Takaisin ruotuun

Etukäteistouhua
Oli perjantaiaamu, kun ihmettelin pois riivittyä asfalttipätkää työmatkareitilläni. Saman päivän aikana kadun pätkän kuitenkin valtasi komeat miehet ja pian uusi tummanpuhuva pinta oli tasainen ja saumaton. Arvelin, että kaksi valtiomiestä ovat saaneet tämän katukuvaputsauksen aikaan.

Touhua kerrakseen
Maanantaina kuuntelin kuinka ulkoa kantautui epätavallisia ääniä. Kurkistin ulos ikkunasta. Kuvaaja juoksi kamera kaulassaan ja kohta pitkä letka vaaleanpunaisia isovatsaisia vaaleatukkaisia ohitti minut. Enää ei tarvinnut arvella, vaan tieto oli varmaa: ne samaiset kaksi miestä ovat saaneet tämänkin joukon liikkeelle.

Suomalainen mansikka on kuin suudelma
Eilen aamulla juna kulki taas ajallaan ja oudot sähkökatkokset loistivat poissaolollaan. Rautatieasemalla kävelimme kohti uusia tuulia ja yllättäen edessä oli erilainen tulppa. Tällä kertaa se oli pariskunta, jonka kolme koiraa seisoivat odottamassa että aamun suutelo olisi täydellinen. Kyllä olivatkin levollisia koiria, suudelma oli alkanut ainakin kymmenen metriä ennen kohdalle tuloani ja näytti sellaiselta, ettei loppua ollut odotettavissa hetkeen. Niin tunnelmallisesta tulpasta ei kannata hermostua. Rakkaudelle on annettava aina aikaa, olipa töihin miten hoppu tahansa ;-)

Maailman parhaat löylyt saa Suomesta
Päivällä seisahduin hetkeksi turistien sekaan kuuntelemaan matkaopasta. Ihan kaikki ei mennyt historiankirjojen mukaan, mutta tyytyväisenä nuo jatkoivat matkaansa sukeltaen talojen välistä kohti merta. Yksi turisti lähti juoksujalkaa kohti sadetinta, toisella oli lyhythihaisen kauluspaidan kaverina pelkät uimahousut. Kyllä, nyt on lämmintä, mutta me emme valita. Minäkin otin ilon sadettimen pisaroista ja puutarhuri istui lounastauolla kadun toisella puolen varjossa auringon alla.

Jälkimaininkeja
Maailma pesee jälkipyykkiä. Minä en. Tänään kotimatkalla kuuntelen raitiovaunun ääntä ja tunnen sen levittävän letkeän olon sisälleni. Mietin, että nyt kun ne kaksi miestä ovat poistuneet paikalta ja ylimääräiset esteet vedetty sivuun on Helsinki taas vapaa paikka temmeltää meille paikallisille, ahertajille, lomalaisille ja monenlaisille turisteille.

Joten tervetuloa vaan tänne tunnelmalliseen, makeiden mansikoiden ja herneiden kaupunkiin, vain jäätelöä himoavia lokkeja kannattaa väistellä ;-)

Kotikoordinaattorin kuolonkankeus

Neiti täydellinen. Se ei tee virheitä ja se on aina oikeassa ;-)

Tuijottelin ohimennessäni ruokapöydän pintaa. Sen sävy oli hiukan vääränlainen ja se vääräkin oli alkanut haalentua. Hartaan puolen vuoden kohkaamisen jälkeen astelin valtavaan markettiin, uppouduin remonttimaailmaan ja valitsin juuri oikean sävyisen puuvahan. Eihän se ollut samaa merkkiä kuin alkuperäinen, mutta mitäs väliä sillä on, kun teen työni hyvin.

Ajoissa ennen joulua hioin pöydän. Vetelin vahan pintaan ja jäin odottamaan kuumeisesti sen kuivumista. Kuivuvan aika on pitkä, joten kävi kuten saatat arvata. Menin koskemaan pöytään liian aikaisin ja sain alottaa työt uudestaan.

Niinpä minä taas hioin pöytää. Vedin uuden puuvahan pintaan. Annoin sen kuivua huolella ja miten hienolta meidän keittiössä näyttikään. Aaah.

