perjantai 15. marraskuuta 2024

Marraskuun selätys - taistelu tuplatäkin kanssa

Marraskuun kymmenes

Suuntaamme aamukävelyn rantaa pitkin itään ja päädymme umpikujaan, eli uimapaikkaan. Täällä hiekkarantojen sijaan on betonitasanteita, joissa paikalliset ottavat aurinkoa ja pulahtavat mereen. Aallot puskevat pään kokoisiin pyöreisiin rantakiviin, ne liikahtelevat veden voimasta ja ääni kuulostaa siltä kun pesisi kiviä (joo, teen sitä silloin tällöin). Ylhäältä tasanteelta on tehty 45 asteen kulmaan betoniluiska veteen ja sitä pitkin mummelit ja papat harjoittavat uimaan menoa. 

Ensin neljä miestä yrittävät könytä ehjin nahoin ylös merestä ja kun he ovat ”turvassa” laskeutuu nainen luiskan alaosaan. Vesi kastelee nilkat, nainen tekee ristin merkin ja aloittaa hitaan etenemisen. Minua naurattaa tuo ristin merkki, muttei kovin kauaa. Kun naisen polvet peittyvät veteen, hän sukeltaa pääsemättä kuitenkaan tarpeeksi kauas rannasta. Aallot kieputtavat naista edes takaisin, lopulta niin, että hän liukuu aallon mukana kasvot edellä rantaan. Kun aalto vetäytyy takaisin merelle nainen on mahallaan luiskalla. Ajattelen, että naiselle käy huonosti jos uusi aalto raahaa hänet veteen ja paiskaa takaisin, mutta niin hänkin taitaa ajatella, koska nousee polvilleen ja kiipeää luiskan ylös ja menee pois. Enpä ole ennen jännittänyt ihmisten puolesta uimaan menemistä, mutta nyt sellainenkin on koettu.

Hikisen tilanteen jälkeen jatkamme kävelyä, mutta olo senkun kärventyy ja saman tekee mieleni. Totean lopulta, että nyt täytyy saada helpotusta, eli jäätelöä! Ostan sitruunasorbetin, siippa kirsikkagelaton ja istumme varjon alle. Huomaamme vieressä olevan lämpömittarin. Se näyttää +32 astetta, joka on minun mielestäni vähän epäsopivaa, koska minulle on informoitu, että täällä on marraskuussa sellainen parikymmentä astetta lämmintä. Onneksi jäätelö uhkaa sulaa ja minun täytyy keskittyä tärkeämpiin mietteisiin.

Marraskuun yhdestoista

Kävelemme rantakadun bussipysäkeille. Katselemme miltä pysäkiltä lähtee numero 7, sillä haluamme päästä Ribeira Bravaan, rannikkojyrkänteelle tai edes kalastajakylä Camara de Lobosiin. Koska missään ei lue etsimäämme linjaa kävelemme pääteasemalle ja tarkistamme siellä pysäkin toisensa jälkeen. Käymme myös kysymässä lippukioskista mistä löydämme bussin nro 7. Nainen osoittaa tulosuuntaamme ja vastaa: ”Kävelkää tästä tuonne 5 minuuttia, bussi lähtee sieltä.” Kysyn onko mitään tarkempaa maamerkkiä ja vastaus on: ” Siinä on kioski kohdalla.”

Kävelemme takaisin viisi minuuttia ja vähän pidenpääkin. Seiskan pysäkkiä ei näy. Palaamme alkupisteeseen ja kysymme viereisestä kioskista mistähän bussi seiska Camara de Lobosiin lähtee. Mies vastaa, ettei sitä bussia tule, hypätkää bussiin nro 3 tai 96. Samalla tulee kolmonen ja pääsemme vihdoin pieneen kalastajakylään. 

Tämän paikan edustalla vuonna 1419 oli laivassa tutkailemassa uutta asutettavaa maata aatelismies Bartolomeu Perestrello ja näki rannalla köllöttelevät munkkihylkeet (monachus monachus). Paljon myöhemmin toinen herra Winston Churchill tykkäsi maalata täällä tauluja sikari suussaan. Nyt emme näe kumpiakaan rannalla, joten kiertelemme vielä hiukan aikaa ympyrää ja päätämme tutkimusmatkamme lyhyeen. Että sellainen reissu tähän aamuun :D

Marraskuun kahdestoista

En osaa olla petaamatta sänkyä. Täällä on jostain kumman syystä yhdelle hengelle tuplaleveä lakana sekä tuplaleveä täkki, lisäksi on kaksi jättikokoista tyynyä + kaksi koristetyynyä. Petaaminen ei siis ole ihan simppeliä. Pakkaan ensin tuplatäkin pois tieltä, jotta saan aluslakanan hyvin. Kun nostan hiton painavaa tuplapeittoa takaisin sänkyyn omalle puolelleni, selkäni sanoo ”ööö”. Petaan sängyn loppuun ja mietin sitten mitä tuli tehtyä. Ensin kuuntelen, että menikö pahasti, ja toiseksi mietin, ettei tänään ehkä kannata lähteä suunnitellulle retkelle itään ja kipuamaan portaita ylös ja alas. Päätämme lähteä helpommalle päiväretkelle, eli toistamiseen Montelle ihailemaan maisemia ja puutarhan ihmeitä. 

