Elämän ihmeellisyyksiä - SuperNatural

Pään tyhjennys on onnistunut erinomaisesti. Olen unohtanut viikonpäivät, herännyt silloin kun silmät ovat  avautuneet ja mennyt nukkumaan milloin huvittaa. En olisi uskonut loman alettua nelisen viikkoa sitten, että pelkästään pako pohjoiseen ja sieltä alas laskeutuminen voi vaikuttaa näin vahvasti ja parantavasti.

Matkallani koin upeita juttuja ja tässä sinulle pieni maistiainen Oulun SuperNatural -näyttelystä. Nyt suunnataan ajatukset tulevaisuuteen. Kuljetaan yhdessä elollisten ja ei-inhimillisten olentojen kanssa sekä mietitään tulevaisuuteen liittyviä mahdollisuuksia ja uhkia. Osa tämän näyttelyn taiteilijoista tekee yhteistyötä tiedemaailman tutkijoiden kanssa, työskentelee moniosaavissa tiimeissä tai työpareina. 

Patricia Piccinini: Muistopuhe

Patricia Piccinini, Australia

Seison tämän aidon kokoisen miehen vieressä. Ihmettelen miten täydellinen hän on. 

Kierrän sinut, näen reitesi muodon, kengän pohjat, sormesi kauniit. Kun laskeudun alas ja katson silmiäsi, voin kuvitella, että räpäytät niitä aivan kohta. Onnekseni et kuitenkaan, sillä säikähtäisin kiljuen.

Kädessä miehellä on "Möykkykala", joka on luokiteltu vaarantuneeksi. Kala on vedestä nostettuna omituinen ja aika öllö. 

Piccininin teokset haastavat samaistumaan toisenlaisiin olentoihin kuin ihminen.  Tämä teos on hiljainen kunnianosoitus eriksummallisena pidetyn kalan elämälle. 

Sam Jinks, Australia

Ehkä kylmällä tasolla, taikka ajatuksissani nurmikolla, makaa rennosti retkottaen miehen vartalo. Miten rauhallisesti hän lepääkään, ehkä ottaa aurinkoa taikka nauttii varjossa puun alla elämästään. 

Sam Jinks: Koirapää

Olen hävytön ja tulen aivan likelle. Seuraan linjojasi ja ihon pintaa. Sormiasi rinnallasi ja kylkesi vierellä. Ja sitten tulevat kasvot, kaunis koiranpää. Kettumaisen suloinen ilme, raukean kauniit silmät. Tekisi mieli silittää sinua.

Muinaiskultuureissa on esiintynyt usein koirankuonolaisia. Myös meidän kansanperinteessä kerrotaan kohtaamisista koirankuonolaisten kanssa syrjäisillä metsätaipaleilla.

Tässä teoksessa Jinks pohtii missä määrin ihmiset sijoittuvat samalle jatkumolle eläinten kanssa. Teoksen kyltissä kerrotaan, että nykytutkimuksen valossa eläinten mielen toiminta on paljastunut hyvin samankaltaiseksi kuin ihmisten.

Fabien Mérule, Ranska

Fabien Mérule: Perhoset

Punaista seinää vasten seisoo pienikokoinen mies. Tässä on omakuva Fabien Mérulesta. Jälleen kerran edessäni on täydellinen ihminen, nyt vain kolmannes minun pituudestani. 

Muistan elävästi olleeni (ehkä Kuopiossa?) joskus vuosia sitten  huoneessa, jossa oli maailman isoimpia perhosia. Siellä ne lentelivät, valtavan kokoiset ruskeat kaunottaret tehden oloni epätodelliseksi. 

Myös tänä kesänä nokkosperhoset ovat vallanneet tilaa, ainakin Jämijärvellä ne näyttivät nauttivan olostaan.

Teoksen tekstin mukaan Mérule käsittelee taiteessaan ihmisen ja muiden elollisten välistä vahvaa yhteyttä. Taiteilijan mukaan nykyihmisten kokemus- ja ajattelumaailmassa tuo yhteys on vähintäänkin ohentunut tai lähes kadonnut. 

Olen samaa mieltä taiteilijan kanssa, ja samaan aikaan ymmärrän, että kuulun itse tähän kadonneeseen porukkaan. 

Anna Uddenberg, Saksa

Nousen portaat yläkertaan ja ihmettelen edessäni olevaa hässäkkää. Että mikä ihme tuo oikein on?

Anna Uddenberg:Villi #4

Okei. Nainen. Ja matkalaukku... ja joku liitovarjo? Nainen ratsastaa matkalaukullaan kuin olisi rodeossa. Nauttiiko se tuosta? Luulen, että nauttii.

Uddenbergin taiteessa provokatiivisesti retkottava figuuri on kaikessa liioittelevuudessaan ja groteskisuudessaan sukua somen selfie-poseeraukselle ja kulutusyhteiskunnan vauhtia ja elämyksiä ihannoiville lifestyle-kuville. 

Alun ärsytyksestäni päästyäni alkaa naurattaa. Tätähän elämä nykyään on. Somea ja markkinoiden mukaan elämistä. Ja kuten Uddenberg toteaa teoksen tekstissä: Erityisesti naiskehon eleet ja esitykset on valjastettu myymään ja markkinoimaan milloin mitäkin. 

Siinäpä onkin miettimistä.

Teoksessa on käytetty: vesihartsia lasikuidulle, matkalaukku, muovikynnet, synteettinen hius, tikattu keinonahka, toppatakki, keinoturkis, verkko, kristallit, jäljitelmä UGG-kengät, reput, leija, jäljitelmäfarkut  ;-)

Lina Baltruweit ja Johannes Breuninger, Saksa

Lina Baltruweit ja Johannes Breuninger:
Super Vivaz, Länsimaiset jumalat

Todella moni teos sai ajattelemaan omaa suhdetta luontoon sekä siihen mitä tuleman pitää. Miten toimin ja miten ajattelen. Ei sillä, ettenkö ajattelisi näitä asioita muutenkin, mutta tämä seuraava teos vain vahvisti omia mietteitäni. 

Taiteilijaduo on luonut omakuvan itsestään, sekä samalla kuvan "etuoikeutetusta sukupolvesta, jolle matkustaminen vieraisiin maihin ja kaukaisiin maanosiin on helppoa ja suhteellisen edullista."

Tosiaankin, miten helppoa kaikki onkaan meille länsimaisille. Halpaa, nopeaa ja vaivatonta verrattuna vaikka sata vuotta sitten matkanneisiin. Kun isoäitini suuntasi valtamerilaivalla toiselle mantereelle Ameriikkaan ei halpalentoyhtiöitä ollut. Matkan teko kesti pitkään ja siinä saattoi vatsa kääntyä pariin otteeseen kun aallot löivät laivan kylkeen. Ja tätä reissua varten oli säästettävä pitkän aikaa rahaa ja laivaan pääsi kun oli näyttää, että säästössä oli myös paluurahat takaisin Suomeen. 

Kuljen teoksen ympäri ja voin kuvitella näiden 1990-luvulla syntyneiden taiteilijoiden ristiriidan, kuinka suhtautua sukupolvensa horjumista solidaarisuuden ja rantabileiden, Greta Thunbergin ja suuren vapauden unelman välillä. 

Sveitsiläinen Daniel Glaser (linkissä kuvia hänen teoksistaan) on pakko mainita. Hänen taidettaan ei saanut valokuvata, mutta sentään kertoa voi jotain. Mies tekee elokuvallisia veistoksia, jossa yhdistyy kuvanveisto, tila- ja videotaide sekä perfomanssi. 

Lähestyn ihan viattomasti Glaserin aidon kokoista teosta Jonathan. Jonathan istuu pyörätuolissa silmät kiinni. Minusta  kuitenkin tuntuu kuin jokin teoksessa liikkuisi. Sitten tajuan, että teos elääkin, sillä mies avaa silmät ja sulkee ne kohta taas. Näyttää kuin hän nukahtaisi. Päässä kaverilla on pipo, kaulassa huivi ja päällä paita. Mutta kädet on ristissä kehon edessä kipsattuina sormenpäitä myöten ja muu vartalo myös. Sylissä miehellä on sanomalehti, enkä voi ymmärtää miten hän sitä lukisi, kun vain kasvot ovat kipsaamattomat. Sitten Jonathan alkaa puhua - puhelimeen. Hänellä on korvissa iphonen langattomat nappikuulokkeet. Mies pyörittelee silmiään, puhuu pitkään ja tekee taidekauppaa jonkun kanssa. 

Mietin tätäkö elämä ehkä on, olla sidottuna ja kipsattuna tuoliin, mutta siltikin tärkeintä on bisnes ja tuotto. Elävä kuollut. Elämmekö nyt näin, vai onko tuo kenties tulevaisuuden kuva? Toivottavasti ei ole. 

Katselen aika järkyttyneenä Jonathania, mutta sitten mielenkiinto herää ja alan kiertää sivuun, jotta näen miten hienosti video muokkaa kaverin kasvojen liikkeet aidoksi, vaikka itse ihmishahmo on stabiilina paikallaan. 

* * *

Täytyy sanoa, että olipas aivan tajuttoman hieno ja ajatuksia herättävä näyttelykokonaisuus.

Jos siis asut Oulun seudulla, tai olet menossa sinne ennen lokakuun puoliväliä, niin pistäydy ehdottomasti katsomassa tämä näyttely. Olen varma, että löydät sieltä mielenkiintoista nähtävää. Minä laitoin tähän juttuun vain muutaman itselleni erityisesti kolahtavan teoksen.

Oulun taidemuseo: 29.5. - 17.10.2021

Myrsky hellii kuitenkin romantiikalla ja Toscanalla

Saanan valloitus on peruttu. Ei ole tarpeeksi varusteita tai halua pakkassäähän ja lumi/räntäsateeseen. Nyyh.

Antaudumme luonnon edessä ja jätämme hyvästit upealle Pallakselle. Koska tämä vuorokausi ei ole tarkoitettu ulkoiluun, vietämme ole-suojassa-päivän. 

Ensin kuuntelemme ja katsomme sateen piiskaamaa auton tuulilasia Rovaniemelle asti. Näin helposti auton saa pestyä aivan tuosta vaan :) Perillä hotellin takkatuli tuntuu ihanalta iholla, kahvi maistuu taivaallisen hyvältä... ja huone, se ei kai voi tämän romanttisemmaksi muuttua. 

Myrskyn jälkeen tulee uusi päivä ja tänään lähdemme Ouluun. Paska kaupunki, lauloin joskus herra Röyhkän innoittamana. Toivon, ettei Oulu todellakaan sitä ole.

Perillä naurahdan, kun näen hotellin ikkunasta kirkon. Minun kirkkohimoani taidetaan nyt hyväillä. Olin jo aamulla aikaisin houkutellut miehen Rovaniemellä kirkkoon katsomaan Lennart Segerstrålen alttarifreskoa Elämän lähde, ja nyt täytynee käydä myös kadun toisella puolen olevassa kirkossa. 

Jostain kumman syystä minua kiehtoo kirkkorakennukset ja se miltä niiden sisällä tuntuu. Ja sitäpaitsi joskus sieltä löytyy sellaista tietoa mistä ei ole ollut hajuakaan. En ollut tiennyt, että Oulussa on ollut linna. Se rakennettiin 1590, mutta linna räjähti salaman iskusta vuonna 1793. Siis mitä! Räjähdyksen on täytynyt olla aikamoinen paukku.

Nälkä. Se iskee jokainen päivä, jossain vaiheessa. Tänään se iskee illalla. Suositusten perusteella etsiydymme Ravintola Toscanaan. Huomaamme suojaisan sopen ikkunan vieressä. Siinä riisuutuessani näen kuinka mies seisoo tiskin edessä ja seuraa tilannetta. Kun olen (minusta on tullut nyt hidas) saanut pikkuisen repun, takin ja hupparinkin pois päältäni, ja peruuttanut pyllyni tuoliin, ottanut aurinkolasit päästäni ja huokaissut, astelee mies rauhallisesti luoksemme. Minun ei tarvitse heti osata päättää mitä haluan juoda, vaan mies toivottaa meidät tervetulleiksi, ojentaa ruokalistat, kaataa vettä laseihin ja antaa meidän rauhassa laskeutua Toscanan maailmaan. Ja kyllä tosiaankin, minä laskeudun nyt. Tilaamani munakoisoannos on täydellinen. Täydellinen! 

Ja se mies, ilmeisesti omistaja, on ihana. Hän tulee välillä rupattelemaan kanssamme (turvaetäisyyden huomioiden), ensin ruoka-asioista, sitten myöhemmin vaelluksesta, Lapista ja vähän kaikesta. Mies muistuttaa enoani, sellaista rauhallista, vakaata kaveria, jolle elämä on selkeää. Kun puran sydäntäni Saanan valloituksen peruuntumisesta, mies toteaa, että hänen kaksi ystäväänsä juuri soittivat joutuneensa keskeyttämään Kilpisjärven reissun. Ystävät istuivat nyt jossain pizzeriassa syömässä lohturuokaa. Tämä hiukan piristää mieltäni, sillä olen pari päivää murehtinut niin lähellä ollutta mahdollisuutta. Olemme varmaankin tehneet hyvän päätöksen, kun hylkäsimme Saanan. 

No, nyt on sitten vatsa pullollaan. Herkkua täynnä ja niin pinkeä, että on pakko päästä iltakävelylle - näin täydellä vatsalla ei kukaan pysty nukkumaan. 

Näimme kaupunkiin tullessamme mukavan vehreän puiston ja suuntaamme sinne. Opastaulu kertoo, että olemme Hupisaarilla, alueella joka on täydellinen paikka leikille, romantiikalle, ulkoilulle, teatterille, keinumiselle, kulttuurille ja vaikka mille. 

Me kävelemme valkoisia puusiltoja pitkin saaresta toiseen. Välillä ihailemme suihkulähteitä, sitten kalatietä, jonne meritaimenet syksyllä tulevat kutemaan. 

Aivan perällä on myös vanha lasaretti, jonka vierestä löydämme Oulun vanhimman lehtikuusen. Halailen sitä sylilläni, joka on aivan liian pieni ;-)

Ihana ihana puu, jolle toivon monta sataa elovuotta lisää. 

On iltamyöhä, vaikkei siltä näytä. Me lähdemme takaisin kohti pimennysverhoja, pehmeitä lakanoita ja unten maita.

Päivän suositukset Oulussa kävijöille:

Ravintola Toscana

Hupisaaret

Älä kerro äidille

Tänä kesänä en hukkaa hetkeäkään. Perjantaina kun kello lyö kaksi minä suljen tietokoneen. Irrotan johdon seinästä ja siirrän laitteen pois näkyvistä. Pakkaan viimeiset vaatteet kassiin, kastelen kukat ja odotan hetkeä, jolloin pääsen yöjunaan. Minä nukun pää ikkunaan päin, tunnen verhon takaa puskevan ilmavirran ja tuulen hiuksissani. Minua ei häiritse junakisojen äänet. Ei se, että välillä juna seisoo ja välillä vilistää hurjaa vauhtia. Tärkeintä on, että pääsen jonnekin pois. Kauas työajatuksista, lähelle erilaista todellisuutta. 

Aamulla ajamme auton junavaunusta ulos ja lähdemme vielä edemmäs pohjoiseen. Reitti on katsottu kartasta valmiiksi, mutta yhtäkkiä huomaamme hukanneemme tien. Voiko olla niin, että yksi sivutie katoaa? Nauramme tilanteelle, mutta jatkamme eteenpäin, sillä tämäkin tie vie perille. 

Sataa. 

Ennen sade olisi haitannut, mutta nyt ei laisinkaan. Ajomatkaa on vain noin tunti ja pian saavumme Pallastunturille. En ymmärrä oikein, miten eilen illalla olin kotona ja nyt täällä kaukana pohjoisessa. Vastaanotto hotellilla on lämminhenkinen, syömme myöhäisen lounaan ja katsomme Suomen jalkapallo-ottelun. 

Oloni on hutera, en tiedä johtuuko se jostain mitä olen syönyt vai siitä, että vihdoin saan laskettua koko alkuvuoden työrupeaman painon hartioiltani. Yritän olla miettimättä asiaa ja illalla lähden hiljalleen kävelemään Vatikurun luontopolulle. 

Vaikka tuuli piiskaa ja sataa tihuuttaa, niin täällä tuoksuu aivan tajuttoman hyvältä!

Matkalla pysähdyn katsomaan maassa makaavaa vanhaa patteria. Muistan, että isoäidin kotona oli juuri tuollaiset, kauniit. 

Siis patteri, tässä keskellä Lappia ... ja ruostuneita putkia nousemassa maasta ylös. Luen taulusta, että tälle paikalle rakennettiin vuonna 1938 kaunis funkkistyylinen Pallastunturin matkailumaja, mutta saksalaiset räjäyttivät sen vuonna 1944. En osaa suhtautua tähän näkymään, tai oikeasti tunteeni heilahtavat surun puolelle. Joka tapauksessa olen samaa mieltä: nämä rauniot, tämän kauniin talon jäännökset kuuluu näkyä meille jälkipolville. 

Rakennus on ollut valkoiseksi rapattu ja sen on täytynyt olla talvella kuin unelma.

Kuva Pallastunturin hotellin ala-aulasta

Toisena päivänä suuntaamme Palkaskeron kierrokselle. Olo on vielä hutera, mutta nautin ylöspäin etenemisestä, vaikka nousu onkin hidasta. Tuulee edelleen, mutta aurinko suosii säteillään.  Laitan oman kiveni huipun kivikasaan ja istumme katselemaan alhaalla näkyvää Pallasjärveä ja vielä kauempana pientä Raappanan kylää. Paluureitti on vehreä ja aivan retken loppupuolella menemme syrjään tuulen suojaan männyn alle. Avaamme repun ja täytämme kuivamuonapussiin kiehuvaa vettä ja kymmenen minuutin päästä retkiruoka on valmista nautittavaksi. En muista koskaan syöneeni näin hyvää pussiruokaa (vahva suositukseni Summit to eat: Vegetable Chipotle Chilli with Rice).

Illalla käymme kulkemassa pikkuruisen Orava Avenuen, jossa on Mats Wikströmin pronssiveistoksia. Suloisia pikku kavereita.

Sitten on se varsinainen toivematka edessä, Taivaskeron kierros. Sitkeää kipuamista ylöspäin, ensin Pyhäkeron kylkeä pitkin aina Taivaskeron huipulle. Täällä on sytytetty Helsingin olympiatuli vuonna 1952. Me istumme kyltin vieressä pitäen hupusta kiinni. Jos mukana olisi yksikin heliumilmapallo, niin lentäisimme sen ja tuulen voimalla pitkälle. 

Viimeinen kipuaminen Taivaskerolle on taiteilua kiveltä toiselle, jotkut murikat ovat vakaita, mutta osa muljahtelee epämääräisesti jalan alla. Alaspäin lähtiessämme muistan kuinka ystävämme Jari oli naureskellut miehelleni Lapin reissulla:

"Tästä ei sitten kannata kertoa äidille", kun he juoksentelivat pitkin kuruja kivenmurikalta toiselle päästäkseen eteenpäin. En kerro kyllä minäkään, äiti ei tykkäisi ajatuksesta. Avaan teleskooppisauvan täyteen mittaansa ja käytän sitä kolmantena jalkana. Haluan tulla täältä alas nilkat ehjinä ;-)

Löydämme vielä valkoista puhdasta lunta. Mietin niitä kahta kaverusta, jotka näin eilen palaamassa tunturista hotellin pihaan. Toisella oli kädessään laskettelusukset, toisen selässä oli lumilauta. Vielä voi siis löytyä pieniä laskettelupaikkoja, jos oikein himottaa. Minä tunnustelen kaunista lunta vain kädelläni ja jatkan matkaa mitä upeimmissa maisemissa Laukukeron kautta alas tunturihotellille. Aamupäivän reitillä oli nousua noin 440 metriä ja laskua saman verran. 

Kuva Pallastunturihotellin valokuvista

Iltakävelyn jälkeen istumme alas. 

Säätiedotukset eivät ole puolellamme. Myrsky on iskemässä yön aikana maihin, tänne se tuo tullessaan kovat sateet ja Kilpisjärvelle, jonne halusin jatkaa matkaa, on luvattu räntäsadetta, ehkä lunta sekä pakkasta. 

Meidän pitää nyt päättää mitä tehdä.

Yksi, kaksi, kolme ja silleen

Emma, Marjaana ja Marika ainakin ovat osallistuneet numerohaasteeseen, joten hyppään kyytiin ja palaan postauselämään.

Yksi

Milloinkaan, kuuna päivänä, en ole postannut kuukaudessa kuin vaan yhden tekstin. Paitsi, että olenpas, vuoden 2019 vaellusreissun aikana ja juuri edesmenneellä kuulla. 

Omituiset oli nuo menneet viikot, jotka pistivät minut hullunmyllyyn, sai sanomaan esimiehelle, että haluan eläkkeelle. Huomautuksena lukijoille, etten ole tarpeeksi vanha, jotta parhainkaan naisten eliniänodotteen arvuuttelija, voisi vielä kertoa minulle eläkkeellejääntipäivääni. Pomo taisi nielaista lauseeni aikana, kun ei kommentoinut sitä mitenkään. Tai ehkä kuulikin, kun nakitti muutaman päivän jälkeen lisätöitä oikein roimasti loppuvuodelle ja ensivuoden alkuun ja tällä viikolla tupsahti sitten taas lisää. Apua!! 

Olen pahasti sitä mieltä, etten toteuta hyviä lauseita joita luen. Älä myy itseäsi halvalla, mitä mitä? Älä elä jonkun toisen unelmia, oho? Tai lopeta itsesi sättiminen, hmmmm...

Kaksi

Mies on leikannut kahdesti hiukseni viimeisen vuoden ja kolmen kuukauden aikana. Ennen kävin viiden viikon välein kampaajalla, mutta nyt minulla on liehuletti, ponnari tai letitetty tukka kuin pikkutyttönä. En ihan diggaa tätä tyyliä, mutten jaksa oikein välittääkään. Hiukan on hirvittänyt kampaajien tilanne, jos ja kun moni muukin kotiin komennettu on jättäytynyt samanlaiseksi pitkätukaksi kuin minä. 

Toisaalta mä olen ostanut kahdet juoksukengät itselleni. Miksi kahdet? Siinäpä kysymys, varsinkin kun paljastan, etten ole voinut juosta kolmeen vuoteen tällä selällä ja näillä kintuilla. Mutta kova toive on, sillä uusi fysioterapeutti uhkasi saada minut sellaiseen kuntoon, että jossain vaiheessa vielä juoksen. Olenko pienesti yli-innostunut?

Kolme

Meitä oli kolme ihmistä jotka kisasimme tosissamme Eurovision laulukilpailun oikeita sijoituksia, järjestyksiä, maa maata vastaan otteluita. Kuka voittaa, mikä on pohjoismaiden oikea järjestys, kumpi on paremmalla sijalla Ranska vai Malta jne. Lista oli pitkä ja hankala. Mun olisi kannattanut veikata pelkästään omia suosikkeja ja luottaa mielipiteeseeni, mutta ei, aloin miettiä minkälaisia euroviisukuuntelijat ja raadit ovat. Jäin kisassamme kolmannelle sijalle ja jos joku toimittaja olisi tullut mikrofonin kanssa kysymään mielipidettä, olisin todennut murtuneena: pettynyt. Mutta toistaalta, tärkeintä oli, että Italialaiset voitti. Hyvä hyvä Måneskin ja Zitti E Buoni!

Neljä

Numero neljä ei herätä minussa minkäänlaisia tuntemuksia. Eli siirryn seuraavaan numeroon ja totean, että kohta koittaa se päivä, jolloin pääsen neljä plus yksi kesälaidunviikolle. Kyllä tulee tarpeeseen. 

Pari iltaa sitten pyörähdettiin hautausmaalla. Hautausmaan takana kulki tie vanhalle myllylle. Otin viisi tien viereen niitettyä lupiinia. Nyt ne on parvekkeella koiranputkien kanssa suloisesti sekaisin.

Kuusi

entisessä normaalissa heräisin aina kuudelta. Nyt kun toimisto on kotona venytän herätyksen puoli seiskaan ja lähden samantien ulos kävelylle. 

Aamut on parasta aikaa päivästä. Ulkona on rauhallista ja sää usein tuuletonta. Kun kävelyltä palaa takaisin kotiin on keho lämmin ja vertynyt, voi syödä hyvällä fiiliksellä aamupuuron ja sitten alkaa takoa jokapäiväistä muonarahaa.

Seitsemän

on mun miehen onnennumero. Mulla ei ole onnennumeroa tainnut koskaan olla ja ehkä sen vuoksi en voittanut viime eurojackpotissa mitään, vaikka tilasin mielessäni enemmän kuin 20 tonnia mutta vähemmän kuin millin. 

Lottoan ehkä muutaman kerran vuodessa ja odottaisin, että näinkin suurella panostuksella iskisi onni kohdalle, mutta vielä ei ole tärpännyt. Pitää ensikerralla pyytää miestä valitsemaan voittoisampi kuponki, se seitsemäs oikealta laskettuna.

Kahdeksan

Se oli kahdeksan päivää sitten, kun Hangon R-kioskilla pyysin myyjää valitsemaan meille tuon epäonnisen eurojackpotin voittokupongin. 

Samaiseksi päiväksi siippa oli järjestänyt Tähtikujalle majapaikan ja vei meidät rentoutumaan. 

Kävelyiden lomassa istuskeltiin monesti. Iltapäivällä istuttiin pikkuisen kahvilan ulkopöydässä tyhjän kävelykadun varrella, ilta-auringon loisteessa nautittiin vuorostaan makaronitehtaan terassilla maukasta pastaa ja viiniä. Aamiaisella taas oltiin suloisen villan aamiaispöydässä. Samalla ihailin viereisen olohuoneen rauhallista tunnelmaa. Noista mustavalkoisista valokuvista tuli mieleen vuosien takainen matka Pariisiin, jossa asuimme rohkean nuorenmiehen upeassa loft-asunnossa. Se oli täynnä taidetta ja särmää. Oi niitä aikoja. Oi kaikkia ihania puutaloja. Oi oi oi...

Yhdeksän

päivää sitten kävin Meilahden arboretumissa ja näin valkoisen magnolian. 

Tänä viikonloppuna lähdimme uudestaan Meilahteen. Ihmisiä oli tullut piknikille arboretumiin, siellä oli pieniä ja isoja juhlijoita ja kuten arvata saattaa iloinen tunnelma. Me kävelimme Seurasaaren ympäri ja ihailimme Meilahden huviloita. Voisipa asua tuollaisessa pienessä satumaassa, liikenteen metelin tuolla puolen.

Seurasaaren jäätelökioskilla oli jonoa molempina viikonloppuina. Kahvilatkin ovat avoinna. 

Yhdeksän päivää sitten palautin myöskin viimeisen luovan kirjoittamisen perusopintojen lopputyön ja oppimispäiväkirjan. Kyllä oli antoisa vuosi, vaikka työn ohella lukemista ja tehtäviä oli paljon ja zoomluentoihin ja -pienryhmiin meni hirvittävä määrä iltoja. Nyt fiilis on opiskelun osalta todella hyvä ja luulenpa, että anti vaikuttaa jollain tavalla tuleviin kirjoituksiini. Ehkei muutos näy täällä blogissa niinkään, mutta muissa kirjoituksissa. 

Kymmenen

se oli joku mennyt viikonloppu, kun suunnittelin ulos lähtöä ja katsoin lämpötilaa. Ilmatieteenlaitos sanoi, että lämpötila on +10 astetta ja tuntuu kuin +12. 

En ihan tajunnut miten tuo on mahdollista, mutta kai se jonkin mutkan mukaan voi olla noinkin ;-)

* * *

No niin. Kirjoitustauko on nyt rikottu. Oikein mukavaa tulevaa viikkoa sinulle!

Käsilaukkuostoksilla

Laukku, tuo ilon tuoja ja kaiken mahdollisen tarpeellisen kantaja. Käsilaukkuja ei voi olla koskaan tarpeeksi. Eihän?

Niinpä luen innolla Helsingin Sanomien mainoksen uudesta erikoisliikkeestä, jossa runsas keväinen valikoima odottaa juuri minua. Laatuliike, jonka nimi ei vie harhateille vaan on rehellisesti ja ymmärrettävästi: Laukku

Olen niin himoinnut itselleni piristystä kevääseen. Ja tässä se nyt on, pieni laukku, sellainen romanttisen herkkä ja käteen sopiva. Sekä täydelliset korona-ajan sormikkaat. Tai miten olisi vyö, jolla voin koristaa vyötäröäni, tai näyttää edes missä sen paikka olisi.

Astun innoissani junaan, suuntaan opasteiden mukaan Messukeskukseen. Oven avaa tyylikäs mies, joka pyytää: "henkilöllisyystodistus, kiitos". Ihmettelen kysymystä, mutta etsin kortin ja ojennan sen hänelle. Mies kumartaa ja osoittaa kädellään vasemmalle. 

Astelen tyylikkäänä eteenpäin pohtien, olisiko vaaleanpunaiset nahkasormikkaat kauniimmat kuin helmen väriset. Kenties voisin ostaa myös heleän keltaiset ajohansikkaat kesän avoautoretkille. Matkalle täytyy ehdottomasti ostaa myös uusi huivi pitämään kutrit kurissa, sen verran pitkiksi ovat hiukseni kasvaneet. Ajatukseni katkeavat kesken kaiken, kun edessäni seisoo jo toinen avustaja, joka pyytää minua siirtymään valkotakkisen neidin luokse huoneeseen numero 11. 

Hyrisen mielessäni. Kylläpä täällä ollaan kuin Italiassa, miehiä ohjaamassa parhaimmat päällään eteenpäin ja oma henkilökohtainen myyjä avustamassa. Yksilöllistä palvelua, ihanaa. Istahdan neidin pyynnöstä tuolille, ja katselen ympärilleni. En näe yhtään hyllyä, en käsilaukkua, en koristeltuja vöitä... 

Tunnen nipistyksen vasemmassa olkapäässäni. Käännän pääni ja näen kuinka neiti laittaa pienen laastarin olkaani, hän katsoo minuun ja sanoo pehmeällä äänellä: "No niin. Nyt on kaikki tällä kertaa kunnossa. Tulette sitten toiseen rokotukseen heinäkuun puolivälin jälkeen." Olen hämmentynyt. En osaa sanoa neidille mitään. Otan vain hänen ojentamansa lapun käteeni. Onko se kenties laukkuliikkeen uusi osoite?  Minut viedään istumaan isoon halliin. Koska minua pyydetään istumaan tässä viitisentoista minuuttia, otan laukustani kauniit kultakehyksiset silmälasini, avaan kännykkäni, etsin paikallislehden sivun numero 73 ja luen laukkuliikkeen mainosta uudestaan. 

Voi hyvänen aika! Minähän olen tullut aivan väärään paikkaan. Oikea osoitehan on Messuhallia vastapäätä Mannerheimintiellä. Voi minua hupsua.

Ja kyllähän tässä nyt vielä ihmetyttää, että mitä kummaa täällä Messukeskuksessa äsken oikein tapahtui?

Kirjahyllyä ja kirjallisuutta haaste

Nappasin Marikalta hauskan lukemiseen liittyvän haasteen. Kysymyksistä mieleeni nousee tumman tuoksuinen ja tunnelmallinen kuva kodistani, eli seiniä kattoon asti peittävistä hyllyistä, ihanista kirjojen selkämyksistä, joissa käyn sormeani kuljetuttamassa etsiessäni haluamaani teosta. Ja juuri tänään, sateisena lauantaina, minä etsin lohtua ja siirrän vahvat kirjastohuoneeseeni rakennetut liukutikkaat lähemmäs eteläsiipeä, ja nousen niitä kolmen metrin korkeuteen ottamaan esiin lempikirjaani, tai kolmattakymmenettä niistä. 

Mutta ei. Harhaa ja toivekuvaa vain. Minulla ei ole kirjastohuonetta, ei edes yhtä seinällistä kirjoja. Ei enää hyllyjä, joissa on kirjarivi toisen takana piilossa. Olen luopunut suurimmasta osasta kirjoja ja se näkyy myös vastauksissani. Siispä haasteen pariin:

Genre, johon et halua tarttua

Poistin lukulistoiltani viime vuosikymmenen aikana liian toden tuntuiset ja ahdistusta synnyttävät murhatarinat, joissa mässäillään väkivallalla. En halua lukea enää teoksia, joissa tuhotaan ihmisiä silmittömästi ja tunnutaan enemmän ihannoivan murhaajaa ja järjetöntä hulluutta. 

