maanantai 2. joulukuuta 2013

Timanttihetkiä

Joulukuun ensimmäisenä iltana ulos lähtiessäni
maa kimmelsi kirkkaammin kuin kirkas tähtitaivas,
asfaltin miljoonat timantit saivat siristämään silmiä
ja toivat naururypyt väkisinkin esiin.

Tänään joulukuun toisena tajusin, että tonttu ei ole kotona, vaikka vuoden viimeinen kuukausi oli jo alkanut! Siippa on koko illan poissa ja ukko jää hakematta, jos minä en sitä tee...
Niinpä minä tarkkailin itseäni vakavana peilistä. Katsoin syvälle silmiini ja etsin vastauksia kysymyksiin: Voiko tuon tyypin kanssa mennä kellariin? Voisiko tontun hakea vasta huomenna?

Lopulta päätin olla egoani isompi ja kohdata maanpinnan alaiset haasteet kuin Dalai Lama (onkohan se koskaan käynyt tavallisen ihmisen varastossa).

Otin siis pikameditoinnin tuolilla
nuuhkaisin kanelipurkkiin
katsoin tyyneen nuorukaiseen
ja päätin olla samanlainen vakaa rauhallisuus.

Hiljaa astelin rappusia alas,
hengitystä pidättäen avasin lukkoa.
Katsoin tiiviisti suuntaan, jossa kuvittelin aarteeni olevan,
en lattiaa, en käytävää, en katon rajaa, en senttiäkään sivulle siitä
punaisesta laatikosta joka hyllyllä minua odotti.
Ojensin käteni laatikkoa kohti ja sitten
laitoin nopeasti oven perässäni kiinni.

Kotona kohotin puolitoistametrisen tontun seinälle roikkumaan paikalleen ja lempeää joulun odotusta tuomaan.

Fly me too the moon
Ukkoa katsellessani päätin kohottaa lämpimän glögimaljankin. Sillä yllä yksi tonttu lisää perheeseen on aina juhlimisen arvoinen asia. Saati sitten, että selvisin ilman sen kummempaa sydämentykytystä kellarikeikastani.

Tätä kannattaa juhlia =)
Skool ja mahtavaa joulukuun alkua!

keskiviikko 27. marraskuuta 2013

Pienessä tilassa

Mä söisin sut
jos uskaltaisin

jos en olisi pelkuri
ja luottaisin tähän hetkeen

maailman kaikkivoipaisuuteen
omaan rehellisyyteeni

miksen ilmaisisi haluni

ja ainakin
nuolaisisin

lauantai 23. marraskuuta 2013

Kuusi kuvaa kesästä

Tämä maailmanmeno.
Mun tekee vain mieli laittaa korvat kiinni. Irrottautua ja suunnata itseni kohti jotain hyvää.

Siksi olikin mahtavaa saada Leenalta kesävalokuvahaaste, jossa katsotaan mennyttä kesää tiukalla rajalla. Miten ihmeessä voi käydä läpi kesäänsä vain kuudella valokuvalla? Tiukkaa, todella tiukkaa...

Musiikki on rakkaus ja kesärakkauskeikat esitti Patti Smith, Neil Young ja Muse. Kesäilta stadionilla oli kerrassaan mahtava.

Työnsin jo keväällä varpaani Aurinkolahden lämpimään rantahiekkaan, nuuhkin meren tuoksua ja kuuntelin lintujen ääniä. Mutta varsinkin keskikesällä maalla ollessani nollasin itseni kokonaan, kun kesäheinä sai minut väräjämään, keinumaan ja lumoutumaan. 



Murhe ei tule kello kaulassa, eikä sille olisi koskaan sopivaa aikaa tullakaan. Tänä kesänä suru ja pelko kuitenkin kasvoi ulkopuolellani ja sisällänikin. Suuren kuun aikaan kiipesin mäenlaelle katselemaan pimenevää iltaa. Kuu-ukko hymyili tuttuun tapaansa, valtavana ja keltaisena. Energiaa, me olemme samaa energiaa, yritin vakuuttaa itselleni taas kerran.



Kun upea nuorimies kyyditti meitä tuulen kera, jäivät murheet hetkeksi maankamaralle. Tässä ja nyt oli helpompi hyväksyä kun jalat olivat ilmassa. Ajatuskuviot ei kosketa ylhäällä samalla tavalla.



Parempi siis palata tähän todelliseen maailmaan. Tähän kauniiseen ja hyväksyvään. Poistua katkeruuden, kateellisuuden, älämölön ja kiukun tunnelmista. Miettiä mitä kaikkea itsellä on. Kiittää siitä osasta kehoa joka toimii. Katsoa lämmöllä niitä jotka vastaan tulevat. Rakastaa vähän enemmän.

Laitan tällä kertaa haasteen eteenpäin Muuttolinnulle, Päiville, Pohdiskelijalle, Arille ja Henrietalle.

* * *


Parasta mitä eilen luin tietokoneelta oli nämä kolme sanaa:

   Say something nice

Ja se tuntui todella hyvältä lauseelta.


keskiviikko 13. marraskuuta 2013

Kolmassadas postaus =)

Muuttolintu lähetti minulle kauan kauan sitten haasteen. Olen katsellut kysymyksiä moneen eri kertaan, mutta ne tuntuivat kovin vaikeilta. Nyt iltapimeän aikaan avasin taas Muuttolinnun viestin ja huomasin hengittäväni kysymyksiä rennosti sisään. Ja yhtä helposti tunsin vastausten pulppuavan uloshengityksen myötä.

Eihän nämä nyt niin vaikeita olleetkaan, vai ovatko sinusta?

1. Mistä saat voimasi?
Minä luulen, että voima ei ole henkilökohtaista. Mikä ikinä saakin meidät tekemään ihmeitä tai voittamaan vaikeuksia, niin se on jonkinlaista meissä syvällä sisällä olevaa valovoimaa. Se ei ole egon pulinaa tai älyllisyyttä, vaan jotain suurempaa ja isompaa. Eikä minulla ole sille parempaa nimeä kuin valo, ilo, rohkeus, sielu, suuri minä, puhdas hyväksyvä energia. Siitä meidän voimamme syntyy.

2. Mitä ilman et voi elää?
Sieluani ja rakkautta, ilman niitä olisin tyhjää ryppyistä kahisevaa paperia.

3. Rakkain muisto lapsuudesta?

Tähän aikaan vuodesta tulee väkisin mieleeni mummoni ja yksi kesä hänen luonaan Katri serkkuni kanssa.

Me olimme pieniä natiaisia ja olimme ihastuneita ukin autoverstaalla töissä olevaan ilmeisen hurmaavaan kaveriin. Kävimme Katrin kanssa salaa riipimässä raparperit irti maasta ja sidoimme ne taitomme mukaan ympärillemme. Sitten me kaksi bikiniviritettyä raparperihameista menimme keikistelemään verstaan hämyihin, kunnes ukki lopulta pisti meidät pihalle ja saimmekohan mummolta pientä sapiskaa.

Tämän mummon luona luulen syöneeni joka päivä täytekakkua taikka makeaa munapiirakkaa (kuin sitruunapiirakka, mutta ilman sitruunaa). Ja varmasti tästä olen oppinut sen, että jo aamiaisella voi herkutella täytekakulla =)

4. Jos olisit eläin, niin mikä eläin kuvaisi sinua parhaiten?
Eläimellinen nimeni olisi Birgitta Mangusti-Leijona.
Pelkuripäivänä mangusti. Laiskana, rohkeana, karjuvana ja ylväänä leijona.

5. Mikä on Sinun elämäsi tarkoitus?
Elää tämä elämä paremmalla tuulella, mielellään iloisella mielellä ja hymy huulilla. Tuottaa edes jollekin hyvää mieltä täällä oloni aikana.

6. Elämänohje jonka haluat jakaa tässä?
"Ikävä juttu, mutta samalla hauska!" Tämän opin olen perinyt ja tätä kannan mukanani hautaan asti. Asioilla on aikansa ja maailma muuttuu aina johonkin suuntaan. Menemällä myötävirtaan pääsee kevyemmin eteenpäin kuin uimalla vastavirtaan.

7. Oletko sovussa itsesi kanssa?
Useimmiten olen, toisinaan tappelen itseäni vastaan minkä kerkeän. Tiedän enemmän kuin mitä tekemisilläni osoitan. Eli kannattaa kuunnella mitä minä sanon, kuin tehdä niin kuin minä teen ;-)

8. Mikä saa sinut raivon partaalle?
Oma tyhmyyteni tai avuttomuuteni. Toisten tyhmyydet ovat pikkujuttuja omiini verrattuna (poislukien käsittämättömät epäoikeudenmukaisuudet).