Meni pari päivää, jotain touhutessani katsoin pientä rosoa pöydän pinnassa. Kokeilin sitä somalla pikku sormellani, rapsutin myös kynnelläni ja kas kummaa, kaunis vahaliuskanen lähti irti. Lähtipä vierestä useampikin. Sanoin ehkä kolme perkelettä ja kymmenen mitä hittoa. Se hylkii vanhaa vahaa tai sitten siihen vetoaa keski-ikäinen nainen, ajattelin. Mietin päivän verran mitä teen ja lopulta otin lastan käteen ja kaavin suurimman osan vahasta pois, se kun niin mukavasti siitä pinnasta irtosi. Peitin pöydän jouluksi pöytäliinalla.

Kirjoitin muistikirjaani tammikuulle: hio, putsaa ja vahaa keittiön pöytä.
Siirsin tehtävän helmikuulle: hanki uusi vaha ja hio pöytä
Maaliskuun kohdalla luki: hoida keittiön pöytä
Huhtikuu, toukokuu, kesäkuu ja vielä heinäkuussakin pelkkä: keittiön pöytä!

Sitten kävi niin, että kesken maanantaipäivän päätin siirtyä suoraan toimintaan. Keittiössä alkoi armoton hiominen. Tiistaina miesten kadotessa talosta otin sudin ja vahan esiin. Vetelin antaumuksella uutta pintaa pöytään. Kirjoitin ison lapun itselleni: Älä koske!

Mikä erikoista, lappu tehosi myös miehiin. Sain olla kolme päivää ihan rauhassa :-). Nyt kun pöytää on vahattu pariin otteeseen jään odottamaan säilyykö siinä silkkinen ihana tumma pinta, vai tapahtuuko jotain muuta jännittävää...

Jollen tästä muuta oppinut niin sen, ettei minun kannata odottaa motivaation syttymistä. Motivaatio on poistunut kehostani. Se on kuollut. Minun ei myöskään kannata kuvitella, että osaisin tehdä asiat yhdellä kertaa täydellisesti. En ymmärrä miksei niin ole, mutta hitto soikoon, ei vaan näytä olevan. Sen sijaan opettelen toimimaan ja harjoittelemaan uudestaan niin pitkään kunnes menee oikein.

Hyvänä muistutuksena voin pitää pöytää, jota katselin noin vuoden verran ja siitä viimeiset 210 päivää harmitellen. Kun lopetin odotan-inspiraatiota-ajattelun ja tartuin vain toimeen, niin hoidin homman kotiin neljässä päivässä. Revipäs Birgitta siitä :D

Kyllä se on liian lyhyt

Erään kesäkuun viimeisenä päivänä vilkaisin alas napaani, vetäydyin peilin eteen etsimään kadotettua profiiliani, sen jälkeen hipsin itseltäni salaa makuuhuoneen sängyn alle kaivamaan piilotettua vaakaa, huhuilin epätoivoisesti varpaitani, niiden jälkeen löysin vaa'an näytön ja samantien kuulin karmaisevan äänen purkautuvan nielustani,

APuAaa aarrgggh!

Pitänee hankkia uusi kokovartalouimapuku ja sen kaveriksi vieläkin isompi uimarengas.
Ja toivoa, että asu on tarpeeksi tukeva ja peittävä uimarannalle mentäessä...

Kalle, kitara ja minä

"Ihanaa!", olen sanonut näin mielessäni varmaan tuhat kertaa toukokuun ensipäivien jälkeen.

Olen kuiskinut niin kirpeälle aamulle, avatessani parvekkeen oven ja hipsiessäni katsomaan minne päin pilvet liikkuu. Todennut seuratessani hyväntuulisia ihmisiä kaupungilla. Tuoksutellessani aamuista kahvia auringon säteiden lomassa. Miesten hihkuessa oikeaa jalkapalloveikkaustulostaan. Jokakerta taivaalle katsellessani ja nähdessäni tervapääskyjen lentävän ja kirkuvan kesän lauluaan. Miehen taikomalle mansikkatäytekakulle. Nam! Ystäville, joita on ollut mahdollista nähdä pitkästä aikaa. Ja vipattavalle sydämelleni (ja jaloilleni), joka on löytänyt uuden harrastuksen syksylle: tanssin. Ehkä saan jopa miehen mukaan, hip hei!

Päässä on soinut vuorotellen kaksi korvamatoa viimeiset kaksi viikkoa. Toinen on Paula Vesalan Tytöt ei soita kitaraa. Toiminnan vastakohdaksi on lötköttely ja pilvien katselumato: Kallen kiipeilypuun tunnari.

Siippa ei tiennyt tästä kaverista mitään. Mutta minä muistan Kallen tosi hyvin. Muistin heti tunnarin tupsahdettua päähäni ne pään alle laitetut kädet ja sen söden ripsien räpsyttäjän :)

Lomaan on vielä nelisen viikkoa aikaa. Sitä ennen voin pakata matkalaukun vaikka pari kertaa ja haaveilla kaikesta mahdollisesta :)

Nuppi tyhjänä

Mitäs tehtäis juhannuksena, kysyi siippa pari päivää sitten.
En tiedä, en ole ehtinyt ajatella.

Oletko jo ehtinut miettiä juhannusohjelmaa, kysyi mies eilen.
Täh? Öh! En. Mulla lyö nyt ihan tyhjää.

Sä voit lähtee aikasemmin, sanoi pomo tänään aamupäivällä.
Ai lounaalle vai?
Ei kun kotiin, juhannuksen viettoon, se jatkoi.

Ja että lähdinkö aiemmin. Noin kaksikymmentä minuuttia ennen normiaikaa, heh heh. Ja olenko miettinyt mitä huomenna tai ylihuomenna olisi kiva tehdä. En sitten yhtään. Juuri ja juuri ymmärsin kotimatkallani käydä ruokakaupassa hakemassa jotain suuhun pantavaa.

Nyt meinaan lötkötellä hetken. Sitten syön sattumia ja juon kupillisen kahvia. Kenties jaksan pyörähtää akselini ympäri kahdeksan kertaa, kieriä lattialla karvalankamatolla, heiluttaa basilikan oksaa taikasauvana ja lopulta löytää vastauksen kysymykseen: mitä ihmettä sitä keksisi keskikesän juhlaan.

Ehkä jotain jännittävää ;-)

Ja samalla toivottelen sinulle oikein makoisaa juhannusta. Jos olet ahkerana töissä, olkoon siellä rauhallista. Jos olet vapaalla, nauti siitä mitä ikinä teetkin :)

Auringonlaskun jälkeen

Kun menen aamuyön tunneilla nukkumaan
mietin pitkää päivääni
oloni on rauhallinen ja rakastava.

Olemme heränneet varhain
ajaneet viisi tuntia autolla
ja vaihtaneet päällemme mustaa.

Parkkipaikalla lohdutamme serkkuani
toinen kantaa valkoista uurnaa
ja me tummiin pukeutuneet seuraamme perässä.

Sää on kaunis,
olet tilannut meille auringonpaisteen ja pienet pilvenhattarat.
Silti peitämme silmämme kyynelillä,
kun serkkutyttö laskee uurnan maahan
ja pojat lapioivat maata päälle.

Jätämme jokainen luoksesi oman ruusun,
otamme kuvasi sydämiimme ja lähdemme järvenrannalle. Sinne missä joskus juhlimme syntymäpäiviäsi. Tänä päivänä lapsesi, me serkut ja meidän lapsemme vietämme erilaista pitkää päivää ja pitkää yötä.

Monttubileet, sanoo poikasi. Hän varmaan tiesi, että olisit halunnut meiltä juuri tällaiset lähtöjuhlat. Ei mitään höttöä, vaan elämää sen eri muodoissa. Yhdessäoloa, ruokaa, juomaa, järviveden pehmeyttä, saunan puhtautta, nuotion loimua, lasten juoksevien askelien ääniä, keskustelua, hiljaisuutta ja iloista puheensorinaa.

Kun istun laiturilla katselemassa muiden kanssa auringonlaskua, nauramme enemmän kuin aikoihin. Kuuntelen eloamme ja minulle tulee tunne meidän olevan enemmän yhtä. Ehkä kuolema muistuttaa meitä tänään vahvemmin elämästä ja siitä miten paljon meissä sisällä on rakkautta ja yhteistä.

Elämä loppuu ja elämä jatkuu.
Sinun murheesi ja kipusi ovat nyt pois. Myös meidän elämämme on nyt erilaista.

