Kumman valitset juuri nyt

Repolaisen lokakuun Bingossa on tarjolla vastakohtia, joista voi valita toisen, taikka molemmat. Olen kiitollinen tästä haasteesta, sillä se saa minut ajattelemaan muita asioita, kuin mitä viime aikoina päässä on pyörinyt.

Valoisa vai pimeä?

Haluan sekopäisesti valoisaa pimeään. Katsos vein kesäkuun lopussa parvekkeelle aurinkopaneelilla toimivat valopallot. Ne alkoivat palaa vasta hämärässä, eli noin kolmelta aamuyöllä juuri ennen auringonnousua, jolloin vetelin hirsiä. Nyt kun on hämärää läpi päivien, lamput vilauttavat valoa muutaman minuutin seitsemän aikaan illalla. 

Luulenpa, että haen aarrelaatikostani sähköllä toimivat led-valot, ne antavat mukavaa valoa pimeään ulkomaailmaan niin kauan kunnes kiskaisen pistokkeen pistorasiasta irti.

Sisä vai ulko?

Ulkokukat. Parveke valoineen ilman muuta rekvisiittaa tuntuu hiukan tylsältä. Joten minun täytynee myös antaa viimeinen voitelu pelargonioille ja hankkia callunoita led-valojen kaveriksi. Jännitän hiukan olenko liian myöhässä talvikasvien ostamisessa. Joskus on nimittäin käynyt niin, että kaupassa on ollut jäljellä vain kuivia rankoja, joita on rikkaalla mielikuvituksella voinut sanoa kanerviksi.

Sokeri vai suola?

Ah. Molemmat kiitos. Koska isoäitini opetti jo pienenä ollessani, että aamun voi aloittaa mansikkakermakakulla, niin ehdottomasti sokeri kelpaa minulle. Kemian opettajani taas antoi maistaa valkoista ammoniumkloridia. Se ei tietenkään ollut ensimmäinen kerta, kun söin salmiakkia, tuota suolaista herkkua, jota voi yhdistää lakritsaan. Herkullisimmat suolaiset karkit lapsena olivat merkkarit, nyt ne ovat vaihtuneet koviin turkin pippureihin. 

Hidas vaiko nopea?

Minun sykkeeni on ollut viimeisen kahden viikon aikana aikalailla nopea. Sen tikitys herättää minut yöllä ja minä yritän tapella sitä vastaan vain tajutakseni, että taistelu ylläpitää oloni kiihkeänä ;-)

Kova taikka pehmeä?

Palaan karamelliin ja valitsen kovan. 

Täynnä vs tyhjä?

Täpötäynnä. Olikohan se kuukausi sitten, kun saimme taiteiltua uudet hyllyt pikkuhuoneen seinälle. Siirsin hyllyille kaikki ikkunalaudalla olevat kukkaset ja nautin, kun saatoin avata ikkunan alaosassa olevan tuuletusikkunan.

Parisen viikkoa sitten toimme evakkoon äidin ja isän kukat. Ne ovat tuppautuneet olohuoneen orkideojen sekaan, kirjahyllyn päälle tiukkaan riviin sekä tietysti pikkuhuoneen ikkunalaudalle. Eipä ole taas tarvetta tuulettaa tätä huonetta ;-)

Ostaa tai myydä?

Nyt on mennyt ostamisen puolelle oikein reilusti.

Nuorimies osti itselleen rikkoontuneen mikroaaltouunin tilalle Torista uuden. Se maksoi 5 euroa ja oli priimakunnossa, sillä entinen omistaja muutti uuteen kotiin, jossa oli valmiina integroitu mikro. 

Isän ja äidin vuokra-asuntoon tarvittiin tv:lle taso, joten kävimme Kierrätyskeskuksesta ostamassa upean täyspuisen pöydän tasoksi 29 eurolla. Ja vaikka evakosta poistuttaessa pöytä täytynee viedä takaisin kierrätykseen, niin sanoisin, että nyt tuli tehtyä hyvät ostokset :)

Avo taikka umpi?

Vaikka tunnistan itsessäni umpimielisyydenkin, niin valitsen avoimen mielen, sillä pääsee pidemmälle :D

Pieni vaiko iso?

Tämä onkin tiukka kysymys. Pidän pienistä asioista, koska isot asiat tuntuvat usein vievän enemmän energiaa tai aiheuttavan ylimääräistä huolenpitoa.

