Kipu ei tapa minua -egoni yrittää kyllä

Tiedättekö sen tyypin, joka illalla sanoo itselleen: olen niin kipeä ja huonovointinen, että huomenna minä jään kotiin toipumaan. Se tyyppi, joka kuitenkin herää aamulla kellonsoittoon, nousee tikkana ylös ja lähtee töihin. Sama tapahtuu kerta toisensa jälkeen, milloinkaan aamulla pysähtymättä ja miettimättä, että ketä kunnioitan, kun en kunnioita omaa kehoani tai terveyttäni.

Minä olen mennyt tällä tavalla jo pitkään. Olen ajautunut sisäisestä viisaudestani kauas tuhansia kilometriä moottoritietä automaattiohjauksella. Olen kuunnellut ainoastaan sitä tyyppiä päässäni, joka ei kuuntele minua itseäni.

Sitten kävi niin, että tiistaina varasin ajan lääkärille perjantaiksi. Ajattelin käydä hoitamassa lekurin kanssa pari asiaa ja samalla keskustelemassa pitäisikö saada lääkettä naiselle, kun se aina vaan on sairas ja kulkee pelkällä tahdonvoimalla. Tuli perjantai ja tuo valkotakkinen kaveri kuunteli minua, laittoi laboratorioon, pyysi takaisin huoneeseensa, kuunteli vielä hetken ja sanoi: Nyt sinä lähdet kotiin etkä mene töihin vähään aikaan.

Minä järkytyin ja sen jälkeen minä olin vihainen -itselleni. Olin ihan saatanan vihainen.

Ensin en tajunnut miksi, mutta nyt hiljaa oltuani ymmärrän jotain:

Minulla on ollut kipuja vuosia ja vuosia identiteettini nimi oli Kipu. Parantuminen on kestänyt pitkään ja yksi taitekohta oli päivänä, josta kirjoitin ensimmäisessä postauksessani: Skool ja kulaus. Näiden päivien jälkeen olen ottanut tavoitteekseni keskittyä hyvään, siihen mikä toimii sekä siihen että minä vielä tulen ehyeksi.

Ihan hyvinhän tässä on mennyt, mutta jostain syystä minä hukkasin jokin aika sitten punaisen lankani. Unohdin sydämeni, joka tietää, että jos en itse pidä huolta itsestäni, niin kukaan muu ei sitä tee. Muilla on kiire itsensä ja maailman kanssa. Vain minä olen vastuussa itsestäni. Minun tulee kuunnella sydäntäni -sisäistä viisauttani -ei egoani, jonka mielestä minun täytyy olla tehokas, kiltti, auttavainen, ystävällinen, tarpeellinen...

Minä siis katosin ajatukseen, että jos en huomioi kipua, niin sillä ei ole valtaa elämässäni. En katsokaas puhu kivusta monellekaan: en paljoa puolisolle, parille läheiselle työkaverille vain silloin kun olo vaikuttaa jo työntekoon. Ja lääkärille, lääkärille vain jos joku saa minut menemään vastaanotolle -tällä työnantajalla harvemmin kuin harvoin.

Toimiko systeemini? Ei näköjään laisinkaan. Ulkopuolinen henkilö, joka osasi katsoa pintaa syvemmälle, kuunnella sanoja sanojen takana, näki jotain enemmän. Ja kun tuo mies lopulta pysäytti automaattiohjaukseni minä olin häpeissäni... Olin hukkunut egoni määritelmiin siitä millainen minun "pitäisi olla". Minä ja suuri henkinen kasvuni. Ja pah!

Jotta selviän tästä elämästä hengissä loppuun asti, minun täytyy tehdä u-käännös. Minun kannattaa kuunnella sitä viisasta sisäistä ääntäni, joka tietää mikä on riittävästi. Kuunnella sydäntäni, joka tietää, että olen parempi itseni kun pidän itsestäni huolta. Mitenkään muuten en voi olla valona tai ilona muille. Maailma ei halua minua tänne kärsimään, maailma varmasti haluaa, että minulla on jotain muuta, parempaa annettavaa.

Joten tästä pitkästä tekstistä loppusanoiksi:

Kultaseni, sinä siellä joka luet tätä. Jos sinäkin olet joskus hukkunut egosi tulkintoihin siitä mitä pitää tehdä tai millainen pitää olla. Kuuntele ovatko nuo sanat päässäsi oikeasti totta.

Sisäinen totuus tuntuu aina hyvältä. Kun ratkaisusi ja tekosi tuntuvat sinussa hyvältä olet oikeassa suunnassa ja oikeassa paikassa. Jos olosi tuntuu tukalalta ja huonolta, olet menossa sinne missä minä olin. Tule siis pois sieltä, minäkin olen tulossa.

