Marraskuun kymmenes
Suuntaamme aamukävelyn rantaa pitkin itään ja päädymme umpikujaan, eli uimapaikkaan. Täällä hiekkarantojen sijaan on betonitasanteita, joissa paikalliset ottavat aurinkoa ja pulahtavat mereen. Aallot puskevat pään kokoisiin pyöreisiin rantakiviin, ne liikahtelevat veden voimasta ja ääni kuulostaa siltä kun pesisi kiviä (joo, teen sitä silloin tällöin). Ylhäältä tasanteelta on tehty 45 asteen kulmaan betoniluiska veteen ja sitä pitkin mummelit ja papat harjoittavat uimaan menoa.
Ensin neljä miestä yrittävät könytä ehjin nahoin ylös merestä ja kun he ovat ”turvassa” laskeutuu nainen luiskan alaosaan. Vesi kastelee nilkat, nainen tekee ristin merkin ja aloittaa hitaan etenemisen. Minua naurattaa tuo ristin merkki, muttei kovin kauaa. Kun naisen polvet peittyvät veteen, hän sukeltaa pääsemättä kuitenkaan tarpeeksi kauas rannasta. Aallot kieputtavat naista edes takaisin, lopulta niin, että hän liukuu aallon mukana kasvot edellä rantaan. Kun aalto vetäytyy takaisin merelle nainen on mahallaan luiskalla. Ajattelen, että naiselle käy huonosti jos uusi aalto raahaa hänet veteen ja paiskaa takaisin, mutta niin hänkin taitaa ajatella, koska nousee polvilleen ja kiipeää luiskan ylös ja menee pois. Enpä ole ennen jännittänyt ihmisten puolesta uimaan menemistä, mutta nyt sellainenkin on koettu.
Hikisen tilanteen jälkeen jatkamme kävelyä, mutta olo senkun kärventyy ja saman tekee mieleni. Totean lopulta, että nyt täytyy saada helpotusta, eli jäätelöä! Ostan sitruunasorbetin, siippa kirsikkagelaton ja istumme varjon alle. Huomaamme vieressä olevan lämpömittarin. Se näyttää +32 astetta, joka on minun mielestäni vähän epäsopivaa, koska minulle on informoitu, että täällä on marraskuussa sellainen parikymmentä astetta lämmintä. Onneksi jäätelö uhkaa sulaa ja minun täytyy keskittyä tärkeämpiin mietteisiin.
Marraskuun yhdestoista
Kävelemme rantakadun bussipysäkeille. Katselemme miltä pysäkiltä lähtee numero 7, sillä haluamme päästä Ribeira Bravaan, rannikkojyrkänteelle tai edes kalastajakylä Camara de Lobosiin. Koska missään ei lue etsimäämme linjaa kävelemme pääteasemalle ja tarkistamme siellä pysäkin toisensa jälkeen. Käymme myös kysymässä lippukioskista mistä löydämme bussin nro 7. Nainen osoittaa tulosuuntaamme ja vastaa: ”Kävelkää tästä tuonne 5 minuuttia, bussi lähtee sieltä.” Kysyn onko mitään tarkempaa maamerkkiä ja vastaus on: ” Siinä on kioski kohdalla.”
Kävelemme takaisin viisi minuuttia ja vähän pidenpääkin. Seiskan pysäkkiä ei näy. Palaamme alkupisteeseen ja kysymme viereisestä kioskista mistähän bussi seiska Camara de Lobosiin lähtee. Mies vastaa, ettei sitä bussia tule, hypätkää bussiin nro 3 tai 96. Samalla tulee kolmonen ja pääsemme vihdoin pieneen kalastajakylään.