9. Missä haluaisit olla nyt?

Totta puhuen haluaisin juuri nyt olla tässä kotona, illan hämyssä ja hiljaisessa kodissa. Sen lisäksi haluaisin, että huomenna minulla alkaisi pitkä vapaa. Sellainen vapaa, että olisin irti työvelvollisuudesta vaikkapa vuoden verran.

10. Kerro hauska vitsi

Cannesin maantiellä kävelee kaksi vuohta. Toinen huomaa tiellä filmikelan. Se tönäisee kelaa ja kela lähtee pyörimään maantietä pitkin purkaen filmin kippuraiseksi nauhaksi. Vuohet riemastuvat ja alkavat syödä filmiä eri päistä. Lopulta ne kohtaavat toisensa syötyään koko kelallisen.
- Eikös ollutkin hyvää, myhäilee toinen vuohi.
- Joo-o, mutta kyllä kirja oli minusta parempi.

11. Keksi itse kysymys ja vastaa siihen
Taustamusiikkisi on tällä hetkellä vallattoman kuulloista. Mitä ihmettä oikein kuuntelet?
No tätä: That's Her Now

Syksyn iltojen iloksi voit sinäkin tarttua kysymyksiin jos siltä tuntuu. Taikka nautiskele tyynestä säästä kera lempeiden sävelien =)

perjantai 8. marraskuuta 2013

Marraskuun satoa

Jatkuvasti huomaan, että päivä on lyhyt. Tuntuu kuin tunteja vuorokaudesta olisi repäisty pois, mutta sehän ei ole totta. Minä olen heilunut vähän joka suuntaan, ollut hyvä, makea, ylikirpeä, katkera, hidas ja nopea. Olen säteillyt ja kipunoinut, olen ollut sähköä ilmassa ja henkäillyt pitkiä huokauksia.

Sitten viime viikon perjantaina istuin illalla autossa. Siinä matkalla tajusin, että koko pitkän päivän jälkeen olin antautunut sille, että kaikki, aivan kaikki, voi mennä pieleen ja minä olen siinä pyörteessä mukana ja tunsin vastustuksen murtuvan. Minä katsoin sateen ropinaa auton ikkunaan. Seurasin ohikiitävää tietä, ihmisiä suojissa katoksien alla taikka sateessa, ihailin kaupungin valoja, niiden pitkiä värijuovia tai pieniä pisteitä. Ja siinä minä olin niin tyhjänä, että oloni muuttui kauniiksi ja hiljaiseksi.

Tuon perjantain jälkeen olen saanut muutaman kerran kokea saman raukean olotilan. Sellaisen päästämisen hetken, jolloin kaikki on ok. Aivan kaikki.

Jos kuitenkin kaikki on kiinni vain minusta.
Niin. Tähän ajatukseen olen nyt pysähtynyt. Ja tähän taidan vähäksi aikaa pysähtyäkin.

Jos haluan nauttia marraskuustakin, vuoden pimeimmästä kuukaudesta, niin minun on parasta vain tehdä sitä mikä tekee minulle hyvää... kuten vaikkapa:
  • tuijotella aurinkoisia valokuvia kuluneelta vuodelta
  • leikkiä valmiiksi pari keskeneräistä videota
  • pelata yksin pasianssia ja huumaantua hyvästä musiikista
  • leipoa jotain hyvältä tuoksuvaa ja makuhermoja hymisyttävää
  • laittaa kynttilän liekki lepattamaan, vaikka joku kohta kieltää ne sen vuoksi, että sisäilma voi pilaantua ;-)
  • riehua wii-nyrkkeilysäkin innoittamana -kyllä kuulkaa liha heiluu kun saan wii-kapulat käsiini
  • mennä elokuviin, mistä olen haaveillut jo liian kauan (Vie nyt hyvä nainen ajatus toiminnaksi!)
  • kuunnella nuorenmiehen kitaransoitantaa
  • heilutella varpaita sohvalla istuskellessa ja hyvää ohjelmaa katsellessa. Josta tuli mieleen, että katsoiko kukaan Sarasvuon ohjelmaa, jossa Pekka Hyysalo säväytti enemmän kuin kukaan pitkään aikaan. Hyvät ihmiset, miettikää mikä voima meissä on olemassa!

299 postauksen kunniaksi jaan teille ainoan ruokareseptin, jota himoan näihin aikoihin. Tämä verevä punainen väri, pippurinen tulisuus ja olomuodon pehmeys saavat minut ainakin sykkimään, joten jos joskus sielusi kaipaa hellää kosketusta, keitä itsellesi punajuurisosekeittoa... tai houkuttele joku toinen tekemään sitä sinulle...