Rakastaisin isoa taloa, korkeita ja tilavia huoneita, joissa valo leikkisi avaruuden kanssa. Voisin hankkia sinne tavattoman suuria tauluja ja kasveja, ja molempia paljon! Mulla varmasti olisi myös huone, joka olisi nimeltään Birgitan Buduaari ;-) 

Mutta sitten taas mietin sitä siivoamista ja ylläpitokustannuksia. Houkuttaako? Ei sitten yhtään. Varsinkin kun tiedän, että pienessä tilassa vähemmän on enemmän.

Luultavasti valitsen pienen niin pitkään, kunnes vauraus on iskenyt kyntensä minuun eikä anna muuta mahdollisuutta kuin hankkia valtava puutalo sekä talonmies :D

Talonmiehestä taas tulee mieleen meidän piha, jossa syksyn lehdet ovat peittäneet vihreän nurmen lähes kokonaan. Katselin aamulla pihan koivuja. Ne ovat useamman kymmenen metriä korkeat ja kerrassaan upeita. Minusta on ihmeellistä, että pienen pienestä siemenestä voi kasvaa valtavan korkeita puita. Että kaipa se on niin, että sekä pieni ja iso on hyvä valinta. Pienestä voi kasvaa suurta ja suuren saa pilkottua pienemmäksi. 

Näiden sanojen jälkeen huudan kovaa ja korkealta "B I N G O", sillä monen kuukauden jälkeen sain Repolaisen koko bingokupongin täyteen. 

Paremmat keinot käyttöön

Miten vähän hän tiesikään, alkaisi novelli, jos olisin osa sitä.

Maanantaina soi ovikello keskellä päivää. Äiti tulee sisään, istahtaa keittiön pöydän ääreen ja kertoo, että isä on sairaalassa. Emme tiedä mistä on kyse, mutta siellä hän nyt on.

Iltapäivällä äiti menee sairaalaan. Minä soitan isälle illemmalla. Menen seuraavana päivänä sairaalaan ja soitan äidille illalla. Ja näin asia etenee. Syykin alkaa jo valjeta, kun kardiologian osastolla ollaan.

Mutta jottei tässä olisi tarpeeksi, niin tällä viikolla pitää siivota vanhempien asunto, siirrellä huonekaluja sivuun ja peittää ne muovilla. Toisaalta pitää pakata kolmen kuukauden tarpeet ja muuttaa vuokra-asuntoon. Ensi maanantaina kun alkaa putkiremontti, eikä kotiin voi mennä.

Eihän siinä mitään, mutta kun isä ole ole innokas pyytämään apua. Hänellä on omat vakiintuneet tapansa ja minun käsitykseni asioista menee eri suuntaan. Tiedän, että tulen astumaan nyt varpaille, mutta mitä väliä. Tämä saattaa sattua tulevaisuudessa sydämeen, ehkä molempien. Jos näin, niin toivon, että positiivisessa merkityksessä.

Parin nukkumattoman yön jälkeen otan käyttöön meditoinnin, aamun joogahetket ja erityisesti rauhoittumisen. Sillä tällä viikolla tajuan kuinka samanlainen olen faijan kanssa. Minussa on sitä samaa salamoivaa energiaa, joka rasittaa minua (saati puolisoa). Minä stressaannun helposti, minkä vuoksi kehoni on hälytystilassa ja aina on vaivaa tai kipua jossakin. 

Ehkä juuri tämän ymmärryksen vuoksi olen seurannut itseäni tarkemmin. Vaikka välillä ajatuksissa pyörähtää hurrikaani, niin kiellän sen asettumisen itseeni. Pidän tiukasti jalat maassa. Olen nyt keskittynyt ainoastaan asioihin, joihin minulla on mahdollisuus vaikuttaa. Minä puhun itselleni vain lempeästi, muuhun ei ole varaa. Minä mietin ratkaisuja, mitä tehdä, miten ja milloin. 

Isä on nyt hyvässä hoidossa, kiitos siitä. Äitikin on onneksi aika rauhallinen ja jaksaa pakkailla. Toivottavasti viikonloppu sujuu rauhallisesti ja hyvin. 

Tässä ei kai voi kuin ajatella, että toivottavasti tästä kaikesta seuraa jotain todella hyvää ♥♥

Normaalius on harhaa

Herään aamulla hiljaisessa talossa. Käyn vetämässä verhot syrjään ja näen kuinka oranssin keltainen pensseli on maalannut horisontin. Alapuolellani on kaunis ja monimutkainen peltikatto. Missään ei näytä olevan ketään. On uskomattoman hiljaista ja palaan takaisin sänkyyn tuijottamaan ulos.

Kun pieni mutru tuntuu vatsan pohjassa, me nousemme ja lähdemme ulos. Torilla myyjät nostavat kukkaset esille ja vihanneskojut täyttyvät kotimaista herkuista. Kantarellit loimuavat keltaisina punaisten marjojen vieressä. Joku on laittanut pehmeää taljaa kahvilan tuoleihin ja lauantai alkaa heräillä. Me emme kuitenkaan jää ulos, sillä Fazerin kahvila houkuttelee lämmöllään ja aamiaisellaan. 

Hiljaisen jazzin soidessa taustalla me löydämme mukavan ikkunapaikan itsellemme. Kun tuoksuttelen kahviani, huomaa siippa jääneensä ilman suklaakohvehtia. Ojennan omani hänelle.

Ennen päivän ohjelmaa kävelemme Port Arthuriin, ihailemme upeita puutaloja sekä Mikaelin kirkkoa. Palaamme takaisin taidemuseon mäelle katsomaan Nelli Palomäen valokuvia. Ne ovat tietysti upeita, mutten lämpene niille. En tiedä olenko pettynyt itseeni vaiko tunnelmaan, jonka teokset synnyttävät. Niinpä lähden mielelläni takaisin ulkoilmaan ja kohti joenrantaa.

Perillä teatterissa edessäni on verenpunainen samettiverho ja lisäksi lavan reunoilla ristit ja hautakivet nostavat tunnelmaa. Kohta näen melkein vuoden odottamani Addams Familyn Mortician ja Gomezin perheineen. Kiero huumorintajuni ja hiukan myös Mortician täydellisen luonteen samankaltaisuus ;-) ovat asioita, jotka tunnustan heti. Minä todellakin kuvittelen aina olevani oikeassa ja jos näin ei sattuisi käymään, olen kohtalokas ja dramaattinen ainakin puolisolleni (veren punaista, kosto on suloinen, se puree).

Nautin erityisesti musikaalin ensimmäisestä puoliskosta, se kutittaa nauruhermojani ja saa ihailemaan suomentajan sanaleikkejä. 

Mieleni tekee vaihtaa koko vaatekomeroni mustaan ja liehuvaan. Samoin ajatuksiini nousee kapinan kaltainen. Mitäpä jos kaivaisin harrastukseni hautakuopistaan, avaisin sanallisen arkkuni, laulaisin korkealta ja kovaa, maalaisin tunteeni kankaalle, sivaltaisin tyhmille asioille. Viisveisaisin muista.

Mutta sitä ennen, niin, sitä ennen minä katson näytelmän loppuun, käyskentelen hetken pitkin joenrantaa ja lähden lopulta ajelemaan kohti omaa kotia. 

Matkalla kotiin muistelen eilistä iltaa, jolloin näimme ystäviä ravintola Neråssa. Miten hauska ja täydellisen makuinen ilta meillä olikaan.

Mitäs jos vietettäisiin ensi kesänä kokonainen viikko Turussa, sinä kysyt vierelläni.
Erinomainen ajatus, vastaan ja kehrään penkilläni. Erinomainen ajatus ♥♥♥

The Addams Family Trailer

Liike on lääke, vai miten se nyt olikaan

Joku pyörittää blogiani ympäri. Täällä käydään lävitse sitkeästi vanhoja postauksiani, mikä tuntuu omituiselta. Mutta mikäpä tässä maailmassa ei pyörisi hulluna ympyrää.

Nyt on perjantai ja olen aikalailla poikki. Taustalla soi lempeä jazz, ehkä tunnelmaltaan iltahämyinen vaikkei taivas vielä sininen olekaan. Lempeys on nyt hyvä valinta, sillä viikko on mennyt toisenlaisissa tunnelmissa.

Luen päivällä uutisen, että mikä tahansa liikunta on parasta aivoille. Olen ollut samaa mieltä vuosikaudet, vaikka muutakin voisi luulla.

Sunnuntaina menemme salsatunnille. Tästä tulee täydellistä, ajattelen, sillä r a k a s t a n tanssimista. Sali on kapea ja aurinko paistaa yläikkunoista suoraan sisään, mikäs siinä, mutta ilmastointi loistaa poissaolollaan. Normaalisti salsa ei saa minua edes nihkeäksi, joten olen paikalla ilman vaihtovaatteita (virhe). Tulos: puolentoista tunnin tanssimisen aikana selkärankaani pitkin valunut niagaranputous on laskeutunut alas syvään jokeen ja levinnyt kastellen jokaikisen rutikuivan joen uomankin. Pikkuisen ärtyneenä omaan kroppaani minä lähden kotiin. Julkisilla. Seisten tietenkin ;-)

