Sunnuntain punertavan taivaan nähdessäni muistin talviaikaan siirron ja huomasinkin olevani pirteänä jo seitsemältä. Miten makoisalta aamu tuntuikaan.Nojailin ikkunan pieleen ja katselin lehtimattoa nurmikolla. Koivut olivat paljaina runkoina, niin oli vaahterakin ja kirsikkapuut. Ainoastaan yksi syreeni piti sitkeästi kiinni omista lehdistään. Miehet tuhisivat pedeissään ja minä mietin kahvin tuoksua ja ylimääräistä aikaani.
Ottaisin milloin tahansa lisätunnin päiviini. Miten mukavalta se tuntuisikaan. Ehtisin hiukan enemmän touhuta yhtä ja toista ... Taikka olla touhuamatta mitään.
Sillä huomaan taas tulevan sen ajan, jolloin minun pitäisi hiljentää tahtiani. Antaa luonnon mallin tarttua itseeni. Vaihtaa pidemmät ja paksummat sukat jalkaani. Kietoutua lämpimään neuleeseen ja viettää aikaani verkkaisemmin.
Ja miksi näin? Katsokaas, kuulin yhtenä iltana pojaltani lauseen, joka pysäytti minut:
äidin huokaus on kuin atomipommin tikitys
Voi jestas sentään. Siihen loppui vettynyt, ärtynyt huokaukseni miesten vitkutteluihin. En voinut kuin nauraa ja vinkata silmää pojalleni.
Se näkee enemmän kuin välillä tajuankaan. Sen sanoista kannattaa ottaa opiksi. Relata enemmän, halata enemmän, odottaa ketään aina vaan vähemmän ja tehdä sitä mikä tuntuu itselle oikealta.
Jep jep ;-)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti