sillä tiesin, että naisen tunnepurkaukset ovat aivan tarpeeksi kamalia kohtaamisia rauhallisille miehille ilman tehosanojakin.

Miten lie tänään aamukahvilla sama aihe nousi esiin ja samainen kiilusilmänoitani heräsi. Minä jo mietin, että pitäisikö minun lähteä terapiaan, jos tällainen kamala soppa syntyy aina kun näen itselleni turhaa tavaraa pyörimässä lattialla, vaatekomerossa, sängyn alla tai kellarin käytävillä. Ehkä olen tosiaankin terapian tarpeessa.

Samassa huomasin, että mies jota rakastan joka solullani on taas kohtuuttoman emootiokohtauksen lamaannuttama ja pyysin anteeksi. (Pyysinkö oikeasti kuitenkaan, olenko vuoden päästä samanlainen hirviö-nainen. Missä asuu mun zen-aummmm-tyyppi?)

Päivä jatkui, miehet lähtivät sotimaan miesten sotia ja minä jäin kotiin arkiaskareisiin. Pesin pyykkiä ja pesin itseni. Pesin mielestäni murheita ja pahaa mieltäni. Muistelin rakkaudensiemeniä sisälläni ja aloin purkaa pyykkiä koneesta kuivausrumpuun.

Ja minä nauroin ääneen. Sain ansaitusti nenilleni. Aivan itseltäni ja ehkä varsinkin mieheltäni.

Minä aloin ravistella pestyjä pyykkejä sekä ainakin kahta nenäliinaa, jotka olivat peseytyneet pieniksi puhtaiksi palasiksi. Levitin niitä ympärilleni kylpyhuoneeseen puistellessani vaatteita ja päätin olla hiljaa kellarista. Jos en mene sinne, niin en saa kohtausta. Ja jos opin tekemään niinkuin mieheni sanoo, ja katson housujen taskut ennen pyykinpesua, niin pääsen vähemmällä siivoamisella.

Mä olen tänään hiljaa.
Aummmmmm

Merkkihaaste ilman merkkejä

Flunssa on ärsytyslistani kärjessä. Olen kuluttanut kylkeni kipeäksi makaamisesta ja koska elokuvalistani on kohta katsottu loppuun, niin ajattelin kokeilla tietokoneella oloa ja nappasin blogimaailmassa liikkuvan haasteen.

Muutin Pohdiskelijaa mukaillen tämän ei-niin-merkki-haasteeksi. Kuvissa on kuitenkin ainoastaan merkkilehtien kansia =)

Tässä siis sellaista, mitä et ole tiennyt ja mitä et ehkä halunnutkaan tietää...

Laukku
en oikein voi kantaa olalla laukkua, joten fyysisesti ja visuaalisesti käteeni käy vain pieni laukku.

Lompakko
voisko joku keksiä pienen suuren lompakon, jonne mahtuu kaikki turhat muovikortit ja jossa on vetoketjullinen kolikkopuoli ja silti lompakko mahtuisi siihen mun pieneen laukkuuni? Voisiko?

Aurinkolasit
käytän vain tositilanteessa, jos tilanne muuttuu nostan ne heti päälaelle.

Korut
kun on pitkä kaula, niin laitan siihen koristeita ja kun on holtittomat ranteet, niin peitän niitäkin koruilla.

Kengät, Tennarit
Aah. Voin käyttää korkokenkiä ja tepastella tennareilla. Molemmat näyttää hyviltä jaloissa, kunhan niihin löytää sopivat vaatteet ;-) Jos saisin kolme lisähuonetta kotiini, niin antaisin yhden suosiolla miehelle kirjastoksi, toisen täyttäisin kengillä ja laukuilla ja kolmannesta tekisin maalaushuoneen.

Farkut, T-paita
omistan kai yhdet farkut... vai heitinkö ne joskus pois. T-paidat on kivoja miesten päällä. Mulla on vain toppeja ja jotain ei-oikeita-t-paitoja.

Kännykkä

en jotenkin tykkää näistä vempaimista, mutta kannan silti mukanani. Osaan jo soittaa, tekstata, surffailla, kommentoidakin (jos hermot kestää) ja kuunnella musiikkia.

MP3

lojuu hylättynä erään käsilaukun sivutaskussa, se raukka on nyt kännykän syrjäyttämä...

Tietokone
on bloggaajan suuri kaveri, mutta on käsisärkyihin saatanallinen kapine.

TV

ehdottomasti leffateatterin jälkeen paras elokuvien katseluvehje.

Meikit
joo-o. Meikit on ikääntyvän naisen mahtava taikakalu. Kannattaa kuitenkin katsoa mitä naamaansa laittaa, kaikki kallis ei ole naisen eduksi. Ikänäkö on hieno juttu, sen avulla peilistä katsoo lähes photoshopattu nainen ;-)

Kasvovoide, Deodorantti, Hammastahna, 
Shampoo/hoitoaine, Saippua
Tässä järjestyksessä: kasvoille, kainaloihin, hampaisiin, hiuksiin ja käsiin. Pienenä mainoksena voin suositella lämpimästi siirtymistä luomushampooseen ja öljyhoitoon.

Tuoksu
suihkun jälkeen annan navalleni täyden huomion ja suihkautan sille mustasta matkasuihkepullosta taivaallisen tuoksun.

Mineraalivesi, Viini, Drinkki
Mineraalivettä nautin vain ulkomailla. Kotimaassa juon tavallista vettä selvästikin liian vähän. Valko- ja punaviiniä menee harvemmin kuin vettä. Drinkit, niiden makua tuskin muistankaan, vaikka nuoruuteni drinkki-illat muistan kyllä.

Leipä, Ruoka
Leipää syön harvoin ruuan kanssa. Ruokaa syön päivittäin. Koska olen allerginen sellerille ruokailusta muualla kuin kotona on tullut ärsyttävän pelottavaa. Allergiat on takapuolesta. Mutta ruoka on muuten kiva asia. Marjat on parasta!

Jäätelö, Karkit
lakritsajäätelö ja vaniljajäätelö on nam. Karkit, niissä kaikissa lukee nimeni... mä vastustelen niitä jos vain kykenen...

Lakanat
ne on ihanat kun ne on puhtaat. Niitä on kiva rytätä. Niihin on ikävä joutua kiedotuksi.

Kampaaja
sen nimi on Jorma ja se on taivaallisen upea tyyppi!


Alusvaatteet
Käytän. Yläosan pitää olla napakan tehokas. Alaosan ei pidä kuroutua mihinkään. Alusvaatteissa on oltava sellainen leikkaus ja sopivasti pitsiä, että ne mukautuvat kauniisti omiin kurveihin.

Päivälehti, Lehti
En lue. Ei kiinnosta. En tilaa yhtään lehteä. Luen netistä Hesarin jos siinä on jotain mitä pitää tai pitäisi tietää. Tilaisuuden tullen luen muiden tilaamia lehtiä, jos ei ole parempaa tekemistä.

Sänky
jos sitä ei ole, niin pitää nukkua lattialla tai sohvalla. En suosittele kumpaakaan, siitä saa vain pahan mielen sekä selän tai niskan kipeäksi. Hanki oma sänky, tuuleta huone ja kipua lakanoittesi väliin mieluiten kun siltä tuntuu ja tee siellä mitä ikinä mieleen tulee (kunhan se on laillista).

Pysykää terveinä ja ottakaa D-vitamiinia =)

Hard to handle

Nainen

se on vaikea tapaus
siitä ei ota millään selvää
sen tajunnan virtaa ei koodaa auki erkkikään.

En ymmärrä sen elekieltä
en tajua sanallista tykitystä
saati salamoivia silmiä taikka tylysti ohittavia katseita.
Mistä viidakosta se on tullut tähän kaupunkiasuntoon
tuo terävähampainen mykkä raivotar, joka halutessaan rikkoo tärykalvot falsetillaan?

Nainen, vielä siinä on jotain,
jotain ymmärryksen tuolla puolen.


   Sinisessä illassa

   sinulla on hetken häive

   rento rytmi, letkeä lanne ja vikkelät kädet

   suustasi tulee matalalla äänellä sanoja

   ja katseesi on etäinen

   pimeä pukee sua, sun olotilaa

   iso mies,

   pieni ukulele suurissa kourissa.

   Illan hämyssä

   katson huultesi liikettä

   näkymättömiä aaltoja

   voisin osallistua lauluusi

   hengittää ilmaasi

   olla vapaa ja kontrolloimaton

   päästää pääni pälkähästä ja olla mieletön

   mutta koska olen pahalla tuulella

   niin jalkani heiluu vain hiukan

   ja huuleni puristan pieneen mutruun...

Nainen

se on vaikea tapaus...
Minä katson pientä suuta ja mietin...
Ja sitten näen syvällä sisällä sen

hengen
joka on herkkä
oranssi liekki egon tuulen riepottelema
ja sen elämästä puuttuu vain läsnäolevan

halaus

Enkä ehkä halua kuulla puhelimen soivan

Kun puhelin soi
ja kuulen hengityksen katkonaisen
sanon, hengitä, kulta hengitä
ja odotan mika sana seuraavaksi siirtyy korviini.

En ole enää niinkuin ennen.
Minä mietin seuraavaa siirtoa tässä maailmassa.

Kirpeän aurinkoisen syksyilman loimussa,
kävelen rinnallasi mutkaista ja suoraa ylä- ja alamäkeä.
Kyyneleet laskeutuvat poskilta
kastellen kaulanikin.
Jos vastaantulija näkee ne
ei sillä ole mitään väliä.

Me lähdemme kohti desinfioituja huoneita
ja suoleni ovat menneet mutkalle ja solmuun.
Eikä asiat ole niinkuin vielä hetki sitten.

Perillä me näemme pienen suuren ihmeen
kiharaiset hiukset
kalpean ihon
avoimet silmät
ja hymyilevät kasvot.

Eikä voi olla mitään hienompaa
kuin hymysi.

Ei tähän hetkeen.

Kuva: Henrietta

Hitaita päiviä

Olen istunut loputtoman kauan paikallani, varjossa auringon alla. 

Rouva O on suunnannut lauttansa taas mereen. Minä mieluummin käyn kerran hitaasti uimassa ja palaan takaisin omaan maailmaani.

Täällä minä istun, joka ainoa päivä. Joskus kolme tuntia, toisinaan kaksi taikka neljä. Minulle ajalla ei ole nyt väliä, sillä maisema on henkeäsalpaava ja käsittämättömän rauhoittava. Minä ainoastaan olen, katselen merta, seuraan O:ta lautallaan, luen hymyillen ja itkien kirjaa: "Kirjallinen piiri perunankuoripaistoksen ystäville" tai kirjoitan mielessäni sinulle.

Huomaan usein hetkien säkenöivän kauneuden. Laajenen välillä rajattomaksi, kun katson taivaalla lipuvia pilviä. Valkoisia pehmeitä muotoja, pumpuleita, jotka irtoilevat toisistaan sulaen pikkuhiljaa siniseen. Sama sini vastaa pisaroina meressä. Meren laineilla ui yhtenä suurena perheenä lokkeja (ne laulavat toisin kuin siellä kotona). Linnut nousevat ilmaan kiertämään suurta ympyrää aina kun vene irtoaa rannasta, mutta palaavat hetken kuluttua takaisin keinumaan aalloille. 

Kun ystäväni lautta palaa rantaan ja hetki tuntuu oikealta me nousemme rinnettä ylös isolle talolle. Lopulta istahdamme terassin valkoisille tuolille, rouva O aurinkoon ja minä varjoon. Joskus edessämme on kuuma kahvi, mutta useimmiten kylmä valkoviinilasi. Meri häikäisee kauneudellaan täälläkin, samoin tuo kaunis lahdenpoukaman vastaranta. Siellä talot häviävät vehreisiin puihin, rinne kumpuilee ylös, alas ja kirkko loistaa kirkkaan valkoisena pikku saarellaan. 

Päivittäin minä seuraan pientä seuruetta, en mitenkään julkeasti vaan ennemminkin lempeällä rakkaudella. Tämä seurue koostuu miehestä ja kolmesta naisesta. He siirtyvät joka päivä lounaan jälkeen tälle samalle terassille. En tiedä ovatko he sisaruksia vaiko vanhemmat ja tyttäret, mutta vanhoja he ovat, pieniä, lyhyitä ja suloisen vanhoja. Yksi naisista on varsamaisen laiha lyhyissä shortseissaan, luulin häntä ensikerran takaapäin katsoessani nuoreksi tytöksi. Ohitse kävellessäni huomasin paksun mustan tukan peitossa olevat suloiset syvän ryppyiset kasvot. Toinen nainen pitää päällään aina tyttömäistä hametta, hän on isosilmäinen, jollain tavalla hauras, kuin valkoista harsoa. Miehellä on suloiset höröttävät korvat ja vanhimmalla naisella kaunis isokiharainen kampaus. Jos englannin nummilla olisi pieni talo, näkisin heidät siellä istumassa ja syömässä samalla hitaalla hartaudella aterioitaan. Nyt nämä neljä kaunista ja vanhaa istuvat Korfun saarella, valkoisilla tuoleilla, jutellen hiljaa päät yhdessä toisiaan kohti sekä kulkevat pareittain, joku aina tyttömäistä naista hellästi tukien. 

Tällä valkoisella terassilla, rinteellä kauniin meren äärellä tunnen siirtyneeni kuin Hercule Poirotin maailmaan, jonnekkin vanhaan ja hohdokkaaseen. Minä tunnen olevani pieni kupla meressä, ja samalla olen syvä juonne silmäkulmassa. Olen huomaamaton ja kuitenkin huomaan. Olen osa jotain isompaa, jotain sellaista, jota ei kuvaa nämä kirjoitetut rivit tai hetkien kuvaukset.

Oikeasti me olemme yhtä suurta energiaa, loistavaa sädettä, jonka loimussa on vain hyvä olla.

Kiitos rouva O, joka toit minut tähän hetkeen ja näihin vapauttaviin ilmanaloihin.