Neljä iltaa sitten siippa houkuttelee iltakävelylle. Sopimushan on, että kun yhtään ei huvita, niin juuri silloin kannattaa lähteä ulos. Niinpä sanon kyllä, ja miten ihanalta tuntuukaan päästä haukkaamaan happea, varsinkin kun tuuli ja viima puhaltaa takanani. Otan pitkiä askeleita, viipottelen tuulen kanssa kilpaa, vaikka sormet vähän palelevatkin. Puolivälin jälkeen aivastan, niistän toisen ja kolmannen kerran sekä järisytän maata uudella napakalla aivastuksella. Niskaa alkaa kutittaa, käsivarsiakin, ja kohta tunnen kuinka kieli painuu kitalakeen ja mietin, että mitä hittoa nyt taas tapahtuu. Lopulta en jaksa kuin naurahtaa ja totean siipalle, että vetäises nyt ylävitonen mun kanssa. Tässä ollaan taas uuden äärellä.

Kotona huuleni näyttävät kuin olisin käväissyt kauneushoitolan pistoksissa. En jää ihailemaan itseäni peilistä, vaan menen kaapille nappaamaan aimo annoksen antihistamiinia. Arvelen tietäväni mistä kohtaus johtuu ja kuukeloimalla selviääkin, että kylmänokkosihottumahan se iski ihan vain tuulisella ilmalla kävellessä. 

Eilen työpäivän jälkeen mietin, että parasta mitä voin tehdä illalla on piristyä pilatestunnilla. Keikun putken päällä, puristelen palloa ja teen satasia. 

Toisin kuin aina ennen, palattuani tunnilta kotiin, olen kuin kastemato kuivalla asfaltilla. 

Kun mies lähtee saunaan, minä päätän, että koska tämän kropan kohdalla ei näytä, että isompi liike ravitsisi aivojani taikka parantaisi kehoa, niin siirryn pelkkään sormien liikutteluun. 

Minä leikkaan kynnet lyhyemmäksi ja otan kitaran käteen. Vetäisen pari Pink Floydia ja Oasista ja kenties reipastun hetkiseksi.

* * *

Ikkunan takaa näyttää siltä, että aurinko paistaa ja kenties hiukan tuulee. Odotan hiukan jännittyneenä, miten mahtaa käydä, kun lähden kohta ulkoilemaan :)

Hillot ja hyllyt ja kadotettu energia

On pitkästä aikaa vapaa viikonloppu. Kesän ja hulinoiden jälkeen tällainen hetki tuntuu ihanalta. 

Lauantaina

Hidas aamiainen on nautittu ja kyselen siipalta mitä sillä on mielessä. Kun miehellä ei ole toiveita, kysyn sopiiko jos opiskelen hetken ja tehdään sen jälkeen jotain yhdessä. Sisälläni on ollut parin viikon aikana tunne, että opiskelumateriaali, joka on minulla vielä pahasti kesken ollaan poistamassa alustalta. Ja niin minä uppoan materiaaliin ja kahden tunnin päästä palaan virtuaalimaailmasta todelliseen. Silmät ovat kuivat, mutta mieli virkeä. Olen tehnyt osani, ja vielä kun huomenna vähän pinnistelen, niin ehkä saan kaiken tiedon sisuksiini ja sen jälkeen annan intuitiolleni muuta tekemistä, kuin aavistella pahoja. 

"Lähdettäiskö Munkkiniemeen, voitaisiin samalla etsiä sen verhoilijan liiketila", tulee suustani, kun olen vienyt tietokoneeni paikalleen. Houkutteluja ei tarvita enempää ja pian kävelemme Tammitiellä, jossa paksut puut kasvavat keskellä jalkakäytävää. Tallikujalta löydämme verhoilijan liiketilan, mutta kuten arvelimmekin, se on kiinni. Kurkistan ikkunasta sisään. Tuolla on ihana 60-luvun nojatuoli ja siippa bongaa ison rahin tapaisen, jonka istuinkankaaksi on valittu ehkä 1700-luvun maalaus. Kun liike on tutkailtu ulkopuolelta, jatkamme matkaa merelle.

Seisomme rantakalliolla. Meri on aivan tyyni. Vasemmalla näen iglun tapaisia kellumassa laiturin vieressä ja samalla kuulen heikkoa ääntä. Tarkemmin ääntä etsien näen kirkkoveneen. 

Porukka soutaa tasaisesti, mutta kovaa, ja perässä päin kuuluu jo seuraavan kirkkoveneen tulo. En kuule sanoja, mutta perämiehen kiihkeän huudon kylläkin. Tyyni meri saa kyytiä ja hiki virtaa. 

Näen veneitä ainakin kuusi. (Myöhemmin tarkistan mistä on kyse ja tänäänhän siis on Seurasaaren ympärisoutu -niminen kirkkovenekilpailu.) 

Munkkiniemen rannassa on ihana kävellä. Vasemmalla rauhallinen meri ja oikealla on upeita taloja, joissa voisin melkein kaikissa asua. Yhdessä rakennuksessa on niin valtavat ikkunat, että polvet notkahtavat. Jos jokin minua innostaa, niin isot valoisat huoneet. Läpitalon huoneisto on parasta mitä tiedän, se että valo kulkee asunnon lävitse. Ehkä tämä johtuu siitä, että vanhenen ja valon tarve kasvaa ;-)

Pilvet kaikkoavat yllättäen ja Munkkiniemen talviuimarannalla päivä herää. Hiekalla makoilee yksi henkilö, mutta raikastavalle uinnille on ehtinyt jo neljä naista. 

Nousemme rannalta ylemmäs ja palaamme eri reittiä takaisin rantakahvilaan. Terassilla viereisessä pöydässä istuu nainen koira sylissään. Heidän luokseen nousee nainen toisesta pöydästä. Hän kyselee koirasta ja kuulen, että tämä kaveri on varsinainen terassikoira. Ainoa mitä koira haluaa, on olla sylissä ja ihmetellä maailman menoa. Seuraan hetkisen tilannetta, ja todellakin, nainen saa aivan rauhassa nauttia kahvilan antimista. Koira kyllä katselee laiskasti, kun pullapalanen menee toiseen suuhun, mutta ei asia näytä haittaavan. Ohitse lentävät linnut ja pöydillä pyörivät varpuset eivät myöskään häiritse koiran fiilistä. Se vaikuttaa olevan täysin tyytyväinen elämäänsä. Minunkaan ei tee mieli mitään, mutta maistelen siipan raparperijuomaa ja puraisen pienen palan korvapuustia. Tiedän, on kahdenlaisia ihmisiä, niitä joiden korvapuustin pitää olla kypsä ja niiden jotka himoavat pehmeää taikinaa. Minä en kuulu jälkimmäisiin ;-)

Lähdemme rannalta kohti Munkkiniemen sydäntä ja kun pääsemme puistotielle, hyggeilemme hetken Hygge-kaupassa, josta ostan pari pari kukkaruukkua. Lisäksi käymme italialaista tuontitavaraa myyvässä liikkeessä, josta ostamme mantelikeksejä, ison purkin viikunahilloa, maustetta ja mozzarellajuustoa. Hinta neljälle tuotteelle on mojova ja mietin, että nyt on kyllä parasta olla hyvää herkkua. Mietin myös mikä minuun on iskenyt, sillä yleensä en osta mistään mitään. 

Sunnuntaina

Olen löytänyt maailmasta vain yhden viikunahillon, josta olen pitänyt. Se on skotlantilainen Mrs Bridgesin hillo, jota on ollut vaikeaa löytää kaupoista Brexitin jälkeen. Mutta tänään on taas yhden purkin mahdollisuus voittaa minut puolelleen. Eihän hillo nyt maailman tärkein asia ole, mutta minä pidän vain itse tehdystä päärynä-vadelma-chiahillosta, jonkun muun väsäämästä viikunahillosta tai sitruunaisen kirpeästä marmeladista.

Aamiaisella avaan sisilialaisen purkin ja yllätyn kuinka hyvää hillo on. Katselen etikettiä tarkemmin ja tavailen italialaista tekstiä (sillä suomenkieltä purkista ei tietenkään löydy). Pienen selvittelyn jälkeen alkaa pulssi nousta. Ohjeena on: Säilytettävä avaamisen jälkeen jääkaapissa ja käytettävä 14 päivän aikana. Hahaa! Näin valtava purkki pitäisi syödä nyt parin viikon aikana. Ei tule tapahtumaan :D