Hyvää matkaa mummo ♥

Sattumia

Valo vetää puoleensa
ja ehkä juurin sen vuoksi olen unohtanut kokonaan mitä muuta voisi tehdä kuin kuunnella tämän toukokuun
auringon säteiden liikettä
ja oman sydämeni rauhottumista.

Tässä hengähdykseni aikana on ollut tällaisia hetkiä:

Minä ja tuntematon
Olin viettänyt hidasta lauantain aamupäivää nurmella lukien erinomaista kirjaa herrasmiehestä, nimeltä Joonas Konstig. Koska omat "herrasmieheni" olivat jättäneet minut yksin ja vieneet kaikki suojakertoimet mukanaan, mieleni alkoi olla auringossa levoton. Sisäinen häiriötilani muuttui kuitenkin kotimatkalla, kun näin juna-aseman. Mietin miksen kävisi kaupungilla ostamassa hyvää aurinkorasvaa ja niinpä odotin laiturilla hetken ja astuin seuraavaan junaan. Saapuessamme kaupunkiin katsahdin vastapäisen penkin ja ikkunan väliin. Vaunu tyhjeni kanssakulkijoista, minä työnsin käteni kapeaan rakoon ikkunan ja penkin välissä ja nostin sieltä mitä kauneimman vaaleanpunaisen ruusun. Kukan varteen oli niitattu pieni lappu, jossa luki: Hyvää äitienpäivää!

Kävelin ruusu kädessä kauppaan ja saavuin seuraavalla junalla takaisin kotiin. Tuo kaunokainen on ollut tähän päivään asti terhakkana vaasissa.  Kiitos sinulle tuntematon :)

Minä, he ja ne

Saavuin iltakävelylläni varjoisten puiden jälkeen pellon viertä kulkevalle hiekkatielle. Päivä oli ollut paahteinen ja nurmella istui kaksi miestä, joista toinen oli varovaisen mieleni mukaan ollut jo liian pitkään ilman paitaa.

Jokin liikahti nurmella ja sitten minä pysähdyin. "Mikä käärme tuo on?" pääsi suustani. Katsoin paksua parimetristä matelijaa, joka kuikisteli korkealle ylös komeasti päätään nostaen.

Nurmella istuva mies vastasi ja totesi samalla, että pienempi käärme tulee juuri minua kohti. Aivoni muistikeskus tilttasi (joten laji unohtui samantien) ja jäin seuraamaan lähestyvää puolimetristä poikasta. Rupattelin aikani kavereiden kanssa ja pienen houkuttelun jälkeen suostuin silittämään Elviksen peräpäätä. Olen siis koskettanut Elviksen jalkaa tai pyllyä tai jotain ;-) Käärmeen iho tuntui oikein mukavalta, mutta päätin kuitenkin olla antamatta sille kaulaani tai olkapäätäni, vaikka se tyttö olikin.

Minä, hän ja nuo
siellä missä on "Rakkauden polku", minä raukeana sunnuntai-aamuna nousin kalliolle. Taivas ja meri koskettivat toisiaan, minä otin miestä kädestä ja siihen jäimme istumaan. Mietin miten upea toukokuu onkaan ollut, aurinkoinen, lämmin ja kaunis. Ja kun aikani olin merta katsellut, käänsin katseeni rannalle. Siellä oli edelleen valkoisiin pukeutunut nainen istumassa lootusasennossa. Näytti, että hänen oli hyvä olla sisäisesti ja ulkoisesti. Emme kuulleet mitä nainen sanoi, mutta kaukaakin katsottuna vaikutti siltä, että hän sai mukavan tunnelman leviämään ympärillä oleville ihmisille :)

Olen ajatellut jatkaa tätä rauhallisempaa otettani. Kuuntelen edelleen tuulen suhinaa puissa, herkistyn ihanalle tervapääskyn huudolle. Tuoksuttelen kukkia ja katselen niiden kauneutta. Teen sen mikä on välttämätöntä, jonka jälkeen olen niinkuin ellun kana voi olla.

Mutta kyllä, jotain asioita vailla voin olla vain hetkisen. Nyt on myös aika taas sosiaalistua ja tulla takaisin kirjoitusten ääreen :)

Pidetään itsestämme hyvää huolta ♥