Illalla mietin pitäisikö lopettaa petaaminen ;-)

Marraskuun kolmastoista

Selkä on parempi ja lähdemme bussilla Baio D’Abraan, saaren itäisimpään osaan, jossa on myös Madeiran kapein kohta. Bussimatka kestää parisen tuntia. Vaikka bussissa meitä ei ole kuin muutama seurue, niin perillä on autoja rivissä pitkät matkat ennen kääntöpaikkaa. Ja sitten alkaa se letkassa käveleminen. Ensin portaita alas, seuraavaksi pitkospuita pitkin (sanomme niitä potkospuiksi, koska ovat poikittain). Onneksi porukka hajaantuu alun jonosta ja poikkeaa jonnekin niemen tapaiseen ihailemaan merimaisemaa. 

Upeinta minusta ovat pohjoispuolen karut ja jyrkät laavakivimuodostelmat. Meri näyttää voimiaan ja paiskoo aaltoja korkealle ja tunnelma on kuin ukkosenilmalla. Täällä tunnen luonnon alkuvoiman ja tiedän miten pieni ihminen on. Etelän puolella taas kaikki on niin kirkasta ja tyyntä, pelkkää kimallusta meille turisteille. 

Muutaman kilometrin kipuamisen jälkeen edessä siintää palmujen katveessa kahvila sekä pitkä vessajono :D Sen jälkeen voi kivuta ylös ja vielä ylemmäs mäkeä kärkeen asti ja katsella meren kimmellystä ja aaltoilua. Takaisin pääsee vain samaa kautta ja loppumatkasta alkaa sataa ihan tosissaan. Onneksi uskoimme ohjeistusta ja kaivamme repusta sadetakit. Vettä valuvana pääsemme pian takaisin lähtevään bussiin. Tämä oli kiva reissu :)

Marraskuun neljästoista

Olemme nähneet kaksi kertaa maanantain jälkeen bussin nro 7. Päätämme etsiä sen käsiimme ja lähteä Euroopan toiseksi korkeimmalle rantajyrkänteelle. Tiedämme aikataulun ja olemme oikealla pysäkillä. Ehkä jo arvaat. Juuri niin. Bussia ei kuulu eikä näy. Kohta kioskin mies tulee luoksemme ja kysyy mihin olemme menossa. ”Cabo Giraoon, bussilla 7.”  ”Seiskaa ei tule, hypätkää tähän bussiin nro 8”, sanoo mies meille, ja niinhän me teemme. 

Matka kestää noin tunnin ja sinä aikana ajelemme ylös mutkaisia teitä. Ihailen valtavia banaaniviljelyksiä ja pieniä viinitiloja. Perillä sisäänpääsymaksun jälkeen kävelemme jyrkänteen reunalle, siellä on pikkuruinen aidattu tasanne sekä lasinen lattia, jossa voi tönöttää ja ihmetellä alla olevaa 580 metrin tyhjää ilmaa. No, jottei kuulosta ihan noin tylsältä, niin totean heti perään, että itseasiassa täällä on tosi kivat maisemat. 

Lähdemme takaisin bussipysäkille ja kuulemme, että seuraava bussi kulkee ohitse tunnin päästä. Hyppäämme taksiin ja hurautamme alas Lidoon, josta teemme aamukävelyn Funchaliin. Vieläkään emme ole päässeet bussin nro 7 kyytiin. Jos en olisi nähnyt sitä kahdesti, niin en ehkä uskoisi sen kulkevan ollenkaan :D

Palaan tämänkin jutun kuvatunnelmiin kotosalla. Siihen asti, voikaa hyvin 🩷

sunnuntai 10. marraskuuta 2024

Marraskuun selätys - fadoa ja rumaa kalaa

Marraskuun viides

Olemme onnekkaita. Eilen jälkeemme tulleet koneet eivät päässeet laskeutumaan Madeiralle, vaan lensivät Kanarian saarille ja jäivät yön yli sinne. Emme huomanneet mitään eilisessä säässä, olimme vain tyytyväisiä +20 asteeseen. Tänään kävelemme Lidoon ja takaisin. Matkalla meitä houkutellaan ilmaisella viinipullolla hotellin lomaosake tms tilaisuuteen. Tunti ajastamme tuntuu aivan liian paljolta asiaan, josta emme voisi vähempää olla kiinnostuneita. Ja viiniähän saa mistä vaan :) 

Vaikkapa illallisella, jossa seuraamme sisäänheittäjien ja turistien välistä tanssia. Kapean kadun molemmin puolin on pieniä pöytiä. Meidän puolella tarjoilija osaa kumman helposti vetää turisteja puolelleen. Naapuriravintoloitsija taas kiukuttelee näyttävästi jokaisen menetetyn asiakkaan jälkeen. Tilanne on selvästi 6-0 ravintola Galerielle. Kun lopettelemme ruokailua naapuriravintolan mies sanoo meille: Huomenna Sitten Tulette Meille Syömään!

Pikku kävely illallisen jälkeen tuntuu ihanalta ajatukselta, joten lähdemme pimeässä tunnelmoimaan satamaan ja kuuntelemaan meren ääntä. Jo kaukaa näemme valtavan risteilyaluksen. Se on Maltan lipun alla seilaava Ilma. Tämä kelluva talo on 330 m pitkä ja 60 m leveä, siihen mahtuu 448 matkustajaa ja melkein jokaiselle riittää oma henkilökuntahemmo (niitä on 374 hlöä). Huh, sanon ääneen. Alus näyttää melkein yhtä suurelta kuin eilinen Aida-risteilyalus, johon mahtui yli 3000 matkustajaa, Ilmalaisilla on oltava hulppeat tilat. 

Täällä risteilyaluksia putkahtaa satamaan päivittäin marraskuusta huhtikuuhun. Päiväaikaan suurin osa matkailijoista rantautuu Funchaliin. Jonnekin ne sulautuvat, kun olo ei tunnu yhtään ahtaalta.

Marraskuun kuudes

Illalla nousemme hotellin kattoterassille, on aika kuunnella fadomusiikkia ja illallistaa samalla. Iloinen nainen kertoo laulujen tarinan ensin englanniksi ja laulaa sitten kirkkaalla äänellä kahden mieskitaristin säestyksellä. Musiikin lomassa testaan hotellimme versiota paikallisesta mustahuotrakalasta banaanin ja passion hedelmän kera (paikalliset sanovat kalaa rumaksi, mutta ihan tavalliselta se minusta näyttää). Ruoka ei vedä vertoja vanhan kaupungin ravintolalle, haluan sinne vielä takaisin syömään.

Marraskuun seitsemäs

Avaan ikkunan ja kurkistan alas kadulle. Viereisen kahvilan myyjä seisoo autiolla kadulla. Hän pitää toisessa kädessään korkeaa kakkua ja toisessa kännykkää. Otteet naisella on varmat, kakku heiluu eri taustoja vasten, kaupan ikkunaa, kivikoristeista maata ja on täydellisen näköinen. Kohta kuva on postattu someen.

Me päätämme lähteä kaapelihissillä ylös vuorille Monten kylään ja siellä trooppiseen puutarhaan. Ympärillämme on upeita kasveja, ne ovat niitä samoja, joita meillä on huonekasveina, mutta täällä kaikki on hervottoman kokoisia. 

Päivä menee ihaillessa kasveja ja teehuoneella istuessa (iltapäivätee on kuulema portugalilainen keksintö, ei englantilainen). Lisäksi huvittelemme katselemalla kuinka paikalliset miehet laskettavat turisteja korikelkoilla alas vuorelta.Kapean kadun reunat pitävät kelkan oikealla reitillä ja hitaimmissa kohdissa miehet antavat juosten vauhtia turisteille. 

Marraskuun kahdeksas

Aikainen aamu ja olemme ensimmäisenä aamiaisella. Matkaamme pienen ryhmän kanssa Rabacaliin, jossa kävelemme Levada das 25 Fontes -reitillä. Täällä syvän vihreässä laaksossa on kiva kävellä (vaikka jonokulkeminen ei olekaan suosikkiani). Maisemat ovat upeita, mutta huomaan heti, että ne kokee vain silmillään, kamera ei saa taltioitua tunnelmaa. Vesi valuu lähteistä ja yllä olevan metsän pohjasta saniaisia pitkin alas ja jatkuvasti vieressäni vesi juoksee kourussa alaspäin. Näen pieniä taimenia altaassa, se on kuulema merkki hyvälaatuisesta vedestä, kuten metsässä näkyvä naava hyvälaatuisesta ilmasta.

Peipot ovat saaneet niin paljon ihmisiltä eväsruokaa, että ovat todella rohkeita ja ahneita. Ikävä kyllä ihmisruokavalio ei ole linnuille sopivaa, eivätkä ne kehity normaalisti, lentokyky on huono ja jalat ovet heikot. Kävelijöitä tulee jatkuvasti vastaan ja olen iloinen, että kapeimmissa kohdissa vaijeriköysi suojaa meitä tipahtamasta rotkoon. Matkalla on kiviportaita kohtuullisen paljon, joten saan hyvää jalkatreeniä halusin sitä tai en ;-)

Loppumatkassa laskeudumme alaspäin ja eukalyptuspuut alkavat tuoksua ympärillä. Reilun kymmenen kilometrin kävelyn jälkeen sukellamme 800 metrin pituiseen tunneliin. Täällä fikkarille tulee käyttöä ja olen iloinen että laitoin vaelluskengät jalkaan, sillä kapea kulkureitti on tosi märkä ja lätäkköinen. Tunnelin käytävä on kapea, mutta siellä on turvallisen tuntuista kulkea. Tämä ei ole Madeiran pisin kävelytunneli, kuulen että jossain on yli 3 km:n pituinen tunneli, jonka läpi käveleminen vie tunnin. Se on rakennettu niin suoraan, että kävelijä voi nähdä valon pilkahduksen tunnelin toisen suun päästä.

Marraskuun yhdeksäs

Höntsäpäivä. Tai sellainen tästä piti tulla. Aamiaisen jälkeen käymme tutkimassa kaksi museota ja yhden näyttelyn sekä tietysti niiden yhteydessä olevat puistot. Puistot ovat täällä minusta melkein parasta. Vuorella huomasin, että loppuviikosta Funchalissa on Street Art Festarit, joten menemme illalla katsomaan Karcochan huippuhauskaa improesitystä. (Kävimme eilen saman kaverin keikalla enkä voi kuin ihailla tyypin huumorintajua ja vekkulimaisuutta). Lisäksi illalla käymme katsomassa Madeiran Street Dance kilpailua. Kyllä siinä omakin lanne ja jalat nytkähtelevät kun saa katsella taitavia tanssijoita. Illalla väsyttää. Ihanaa että huomenna on sunnuntai, vaikka mitäs se merkitsee, kun loma vielä jatkuu ;-)

No niin. Tässä erilaista marraskuun selätystä. Ihan killeriä kirjoitella blogia kännykällä, mutta yritän nyt kuitenkin. Kuvat ja linkit latailen kotiin tultuani, siihen asti voitte kuvitella kaiken omin mielin :D

keskiviikko 6. marraskuuta 2024

Marraskuun selätys - tekisinkö lumiukkoja

Nyt ei ole synkkä ja myrskyinen yö! Hui-ui, vaan nyt on aika marraskuun. Kuukauden, josta ei pääse yli eikä ympäri. Tehkäämme siis parhaamme, jotta tihkusade tai pimeys ei vie ajatuksia liian syviin soihin ja pohjamutiin. Löysin joitain vuosia sitten Marraskuun selätys -haasteen SusuPeltalilta, mutta alkuperäinen idea onkin Lepiksen. Tänä vuonna tarkoitus on ottaa päivittäin valokuva aakkosjärjestyksen kirjaimen mukaisesti ja postata kuva. Koska en kykene mitenkään näin ahkeraan toimintaan, niin teen kuten olen edellisinäkin vuosina, eli kirjoittelen jotain pientä päivän meiningistä ja postailen harvemmin kuin tiheämmin ♥

Marraskuun ensimmäinen

Vettä tulee taivaan täydeltä, mutta mies lähtee reippaana ulos. Tänään vaihdetaan heti aamusta talvirenkaat autoon. Olen kuullut lupauksen, että johonkin päin sataa paljon lunta ja jään sisätiloihin odottamaan ihmettä. 

Olen yllättävän hyvällä tuulella. Syynä on varmasti parinpäivän takainen nuoren miehen kanssa vietetty aika sekä iltapäivä, jolloin minut houkuteltiin pitämään työkavereille piirustuskoulua. Voitko kuvitella miltä tuntuu kertoa sekalaiselle sakille, että jokainen maalaa työkaveristaan muotokuvan, ilman että niiden paniikkinappula menee jumiin ja mieli huutaa: "Mä en osaa piirtää!". Lopputuloksena kuitenkin jokainen maalasi akryyliväreillä jotain eikä kukaan purrut minua kostoksi nilkkaan.

Illalla siippa lähtee pikkujouluihin. Jätän sille nukkumaan mennessäni valon eteiseen, jotta näkee tulla hiljaa yöllä kotiin ;-)

Marraskuun toinen

Aamulla nojailen keittiön ikkunan pieleen. Pihamaalla on ohuelti lunta ja se valaisee mukavasti. Eihän se kauaa tuossa nurmen pinnalla ole, sillä tänään on talkoot ja porukka varmaan menee tekemään lumiukkoja. Uskotko? En minäkään :)

Marraskuun kolmas

Sunnuntaisin on mukavaa venytellä aamiaista pitkäksi. Lopulta kuitenkin alkaa tuntua siltä, että pitäisi liikutella muutakin kuin äänihuulia. Lähdemme pitkälle lenkille kosteassa ja räntäisessä sateessa.

Päivä hurahtaa pakkausmietinnöissä. Tuntuu oudolta katsella valtavaa matkalaukkua, joka otetaan reissulle mukaan. Sinnehän mahtuu melkein koko koti sisälle. Kun olen tottunut jo rinkka/reppureissuihin ja minimoituun tavaran määrään, niin nyt kaikki hullutukset on sallittu. Ottaisinko jopa kolmet kengät mukaan? 

Mitä pidemmälle päivä etenee, sitä sakeammaksi muuttuu lumisade ulkona. Minä ihailen näkymää, ja toivon, että parin viikon päästä maa on pysyvästi valkoinen. Olisi ihanaa aloittaa talvi heti marraskuusta, aivan kuten viime vuonna.

Marraskuun neljäs

On aikainen aamu. Minä nousen silmät sikkurassa ylös, pesen kasvoni ja pohdin miksi näissä elämänvaiheissa mielikuvitus ottaa aina kummat kierrokset: Että soiko kello aamulla, se sama kello joka jokaikinen aamu herättää varman tasaisesti. Että nukunko hyvin, vaikka tiedän etten kuitenkaan ;-) Ja että toimiihan lentokentän systeemit tänään jouhevasti ja matkatavarat pääsevät perille sinne minne minäkin.

Vielä kuukausi sitten tähän päivään oli pitkä pitkä aika, mutta nyt minä vastaanotan lahjan parin vuoden irtiotostani ja aherruksestani. Lähden katselemaan vähäksi aikaa erilaisia maisemia.

Kun lentosukat on riisuttu jaloista ja hehkeitä maisemia on tuijoteltu ja tallusteltu minä palaan takaisin. Siihen asti, rentoudu, rakasta tai ole halloweenimaisesti hullaantunut (joo, olen vähän myöhässä näiden huhuu-juttujen kanssa). Tämä kuukausi selätetään vaikka miten päin, olivatpa kädet desinfioitu taikka ei :D

perjantai 25. lokakuuta 2024

Lokakuun ällät - Luovuuden lähteillä

Tekee mieli huutaa Yay! En tajua miten lokakuu on mennyt näin nopeaan. On aika taas lokakuun kolmen alkukirjaimen listaukseen ja se tulee tässä:

Löytö

Löysin aivan ihania suodatinpussin suojalaatikoita, vai olisiko nämä suojakoteloita? Mikä lie nimi, mutta aivan ihana keksintö, sillä minulla suodatinpussit alkavat kiikkua erikoisiin suuntiin aina, kun papereiden määrä hiipuu. Vaihtoehtoja oli jokaiseen makuun.

Tässä liikkeessä hipelöin poikkeuksellisesti monia tavaroita. Ihailin upeasti tehtyä uusiopaperia, lisäksi löysin muistivihkoja joihin oli laitettu vanhoista kirjojenkansista kannet. Huokailin monen asian kanssa, että pitäisikö ostaa vaiko ei pitäisi. No en ostanut kuitenkaan. 

Aiheeseen liittyen, opiskelen nyt sopivasti kurssia, joka on täynnä Kestävää kehitystä. Se imee minusta kaikki mehut pois ja olen viimepäivinä menettänyt kaiken energianitehokkuuteni ;-)

Lehdet

Luonto on ollut parhaimmillaan. Keltaisen talon edustalla oli monta pihlajaa ja niiden kirkkaat marjat ja hämmentävän punaiset lehdet olivat mahtava yhdistelmä. Jos kevät onkin kaunista aikaa, niin tavallaan syksyllä palaan samaan väriloisteeseen. 

Tällä viikolla ihmettelin sataako lunta, mutta tuuli se vaan leijailutti koivunlehtiä ylös ja alas pitkin pihamaata. Onneksi meidän pihassa on useammanlaista koivua, toiset tuuli puhalsi paljaiksi, mutta suurimmassa osassa on vielä lehdet tallella. Nyt kun aurinko paistaa, värjää se keltaiset koivut hehkuvaksi loisteeksi. Tuntuu kuin Klimt olisi käynyt vetelemässä kultamaalisella siveltimellä koivuihin kultahippuja.

Mietin näitä puita katsellessani, että kyllä luonto on uskomattoman kekseliäs. Se voi kasvattaa siemenestä puun ja puusta siemeniä. Kun viimeisetkin lierot ovat menneet maahan talvea pakoon tulevat tilhet ja rastaat syömään marjat, kakkailevat pois lentäessään siemenet minne sattuu ja keväällä niistä alkaa itää uusia pihlajia. Aika hyvin suunniteltu systeemi :)

Linnut

Mitäs sitten sanot näistä kavereista? En voinut kuin hihitellä nähdessäni tuon hiukan pää kallellaan olevan pöllön. Aivan mahtava kaveri. Melkein haluaisin tuon asuinkaverikseni :)

Nämäkin tyypperöt, kuten kaikki valokuvat tässä lokakuun alkukirjain-haasteessa on otettu Fiskarsissa. Kävimme siellä ihailemassa vähän taidetta, paljon keramiikkaa, jonkin verran koruja ja mukavan määrän kierrätysmateriaalista tehtyä käyttötavaraa.

Nyt minun pitäisi vielä rustata lisää tekstiä energia- ja materiaalitehokkuudesta. Ei kyllä huvita ollenkaan. 

Sen sijaan taidan laittaa teille juutuubivideon, jota katselin parikin kertaa riemuissani. Tekisin todella mielelläni tuollaista animaatiota aiheesta enkä kirjoittelisi mitään liibalaabaa. 

No, turha tässä on nurista. Hommat on tehtävä kuitenkin loppuun. Mutta voisin kyllä sen verran olla armollinen itselleni, etten jatkaisi opiskelua enää tänään. Olenhan istunut peffallani tässä keittiön pöydän ääressä aamu yhdeksästä lähtien. 

Jotta pääset miettimään mistä videosta se graafinen suunnittelija siellä puhelee, niin tätä tarkoitan. Jos jaksat, niin katsopas miten asiasta kuin asiasta saa tehtyä erinomaisen hauskan videon. Tietysti voit myös miettiä miten hieno tulevaisuus meillä voi olla sitten joskus... 

lauantai 19. lokakuuta 2024

Herkillä ja heräämistä vailla

Kiltit tytöt kestävät kaiken

Istahdan naisen eteen. Hän katsoo minuun ja tekee kysymyksen. Yritän vastata, sillä lailla kun aikoinaan opetettiin, että anna tulla vaan, reippaasti, mutta jostain navan kohdalta alkaa puskea tunne ylös ja samantien silmät kostuvat. Useamman vuoden paine on nyt nieluni pohjassa, kuin omenan pala ilman, että sitä saa nielastua alas, muttei halua saada ylöskään. Aluksi sanat ovat mykkiä, sitten ne saavat äänen ja valuvat kuin luolasta ulos, vesiputouksen lävitse kauas alhaalla virtaavaan jokeen. 

Nainen kuulee kaiken, hän ymmärtää mistä tulen ja lopulta tiedämme yhdessä minne olen menossa.

Jälkeenpäin minä huokaisen ja olen onnellinen, mutta jatkuvasti kyynelrajalla. Ehkä siksi, että olen tullut kuulluksi tai sen vuoksi, että vihdoinkin toimin.

Herkät pojat kestävät enemmän

Seuraavana päivänä haen kirjastosta Ville Juurikkalan kirjan. On iltapäivä ja mieli tekisi pieniä päiväunia. Jostain syystä otan kuitenkin pöydältä kirjan ja avaan sen. Teksti nappaa minut samantien mukaansa. Silmät käyvät läpi rivejä kuin huumassa. En voi ymmärtää miten mies selviää tästä kaikesta. Iltapäiväkahvien jälkeen jään keittiöön istumaan ja palaan Juurikkalan elämään. Tunnen suunnatonta läheisyyttä, kun mies lähtee caminolle kohti Santiago de Compostelaa. Sydämessäni läikähtää lukiessani hänen sanoistaan Roncesvallesin jälkeen tulevasta satumetsästä. Sillä satumetsäksi minäkin sen alueen nimesin, lapsuuden tarinoiden syntysijoiksi. Huudahdan miehelle kesken lukemisen: "Kuule, se on yöpynyt Cizur Menorissa. Muistatko ne kilpikonnat siellä pihalla?" Ai miten ihanaa! Muttei kaikki ole ihanaa, ei Juurikkalan matka suju kuten omani, siinä on vaiheita, joita en haluaisi kenenkään kokevan, mutta mies se vain kulkee ja kokee. Sivu toisensa jälkeen kääntyy ja kello käy. Kun aurinko on laskenut, minä olen lukenut kirjan melkein loppuun. Olen sanaton ja aika puhki.

Aamulla luen kirjan loppuun. Kiitän mielessäni jotakuta, joka on vinkannut teoksesta. Se olisi jäänyt kirjastoon kirjankannen perusteella, mutta onneksi niin ei käynyt. Kansien sisällä on niin rajuja tapahtumia, että irti on vaikea päästää. Juurikkalalla on taito kirjoittaa, hänen sanansa soljuvat paperilla ja tunteet siirtyvät kehooni hyvässä ja pahassa. Ihmeellinen taika syntyy. Ehkä pitäisi mennä katsomaan netistä miehen valokuvia, sillä jos kaveri osaa kirjoittaa näin vetävästi, niin valokuvien täytyy olla upeita. 

Palaan ajatuksissani usein kirjaan. Mieleni tekee lähteä vaeltamaan Espanjaan. Kuvittelen ajatuksissani selvittäväni itseni suoraksi ja kirkkaaksi kuuden viikon kävelyllä. Ai miten mahtavaa se olisikaan. Mutta ei nyt. Nyt siihen ei ole aikaa eikä tähän aikaan vuodesta oikein järkeäkään.

Onko pakko kestää jos ei halua

On kulunut pari viikkoa. Siippa on alkanut lukea Juurikkalan teosta. Kyselen mieheltä usein: Missä kohti olet menossa? Joko se on lähtenyt vaeltamaan? Onko sillä jo housut kadonneet? Oletko päässyt siihen lentokone-kohtaan? 

Olen siis edelleen kiinni teoksessa sekä vaellushimossani, mutta myös henkisesti. Jo aikoja sitten olen pohtinut, miten mahtavaa olisi jonain päivänä herätä "valaistuneena", kuten Tolle aikoinaan asuntonsa lattialla (oliko se lattialla, vai kuvittelenko). Juurikkalan hetki lentokoneessa on samantapainen. Että yhtäkkiä sitä tajuaa jotain olennaista. 

En tiedä tapahtuuko tuollaisia yhden-hetken-heräämisiä vain silloin, kun takana on raju tilanne/trauma tai syvää mustaa matalapainetta. En tietenkään kaipaa maailmaani järisyttäviä traumaattisia kokemuksia, mutta kuvittelen miten paljon helpompaa olisi "herätä" ja toimia hyväksyen. Millainen olisinkaan jos aina tunnistaisin asiat, jotka tekevät minulle hyvää ja suuntaisin energiani sinne, sen sijaan että huomaan aina asiat, jotka eivät toimi. Menen siis pylly edellä puuhun, todetakseni siellä latvassa, että täällä tuuli heiluttaa minua ikävän kovaa ja pudotus pelottaa.

No tässähän on tietysti se hienous, että kun tiedän mikä ei toimi, niin yksinkertaisen laskuopin mukaan minä tiedän myös päinvastaisen suunnan. Mutta on tylsää aina tehdä asiat pitkän kaavan kautta, elää u-käännöksiä tehden. Olisi paljon kivempaa heti kuunnella isompaa minäänsä ja tunnistaa asiat, jotka tekevät hyvää, ja mennä etuperin niitä asioita kohti, treenata vähän reisilihaksia, laittaa turvavaljaat päälle ja sitten kiivetä vaikka kuinka korkean tolpan päähän tönöttämään.

Mikä pakko nyt kenelläkään on mihinkään

Ollaan taas kävelyllä. Ihan vaan täällä Suomessa. Samaa reittiä tallustetaan kuin monena muunakin iltana. Tällä reitillä ei ole mäkiä eikä tolppia minne kiivetä. 

Siippa vieressä toteaa yhtäkkiä tietävänsä lyhimmän onnen kaavan. Se mene lyhykäisyydessään näin: Läsnäolo, Yhteys, Hyväksyminen, Irtipäästäminen, Nyt

Että mitäs mä tässä mitään heräämisiä tarvitsen. Sen kun otan onnen lyhimmän oppimäärän käyttööni :D

sunnuntai 29. syyskuuta 2024

Oletko koskaan

Pelastus tulee silloin kun sen aika on. Kirjoitin blogia mielessäni viime viikolla. Eilen tein sitä käytännössä, mutta jokin tökki pahasti vastaan. Niinpä kun näen Kristiinan Oletko koskaan -postauksen, huokaisen syvään ja rentoudun. Nytpä sitten katson, että olenko koskaan tehnyt mitään seuraavista:

Halunnut palata ajassa taaksepäin?

Olen monestikin halunnut siirtyä aikakapselilla menneisiin aikoihin. Käydä sadan vuoden takana elämässä villiä menoa Pariisissa taikka kulkea isoäitini matkassa Ameriikassa. Olisi ihanaa edetä Idän pikajunassa ykkösluokan vaunussa ihailemassa maisemia ja kanssaihmisiä, olla mukana tekemässä ensimmäisiä elokuvia tai juhlistamassa kuumailmapallon nousua. Haluaisin kulkea monen taiteilijan vieressä katsomassa miten he ovat työtään tehneet vuosituhansia tai vuosisatoja sitten. Ai että se olisi mahtavaa.

Miettinyt ulkomaille muuttamista?

Nuorena haikailin muutaman kuukauden asumisesta pienessä Kreikan saaressa. Tuo haave saattaa olla mielessäni vieläkin, mutten ole tehnyt asialle mitään, joten haave ei ole ollut tärkeintä elämässäni.

Eksynyt kauppakeskuksessa?

Kerran tein treffit ison kauppakeskuksen elokuvateatteriin, jossa en ollut koskaan käynyt. Koska minun ei tehnyt mieli etsiskellä leffateatteria, laitoin jo ulkona googlemapsin päälle. Huvittuneena navigoin sisätiloissa, eikä harhailuhuteja tullut eli hyvin olen selvinnyt.

Toisessa kauppakeskuksessa hukkasin kyllä puolikkaan kerroksen. Tiesimme tarkkaan mihin auto oli parkkeerattu, muttemme millään löytäneet oikeaa ovea, josta oli pääsy autolle. Pikkuisen ärsytyskynnys nousi, kun molemmat näimme automme aina puoli kerrosta liian ylhäällä taikka alhaalla. No nyt sekin tilanne jo naurattaa :D

Halunnut palata matkalta kotiin aiemmin kuin olit suunnitellut?

2019 kävelimme Espanjan halki idästä länteen. Olimme tulleet viiden viikon jälkeen perille Santiago de Compostelaan ja vielä oli viikko aikaa reissata Espanjassa ennen paluulentoa. Rauhallisen kävelyn vaihtaminen turismielämään ei houkutellut yhtään, niinpä ideamme nousivat vain Finnairin siiville. En muista toista kertaa, jolloin olisin aikaistanut kotiintuloa. Eli aikansa kaikkea :)

Aloittanut laihdutuskuurin tai muuten terveellisemmän elämän?

Aloitankohan terveellisemmän elämän joka viikko? Mietin, että pitäisi tehdä yhtä jos toista. Usein huutelen siipalle: Huomenna tehdään hengitysharjoituksia! Totean myös itselleni, että meditoi enemmän ja istu vähemmän! Tietysti myös: Rentoudu nainen! 

Ehkä minä eniten yritän siirtyä toimintaan. Pyrin pienillä jutuilla tuomaan piristystä elooni. 

Tällaiseen kuuluu esimerkiksi kitaransoitto, joka hieroo aivonystyröitäni,  aamujooga mikä herättelee nikamani, jalkojen rasvaaminen (aivan tajuttoman ihanaa omata pehmeät kantapäät). 

Eli enemmän konkreettisempia asioita, ja samalla rajatummin aikaa virtuaalisuudelle ja digitaalisille näytöille :)

Miettinyt miten elämäsi olisi muuttunut, jos olisit ollut ahkerampi koulussa?

Ehkä ennemminkin kysyisin itseltäni, että jos olisin ollut kunnianhimoisempi. Tällöin olisin varmasti eri paikassa, mutta toisaalta olen hyvinkin tyytyväinen elämääni nyt. 

Laulanut karaokessa?

Laulaisin karaokessa vain jos ääneni olisi kuin Behmillä, Janis Joplinilla, Donna Summerilla, Adelella taikka Etta Jamesilla. 

Tänä vuonna on muuten karaoken maailmanmestaruuskilpailut Turussa! Että jos asia kiinnostaa, niin suuntaa sinne lokakuun alkupuolella. Karsinnat on jo tehty, joten laulamaan et lavalle enää pääse :D

Ajanut autolla kolarin?

No en onneksi. Mutta kerran suhasin hiekkatiellä mutkassa ihan ok vauhtia, kaveri vieressä huusi yhtäkkiä "Jarruta!", minä sitten jarrutin, auto lähti hiekan päällä luisuun ja mutkan jälkeen olimme ojassa. Ystävän isä oli tosi ihana, kun ei suuttunut minulle. Autoonkaan ei tullut jälkeä, kun ojassa oli sopivasti pajukkoa pehmentävänä patjana.

Tehnyt huonon ostoksen?

Hah! Että olenko tehnyt, todellakin olen. Olen tehnyt monia, monia huonoja ostoksia. Konmarituksessa vuonna 2015 löysin kaapistani liian suuren määrän vaatteita, jotka olivat killuneet siellä käyttämättöminä hintalaput tiukasti kiinni. Nyt mietin ostoksia tehdessäni tarkkaan tuotteen tarpeellisuutta ja varsinkin onko se täydellinen minulle. Mieluummin odotan tarpeellista ja juuri oikeaa, kuin ostan shittiä, joka kaduttaa myöhemmin.

Jäänyt luokallesi koulussa?

En koskaan tuplannut luokkaa, vaikka minun aikanani se oli mahdollista ja luokalle jättämisiä tapahtui varsinkin alakoulussa.

Katunut syvästi jotain tekemääsi?

Syvästi on aika vahva sana. Muistan kuinka 15-vuotiaana sanoin kerran luokkakaverilleni todella rumasti. Minulla oli morkkis asiasta seuraavana päivänä, mutten kehdannut tai osannut pyytää anteeksi. 

Näimme aikuisena aina silloin tällöin Tomin kanssa ja kerran sanoin hänelle, että haluan pyytää jotain menneisyydessä tapahtunutta anteeksi. Kerroin mikä mieltäni oli 15-vuotiaana ja sen jälkeen painanut. Kaveri sanoi, ettei muistanut asiaa, ehkä ei tai ehkei halunnut sanoa toisin. Minun elämääni helpotti paljonkin, että sain vihdoin muistoistani yhden teon anteeksi. 

Edellisestä oppineena olenkin pyydellyt useamminkin anteeksi, jos itselleni tulee tunne, että olen tai olen saattanut sanoa jotain tyhmää.

* * *

Nyt syyskuu on lopuillaan. Koivu on tiputellut pihamaalle keltaisia lehtiä, vaahterakin alkaa värjäytyä. Kastanjapuun alla on vähän jännittävää kävellä ja illat ovat pimeitä. Pitkä videoeditointityö on vihdoin palautettu ja jännityksellä odotan kommentointia. Jotenkin tuntuu, että olisin vielä halunnut kesän jatkuvan, mutta ehkä on aika siirtyä syksyyn, sillä ylihuomenna on jo lokakuu :)

lauantai 14. syyskuuta 2024

Syyskuu alkaa ässällä

Vasta tähän aikaan vuodesta minä edes ajatuksissani ehdin mukaan Kristiinan kivaan haasteeseen. Ideana on ottaa kuukauden ensimmäisen kirjaimen mukaan kolme valokuvaa ja postata ne. Alla minun tavanomaisesti vähän niin-ja-näin vastaukseni.

Sunflower 

- eikös se ala s-kirjaimella ja tarkoita sädehtivän keltaista auringonkukkaa

Ollaan pidemmällä kävelyreissulla. Suurimmaksi osaksi kuljetaan metsässä, mutta välillä myös pellon laitamilla. Lähestyttäessä Haltialaa aukeaa tien oikealle puolelle iso pelto. 

Yleensä tässä on ollut heinää, sellaista mukavan tasaista tuulessa heiluvaa vihreää mattoa, mutta nyt en ole uskoa silmiäni. Kauas pitkälle ja siitäkin vielä edemmäs on pelkkää auringonkukkaa. 

Tieltä erkanee vähän matkan päässä polku pellolle ja lähdemme sinne kiertelemään. Joka puolella ympärillä on iloisesti sähdehtiviä kukkasia. Katsonpa minne tahansa niin näen vain keltaisia pallukoita. Aivan mahtava paikka. 

Kotona mies selvittelee, että auringonkukkapeltoa on 33 hehtaaria (eli paljon pienempi ala kuin mitä arvelimme silmällä). Ja kuten aina, silloin kun annetaan lupa kerätä kukkakimppu itselle, niin tänne on tultu pontevasti pikapikaa, ehkäpä kiilattu yksi jos toinen hitaampi alta pois, sekä tietysti ajeltu autolla ojaan. Mutta kaikista hurmioituneista hetkistä huolimatta pellolle on jäänyt vielä monta monta kukkasta, joiden äärellä on ihana oleskella. Suosittelenkin joskus kokeilemaan miltä tuntuu vain kävellä ja olla kukkapellon keskellä.

Saviruukku Simona

No siihen voinkin lopettaa saarnaamisen himoista ja niiden ohittamisesta, sillä mikäs minä olen mitään sanomaan. Olen nimittäin jo useamman vuoden halunnut saada itselleni pari hyvää kukkaruukkua. Ei mitään suojaruukkuja, vaan lasitettuja kukkaruukkuja, joissa on reikä pohjassa ja kunnon aluslautanen. 

Enpä ollut tajunnutkaan, että Joensuuhun asti pitää mennä, jotta löytää etsimänsä. Ensinnäkin tärkeää on (siis minulle), että näkemäni ruukut ovat vihreitä. Aivan tajuttoman kauniin vihreitä. Lisäksi ne ovat kohtuullisen kevyitä, eikä painavia ulkoruukkuja. 

Noniin, tässä ne nyt ovat, Sarustiikka-kaupassa nenäni edessä. On ehkä Sarustiikan harmi, mutta minun kukkaroni onni, että matkaamme pikkureput selässämme junalla, enkä voi ostaa kauppaa tyhjäksi kaikesta herkusta mitä sinne on hankittu. Tällaiset ruukut on kumminkin saatava. 

Sumppikuppi

Seuraava ässä on taas vähän kiikkerällä maaperällä, sillä en koskaan sano juovani sumppia, paitsi nyt tällä kertaa.

En pidä pahvimukeista, en puuaterimista, enkä myöskään kiikkeristä paperilautasista. Ja kahvin juon mieluiten aina pienestä kupista. Muiden mielestä ehkä aivan liian pienestä kupista ;-)

Tänään päiväkahviaikaan olen ulkosalla. Täällä ulkokahvilassa saan eteeni pahvimukin, jossa kahvi (siis se sumppi) pysyy mukavan lämpimänä, ote mukista on täydellisen napakka ja ulkoasun on suunnitellut tyyppi, joka on halunnut leikkiä fonteilla. 

Poikkeuksellisesti olen siis iloinen sumppikupistani, vaikka se on kaikkia normiajatuksiani vastaan.

Mukia roskikseen laittaessani huomaan myyntitiskin yllä kyltin, jossa kerrotaan, että paikan aitassa on perjantaina junttidisco. Utelen nuorilta myyjiltä, millaiset bileet minua odottaa perjantaina, jos tulen paikalle. Katseiden vaihdon perusteella uskon, että illan raju tarjonta on heille aivan kamalaa, mutta minusta discon aloitusaika klo 19 sekä dj vetämässä 70- 80-luvun biisilistaa läpi kuulostaa täydelliseltä perjantai-illalta :D

Mitä mieltä olet? Jos muutama vuosikymmen sitten sinut olisi kutsuttu junttidiscoon, niin olitko lähtenyt? Minä en ehkä olisi. Mutta nyt idea vaikuttaa aivan mahtavalta :)

Säätäminen

Koska olen nyt venytellyt ässiä pariin kertaan, niin laitan neljännenkin kuvan, josta selviää mitä olen touhunnut alkukuukaudesta. 

Työn alla on pidemmän videon editointia. Tässä vaiheessa olen saanut alkuvideoon stillkuvat arvioiduille paikoilleen ja seuraavaksi pistän ne liikkeeseen. Editointi on yhtä säätämistä, se on synkronointia musiikin kanssa, miettimistä mikä palanen kulkee mihinkin suuntaan ja minkä kokoisena. Hommassa menee silmät välillä ihan kieroon, mutta kuitenkin työ on kivaa ja antoisaa.

Syksyn hommat on siis käynnistyneet.

Päätän vastaukseni tähän. 

Käykäähän kurkkaamassa muitakin syyskuun haastevastauksia Kristiinan blogissa :D