Sen sijaan voin lukea vanhan ajan tyyliin kirjoitettuja dekkareita, joissa jotain on tapahtunut (no tässä genressä usein murha) ja sitten pähkäillään kuka, mitä ja miksi. 

Minulla on ollut aiemmin kausi, jolloin en lukenut kotimaista kirjallisuutta. Mutta nyttemmin olen luopunut tuollaisesta kummallisesta toiminnasta. Suomessa on valtava määrä uskomattoman hienoja kirjailijoita!

Tällä hetkellä luen novelleja, ja jotenkin nämä lyhyet tarinat eivät tunnu laisinkaan sopivan minulle. Yllättävää ajatellen, että blogia kirjoittaessani haluan yleensä pitää tekstin lyhyenä. Luultavasti tämä novelliangsti katoaa ennenkuin proosakirjoittamisen kurssi on loppunut ;-)

Kirjahyllysi kirja, jonka lukemattomuutta häpeät

Nyt on paha kysymys, sillä hyllyissäni ei ole kirjaa, jota en olisi lukenut, saati hävennyt. En ymmärrä miksi häpeäisin jotain kirjaa, jos en olisi sitä lukenut. Muiden vuoksiko, paineesta toisten suunnasta? Voisin helpommin ymmärtää kysymyksen: hyllyssäsi oleva kirja jota häpeät. Mutta sellaistakaan teosta täällä ei ole, jota häpeäisin tutun tai vieraan näkevän. Jaa, olisiko tässä ideaa, pitää sellaista kirjaa hyllyssään, joka saisi vierailijoiden sykkeen nousemaan. Jotkut tarttuisivat asiaan innolla, toiset provosoivasti, tiukkapipoisemmat katsoisivat vinoon minuun ja aremmat kenties punastuisivat tai jättäisivät tulematta enää koskaan. Idean toteutus vaatisi kuitenkin liian paljon energiaa, jotta jaksaisin ryhtyä moiseen leikkiin ;-)

Mutta kysymykseen liippaa kyllä yksi muisto. Olin saanut mieheltäni lahjaksi kirjan, josta olin tainnut puhua ohimennessäni, kun nyt yleensä höpöttelen hänelle vaikka mistä. En koskaan lukenut kirjaa. Inventaariota tehdessäni pidin teosta kädessäni ja olin hetken nolona. Sanoin miehelle, että tätä en ole lukenut, mutta ajattelin laittaa kirjan kuitenkin kiertoon. Koska asia ei nostanut miehellä sen enempää kulmakarvoja kuin rypistyttänyt otsaakaan, niin minun tunteeni katosi samantien. 

yöpöytäkirjallisuutta

Pahin lukemiseen liittyvä tapasi

Olen lukenut vuosikymmeniä, kenties aina, illalla sängyssä. Tämä on aiheuttanut Pavlovin teorian mukaisen reaktion. Jos nykyään otan kirjan sohvalle, niin puolen tunnin päästä alkaa armottomasti nukuttaa. Se on aivan kamalaa silloin, kun kirjan laina-aika on tapissa ja 300 sivua pitäisi lukea huomiseksi. Yritä siinä lukea, kun silmät alkavat lupsahdella.

Luetko takakannen

Niinä hyvinä päivinä, kun pääsen kirjastoon hipelöimään kirjoja luen tuntemattoman kirjaehdokkaan takakannen, jotta saan jonkinlaisen kuvan teoksesta. Tämä tapahtuu ainoastaan kirjastossa lukuehdokasta tutkiessani. Kotona en palaa takakanteen enää laisinkaan, sillä haluaisin lukea kirjan aina ilman ennakko-odotuksia. Tämä sama koskee elokuvia. Jos näen innostavan trailerin, yritän unohtaa sen kokonaan. Mennessäni elokuviin tai lainatessani kirjaston elokuvatarjontaa en katso etukäteen mitää tietoja, jotta katselukokemus olisi kuin tyhjästä taulusta alottaisi. En siis pidä juonipaljastuksista. Ne eivät anna mahdollisuutta yllätyksille ja hienoille käänteille. 

Toisaalta jos olen löytänyt hyvän kirjan, niin voin lukea sitä kerta toisensa jälkeen. En kyllästy hyviin kirjoihin, niistä löytää usein hienoja lisävivahteita myöhemmillä lukukokemuksilla. Sama koskee elokuviakin.

Kallein kirja hyllyssäsi

Hinnaltaan arvokkain kirjani on varmaan jokin taidekirjoista, joita minulla ei ole enää kuin pari. Jos kallein tarkoittaisi tässä rakkainta, niin valinta osuisi vanhoihin näytelmiin tai Waltarin Palmu-sarjaan.

Ostatko kirjoja käytettynä

En enää osta kirjoja, paitsi että juuri tänä vuonna ostin kyllä Juhana Torkin Plutarkhos -teoksen, hehee. 

Antikvariaatit on aina olleet ihania paikkoja, sekä kotimaassa että ulkomailla. Siellä on aivan oma tunnelmansa, tuoksunsa ja mystinen maailma, johon on mukava sukeltaa. 

Jo aiemmin mainitun vuoden 2015 kirjoista irtipäästämisen inventaariossani oli yksi ainoa kirja, jota olen kaivannut jälkeenpäin. No yksi kirja siitä määrästä ei ole huono saldo. Eli todennäköisesti laitan itseni joskus antikvariaatin tilaajalistalle ja ostan käytettynä Daniil Harmsin Sattumia. Vaikka aikoinaan mietin, että vanhat klassikot olisi niitä, joiden luopumisesta pitäisi miettiä kahdesti, niin ei, en kaipaa niitä. Mutta Harmsin Sattumia, sen haluaisin omaan pieneen kirjastooni ilostuttamaan päiviäni ja unisia iltoja.

* * *

Jos kirjat ovat sinunkin juttusi, niin olisi kiva kuulla minkälaisia mietteitä kysymykset herätti :)

Pään irroitusta

Himottaisiko aurinko? Himottaisiko nauraa kuin Hangon keksi?

No todellakin himottaisi. Odotan koko viikon töitä tehden, että perjantai saapuu ja mieheni tulee hakemaan minut toisiin maisemiin, Hankoon, tuohon eteläiseen merenrantakaupunkiin. Aaaahhh!

Kun perjantai saa ja laitan työkoneen kannen kiinni, olen jo pakannut tavarani. Punainen pikkuinen olkakassi on täytetty äärimmilleen. Aurinkovoiteet, myös sävyllinen peittämään eristyksen sinertämät silmänaluset sekä tuoksu napaan on mukana. Olen valmis. Vielä mietin, että pitääkö ottaa pitkä kenkälusikka mukaan, enhän saa kenkiä muuten jalkaani. Niinpä avustan sillä tennarit jalkaan, pujotan lusikan matkakassiini ja joudun sanomaan:

Voisitko kulta vetäistä tuon tennarin läpän ylös, kun se painaa niin ikävästi? 

Mies on ihana, se vetää läpän ja näyttää herkullisen päivettyneeltä. Viikko Hangossa on saanut sen hipiän kesäiseksi ja kasvot hymyyn. Totean ruskettuneelle, että sun täytyy kantaa nää kaikki autoon. Lekuri sanoi, että tikkien takia en saa nostaa mitään painavaa. Ja niin mies laittaa oman reppunsa selkään ja ottaa kassini lattialta. Ovi kiinni ja kohti etelää! Ooohhh!

Sujahdan hissukseen autoon, niin ettei selän tikit kiristä pahasti. Istun ja vaihdan asentoa. Sanon, että täytyy nousta ylös. Nousen autosta varovasti. Ojentelen jalkojani ja kaivelen tyylittömästi housujani nivusen kohdasta – toinen tikkaus sielläkin. Istahdan takaisin autoon. Asettelen perääni. Asettelen uudestaan. Yritän vetää housuja sellaiseen asentoon, että istuminen onnistuisi, mutta ei. Kiristää ja nipistää. Mieleni pysähtyy. Jos mun pitää istua melkein kaksi tuntia autossa, jossa en voi nojata kunnolla selkänojaan ja lisäksi nivusen tikit kiristää näin pahasti, niin matkasta tulee kamala. Ei pelkästään minulle, joka puren hammasta ärsytyksestä ja pelkään tikkien repeämistä, mutta myös miehelle. Avaan suuni: Pitää nousta ylös. Tää ei taida nyt onnistua. 

Mies nousee autosta ulos. Seisomme keskellä pihaa ja juttelemme. Avataan takaluukku, mies ottaa punaisen kassini ja saattelee minut takaisin kotiin. Katselemme toisiamme ja sanomme lopulta heit. Mies lähtee takaisin Hankoon ja minä jään katsomaan ikkunasta. Ööööhhhhhh!

Myrtyneenä teen pesän sohvalle ja päätän kadota uneen. Sekin on parempi kuin olla yksin tässä ja nyt.

Kuin maailma olisi kuullut huutoni nuorimies ilmoittaa illalla, että kun olenkin kotona, niin hän pistäytyy. Koen jotain erityistä tuon ihmeellisen lahjan seurassa, hän piristää minua enemmän kuin tietääkään. Lauantaina äiti soittaa ja toteaa tulevansa käymään. Hän ei ole vuoteen astunut eteistä pidemmälle, mutta nyt me maskit päällä istuimme sohvalla ja rupattelemme.

Miten helposti se perjantai-iltapäivän murhe muuttuikaan valoksi nuoren miehen leppoisassa seurassa ja äidin kanssa ollessa. Sekä hiljaisilla kävelyreissuillani filosofi E. Saarisen tarinoita kuunnellen. Mietin kuinka pieni murheeni voi kasvaa äärimmilleen ja kadota sitten kuin tuhka tuuleen. Ratkaisu on kenties juuri siinä mistä Saarinen on vuosia puhunut: ajattelun ajattelun ajattelusta. Että kuulen pääni sisäisen pöpöttäjän, huomaan oman automaattisen ajattelutapani ja pohdin voisinko muuttaa sitä. Nähdä majakan valon tai katsoa uuteen aamuun. Antaa tsäänssille mahdollisuuden ;-)

Tänään on se päivä jolloin palaisin takaisin Hangon auringonsäteiden lämmöstä. Tänään on myös se päivä, jolloin heräänkin kotoani kuudelta aamukävelylle. Lopulta ei ole väliä mistä heräsin tänään, tärkeintä on että herään ja teen sitä mitä juuri nyt teenkin. 

Että oikeastaan ei yhtään paska viikonloppu, päinvastoin :D

Hangon keksikin tulee kuulemma iltapäivällä kotiin ♥

Annette Hanshaw: Lovable and Sweet