Seuraavana ohjelmassani on kotiprojektini. Pikkuhuoneen ikkunalaudan on vallannut viimeisinä vuosina kukkaset ja tuuletusikkunan sijainnin vuoksi huonetta on ollut mahdoton tuulettaa. Tajusinpa sitten viime vuonna, että jos laitan ikkunan viereiselle seinälle pari hyllyä, niin saan kukat siihen. Valoa riittää kasveille ja huone raikastuu nopeammin. Olisin alunperin halunnut vanhat 60-luvun tiikkihyllyt, mutta päädyin tee-se-itse versioon. Pari viikkoa sitten löysin itsestäni tarpeeksi energiaa etsimään sopivat hyllynpidikkeet sekä hyllyt (eihän siinä mennyt kuin vuosi, hehee). Nyt puuhyllyt on maalattu samalla sävyllä kuin seinä viime vuonna ja eilen kun vielä pintakäsittelin hyllyt, niin hommahan on jo melkein valmis ;-) 

Kiivaan hyllyjen pidikkeiden asennuksen jälkeen (minä olen kiivas aina minkä tahansa remontin aluksi, kunnes oma käytös alkaa naurattaa ja sen jälkeen rauha on taas maassa) huoneessa on nyt kaksi hyllyä. Niihin asettuu kohtapuolin kukat ja sitten vihdoin yksi asia on taas ratkaistu. 

Mutta, työt ennen huvia, eli viimeinen osio opiskelua, jotta saan itselleni ja intuitiolleni rauhan. Luulin, että homma olisi nopeasti tehty, mutta kattia kanssa. Olen istunut usean tunnin koneella ja vasta ilta viideltä pääsen iltapäiväkahville. 

Loppuillan lupaan itselleni olla kuin Ellun kana. Jos jotain pitää tehdä, niin se saa olla vain jotain ihanaa :)

Ps. Morbidi di Alfieri mantelipikkuleivät ovat niin herkullisia, että etsin ohjeen ja päätin leipoa pikkuleipiä lisää. Luulen, että edessä on pahemman laatuinen pikkuleipäriippuvuus :D

* * *

Jos ideasta toteutukseen kestää hyllyjen kanssa vuosi, niin tämän postauksen julkaisun kanssa meni viikko, kun energiat loppuivat työpäivien jälkeen täysin. Pikkuleivätkin ovat jääneet vain ajatuksen asteelle. 

Pitäisiköhän jäädä taas lomalle ;-)

Onnellisena sittisontiaisen kanssa

Olin melkein keikalla viime lauantaina. Luulen, että siippa tarkoituksella avasi television yhdeksän aikaan illalla ja laittoi Ultra Bran eetteriin. Hän ehkä arvasi, etten katsoisi tallenteena keikkaa, sillä sehän on silloin menneen talven lumia :D Ja niinhän siinä kävi, että kun näin livelähetyksenä olympiastadionin väen ja tunnelman, tuntui kuin olisin itse paikan päällä. Jäin hytkymään keskelle olohuonetta ja lopulta kahden tunnin päästä saatoin istahtaa alas.

Sinä lähdit pois

Sunnuntai aamuna herään Shanghain valot kappaleeseen. Kysyn siipalla, mikä biisi sillä soi päässä. Hauki, hän vastaa, ja näin minulla vaihtuu kappale mielessä. Kun nousen Joensuun junaan, muistuu mieleeni vuosia sitten näkemäni keikka Ilosaaressa ja nyt kappaleiden määrä monistuu ajatuksissani. 

Juna on täynnä viimeistä penkkiä myöten. Mies ei saa luettua kirjaa puheen sorinalta, mutta minun päässäni pauhaavat puhaltimet ja sähkökitara, kun siivoan puhelimestani pois turhia valokuvia.

Asemalta suuntaamme taiteen ääreen. Joensuun taidemuseo on remontissa, joten käännymme kannoillamme ja menemme Taidekeskus Ahjoon, jossa onkin Antti Jääskeläisen upeita lyijykynä-öljyväri teoksia. Valokuva ei anna oikeutta teokselle lasin heijastumien vuoksi, mutta kuvaa suurentamalla pääset halutessasi tutkimaan lyijykynän jälkeä. Pidän erityisesti töiden aiheista, vaikka ne ovatkin synkkiä. Synkkyydellä on joskus puolensa, se saa ihmisen miettimään rakenteellisia ongelmia.

Minä suojelen sinua kaikelta

Koska illaksi on luvattu parin kylmän viikon jälkeen lämmintä ja kesäistä säätä, menemme serkun siirtolapuutarhan viettämään iltaa. Karviaiset ovat parhaimmillaan ja punaherukatkin niin makeita, että poskissa tuntuu. Käymme läpi kaikki suunnitelmat. Tuonne tulee pesupaikka juureksille ja tämä varasto poistetaan. 

Kannamme upeaan pergolaan kahvit, pullat ja jotain pientä suolaista (kuten serkku ilmoitti viestissään). "Tämä täytyy syödä sitten kokonaan", sanoo talon rouva, tarjoillessaan valtavan kokoisesta vuoasta lämmintä piirakkaa. Hymyilen ja mietin, että mitenköhän meille käy. Ehkä napa ratkeaa :) Sitten ripsahtaa pisara jostain. Katson ylös. Taivaalla ohuet pilvet ovat paikallaan. Ei näytä pahalle. 

Jonkin ajan kuluttua pisaroita on tipahdellut useampia ja emäntä toteaa, että siirrytäänpä parempaan suojaan. Otamme tarjoamiset mukaamme ja nousemme rappuset ylös verandalle, ja kokoamme kaiken taas pöydälle. Leikkaan lautaselleni toisen palan piirakkaa, se on mehevää ja täydellistä. Mietin, miksen kotona leipoisi näin hyviä herkkuja, mutta unohdan ajatuksen samantien, sillä puhe siirtyy nopeasti asiasta kolmanteen. Olemme tyytyväisiä ja peltikatolla ropisee mukavasti. 

Mutta sade yltyy, ja kun peltikaton pauhu lopulta peittää meidän äänemme, nousemme taas kerran. Otamme käsiimme kahvipannun, pullat, piirakan, kupit ja lautaset ja muut, ja siirrymme sisälle hirsimökkiin. Laskemme kantamuksemme pöydälle ja nauramme luvattua kaunista iltaa ja lämmintä kesäsäätä. Puolen tunnin päästä katsomme hämmästyneenä ikkunasta ulos, kun rakeet piiskaavat maata. Mietin, että nyt irtoavat viimeisetkin karviaiset pensaasta. 

Kalpeat kasvot

Sitä voisi kuvitella, että täyttävän illallisen jälkeen aamulla ei olisi nälkä, mutta toisin käy. Syömme mahtavan aamiaisen Hotelli Lietsussa (ihana paikka) ja sen voimilla lähdemme kävelemään Botaniaan. Sisäpuutarhassa seuraan ison sinisen perhosen viipottelua, se käy katsomassa onko aurinko esillä vaiko ei. 

Ennen ulkopuutarhaan siirtymistä jään ihmettelemään valokuvia, joissa voin kokea, miltä maailma näyttää hyönteisen silmin. 

Tiedän, että ihminen näkee ja kokee värit hyvin eri tavalla. Esimerkiksi minun oranssini on siipan mielestä keltainen, mikä on tietysti aivan pöyristyttävää ;-) 

Puolet kuvasta näyttää miten minun silmäni näkee kukan. Hyönteisen kyky nähdä ultravioletin sävyjä on aivan eri luokkaa. Minun kasvini on kalpea aavistus hyönteisen kukasta.

Upeat hyönteiset tulevat mukaani myös ulkopuutarhaan, sillä tänä kesänä näytteillä on hiekkaveistoksia.

Maata vasten leviää kukkanen, jonka päällä nuohoaa valtava kimalainen. Toisaalla maassa makaa reporankana sittisontiainen, joka on pyörittänyt lantamaapallonsa niin suureksi, että selkänikamat ovat mutkalla. 

Aika ihmeellistä, että nämä työt ovat selvinneet eilisestä raesateesta. 

Polkujen varrella ihailen valokuvia suomalaisista voimaeläimistä. Käyn istumassa monella penkillä, kuuntelen purojen solinaa ja tietysti kiipeän ylös katsomaan miltä näyttää maailman suurimman kivilabyrintin rakentaminen. Siinä sitä onkin kaverilla tekemistä, kun hän taiteillen siirtelee valtavia kiviä labyrintin muotoon.

Rubikin kuutio 

Kun kierros on tehty, paikan kasvimaakin tutkittu tarkasti, lähdemme kävelemään takaisin hotelliin. Kauaa en ehdi levätä, kun on lähdettävä enon luokse. Tätä kyläilyä olen odottanut pitkään, sillä aika kuluu aina siivillä ja tarinaa riittää iltamyöhään. Eno on ostanut 20 hengen täytekakun sekä 10 hengen voileipäkakun meille neljälle. Naurattaa vielä enemmän kuin serkun luona. Jos matkaa tänne asti, niin koskaan ei tarvitse pelätä nälkää. Sellainen ei ole mahdollista :D 

Mutta ruokailu ei ole tärkeintä, se on seura. En ole kova sukuloimaan, mutta tästä kaverista ja puolisosta saan niin paljon energiaa, ettei paremmasta väliä. On nimittäin ihmisiä, joista saa virtaa ja sitten niitä toisia...