Tämän paikan edustalla vuonna 1419 oli laivassa tutkailemassa uutta asutettavaa maata aatelismies Bartolomeu Perestrello ja näki rannalla köllöttelevät munkkihylkeet (monachus monachus). Paljon myöhemmin toinen herra Winston Churchill tykkäsi maalata täällä tauluja sikari suussaan. Nyt emme näe kumpiakaan rannalla, joten kiertelemme vielä hiukan aikaa ympyrää ja päätämme tutkimusmatkamme lyhyeen. Että sellainen reissu tähän aamuun :D
Marraskuun kahdestoista
En osaa olla petaamatta sänkyä. Täällä on jostain kumman syystä yhdelle hengelle tuplaleveä lakana sekä tuplaleveä täkki, lisäksi on kaksi jättikokoista tyynyä + kaksi koristetyynyä. Petaaminen ei siis ole ihan simppeliä. Pakkaan ensin tuplatäkin pois tieltä, jotta saan aluslakanan hyvin. Kun nostan hiton painavaa tuplapeittoa takaisin sänkyyn omalle puolelleni, selkäni sanoo ”ööö”. Petaan sängyn loppuun ja mietin sitten mitä tuli tehtyä. Ensin kuuntelen, että menikö pahasti, ja toiseksi mietin, ettei tänään ehkä kannata lähteä suunnitellulle retkelle itään ja kipuamaan portaita ylös ja alas. Päätämme lähteä helpommalle päiväretkelle, eli toistamiseen Montelle ihailemaan maisemia ja puutarhan ihmeitä.
Illalla mietin pitäisikö lopettaa petaaminen ;-)
Marraskuun kolmastoista
Selkä on parempi ja lähdemme bussilla Baio D’Abraan, saaren itäisimpään osaan, jossa on myös Madeiran kapein kohta. Bussimatka kestää parisen tuntia. Vaikka bussissa meitä ei ole kuin muutama seurue, niin perillä on autoja rivissä pitkät matkat ennen kääntöpaikkaa. Ja sitten alkaa se letkassa käveleminen. Ensin portaita alas, seuraavaksi pitkospuita pitkin (sanomme niitä potkospuiksi, koska ovat poikittain). Onneksi porukka hajaantuu alun jonosta ja poikkeaa jonnekin niemen tapaiseen ihailemaan merimaisemaa.
Upeinta minusta ovat pohjoispuolen karut ja jyrkät laavakivimuodostelmat. Meri näyttää voimiaan ja paiskoo aaltoja korkealle ja tunnelma on kuin ukkosenilmalla. Täällä tunnen luonnon alkuvoiman ja tiedän miten pieni ihminen on. Etelän puolella taas kaikki on niin kirkasta ja tyyntä, pelkkää kimallusta meille turisteille.
Muutaman kilometrin kipuamisen jälkeen edessä siintää palmujen katveessa kahvila sekä pitkä vessajono :D Sen jälkeen voi kivuta ylös ja vielä ylemmäs mäkeä kärkeen asti ja katsella meren kimmellystä ja aaltoilua. Takaisin pääsee vain samaa kautta ja loppumatkasta alkaa sataa ihan tosissaan. Onneksi uskoimme ohjeistusta ja kaivamme repusta sadetakit. Vettä valuvana pääsemme pian takaisin lähtevään bussiin. Tämä oli kiva reissu :)
Marraskuun neljästoista
Olemme nähneet kaksi kertaa maanantain jälkeen bussin nro 7. Päätämme etsiä sen käsiimme ja lähteä Euroopan toiseksi korkeimmalle rantajyrkänteelle. Tiedämme aikataulun ja olemme oikealla pysäkillä. Ehkä jo arvaat. Juuri niin. Bussia ei kuulu eikä näy. Kohta kioskin mies tulee luoksemme ja kysyy mihin olemme menossa. ”Cabo Giraoon, bussilla 7.” ”Seiskaa ei tule, hypätkää tähän bussiin nro 8”, sanoo mies meille, ja niinhän me teemme.
Matka kestää noin tunnin ja sinä aikana ajelemme ylös mutkaisia teitä. Ihailen valtavia banaaniviljelyksiä ja pieniä viinitiloja. Perillä sisäänpääsymaksun jälkeen kävelemme jyrkänteen reunalle, siellä on pikkuruinen aidattu tasanne sekä lasinen lattia, jossa voi tönöttää ja ihmetellä alla olevaa 580 metrin tyhjää ilmaa. No, jottei kuulosta ihan noin tylsältä, niin totean heti perään, että itseasiassa täällä on tosi kivat maisemat.
Lähdemme takaisin bussipysäkille ja kuulemme, että seuraava bussi kulkee ohitse tunnin päästä. Hyppäämme taksiin ja hurautamme alas Lidoon, josta teemme aamukävelyn Funchaliin. Vieläkään emme ole päässeet bussin nro 7 kyytiin. Jos en olisi nähnyt sitä kahdesti, niin en ehkä uskoisi sen kulkevan ollenkaan :D
Palaan tämänkin jutun kuvatunnelmiin kotosalla. Siihen asti, voikaa hyvin 🩷
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti