Marraskuun selätys - tilanteet ja tunnelmat vaihtuu

Taas kerran on aika marraskuun selätyksen. Nappasin idean SusuPetalilta muutama vuosi sitten, eli seuraavat postaukset kertovat marraskuustani sellaisena kuin se tänä vuonna näyttäytyy.

Marraskuun ensimmäinen

Uusi kuukausi ja uusi ajanlasku. Kehoni ei tiedä, että joku määräsi siirtämään kelloja. Niinpä herään omituisen aikaisin, laitan ulkovaatteet päälleni ja lähden kävelemään aamureittiäni. Matkalla tulee pari pyöräilijää vastaan, joella on ihmeellisen valoisaa ja joku tirppa laulelee. Muistan sen laulelleen viime viikollakin, mutten saanut silloin enkä saa nytkään lajista selvää. Kun tulen kotiin esittelen eteisessä seisovalle, tyynyn kuva poskessa olevalle siipalle pikkulinnun sirkutusta: "sellaista nopeaa lirulöriturisiritsirtsitrstdrsit". Mies herää hetkessä, kävelee hakemaan kännykäänsä ja laittaa soimaan lurituksen kysyen: tämäkö? No eihän se osunut mun mielestä oikeaan, mutta syyslaulut voi kai erota kevätlirkutuksista. Unohdan linnun, mies ei. Lähden pesulle, aamupuurolle ja lopulta sivuhuoneeseen etätöihin.

Illalla näen Mariah Careyn videon It's time ja alan hymyillä salaa. Hän on oikeassa, nyt on juuri oikea aika murskata turhat mutinat ja keskittyä oleelliseen ;-) 

Marraskuun toinen

Asiat sähköistyvät. Olen ollut tänään kolmessa palaverissa, josta viimeinen kestää kaksi tuntia ilman hengähdystaukoja. Naapuripihalla kaksi miestä on huudattanut lehtipuhaltimia koko päivän. Päätäni kipinöi ja särkee. Kun työhanskat tippuvat ja laitan työkoneen kiinni saan samantien vetää kengät jalkaan. Minä astun kirkkaaseen auringonpaisteeseen ja ihmettelen mikä kumma ilmiö tuo on. Kävelen vanhempien luokse, autan varaamaan heille influenssarokotukset ja pian näen tyytyväiset ilmeet molempien kasvoilla. 

Kotimatkalla mietin kuinka itse selviän vanhana asioitteni hoitamisesta. Toivottavasti silloin riittää, että sanelen kännykälleni kaikki toiveeni ja kuin alladinin taikalamppu se toteuttaa ne mukisematta. En ole taikalamppu, kaukana siitä, mutta isä ja äiti tulee taas mieleen ja muistan heidän ilmeensä. Hyvä fiilis leviää kroppaani ja huomaan, ettei päätäni enää kivistä.

Marraskuun kolmas

Olen ollut vähän hämmentynyt, kun lempi-ihmiskoeohjelmani BB venyy tänä vuonna marraskuun loppuun. Suunnittelin viettää televisiotonta marraskuuta, mutta ei, en voi, koska haluan nähdä koko kauden. 

Halu ja todellisuus kiskoo kuin terrierit sidostesukkaa (muistatko tätä mainosta), joten joudun tekemään sopimuksen itseni kanssa: vuorokauteeni voi kuulua yksi BB:n tuijotteluhetki.

Tänään siis tuijottelen isoveljeä tunnin ja sen jälkeen siivoan kaapistani kesävaatteet ylähyllyn laatikkoon. Homma hoituu hetkessä ja päätän samalla valita itselleni pikkujouluvaatteet. Minä nimittäin ilmoittauduin juhliin heti kun se oli mahdollista. Nyt seurailen huvittuneena itseäni, sillä tiedän, ettei mene kauaa kun alan vitkutella ja viime metreillä suorastaan jarrutella. Juhlissa on kuitenkin mahdollisuus päästä tanssilattialle heilumaan kahden vuoden tauon jälkeen. Luulen, että parketin vetovoima voittaa kaikki mieleni esteet ;-) 

Marraskuun neljäs

työporukan mietteitä paluusta toimistolle

Työpäivä alkaa paskasti ja jatkuu samalla hajulla ja tunnelmalla lounaaseen asti. Ruokailun lomassa tunnepurkaus lipsahtaa suustani ja siippa joutuu sijaiskärsijäksi. Pyydän anteeksi mieheltä ja kun palaan töihin on pakko miettiä miten saan fiiliksen tasaantumaan. Laitan juutuubista rentouttavaa taustamusiikkia, ja kun iltapäivällä on videopalaveri, jossa näen työkavereitani, tunnelmani on jo paljon parempi. 

Illan pelastaa ystävä, jonka kanssa käymme syömässä ja rupattelemassa elämän eri kulmista. Hänen tekee mieli tehdä ostoksia. Minulla taas ei ole mitään tarpeita, koska olen tottunut olemaan läpi korona-ajan mustassa bambuasussani ;-)

Koska minusta on kiva kierrellä ja löytää hänelle jotain kivaa, lähdemme kaupoille. Ja kuinkas sitten käykään. Etsimme ystävälle jotain kaunista, oranssia ja piristävää, ja minä hipelöin ohimennen vaaleanpunaista neuletakkia. Ystäväni sovittelee vaatteita, mutta vain minun pehmeä neuletakkini siirtyy kassalle. Seuraavat liikkeet toimivat vähän samaan tyyliin, en etsi mitään ja löydän neulemekon. Kenkäkaupassa ystävä sovittelee yksiä kenkiä ja katselee toisia. Yhtäkkiä hän ottaa puhelun, kysyy äidiltään tykkääkö tämä konjakin värisistä ja varmistaa oikean koon, ja ostaa äidille kengät. Todella tehokasta ajattelen siinä vieressä seisoessani. Seuraavassa kenkäkaupassa minä ostan itselleni kerrassaan täydelliset talvikengät. 