Ja oikein hyvää viikonloppua sinulle =)

maanantai 28. lokakuuta 2013

Sokerista tehty

Myrskytuulta luvassa.

Koska luulen, ettei tämä valtakunta huomenna saa jäädä kotiin ihailemaan myräkkää, puiden vinoja runkoja,oksien riehakasta heiluntaa ja kammoamaani kaatosadetta, niin valmistaudun henkisesti huomiseen 20m/s tuuleen ja sateeseen...

Myrskyyn voi aina tehdä esivalmisteluja, kuten kevyenä alkulämmittelynä taistella aamulla vaatekaapin ja omien kehotuntemuksiensa kanssa siitä, mikä vaate tuntuu mukavimmalta yllä.

Kaunistautumisrituaalien, hammaspesun ja pienen ratkaisevan meditointihetken jälkeen tämä nainen suojaa itsensä ulkovaatteilla niin, että vain nenänpää näkyy mahdollisille vastaantulijoille.

"Älkää luulkokaan, että antaisin kosteuden koskettaa hipiääni", vakuuttaa naisen olemus, kun hän astuu rappukäytävästä ulos. "Taistelen maailman vaakasuoria sateita vastaan hamaan loppuun", hän manaa avatessaan sateenvarjonsa.

Kun kymmeniä kertoja varjo on kieputettu ylösalaisin ja alasylöisin, saatu olkapää irti kuopastaan, tukahdettu sata rumaa sanaa ja kenties päästetty pari irti, niin kenties on aika antaa sateenvarjon lentää vapaana muiden sateenvarjojen kanssa korkealle ilmaan ja kauas pois.

Antautumisen ja luovuttamisen ero on hiuksenhieno. Jos antautuu luonnolle se on virran mukana menemistä, jos ajattelee luovuttavansa, tuntee antaneensa jotain omaa pois. Harmaita hiuksia ei kannata kiskoa päästä, ne voi aina värjätä...

Kun siis huomenna myrsky voittaa ja sokerista luodut antautuvat, niin suotakoon naisen olla taistelunsa näköinen (kuin villipedon perä töihin tullessaan). Olkoon otsatukka puoliksi kiharainen ja muu tukka piikkisuora, vettävaluva spaghettiläjä. Koristakoon sitä kastanjapuun oksa paremmin kuin mikään pinni konsanaan. Litisköön jokainen askel niin, että pitkä vana syksyn lehtiä, kastematoja ja kuravettä kulkee kimmeltävänä laahuksena perässä.

Voithan aina sanoa käyneesi kampaajalla laittamassa luonnollisen näköisen suolamerikampauksen, koska olet ajatellut aloittaa uuden harrastuksen: surffaamisen. Ja eikö MeNaisissa juuri kerrottu, että märkä-vaate-tiistai on uusi casual-friday...

* * *

Jos huomenna kuulette omituista kiljuntaa, niin se todennäköisesti olen minä huutamassa kilpaa taivaan kanssa ;-)


perjantai 25. lokakuuta 2013

Kuutamoyönä...

Minä seisoin vieressäsi
keskustellen niitä näitä vapaana ja rentona
kunnes vaistosin luontosi
ja hitaan katseen.

Ympärillemme nousivat harmaat lautaseinät
vanhat ja rosoiset
välissä ammottivat isot raot
joista hengitti tuulen vire ja kirpeä ilma.

Muttei minulla kylmä ollut
olin pehmeää valoa
vaikka huomasin käsiesi verkkaisen liikkeen
sekä sisäisen varoituksen äänen.
Omani nousivat vastaan,
ottivat sormistasi kevyesti kiinni
ennenkuin ne vastustivat
ehtien koskettaa solisluuta
ja olkavartta.

Kuin hidastetussa sodassa
minä palautin välimatkan,
näin kasvojesi lähestyvän
pääsi hitaasti kääntyvän
ja kaulassani hengityksesi väreen tunsin

    Ei ole hekumallisempaa
     kuin antautunut tila
      kiinnostunut nuuhkaisu
       oma sisäinen energiaväreily
        herkistynyt huuma...

ja edelleen peruutin kevyesti
siirtäen kätesi kauemmas pois
toivoen salaa huuliesi koskevan kaulaani
hiljalleen ylöspäin
ylöspäin aina leukaan asti.