Hei kuule Suomi

Yllättäen tulee taas kerran myöhä ja on aika palata nukkumaan ja herätä aamulla aamiaiselle. Juna kotiin lähtee vasta yhdeksältä, joten voin antaumuksella nauttia kirpeästä marjashotista,  syödä ruispuuroa tuoreilla mustikalla, jugurttia itsetehdyllä omenahillolla, ottaa parikin maailman parasta karjalanpiirakkaa munavoilla (missään ei ole niin maukkaita karjalanpiirakoita kuin Pohjois-Karjalassa). 

Junassa on hiljaista. Ketä nyt kiinnostaisi matkata etelään ;-) Mies pystyy keskittymään lukemiseen ja minä käsittelen otettuja valokuvia ja siivoilen pois turhia. 

Yksi tämän vuoden toiveista on täytetty. Kiitos Joensuu!

* * *

Koska on vielä elokuu, niin ehdinpä juuri ja juuri osallistua tällä postauksellani Repolaisen elokuun bingoon. 

Sain aikaan yhden rivin sanoista Taivaalla, Katolla ja Maassa

* * *

Taidekeskus Ahjossa näkee Antti Jääskeläisen teoksia 7.9. asti.

Tunnettuja ihmisiä pallomeressä

Kristiinalla on taas jännittävä kuukausihaaste: Tunnettuja ihmisiä. 

No minä tiedän monen monta ihmistä, mutta ovatko ne samoja, joita sinä tunnet? Sitähän minä en tiedä ;-) Niinpä pyörin sanaleikkiä itseni kanssa. 

Mitä tarkoittaa tunnettu ihminen

Riittääkö, että on joskus iltapäivälehtien otsikoissa tai televisiossa? Puhuuko asiantuntijana tai onko ammatissa, joka pakottaa olemaan julkisuudessa? Riittääkö minulle tuttu runoilija tai taiteilija? Pitäisikö olla isommin tunnettu? Entä rauhallinen kirjailija, jolla on sana hallussa, mutta joka mielummin karttaisi parrasvaloja? Käykö Kari Hotakainen kirjailijahaastattelussa? Tai filosofi luennolla?

Entäpä kuvaaminen

Nuorena olin kerran Eppujen Martti Syrjän kanssa samassa hississä. Silloin valokuvaaminen olisi ollut supernoloa. Hissi oli kamalan pieni ja ahdas, ja pokettikameralla olisin kuitenkin saanut vain huonon kuvan.

En muutenkaan pyydä selfietä julkkikselta. Ehkä minulla on jokin puutostila, kun sellainen ajatus ei tule mieleenkään. 

Eräs työkaverini kävi usein katsomassa Helsinkiin tulleita ulkomaisia julkkiksia, seisoi hotellin edustalla, odotti tapaavansa heidät ja juhlisti asiaa kännykkäkuvalla. Minä söin mieluummin lounaan toimistolla ja lähdin takaisin hommiin...

Olenko jotenkin arka vai enkö ymmärrä hyvän päälle? 

Mutta entä jos sittenkin

Kun asiaa oikein pohdin, niin olisihan se hienoa, jos olisin aikoinaan ottanut valokuvan David Bowiesta. Mahdollisuuksia olisi ollut useampia.

Miten mahtaisin toimia nyt, jos tuo nuoruuteni rakkaus tulisi kadulla vastaan? Ehkä mittavan suremisen jälkeen olisin tarpeeksi rohkea imeytymään kylkeen, sanomaan jotain hehkeää ja ottamaan meistä yhteiskuvan. Kotona sitten näyttäisin otostani onnellinen hymy huulillani ja todistaisin, joko että olen seonnut tai maailman kirjat ovat pahasti sekaisin :D

Koska nyt en kuitenkaan voi täyttää enkä näyttää tuota yllä mainittua haavetta, niin päädyn helpommin lähestyttäviin julkisuuden henkilöihin.

Viime viikolla en ottanut kuvaa Martti Servosta Napanderi-bändinsä kanssa. Eli häntä voitte katsella kodinrakentamisliikkeen mainoksesta ja ajatella, että tuonkin hervottoman tyypin se on nähnyt ;-) 

Sen sijaan jaan teille ihanan Maija Vilkkumaan keikkaelämää pallossa sekä Coldplayn aivan mahtavan stadionkeikan toisenlaisen pallomeren. 

Juuri tällaisissa positiivissa kuplissa minä tykkään viettää aikaani. Yleensä ilman kameraa, mutta joskus sattuu myös vahinkoja :)