En ymmärrä mitä oikein tapahtuu, mutta kenties tässä on kyse siitä, että joskus ilmaan heitetyt ajatukset menevät sekaisin. Se joka haluaisi ostaa ei löydä itselleen mitään, ja se joka ei halunnut löytää vaikka mitä. 

Illalla myöhään mietin kuinka tärkeitä ystävät ovat. Ystävien kanssa voi puhua mistä vaan, heittää ilmaan ajatuksia, joita ei ehkä itse tiennytkään olevan sisällään. Kysyä mielipidettä ja kuunnella omituisiakin vastauksia. Olla raivorehellinen ja samalla vapaa kaikesta. Ja nauraa, nauraa paljon.

Kuun alku on heilunut oikealta vasemmalle ja ylhäältä alas. 

Tuntuu hyvältä että edessä on viikonloppu :)

Kaikki likaiset yksityiskohdat

Päivä alkaa hyvissä fiiliksissä. Herään anivarhain ja annan siipan nukkua rauhassa pitkään. 

Äiti soittaa: Tuleeko nuorimies tänään käymään?

Minä: Ei tule, sillä oli jotain muuta tänään.

Aamiaisen jälkeen katson parvekkeella odottavaa kurpitsaa. Se on valtava, 22 kiloinen kaveri, jota olen miettinyt monena päivänä. Tänään se saa muodonmuutoksen.

Kannan kaverin sisään. Putsaan sen ulkopuolelta, sillä hygienia on keittiön tärkein osa. Otan ison veitsen. Pistän terän oranssiin ihoon ja viillän kaverin päälaen auki! Noin vain. Sitten käsi tehtyyn haavaan ja rivakasti päälaki irti. 

Pesen kädet uudestaan. Tungen sormeni kaverin sisälle ja kaivan siemenet höttöineen isoon astiaan. Seuraavaksi jykevämmät aseet käyttöön. Jäätelölusikka! Sillä kaavin suurimpaan kulhoon lihaa. "Lihaa, lihaa, enemmän lihaa", sanottiin jo aikoinaan Shokki-lehdessä, joita luin silmät kiiluen ja peläten, että milloin joku hyökkää pimeässä kimppuuni.

Nyt olen kaivanut lihat pois. Laitan ne kylmään. Hygieniaa!

Valitsen seuraavaksi greippiveitsen aseekseni ja alan muotoilla kaveriani. Ensin silmät, jotta hän voi nähdä minut, sellaiset pyöreät ja lempeät. Täytyyhän kaverin hengittääkin, eli pikkuruiset sieraimet. Sitten... sitten suu. Noh, koska olet veikeän tuntuinen, saat todella leveän hymyn. 

Olen onneni kukkuloilla. En muista milloin olisin ollut tällaisessa virtauksessa - tarvitsen näköjään käsillä tekemistä. Nyt veitsen kanssa taiteilu tuottaa erityistä nautintoa. En tunne ajan kulua, hyrisen saadessani tehdä jotain tavallisuudesta poikkeavaa. Kun uusi kaverini Jack on valmis, ihailen häntä hetken. Noin, kyllä olet komea.

Jack tarvitsee siistin tilan ympärilleen. Niinpä menen parvekkeelle. Siivoan nuhjaantuneet kasvit pois, imuroin maton, pyyhin pöydän ja asetan Jackin uuteen kotiinsa. Siihen, josta hän näkee kaikkialle ja minäkin hänet.

Irroitan sisussiemenet hötöstä, keitän niitä hetken ja jätän kuivumaan. Laitan hedelmälihan uuniin kypsymään ja siivoan keittiön. Olen liekeissä. Innoissani käyn pyyhkimässä pölyt talosta ja vien roskat. 

Soitto nuorelle miehelle: Iloista laulantaa hänelle

Nuorimies: voisin kuitenkin ehtiä piipahtamaan siellä

Viesti äidille: kyllä se tuleekin täällä käymään, mutta vain pikaisesti

Äiti: ok

Otan uunista hedelmälihan. Osan laitan kattilaan, jossa on kurpitsakeiton alku tekeillä (huomaatko miten tehokas olen). Lisäksi ajattelin tehdä Jaelin kurpitsa-arepoita, mutta kaapissa ei ole riisijauhoja. Vaihdan valintani focacciaan. Otan sitä varten puoli kiloa kurpitsaa astiaan, lisään muut aineet ja laitan taikinan nousemaan liinan alle.  

Nuorimies viestittää: menee ehkä tunnin myöhempään

Viesti äidille: tuleekin vasta tuntia myöhemmin

Äiti: ok

Keitto on valmis, soseutan sen ja jätän jäähtymään. Siivoan keittiötä ainakin neljännen kerran. Focacciataikina on noussut niin, että mies sanoo sen tarttuneen liinaan kiinni. Irroitan keittiöliinan ja käyn pesemässä sen. Painelen öljyisin käsin taikinan öljytylle leivinpaperille, ja lopputulos näyttää täydelliseltä. Koska en ole vielä ehtinyt paahtaa kurpitsan siemeniä, haen kaapista kaupan versioita. Rips rips vaan päälle. Sitten sormisuolaa. Ja mitä vielä, taidanpa laittaa vähän vielä seesaminsiemeniä. Rops rops. Käyn pesemässä kädet ja taikinakulhon. Tulen takaisin ja katson ihaillen uunipellillistä, jonka pitäisi nyt nousta hetken.