Pitäkää rakkaat itsestänne huolta.
Nyt ja huomennakin
♥♥♥

Keskimääräisen tylsä keskiviikko

Aamulla istahdin junassa sen miehen viereen,
joka taas kerran oli uppoutunut luonnoskirjansa ääreen
ja piirsi siihen vakaalla kädellä kuvia.

Minä mietin aloittaako kaveri työt jo junassa
vai piirteleekö hän muuten vaan vapaa-aikanaan...

Päivällä tuijottelin omia näkymättömiä
työnjälkiäni tietokoneella,
niitä nollia ja ykkösiä, jotka jatkuivat aina vaan, eikä loppua ollut näköpiirissä.
Minä vastailin puheluihin, sellaisiinkin, joissa soittaja oli tuttuun tapaan ottanut
summamutikassa numeroni ja halusi vastauksia minulle tuntemattomista asioista...

Mietin, miksei työ tuntunut palkitsevalta,
miksen näe itseäni luomassa mitään kaunista ja hyvää?

Iltapimeällä huristimme autolla pitkin moottoritietä
minä tuijottelin aluksi mitään näkemättömin silmin tietä,
kunnes sivuikkunasta katsahdin taivaalle.
Mustalla taivaalla oli käsittämätön määrä tähtiä,
kirkkaita valoja siellä täällä, yksin ja rykelmässä
ja punainen planeetta joka loisti itsepäisesti erivärisenä.
Sen loiste ja välkyntä sai minut lohdulliseksi,
lopulta jopa riemukkaaksi:

Ehkä en luo nollilla ja ykkösillä töissä kaunista,
mutta minä olen osa jotain ihmeellisempää,
jotain mitä itse en näe.

Huomenna on uusi päivä,
se on torstai
ja ehkä se on taaskin toivoa täynnä ;-)

Silmät auki

Kun tanssin kanssasi joudun vaikeuksiin

sanoi nainen 

ja kohta mies taivutti hänet kaarelle

...

hekuman huumassa

nainen päätti muuttua lopullisesti:

Optimisti,

hän joka ymmärtää että

ottamalla askeleen taaksepäin

eteenpäin menemisen jälkeen

ei ole katastrofi,

ennemminkin sen on kuin

tanssisi

Cha-Chata 

Pieniä ja nopeita sorretaan

Eilen illalla laitoin nuoren miehen pyykkiä koneeseen pyörimään.
Kaveri oli juuri lähdössä treeneihin ja
pyöri siinä ympärilläni kuin väkkärä edes takaisin.

Sitten hän huusi huoneestaan: Et kai sä pistänyt vahingossa mun kännykkää pesukoneeseen?

Valonnopeutta nopeammin minä etenin eteiseen,
mutta hidastin kohta, sillä tajusin kesken liikeen:
Se jallittaa minua taas!

Treenien jälkeen nuo kaksi miestä hihittivät ja esittelivät pikajuoksijan taitojani. Sain taas kerran kuulla kuinka minusta pääsee hassuja ääniä, silloin kun säikähtelen yhdestä jos toisesta asiasta ja kuinka kroppani tekee jumalattoman nopeita liikkeitä kuullessani äkkinäisiä ääniä tms...

Imitaatiot saivat minutkin nauramaan, mutta en voinut olla hiukan natisematta:

Sinä päivänä kun taivas tippuu, niin minä olen juossut muiden eläinten kanssa aikoja sitten turvaan  ja te kaksi mussukkaa ihmettelette rannalla missä kaikki muut ovat...

* * *

Kiusaavat, piru vie... mutta rakkaudesta ne kai kiusaa ;-)

* * *

Kaikille yhtä herkkähermoisille oikein rentouttavaa viikon jatkoa
ja muistakaa hihitellä itsellenne, nauraminen tekee aina hyvää =)

La la la

Mä en ehdi mukaan
mun päässä kiistelee paneeli
joka haluaa yhtä ja toista samaan aikaan:

• Tylsänää mietin mitä sapuskaa miehille pitäisi loihtia... ugh
• siinä samalla kirjoitan maahantuojalle viestiä, että lähettäisi oikean pituiset kengännauhat nuorelle miehelle
• keittiöön siirtyessäni jalkapohjani huutavat imuria, mutta mieluummin katsoisin junareittejä kesäksi
• vessassa käydessä muistan, etten laittanut ystävälleni viestiä pesuaineen tilauksesta
• sitten keksin, että Kylie Minogue tulee kesällä Poriin ja huomaan rallattavani: la-la-la lal-lal-la-laa-laa la-la-la
• makuuhuoneessa pyörähtäessäni katselen ärsyttäviä pinoja -toinen kirpparipaikka pitäisi etsiä
• niin ja keittiön kattoon pitäisi kivuta asentamaan lamppu
• ehkä kuitenkin nyt lähden kirjastoon, sillä illalla P.D. James kääntää kirjansa viimeisen sivun
• blogejakin olisi luettavana pitkä pino viikon ajalta
• puntteja pitäisi heilutella ylös, alas, vinoon ja suoraan
• ja länsinaapurimaan kauppaan pitäisi palauttaa pojan tyrmäämä säilytyslokerikkoo.

A-P-U-A

Olisko jollain toiminta-ruiskua tarjolla? Mä olen jämähtänyt Do-Be vaiheesta pelkkään Be-Be-Be-tilaan!

La-La-La Lal-Lal-La-Laa-Laa

Odotan Ajax-miestä

Elän kaukana Strömsöstä
ja ehkäpä juuri sen vuoksi
olen keittänyt riisipuuroa tässä sellaiset puolitoista tuntia...

Katselin jo 40 minuutin kohdalla, että puuro näytti oudolta. Tunnin jälkeen kurkistin kattilaan uudestaan ja mietin, että jotain mätää tässä nyt on. Puuroriisit ei todellakaan puuroudu.

Taitaa olla miehellä taas sormet pelissä, se on varmaan tyhjentänyt jonkin pussin "ruokariisiä" puuroriisipurkkiin...

Uuden puuron valmistumista odotellessani olen katsellut nostalgiajuttuja juutuubista. Myötätuntoisia pätkiä ovat olleet mm. Maraton ja ihanan Jussi Jurkan Muurari kävi.

Mutta jokatapauksessa miehen on parasta tulla kotiin Ajax-pastilli poskessa... muuten voi tulla vähän sanomista ;-)

Parempaa viikonlopun alkua teille =)

Tavarataivaan ja maailman äärellä

Se oli lauantai kun ystäväni soitti murheellisin mielin.
En voinut häntä auttaa muuten kuin kuuntelemalla, mutta onneksi...

Sunnuntaina
mies saapui kurssilta ja ajoimme ystävän luokse keskelle muuttolaatikoita. Otimme porat, ruuvimeisselit, vahvat lihakset ja ruikulalihakset ja useamman kertaa kehutut älynystyräni käyttöön (hmmmm vähänkö olin otettu ;-)) ja autoimme sen minkä kykenimme.

Maanantaina
mies kantoi kellarista kotiin isoja laatikoita täynnä valokuvia, postikortteja ja muuta. Hän levitti paperit ympäri asuntoa ja lajitteli niitä useana päivänä. Yritin olla kovin ymmärtäväinen, mutta levottomaksihan minä vaan tulin...

Keskiviikon
naisena sain sitten toisen lomapäivän lomalla-olo-hepulin. Minä raivasin kaikki jouluhärpäkkeet laatikoihin ja napisin miehelle kuinka meillä oli liikaa tavaraa.

Olin muuttanut viimekuukausien aikana niin monta kertaa mieltäni siitä, kuinka tavarasta pitää päästä eroon, että mieskin oli mennyt solmuun. Niinpä totesin, ettei auta muu kuin kävellä lähimmälle itsepalvelu-kirpputorille kyselemään paikkahintoja -ja niin minä sitten heti teinkin.

Tänään perjantaina
mies ilmoitti, että paikka, jonne kuljetamme aina hyväntekeväisyystavaroita oli lopettanut toimintansa. Voiko noinkin käydä? Hyväntekeväisyystavarat siis menivät väliaikaisesti taas kellariin. Naisena minä olin tehokkaasti laputtanut kaikki kirpputoritavarat valmiiksi ja yhdessä me kiikutimme ne paikalleen myyntipöydälle...

Ah, kyllä nyt taas helpottaa! Mikään ei tee niin hyvää kuin vapaa tila kodissa ja pölyttömämpi ilman ala.

Vaikka täytyy tunnustaa, että on sellaisiakin tavaroita, joita en vain raaski laittaa eteenpäin, koska niillä on liian suuri tunnearvo.

Yhden upean säästetyn aarteen näin eilen, kun olin mukana sodan jälkeen internoitujen suomalaislasten tapaamisessa. Tilaisuudessa oli esillä mm. upea kreppipaperista tehty mekko, jonka Gunvor Brettschneiderin äiti teki lasten näytelmään prinsessan asuksi. Tämä jätti minut lähes sanattomaksi, mekko on edelleen ehjä ja upean näköinen.

Ei siis ihan kaikkea voi laittaa kiertoon.

Jotkut elämän merkit kannattaa säästää ja jättää lapsille muistutukseksi siitä mitä maailmassa on tapahtunut.

Tavaroista ja tapahtumista huolimatta, pidetään itsestämme huolta ja niistäkin jotka lähistöllämme ovat.

Halaus ♥♥♥