Toukkia! 

"Yäk!", huudan ja katson kauhistuneena focacciaa. Siellä nostelee päätään ainakin kolme sentin pituista toukkaa. Mies tulee keittiöön. Hän tuijottaa kanssani taikinaa. "Se on se saatanan seesaminsiemenpaketti" saan suustani. Pystyn juuri ja juuri koskemaan pakettiin kuivamuonakaapissani. Heitän sen juuri tyhjentämääni roskikseen. 

"Yök", sanon ja nostan tyhjään kompostipussiin taikinan, joka hetki sitten oli vielä täydellinen ja ihanan oloinen. Näen edelleen silmissäni ne toukat. Yök, yök, yök! Tiedän syöneeni siemeniä, jos en tällä viikolla, niin ainakin viime viikolla. Onneksi en muista mitä ruokaa, mutta Yök!!!

Nuorimies viestittää: venähtää vielä tunti lisää

Viesti äidille: vasta tuntia myöhemmin

Äiti: ok.

Mies vie roskat. Minä nostan kaikki kuivamuonat ulos apteekkarinkaapista ja katson ne läpi. Tavallisesti käyn kaapin läpi vuosittain, mutta nyt korona aikana olen jättänyt tämän tekemättä. Yök, Birgitta! Yök yök! Heitän muutaman pakkauksen pois, vaikka ne näyttävät ihan hyvältä, eikä päiväys ole pahasti yli. En vaan pysty ajattelemaan muuta kuin niitä päätään nostavia toukkia. Aaaarrgghhhh.

Tunnelma muuttui euforisesta nosteesta kummallisen äkkiä. Käännyn keittiössä ja näen Jackin parvekkeella. Sitä naurattaa. Leveästi!

Samalla nuorimies avaa ulko-oven. Ihanaa! Otan pakkasesta taikinalevyjä ja teen pikaisesti pellillisen Halloween-käsiä. Koska kaikki talon mantelit on syöty, laitan cashew-pähkinöitä kynsiksi. Uunissa pähkinät päättävät irrotella ja karkaavat käsistä. En hermostu, vaan tupsuttelen kädet valkoisiksi tomusokerilla. Samalla laitan leivinpaperille taikinasta jääneet leikkuupalat ja tungen pellin uuniin. Jatkamme innoissamme lautapelin pelaamista syöden valkoisia kummituskäsiä, kunnes nuori mies toteaa, että nyt kyllä käryää. 

Ei hyvää päivää! Ne saamarin cashew-pähkinät, jotka unohdin pellille. Minä avaan parvekkeen oven, otan uunista savuavan pellin ja menen parvekkeelle. Lehtitaikinapalat näyttää hyvältä, mutta pähkinät ovat Halloween-yötäkin mustempia. Katson Jackin silmiin. Se hekottaa aivan punaisena. 

Keittiö on täynnä sinistä savua. Liesituulettimen pörrätessä pelaamme pelin loppuun ja nuorimies toteaa, että hänen täytyy nyt lähteä. Minä mietin miksi äitini ei tullut, vaikka hän nimenomaan aamulla sanoi niin. 

Soitto äidille: Nuorimies on jo lähdössä. Pitikö sun tulla käymään täällä?

Äiti: Eikö teidän pitänyt tulla tänne?

Minä: Aijaa, meillä taisi mennä ajatukset nyt ristiin. No me tullaan kohta sinne pistäytymään.

Ei kun liikekannalle ja kohti äidin ja isän kotia. Siellä hetken nojailu ja rupattelu ja sitten viemään nuorta omaan kotiinsa.

Ehdotan paluumatkalla kävelyä raikkaassa ulkoilmassa, koska olen juossut tänään vain pari kertaa roskiksella. Kävely tekee todella hyvää. Ilman on sopivan raikas, pääni selviää ja yökkimisen seuraksi naurattaakin. 

Kun astun kotiin minua katsoo parvekkeelta tumma kaveri. Käyn sanomassa sille moi ja laitan vähän valoa pimeään iltaan. 

Jack kuiskaa hiljaa: Oliko hauska päivä kuomaseni? Saitko tarpeeksi jännittäviä vaaran ja oksennuksen tunteita? Jatketaanko huomenna samaan malliin ;-)

Minä: Oletkos kunnolla siinä. Vai sammutanko sulta valon?

Että hauskaa Halloweenia vaan teille muillekin ♥

20-luvun nainen

Ajattelin joskus nuorena, että olisin kuulunut 1920-luvulle. Ei minulla mitään kättä pidempää sisäiselle tunteelleni ollut, mutta iloinen meno ja naiseuden tyyli veti minua puoleensa. 

Tampereen Museo Milavidassa on parhaillaan näyttely Paluu 20-luvulle. Jos sadan vuoden takainen elo kiinnostaa sinua, mene ihmeessä Tampereelle. Tästä tulee minulle poikkeuksellisen pitkä postaus, kentis jaksat lukea loppuun, tai ehkä et ;-)

Oma budoaari, kaikki mitä tarvitset

Seinällä on Venny Soldan-Brofeltin öljymaalaus suomalaisesta
tanssitaiteilijasta Maggie Gripenbergistä. (Hyvä naiset!)

Aloitan kierrokseni pukeutumishuoneesta, jossa huomasin olevan kenties kaikki asiat mitä itse tarvitsisin: 

taidetta, 

levysoitin ja musiikkia, 

peti lepäämiseen, 

värikkäät vaatteet, 

peili, 

huulipunat ja tuoksut 

ja löytyyhän tuolta sängyn vierestä puhelin, 

lehtiä ja 

juomistakin. 

Olavi Paavolainen kirjoitti herkullisesti Nykyaikaa etsimässä teoksessaan tämän ajan hienostonaisesta: Shinglattu, kiharoitettu, maalattu ja puuteroitu pää kätkee sisälleen merkillisen määrän itsenäisiä ajatuksia, käytännöllisyyttä ja toimintatarmoa, kun sen sijaan ankaran yksinkertaisen tailor-made'in alla versovat turmeltuneet intohimot ja hienostunut paheellisuus. 

Jos haluat nykypäivän budoaarikokemuksen, suosittelen Porvoon Helmen Budoaaria.

Kuohuva 1920-luku ja ilo irti elämästä

1920-luku oli moderni, teknistyvä ja värikäs aikakausi sotien välissä. Elämään piti saada iloa, joten kaupungit täyttyivät kahviloista, ravintoloista ja mainoksista. Nyt päästettiin irti vanhasta. Naiset heittivät korsetit kaapin nurkkaan (kiitokset 20-luvun leidit tästä) ja lyhensivät hameen pituutta aina 30-luvulle asti. 

Muutosta vauhditti varsinkin elokuvien salaperäiset kaunottaret, joista otettiin roolimallia ja tyyliä. 

Jazzklubit täyttyivät juhlijoista, tupakointi yleistyi (no tuon jättäisin tekemättä) ja treffeillä käytiin oman mielen mukaan. Epäsovinnainen poikatyttö tuli ihanteeksi ja tällä lapsella oli monta nimeä; la garconne, flapper tai suomeksi jazz-tyttö.

Vapaus valita väljää ja yksinkertaista

Vaatteissa korostui huolettomuus ja yksinkertaisuus. Mallia otettiin miesten pukeutumisesta sekä urheiluvaatteista. Muoti oli mahdollista yhä useammalle, koska vaatteita tehtiin sarjatuotantona, ja jos oli näppärä käsistään, niin yksinkertaiset mallit oli helppo valmistaa myös kotona.

Muoti korosti suoria linjoja, pienirintaista ja kapealanteista naista (liekö tästä alkanut langan laihojen ihmisten ihannointi). Vaatteiden vyötärölinja laski lantion korkeudelle. Päivällä pukeuduttiin väljään jakkuun, neuletunikaan, yksinkertaisiin puseroihin ja laskoshameisiin. Rohkeat naiset käyttivät pitkiä housuja. Asusteina oli kauniit kellohatut, hihna-avokkaat ja tietysti pienet käsilaukut.

Illalla sujautettiin helmikirjailtu hihaton iltapuku päälle. Hapsut vain heiluivat tanssin tahdissa ja pitkät  helminauhat ja sulkakoristeet täydensivät eleganssia. Juhlavaatteet olivat keveitä ja rohkeita ja kankaat läpikuultavia. Helmet, kulta, hopea ja paljetit kimalsivat kankaiden koristeina.  

Pikkumusta pelastaa aina (kiitos Coco)

Toisaalta samaan aikaan Coco Chanel loi meille yksinkertaisen pikkumustan. Kun ennen musta oli yhdistetty suruun tai palvelusväen pukeutumiseen, nyt Chanelin puku muutti mustan värin muodikkaaksi. 

Vogue-lehden sanoin: pikkumusta on käytännöllinen, koruton, kaunis ja ylellinen, mutta sovitettavissa yksilöllisiin tarpeisiin. 

Mitä iso maailma edellä sitä meilläkin perässä. Muoti kiiri tänne pohjolaan ja kuten tavallista muutos ei ollut kaikille helppoa. Täälläkin huolestuttiin jazz-tytöistä. Ai ai, miten käy meidän naisillemme, kun perinteitä uhataan näin rajusti. 

Isoäitiäni ei koskaan pidätellyt muiden mielipiteet. Liekö hän saanut 20-luvun pistoksen aikanaan tai oli luonteeltaan muuten vain rohkea. Muistan hänen kertoneen, kuinka palkasta ostettiin ensin mekko, sen jälkeen siihen sopivat kengät, laukku ja hattu. Hiukset oli lyhyet ja laineilla, ja totta, valokuvista näkyy kuinka tavattoman kaunis nainen hän oli. 

Hatusta kuulin useimmiten naurun kera tämän lauseen: "ja sitten hattu tuhman pään peitoksi". Kadulla hän saattoi sytyttää tupakan ja tiedän enoni useamman kerran vaihtaneen kadun toiselle puolelle kävelemään :)

Minulla on edelleen tallella isoäidin pieni musta käsilaukku sekä puuterirasia jonka kantta koristaa Eiffel-torni.

Viereinen pörrötys ei ole isoäidiltäni, vaan museon näyttelystä. Katselin pitkään mikä ihme tuo on, kunnes tajusin lukea kyltin. En ole koskaan törmännyt yöpukupussiin -johtunee yöpuvun käyttöasteesta ;-) 

Tämä höyhenillä ja budoaarinuken kasvoilla koristettu pussukka on matkatuliainen Pariisista. Vau!

Lyhyet suorat ja villisti kiharat

Uusi lyhyt hiusmuoti aiheutti kamppailua kodeissa ja kampaajalla. Miehet ja perheenisät vastustivat jyrkästi lyhyttä kampausta, mutta joskus kävi niinkin, että nainen itse kävi hurjaa sisäistä kamppailua ollako sovelias vaiko innostua muodin virtaan. 

Kampaaja Aune Rahikka kertoi näin: "Huvittavana tapauksena voin mainita erään rouvan, joka oli ottanut valeriaanaa, että jaksoi kestää tämän leikkauksen." Ajatelkaa miten helpolla me nykyään pääsemme :D

Permanenttikin tuli suosioon. Hiukset kierrettiin rullille, joihin yhdistettiin sähköjohdot. No niin tässä vaiheessa voit arvata, että asiakkaat saivat palovammoja tai sähköiskuja. (Olen itse pari kertaa kärväyttänyt korvanlehden kampaajalla, eikä se todellakaan ole mukava juttu.)

Kun kampaajat eivät hallinneet hiustenleikkuun tekniikkaa, naiset astelivat parturiliikkeisiin. Siellä heille erotettiin kampaamo-osastoja tai omia aitioita. Parturit ottivat naiset mielellään asiakkaiksi, sillä markkinakoneisto oli saanut miehet ostamaan partahöyliä ja nyt he ajoivat partansa kotona.

Kähertäjä-lehti kirjoitti vuonna 1920: "Leikkotukka on saanut kestää kovan kiirastulen; sitä vastaan ovat taistelleet kaikki mahdolliset voimat valtioiden päämiestä myöten, mutta turhaan, nainen on voittanut kuten tavallista muotiasioissa."

Huulipunalla ihana amorinkaari esille

Kun elokuvat innostivat uuteen naismalliin oli kätevää, että Hollywoodissa filmitähtiä maskeerannut Max Faxtor toi tavarataloihin kaikkien saataville kehittelemänsä ehostustuotteet, make-upin. Meikkien lisäksi kosmetiikka-ala kasvoi, kun kaksi sen vaikutusvaltaisinta ja vahvatahtoista kilpakumppania Helena Rubenstein ja Elisabeth Arden kehittivät ihonhoito- ja meikkituotteita. 

Hissuttelu haudattiin ja rohkeus otti vallan. Poskipunaa ja puuteria ei säästelty. Luomet värjättiin mustalla, turkoosilla tai vihreällä. Silmien rajaukset olivat tummat ja voimakkaat. Viimeistely tehtiin ripsivärillä ja kulmakarvat vedettiin ohuiksi ja mustiksi. Ja huulet, ne rajattiin tarkasti tummanpunaiseksi amorinkaarta korostaen.

Lehdissä päiviteltiin, kuinka jokaisella naisella on käsilaukussaan kauneusapteekki puutereineen, huulitikkuineen, ripsiväreineen ja maaleineen. Nyt kunniallinenkin nainen saattoi julkisesti lisätä puuteria tai huulipunaa. 

Joutilaisuus, urheilullisuus ja uimarannat

Rusketus tuli myös muotiin 1920-luvulla. Villityksen laittoi kuulema liikkeelle Coco Chanel, joka välimeren lomallaan oli liian pitkään auringossa. Muoti-ikonin auringon paahtama iho herätti ihastusta ja esimerkkiä alettiin seurata. Rusketus alkoi viestiä mahdollisuudesta joutilaisuuteen. Uima-asutkin yksinkertaistuivat ja olivat hyvin samantapaisia sukupuolesta riippumatta.

Muotikuvasto no 6, kesäkuu 1929: Millainen on sitten kylpypaikkojen ja hiekkarantojen muoti? Mitä suurin pukuvapaus vallitsee rannalla. Välimeren rannalla on täysin sopivaa pelata tennistä uimapuvussa, monet naiset heiluttavat myös mailaansa pitkät ja leveät herrainhousut jalassa. Uimapuku ei saa olla urheillessa esteenä. Hattu voi olla enemmän tai vähemmän kaareva, kaksi- tai kolmekulmainen, seuraten kunkin aistia, pään muotoa ja hiuslaitteita. 

Ihmiset halusivat näyttää urheilullisilta ja kaikin puolin hyvinvoivilta. (Aivan kuten tälläkin hetkellä, elämme samankaltaisessa ajatusmaailmassa)

Elokuvatähtien loistoa ja niin... jätän kommentoimatta mielipiteeni tarinoiden lopetuksista ;-)

Naisnäyttelijät loistivat 1920-luvun Hollywoodin tähtitaivaalla ja muokkasivat kauneusihanteita. Esim. Clara Bow, Louise Brooks ja Mary Pickford jättivät miespääosan esittäjät armotta varjoonsa. 

Suurkaupungin sykkeessä elävä itsenäinen flapper-tyttö oli Hollywood-elokuvien vakiohahmo. Tarinoissa hän yleensä viimein luopui vapaudestaan ja lipui avioliittoon voimakkaan miehen rinnalle. 

Miehiä viekoittelevaa, hupsua flapperia pahantahtoisempi oli laskelmoiva ja salakavalampi vamppi. Esim Pola Negri ja Nita Naldi. 

Jazzin villi syke (syvä kumarrus tälle ihanalle musiikkigenrelle)

Vuosisadan takainen jazziin saa minut aina hyvälle tuulelle ja tietysti hymyn huulille. En tiedä helpompaa tapaa saada itseäni tanssituulelle. 

Upea Joséphine Baker

Jazzin riemu levisi myös tänne meille. Vuonna 1926 Helsinkiin saapui höyrylaivalla amerikansuomalaisista muusikoista koostunut laivan yhtye. He esiintyivät pääkaupungissa muutaman kuukauden ja toivat tietoisuuteen amerikkalaisen jazzin. Upea musiikki sai seurakseen tanssityylit shimmy, charleston ja black bottom. Tanssi-illoista tuli monen ravintolan vetonaula.

Arvostelijat uskoivat jazzin ja charlestonin turmelevan nuorison ja levittävän pahellisia tapoja. Naurettavasta jalkojen sätkyttelystä toivottiin palattavan jalompiiin tanssimuotoihin. Huvittelunhaluinen kansa ei välittänyt kritiikistä vaan otti innokkaasti vastaan uudet muotitanssit.

Aikakausi, josta saattoi sanoa: että saimmekin elää ja nähdä tämän. Kohtuullinen turmelus teki kenestä tahansa mielenkiintoisen henkilön. - kirjailija Matti Kurjensaari - 

Näin sadan vuoden jälkeen

Arvostelijat ovat aina kriittisiä, mutta ei nuoriso koskaan ole turmeltunut siinä määrin kuin vanhemmat ovat pelänneet. Ja vaikka kohtuullinen turmellus tekisikin minusta mielenkiintoisen henkilön, mitä siis en ole ;-), niin tiedän etten oikeasti haluaisi elää aikaa sata vuotta sitten. Syy on yksinkertainen, asiat ovat nyt paljon paremmin ja saan nauttia monesta 1920-luvun naisten antamasta lahjasta. Vapaudesta olla enemmän oma itseni, pukeutua kuten haluan tai tehdä hiuksilleni mikä parhaimmalta tuntuu. Voin vapaasti riemuita asioista ja vastata itse itsestäni. 

Kiitos kaikille ihanille naisille silloin sata vuotta sitten!

Sydän ei unohda

Yksin. 

Etsin vinyylin, nostan levysoittimen kannen ja lasken neulan kolmannen kappaleen alkuun. Vähän volyymia lisää, ja vielä vähän enemmän. Tahti iskee kaiuttimesta vatsaani, liukuu varpaisiin. Kaikki värisee sisälläni enkä voi estää liikettä, vaikka polvea pitäisi lepuuttaa. Minä pompin ympäri kotia, ylös, ylös, ympäri, ympäri ja koko kehoni herää eloon.

Ja minä muistan, kuinka nuorena, molemmat vielä raakoina, sinä sanoit minulle miltä tuntuu, mitä olet tässä jumalattomassa maailmassa. Pelkäsit ehkä reaktiota? Turhaa se oli, minä rakastin mitä ikinä läpi kävitkään.

Ja kuinka makasimme äitisi keltaisella sohvalla, sivelimme toistemme kasvoille kipsivelliä ja odotimme sen kuivumista yrittäen olla nauramatta. Kuinka kovasti pelkäsin olevani liian lihava tai liian tavallinen, mutta sinä rakastit. Hiljaa ja hyväksyen.

Olit puhdasta kultaa, herkkää riisiposliinia, sellaista pehmeää katsetta, isoja syviä silmiä. Ja tuntui, että mitä kovemmin puristi maailma, tai minua kylmä suhde, sitä korkeammalle me pompimme ilmaan ravintolan tunkkaisessa savussa, pidimme toisiamme pinnalla, vaaleanpunaisten silmälasien ja omituisten drinkkien sekoituksessa.

On pakko lopettaa. Hyppiminen. Minä katson peiliin ja mietin mitä sinulle mahtaakaan kuulua nyt? Sinä mitä ihanin ihminen nuoruuteni herkkinä vuosina.

Måneskin - VENT'ANNI

Kohtaus mokkakuppi

Perjantaina iltapäivällä mies silittelee ihastuneen oloisesti pussia, jossa kaverin pienpaahtimon vastapaahdetut pavut odottavat kahvitteluhetkeä. Mulla on meneillään jokin kitupiikkihetki ja mietin, että on varmaan arvokkaita papuja.

"Pitäisiköhän ostaa mutteripannu?"

"Ja mitäköhän vielä", sanoo ääni hiljaa pääni sisällä. Vasta muutama vuosi sitten meille ostettiin moccamaster enkä kaipaa yhtään lisähärpäkettä kotiin. Torpeedoin ehdotuksen. (Joo tunnustan, olen kamala.) 

Pian tuoksu leviää kotiin ja minä istahdan keittiön pöydän ääreen. Mies nuuhkii ja nautiskelee autuaana kahvia. Pehmeää. Ei yhtään kitkerää. Sanoisiko pallomaisen pyöreää. Kyllä, kyllä se on hyvää. 

"Meidän pitää hankkia mokkakupit!"

Katson häneen. Okei, kun en myönny mutteripannuun, niin kentis kahteen pieneen mokkakuppiin. Muistan samalla äitini ja sanon ennenkuin ehdin ajatella kahdesti:

Hilda-täti ei ollut turha täti ;-)

"Me voidaan hakea äidiltä isotädin mokkakupit. Se on yrittänyt monta kertaa tarjota niitä mulle, mutten ole suostunut."

Siis se vain lipsahti suustani. Noin vain. 

Mies hymyilee, joten mietin, että okei, se tuli iloiseksi, ehkä ilostutan äitiäkin. Soitan puhelun ja sovin, että tulemme käymään ja otamme mokkakupit lähtiessämme. 

Tulee lauantai ja seison vanhempieni keittiössä. Edessäni on kuusi kuppia, niiden alle tassit, joita varjelee isotädin virkkaamat pitsiliinat. Ja kahvikannu! Kermanekka! Sokerikko!

"Mä otan vain nuo kupit", yritän sanoa äidille, mutta hän ei tunne armoa. Ja niin minä kannan kotiini kahden mokkakupin sijaan kahviastiaston ja tunnen puristusta rintapielessäni. 

Seison lauantai-iltana nojailemassa ruokapöytään moneen otteeseen ja mietin mihin hittoon laitan uudet astiat. Meillä kun on pieni keittiö, todella pieni. Sitten menen olohuoneeseen ja avaan toisen kirjahyllyn oven ja tungen kahvikannun ja kupit tasseineen sinne. Sokerikon ja kermakon tuuppaan keittiön ylähyllyn kauimpaiseen koloon piiloon. Ahdistaa aivan sikana.

Sunnuntaina avaan taas keittiön kaappien ovet ja yritän järkeillä. Jos otan tuon tuolta pois, niin saan ehkä tilaa. Mutta sitten mulla ei ole paikkaa pois otetulle. Mies tulee nojailemaan viereeni. Ei siinä mitään, se tykkää auttaa aina kun on mahdollista, mutta kun olen valmiiksi äkäinen, niin sen ideat tuntuvat tulevan maailman kaikkeuden toiselta laidalta. Ne ei pelitä tässä keittiötodellisuudessa. Mulla menee kerta kaikkiaan hermo koko tilanteeseen ja alan äksyillä miten tyhmä olen, kun en tajunnut olla hiljaa Hildan perintökalleuksista. Luulin ilostuttavani miestäni ja äitiäni, mutta sain itse vain ison ongelman eteeni. En enää ikinä, ikinä, ikinä, ikinä enkä senkään jälkeen koskaan, milloinkaan, kuuna päivänä ehdota mitään hankittavaksi kotiin!! 

Sitten hengitän syvään. Alan murehtia miten ikävä ihminen olen. Katson kaappeihin, totean kylmästi mistä pitää päästä eroon. Ladomme kamat pinoon, mies toimittaa ne kellariin laatikkoon, jonka viemme jonain päivänä Konttiin kiertoon. Kannan olohuoneen kirjahyllystä kupit ja kannun keittiön kaappiin. Suljen oven. Ja totean, että sisälläni asuva minimalisti ei tule toimeen tämän maailman tavaroiden kanssa. 

Noh, tänään minä taas kerran istun töiden jälkeen iltapäiväkahville. Hyllyltä otetaan pari pientä kuppia ja niille tassit. Mies on vieläkin innoissaan kahvikannusta. Mokkakuppihylly näyttää tilavalta. Kupit on hauskat ja suloiset. Ja kyllä, kahvi maistuu erittäin hyvälle.

Ehkä minusta sukeutuu joskus ihan zen-tyyppi. Mutta ei ehkä tässä elämässä ;-)

Syyskuu sujuu ... mainiosti

Voisin kertoa kaikkea tylsää mitä syksyn alku toi tullessaan. Mutta, yllätys yllätys, enpäs kerro. En mangu kivuista, töistä, merkityksettömyydestä... Jaa-a, menitkö lankaan? En uskonutkaan. 

Rajaton lainaamisen mahdollisuus

Olen saanut taklattua kirjaston lainat niin, että kaikki tulee luettua ajallaan. Se on jännä miten ihmisen vapaa-ajan harrastukselle pitää laatia lukujärjestys ja opetella olemaan erityisen tarkkana vaikkapa lainausten noutamisessa. Tällä viikolla leffavarauksia tuli sellainen määrä, että olin suunnattoman iloinen, kun unohdin järjestelmäni vain kerran ja sain yhden sanktion noutamattomasta varauksestani. Uups!

Herkät aamun hetket

Mitä kauniimmaksi syyskuu on edennyt, sitä pidempään olen nukkunut aamuisin. Olen nauttinut pehmeästä sängystä aina siihen asti, kunnes terävä aivastelu ja vähemmän terävä tuhina on nostanut minut ylös pöhisemään. On jännittävää laskea montako aivastusta ihminen kykenee tekemään peräkkäin. Olen myös riemulla ottanut vastaan kaupasta tuodut nenäliinapaketit. Varsinkin ne silkkisen pehmeät...

Lihaksista ihanimmat - pakarat ja reidet

Huokaisen aina helpotuksesta, kun löydän itselleni ihmisen, joka voi auttaa minua. Ah, kuinka onnellinen olen ollutkaan maatessani fysioterapeutin pedillä tunnustelemassa miten herkästi kyyneleet nousevat silmiini, kun mies notkeilla sormillaan käsittelee lihaskalvojani. Sanoin sille, että "on se jännä miten tekee mieli potkaista sinua". Kaveri naurahti rennosti. Se tiesi, etten potkaise kuitenkaan. Mies on niin varma, että tulen kuntoon ja pystyn siihen mistä olen kauan haaveillut. Mä olen päättänyt luottaa samaan asiaan, vaikka salaa haaveilenkin jalan terävästä liikkeestä ;-)

Sain isoveljen takaisin

Toivoin pienenä tyttönä usein isoveljeä. Sillälailla salaa. Ja höpsö kun olen, niin tähänkin loveen lankesin. Melkein lupasin itselleni viime vuonna, etten enää katsoisi reality-ohjelmia, jossa "auktoriteetti" pistää ihmistä yhteen asuntoon ja tekee kokeita, vetäen kaikkia mahdollisia naruja saadakseen reaktioita ilosta itkuun. Kuitenkin, ihan vaan varmuuden vuoksi, minä tallensin tänä vuonna BB:n ensimmäisen jakson. Jos vaikka sattuisi olemaan aikaa katsoa millaiset tyypit taloon on valittu. Ja kyllä siinä niin kävi, että sain sen isoveljen, oikea tai ei, mutta veikan kanssa on mennyt nyt kolme viikkoa. Aivan hullua, mutta samalla mielenkiintoista. Minulla on aina ollut ongelma auktoriteettien suhteen, molempiin suuntiin tottelevuudessa ja tottelemattomuudessa. Jään seuraamaan miten selviän loppusyksystä.

Ystäviä ja halauksia

Nyt se alkaa, ystävien vapaampi näkeminen. Minä olen vihdoin alkanut uskoa helpompaan syksyyn ja ystävien näkemiseen. Itku pitkästä ilosta, sanoo vanha kansa, ja kait sen vuoksi sain tapaamista edeltävillä metreillä aivastusniistotaudin. No niin, eihän tässä mikään kiire ole. Johan olen harjoitellut puolitoista vuotta eristystä, työkavereista, naapureista, ystävistä ja sukulaisista. Vielähän tässä malttaa siirtää asioita muutamalla viikolla eteenpäin ;-)

No, eilen alkoi tapahtua. Otimme yhden ystäväpariskunnan mukaamme ja soitimme toisen pariskunnan ovikelloa. Menimme taloon sisään ja kohotimme kuohuvat yhteiselolle ja riemulle. Matkasimme ravintola Skördiin, jossa oli aivan taivaallisen, sanoinko jo, että siellä oli t-a-i-v-a-a-l-l-i-s-e-n hyvää ruokaa. Palasimme yhdessä kotiin, kuuntelimme maailman parhaimpia biisejä ja suunnittelimme tulevia hetkiä. Tänään on varattiin yhteiset keikkaliput ja ei hitsit: Kyllä nyt tuntuu, että kaikki murheet ja purnat on pientä sen rinnalla, että kosketusetäisyydellä on ystäviä. 

Musta alkaa tuntua, että tästä tulee vielä hyvä syksy :D

Maailman lyhin

Mulla on ollut pitkäaikainen kirjahaave. Käsissäni on ollut yli vuoden matkakirja, jossa sivuja on sata valmiina ja ideoitakin riittäisi ympärille, mutta... Mehevyys puuttuu. Ja se on minusta tosi paha jumi. Sellainen, jossa kantapäät painuvat syvälle asfaltin läpi ja jarruttavat etenemistä.

Toinen kirjoitusideani sai alkunsa reilu puolisen vuotta sitten, jolloin aloin haikailla novellikokoelmasta. Minulla olisi muutama novelli valmiina ja ideoita roppakaupalla, mutta mutta, mitään ei tunnu tapahtuvan. En saa työpäivien jälkeen itsestäni irti yhtään sellaista punnerrusta kuin viime syksynä tai talvena, jolloin kirjoituskurssi täytti viikot ja kuukaudet. Sainko silloin yliannostuksen tekemisestä työpäivien jälkeen? Tuskin. Ehkä olen vain nyt patalaiska, koronoitunut paikalleni.

En tunnu saavan aikaiseksi mitään vaikka minulla on tarvittavat konstit käytössä. En käytä kiristystä, uhkailua taikka lahjontaa. En myöskään odota inspiraatiota. Sellaista minussa ei asu, tai jos asuukin, niin se näyttäytyy vain sekunniksi seitsemän vuoden välein. Sen sijaan minulle riittää, kun sanon itselleni, että: "Nyt nainen, kirjoita 10 minuuttia mitä tahansa. Älä rajoita taikka korjaa mitään. Anna ajatuspilvien siirtyä sormien kautta näppäimistölle." Hetken kuluttua irtopilvet kokoontuvat yhteen ja niistä syntyy koiria, pitkänenäisiä miehiä, raketteja tai dinosauruksia. Mutta miksi, oih, miksi minä vain notkun läpi ajan tekemättä mitään? 

Taidan kuitenkin syyttää koronaa, vaikken keksi järkeilyä väitteelleni.

Dinosauruksesta tulee mieleen Helsingin Sanomien lapset kysyvät -palsta. Täytyy sanoa, että lapsilla on ollut tosi hyviä kysymyksiä, paljon kiehtovampia kuin mitä itse keksisin. Kerran Salli 9v kysyi montako sivua on maailman lyhyimmässä romaanissa. Tähän vastaus oli, että joskus lyhyt novelli voi rajoittua vain yhteen riviin, kuten Augusto Monterroson novelli: 

"Kun hän heräsi, dinosaurus oli edelleen siinä."

Kuva: Stanley Kubrick

Voisin pystyä tuon mittaiseen novelliin. Kokoelmakin voisi syntyä seuraavan vuosikymmenen aikana...

Jos vain ottaisin itseäni niskasta kiinni ;-)