lauantai 16. syyskuuta 2017

Pitikö mennä koskemaan? Pitikö?

Ikkunan pesu. Harrastan sitä maksimissaan kaksi kertaa vuodessa. Tänä keväänä odotin siitepölyajan loppumista, jonka jälkeen odotin piharemontin valmistumista (se kestikin heinäkuun loppuun asti) ja lopulta räväytin pesuaineet lasien pintaan ja huiskin lastalla kuivaksi.

Kyllä se olikin ihanaa, se valon sisään tulo, kunnes...

kului pari viikkoa ja saapui ukkosmyrsky, jota menin ihailemaan parvekkeelle. Katselin mustaa taivasta ja tuulta, joka notkisti puut ensin pohjoiseen, sitten etelään ja takaisin pohjoiseen aloittaen samalla vaakasateen suoraan päälleni. Minä siirryin innoissani sisemmälle katsomaan pihalle kasvavaa järveä, mutta seuraavana päivänä tuijottelin mykistyneenä ikkunoitani. Niihin ukkosmyrsky oli sylkäissyt rumasti kaikki pienen metsikön ja lähipuiden irtoshitit.

Arvatkaa montako kertaa olen auringon paistaessa katsellut noita räkäisyjä, jotka peittää koko keittiön ja suurimman osan olohuoneenkin ikkunaa. Todella monta. Ja aina olen lamaantuneena kääntänyt vain selkäni ja huokaissut.

Mutta tänään. Tänään päätin olla reipas. Ensin hoidin keittiön ja seuraavaksi siirryin olohuoneeseen. Hilasin ikkunalaudalta ja ikkunan alla tasolta kaikki kamat ensin pois. Kiipesin tason päälle venytin itseni maksimipituuteen tehden laajoja vaakavetoja vasemmalta oikealle. Vaihdoin suodattimet, kun niin pitää kuulema tehdä (kaikkea sitä nykyajan ikkunoissa onkin, ennen ei ollut kuin tiivisteet). Vielä piti pestä parvekkeen puoli, se likaisin lasipinta, ja kun olin nyt vauhdissa, niin hoidin samalla kertaa siirrettävät kesäkukat ja pesin jopa kaikki ruukut. Olin jo ihan valmista kamaa, mutta olohuoneessa odotti vielä lopputyöt.

"Onko pakko jos ei enää huvita?", kysyin itseltäni. Mutta kun kukaan ei vastannut, niin aloin siirrellä kasveja takaisin paikoilleen.  Keittiöön se basilika, joka syödään alle aikayksikön pelkäksi rangaksi. Ja olohuoneeseen ne ainoat sisäkukat, joita osaan oikeasti kasvattaa. Orkideat.

En tiedä onko orkideat masokisteja, mutta minun hoivissani niistä jokin aina kukkii. Ihan totta. Nytkin ne roikottivat painavia kukkavanojaan ja minä päätin asetella ne vähän eri lailla ikkunalaudalle. Mutta pitikö mennä säätelemään? Pitikö? Koskin huolimattomasti yhteen tukikeppiin ja sitten kuului naps. Kukkavana jäi nysänä käteeni irralleen. Höh!

Kyllä ei pitäisi mennä koskemaan kukkiviin kukkiin... Tai ei pitäisi edes siirrellä niiden ruukkuja. Tai oikeastihan mun ei pitäisi enää ikinä pestä ikkunoita! Ikkunanpesusta ei ole kuin harmia, mä huomaan...

Kuka haluaa tästä lähtien tulla meille pesemään ikkunoita?!?

Odotellessani vapaaehtoisia (Supermies?) menen sohvalle ja selvitän viimeiset kappaleet Paula Hawkinsin kirjasta Nainen junassa. On muuten koukuttava teos :)

maanantai 11. syyskuuta 2017

Olen kiitollinen!

Sain Leenalta kiitollisuushaasteen, joka osui kuin nenä päähän ajankohtana, jolloin syksyn lomani päättyy. Tarkoituksena on kertoa viikon kiitollisuuden aiheista ja haastaa kolme bloggaajaa.

Minun viikkoani täyttivät mm. seuraavat kiitollisuuden aiheet:

Maanantain herääminen

Olen eilen laskeutunut Saariselän aurinkoiseen syksyyn. Istun vieraassa pöydässä. Katselen ulos ikkunasta, naava roikkuu puussa, maa peittyy puolukan ja mustikan varpuihin. Ei ole kiire minnekään ja aamukin on vasta alkanut.

Minä syön eilen poimimiani variksenmarjoja aamuherkussa. Miten meheviä, miten raikkaita. Miten upeaa on, että meillä on metsät täynnä vitamiinipommeja vapaasti poimittavaksi. Tämä maa tekee minut niin iloiseksi.

Tiistain rakkausmuisto

Minä olen kävellyt pitkään. Kiipeän tunturille ja laskeudun sieltä alas. Otan valokuvan tuulen tuivertaessa hiuksemme pystyyn ja lähetämme sen rakkaallemme etelään.

Muistan kuinka juuri tässä paikassa vuosi sitten söimme eväitä ja kuinka leikkisästi nakkelit minua puolukoilla. Nautimme toisaalla puron varrella kuukkelin vierailusta ja olimme yhtenä (pienenä) suurena perheenä samoilemassa.

Ja minä olen niin onnellinen kun sinä olet olemassa, vaikket olekaan täällä luonamme juuri nyt.


Keskiviikon väsymystä

Teemme taas pidempää päivämatkaa. Tänään tuijottelen jo kolmatta opastaulua, jonka mukaan perille on matkaa 5,2 - 5,6 km. Onhan se kummallista, kun kilometrejä kuluu ja aina vaan perillepääsyyn on vitonen jäljellä ;-).

Olemme huomanneet, että jokaisena päivänä viimeisillä kilometreillä jalkamme alkavat painaa, ja ryhdymme huvittavasti kehittelemään kiertoreittejä viimeisen ylämäen ohittamiseksi.

No, kun lopulta näen sen ylämäen, minä päätän että suoraan ylös vaan, pitkällä ja voimakkaalla askeleella. Ei yhtään kompurointia ja minä olen perillä reilusti ennen sinua. Sitten näen, kuinka sinä olet oikaissut aidan alitse. Senkin rontti ;-)

Ja kuten jokaisena päivänä minä olen kiitollinen, että kehoni jaksaa kävellä eteenpäin. Että saan raikasta ulkoilmaa ja varsinkin täällä ja nyt: minä pääsen saunaan. Mikä ihana keksintö sauna onkaan.

Torstain herkuttelua

Tänään on päivä, jolloin olemme vain. Ei yhtään hikistä kävelyä, vain höntsää. Tiedäthän sen kävelytavan, jossa edetään hitaasti nautiskellen. Höpötellään niitä näitä ja pysähdytään heti kun siltä yhtään tuntuu.

Päivän kohteemme on tunnelmallinen Cafe Porotupa, jonka isäntä Marko tarjoaa meille ensin poro- ja lohitäytteiset letut. Jälkiruuaksi mieheni ottaa herkullisen omenatoscapiirakan ja minä saan makean letun, johon on levitelty isosti ja paksusti lakkasydän. Marko ja syyskuun "apulainen" rupattelevat kanssamme, aurinko paistaa upeasti terassille, porontaljat lämmittävät penkin päällä ja elämä on täydellistä.

Minut täyttää onnen tunne, kun maailmassa on ihmisiä, jotka pitävät pieniä kahviloita, tarjoavat siellä rakkaudella tehtyjä asioita ja elävät juuri sitä elämää, jota kaipaavat.

Perjantain yhteenvetoa

On reissun viimeinen päivä. Olen levännyt. Olen ollut onnellinen täällä. En tiedä miksi levottomuus iskee niin usein. Täällä, poissa uutisten ja älämölön ääreltä, kuukkeleiden kanssa keskustellessa ja revontulien loimotellessa maailma muuttuu heti helpoksi.

Olen suojellut omaa napaani ja kohdellut sitä rakkaudella. Olen antanut sille hyvää ruokaa, ravintoa, josta suolisto pitää. Silitellyt sitä, jotta mieli rauhoittuu ja stressi kaikkoaa. Olen rakastanut sen ympärillä olevaa pyöreyttä, sillä olinpa millainen tahansa, niin tämä keho liikuttaa minua ja hengittää puolestani.

Ja hengittäessä mieli rauhoittuu. Silloin näen sen mikä toimii.

Mille ajatukseni annan, se kasvaa.

Kun olen levollinen on maailmani levollinen. Jos voin ohittaa mieleni jatkuvan haluan-enhalua-tykkään-entykkää ja olla vain, huomaan, että asiat on hyvin juuri nyt.

Olen kiitollinen että taas kerran muistan ja ymmärrän, vaikka tämä hetki kestäisi vain lyhyenkin aikaa.

Lauantain hauskaa

Olen herännyt ja noussut ylös. Talo on hiljainen, niin kuin kerrostalo vain joskus osaa olla. Olen pari tuntia tässä paikallani. Katselen pihaa, tutkailen kukkasia, jotka ovat selvinneet hyvin hengissä -ehkä jopa paremmin kuin läsnäollessani :). Olen yksin, vaikka oikeasti meitä on enemmän. Ensin herää nuorempi ja sitten vanhempi mies. Me istumme aamiaispöytään ja rupattelu jatkuu kuten eilen illalla. Ja kuinka minä nautin. Nautin tästä arjesta.

Päivälla teemme yhtä jos toista. Kuka menee minnekin, mutta lopulta palaamme taas yhteen. Välillä sohvailemme kaksin Vain elämää -tallenteen seurana ja jossain toisessa vaiheessa kolmisin teemme jotain aivan muuta.

Olen niin kiitollinen, että loman jälkeen tulee arki ja se tuntuu hyvältä. Tavallinen eläminen on arvokasta.


Sunnuntain lepoa

Kokoan tätä kiitollisuushaastevastausta. Mietin, etten ehtinyt vastata luovan lauantain haasteeseen, mutta näin tällä kertaa.

Kuuntelen radiota ja vaikka nostalgia soi, en tunne itseäni vanhaksi. Tunnen olevani samanlainen kuin ennen, samat toiveet, unelmat matkoista ja yhdessäolosta, odotukset siitä mitä pitäisi ehtiä tehdä ja ymmärrys ettei kaikkeen aina taivu. Tänään tulen tekemään pieniä kotitöitä ja odotan äidin tupsahtavan käymään.

... niin se äiti pistäytyi ja jatkoi matkaansa...  miehetkin tulivat kotiin ja toivat ystävältämme kaksi isoa kesäkurpitsaa.

Ja minä olen kiitollinen että olen, että musiikki täyttää elämäni sopukat, taide rikastuttaa mieltäni, äidiltä saamani villasukat lämmittävät jalkojani, ystävän tarjoamat kasvikset ravitsevat meitä ja uuni valmistaa ruuan loppuun helposti ja vaivattomasti.

Tämä viikko näyttää olevan taputeltu valmiiksi :)

* * *

Kuten haasteessa pyydetään, laitan sen eteenpäin kolmelle henkilölle. Vapaasti vastaten ja ilman pakkoa tietenkin, osoitan tällä kiitollisuushaastella:

Marjaanaa blogiin Marjaanan maja
Marikaa osoitteeseen Kinttupolut
Jaelia sinne aurinkoiseen Appelsiineja ja hunajaa maahan

Syyskuu on alkanut. Nautitaan meidän rauhallisesta luonnosta ja värikkäistä hetkistä :)

torstai 31. elokuuta 2017

Kakkua ja hammaslääkäriä

Himpskatti! Ajattelin eilen, kun huomasin olleeni hidas ja saamaton. Otin itseäni niskasta kiinni,  selvittelin pari asiaa ja sitten laitoin kutsun työkavereilleni.


Kun olin saanut tämän "hoida heti elokuun alussa" tehtäväni pois päiväjärjestyksestä, olin hyvällä tuulella. Samalla tajusin unohtaneeni elämässä sen tärkeimmän asian: jakamisen ilon.

Antaminen, sellainen, josta ei odota vastapalvelusta, on mitä mainioin tapa pitää itsensä paremmalla tuulella. Kyllä näin on :)

No, jakamistaloutta on erilaista, kuten vaikka jokavuotinen hammaslääkärillä käynti. Lähdin vähän viimetipassa liikenteeseen ja kipitin kaupungin läpi niin pitkin askelin, kuin vaan saatoin. Ilmottautumisen jälkeen ehdin juuri laskea peräni odotustilan tuolille, kun ovi avautui ja nuori naislääkäri ohjasi minut siihen kallellaan olevaan tuoliin. Juttelimme hetkisen niitä ja näitä. "Että tarkastukseen tulit sitten?" "Käytätkös sinä mitään hammasvälipuhdistimia?" "Ja olikos mitään lääkitystä?" "Onko mitään vaivoja?" Tässä kohtaa takeltelin, lyhensin mielessäni listaani ja sanoin nopeasti, ettei ole hammasvaivoja...

Sitten avasin suuni ja nainen laittoi sellaisen pikkupeilin kitaani, liikutti sitä ylhäällä oikealta vasemmalle edeten sisäpuolelta ulkopuolelle. Suhutteli välillä jollain välineellä ja katseli valolla yhteen jos toiseen hammasväliin. Hetkiseksi tilanne muuttui, kun huoneeseen tuli toinen lääkäri, jolle opastettiin tietokoneen tallennuskikkoja.  Kohta kuitenkin avasin leukani taas suureksi, lääkäri kävi loput hampaani läpi, pisteli neulalla ikeniä ja sanoi: "Tosi hyvältä näyttää. Oikein hyvin puhdistettu. Että ensivuonna sitten uudestaan." Nousin ylös tuolilta, katsoin häkeltyneenä ympärilleni, otin tavarani ja kiitin kovasti.

Ulkona mietin mitä oikein tapahtui. Olinkohan ollut kymmentä minuuttiakaan huoneessa ja sain jo lähtöluvan ilman, että olin ehtinyt edes jäykistyä kunnolla. Kummallista. Tämä oli paras hammaslääkärissäkäyntini ikinä!

Melkein tanssin siinä alamäkeä kävellessäni. Mietin miten kiva on, kun hampaat on kunnossa. Kuinka on tosi hienoa, että saan viettää työpäiviäni hyvien tyyppien seurassa. Ja mikä parasta, huomaan olevani paremmalla tuulella. Vau!

Yritän nyt nähdä maailman taas keveämpien luomien läpi. Kiinnitän enemmän huomiota siihen mikä toimii. Tästä on taas hyvä jatkaa :)

Sinulle toivon mitä parasta loppuviikkoa. Listataan mielessämme tänään ainakin kolmea asiaa, jotka ovat olleet jollain tavalla hyviä asioita minulle itselleni 

sunnuntai 27. elokuuta 2017

Nainen, onko energiasi ja intohimosi kateissa?

Olen harvinaisen huonoa seuraa
eniten itselleni, mutta ikävä myöntää, tämä tunne voi levitä myös lähiympäristöön.

Ärsyttävää...
Mutta toisaalta, nyt tiedän mistä tämä jatkuva vitutus suurimmaksi osaksi johtuu.

Olimme jokin aika sitten kirjakaupassa, sellaisessa ihanassa, jossa oli kahvila kyljessä. Olin upottautunut syvälle pehmeään tuoliin, nautiskelin kukallisesta kupista tuoretta kahvia. Katselin suklaakohvehdin kiiltävää päällyspaperia ja mietin miten kauan pystyn pitkittämään suklaan himoa. Yllättäen itseni jaksoin kohtuullisen pitkään :)

Istuin ja seurasin kuinka mies kierteli ja kaarteli, katosi kulman taakse tullen taas kohta näkyviin. Eräällä kierroksellaan se toi minulle hyytävän punakantisen kirjan käteen ja sanoi: katsos tuota... Minä otin kirjan vastaan, selasin sitä ensin epäluuloisesti, mutta kun olin lukenut ensimmäiset sivut, upposin syvemmälle tuoliin sekä kirjaan ja aloin tajuta asioita.

Ne, jotka ovat matkanneet kanssani pidempään, ovat tietoisia, että kivut kulkevat mukanani todennäköisesti hamaan tappiin saakka. Elän niiden kanssa, välillä hyvissä sielun voimissa ja toisinaan vaipuen itkupotku-ratkaisukeskeisettömään-raivariin.

Jos koskaan milloinkaan olen ollut enemmän hämmästynyt kuin tuota kirjaa lukiessani, niin kiellän sen nyt. Ei. En ole ollut. Minä tavasin kirjakaupan tuolissa listaa vaivoista ja ruksin mielessäni omaa luetteloani.

Tässä osa kirjan oirelistasta epämääräisessä järjestyksessä:

huonosti nukutut yöt, väsymys, ärtymys, itsetunto kadotettuna, selkä-, nivel-, ja lihaskivut, päänsärky, tihentynyt pissalla käyminen, ummetus, seksuaalinen haluttomuus, mielihyvän vähentyminen, yhdyntäkivut, hikoilu (lämmönsäätelyhäiriö), yllättävät raivonpuuskat, tulehdukset, sydämen rytmihäiriöt, tykytykset ja muljahdukset, verenpaineen kohoaminen, itkuisuus, ilottomuus jne.

Siis elämäni kulku: sydämen tykytykset, loputon väsymys, ilottomuus, kivut, ärtymys, kivut, tulehdukset, vitutus ja taas kerran kivut. Yksinkertaisesti elämän energia ja intohimo kateissa.

Jos sinä sisareni, nainen siellä jossain, mietit kuten minä usein: Mikä hitto minua oikein vaivaa? Miksen voi olla niinkuin nuo muut, normaali ja ihana? Jos päiväsi kuluvat kuunnellessa kehoasi ja sen tuskia ja nappasit yllä olevasta listasta useamman itsellesi. Niin mieti, voisiko sinulla olla
  • raudanpuuteanemia (selviää verikokeella, ei pelkkä hemoglobiini vaan ferritiiniarvot), 
  • kilpirauhashormonin kanssa ongelmia (yhtälailla selviää verikokeesta) tai sitten 
  • estrogeenin puute -vaihdevuodet (näkyy verikokeessa FSH arvon kohoamisena). 
Kahdessa ensimmäisessä on erittäin samantyylisiä oireita (väsymys ja kivut siellä sun täällä, painon nousu yms.), ja jos et ole enää suloisen nuori parikymppinen, niin myös tuo alin pallukka voi olla oireesi syy. Ihan totta.

Minä tomppeli olin ajatellut, että vaihdevuosiin kuuluu vain hikoilu. Hah! Olin täysin tietämätön, että estrogeenin väheneminen voi aiheuttaa kaiken maailman vaivoja. Omien oireitteni syyt ovat tietysti monisyisiä ja oma asiani. Mutta tunnustan olleeni naurettavan naiivi ajatuksissani vaihdevuosista.

"Homonierityksen väheneminen iän karttuessa sairastuttaa ja aiheuttaa elämänlaadun huononemista ja rapistumista. Monien hormonien eritys on runsainta noin 20-25 -vuotiaana. Eritys vähenee hiljalleen ja monia hormoneita on ihmisen elimistössä jo 40 -vuotiaana ainoastaan puolet huippuajoista." Näin kirjoittaa Maija Kajan kädessäni olevassa kirjassa: Sukellus kuumaan aaltoon - Naisen vaihdevuodet, terveys ja hormonit.

Olen nyt imenyt tietoa monista kirjoista. Ja olen kiittänyt ja kumartanut kirjastopalvelulle. Ja tietysti kiittänyt miestäni, joka antoi minulle lahjaksi ymmärryksen siemenen sekä sellaiselle sielunystävälleni, joka ymmärsi minua heti kun avasin sanaista arkkuani. Tieto ei todellakaan lisää tuskaa, se luo pohjan hoitaa itseään parhaimman kyvyn mukaan.
Kaj Lindgård - prinsessa ja sammakko
Kuten joku viisas on sanonut: jos sinun pitää syödä kaksi sammakkoa aamulla, aloita suuremmasta. Minä aloitan päiväni tästäkin lähtien tunnin läsnäololla itseni kanssa. En luovuta, en ole koskaan ollut elämäni suhteen luovuttaja. Rakkaudessani lääkitsen itseäni parhaimmalla tietämykselläni, syön enemmän ajatuksen kanssa, kuuntelen musiikkia, joka resonoi mukavasti ja liikun jaksamiseni rajoissa.

Tästä lähtien minun täytynee kai entistä enemmän miettiä kuinka kauan jaksan tuoksutella konvehtia ennen sen nauttimista. Käyskennellä reilusti luonnon siimeksessä. Katsoa rauhallisia ja suloisia vanhuksia sekä iloisia lapsia ja miettiä, että juuri tuollaiseksi minäkin tulen (enkä tosiaankaan miksikään kiukkuiseksi ja pelottavaksi naiseksi). Kunhan vaan selviän tästä hetkestä. Nyt. Tämä vaihe tulee menemään ohi (tai sitten se saattaa jatkua pitkään, heh heh) ja juuri sen vuoksi juuri tämä hetki on tärkeä. Olla pitkämielinen itselleen ja keskittyä siihen mikä toimii. Ehkä onkin hyvä asia, tämä naisena kasvaminen ;-).

Muista sinäkin pitää itsestäsi huolta. Pidä myös läheisistäsi huolta. Ollaan yhdessä vahvempia, rohkeampia ja lempeämpiä 

lauantai 19. elokuuta 2017

Ikuisen maton metsästys

Olen himoinnut mattoa. Ollut jo parisen vuotta silmät killillään tietokoneella ja etsinyt sitä oikeaa. Piirun verran isompaa kuin tämä nykyinen ja kaikki ne entiset. Oikeaa, pitkäikäistä ja niin - täydellistä.

Olen nähnyt kauniita paimentolaismattoja,
allergisoivan villaisia,
suloisen kirjavia uusiokäyttöisiä palamattoja, matalanukkaisia,
kalliita, mauttomia, halpoja,
ihanan puuvillaisia, herkän silkkisiä, keskinkertaisia, uusia, käytettyjä ja silleen...
Olen uhrannut tunteja tietokoneella. Olen hipelöinyt ohimennessäni sitä sun tätä. Välillä olen halunnut unohtaa koko asian, vain palatakseni uudestaan etsinnän pariin.

Kesäloman ensimmäisen päivän kunniaksi mies ehdotti lounasulkoruokintaa. Minä mietin: ehkäpä, jospa, mitäs jos kuitenkin yrittäisin vielä. Suostuin ehdotukseen ja supatin korvaan voisimmeko aterian jälkeen käydä yhdessä, vain yhdessä, sisustusliikkeessä. Mies oli hövelillä tuulella ja lupasi lähteä kaverikseni. Navat täynnä hyvää ruokaa ja olo raukeana me lopulta suuntasimme huonekalukauppaan. Liike oli upea, täynnä valtavia huonekaluja, aivan uskomattoman hienoja. Mutta niille minulla ei ollut tarvetta, en tarvitse kotiin hyllyä, lipastoa, sohvaa, ruokapöytää, tasoa, en kerrassaan mitään muuta kuin sen maton... Juttelimme innokkaan isännän kanssa ja totesin "mattoja et sitten myykään". "En myy, mutta voisitte käydä aivan lähistöllä olevassa mattomyymälässä", sanoi kaveri ja antoi meille osoitteen käteen.

Mattokaupassa oli kauppias valmiina odottamassa. Hän uteli mihin huoneeseen matto tulee, minkä kokoinen olisi toiveissa ja sitten alkoi sellainen mattohuiske, ettei paremmasta väliä. Lopulta sormemme osoittivat kahta mattoa. Ei ole totta. Todellakin meitä molempia miellytti kaksi aivan erilaista mattoa. Ihmeitä tapahtuu, ajattelin...

Saimme molemmat matot kotiin testattavaksi. Levitimme ensin toisen lattialle ... ihan ok ... katsotaan vielä tuo toinen ... Ja silloin rakkauteni syttyi. Oli kuin meri olisi saapunut kotiimme, matto aaltoili sormien alla, tuntui paljaalla jalalla kuin hienon hieno hiekka rannalla, siihen makaamaan käydessä keho leijui pilvien päällä vai kelluinko meren aalloilla.

Kannoimme matot takaisin kauppaan. Tilasimme oikean kokoisen itsellemme. Nyt odotamme viestiä uuden valtamerimaton saapumisesta. Sitä ennen loikoilen nykyisellä karvalankamatolla, sanon sille monet kauniit hyvästit, kiitän sitä hyvästä palveluksesta ja alan valmistautua kierrätykseen.

Miten helposti asiat joskus tapahtuvatkaan. Hyvällä fiiliksellä ja vastustamattomasti.

Ajattele kulta, nyt me ei enää tarvita sänkyä laisinkaan...


sunnuntai 13. elokuuta 2017

Miehen voima

Vaikka minä hengitän kiivaasti
menen ruttuun kun sattuu
kasvan suureksi ottaessani mittaa sinusta

minä tunnen henkesi
sen loimun joka nahkasi sisällä
levittäytyy ympärille

Anna mennä! sinä sanot
katsot kuinka luonto vetää minua toiseen laitaan ja minä taistelen vastaan
   tai sulaudun yhteen
et puutu, et lähde mukaan
hengität vaan ja olet tiukasti vieressä

Sinäkin saamarin passiivis-aggressiivinen!
   senkin May the Force be with You!
ja purskahdan nauruun.

Juuri tuon takia
juuri tuon
minä rakastan sinua

niin kuin hullu puuroa

nainen ja sen mies

perjantai 28. heinäkuuta 2017

Jekku -se ei saa joka ei kokeile

Nuoruuden kuukauteni on kohta ollutta ja mennyttä.
Olin ensin töissä ja nyt vielä vähän aikaa lomalla.
Kehoni on ollut välillä armollinen ja viriilin innostunut ja toisinaan se saa minut epätoivoiseksi.
Mutta yksitoikkoista ei siis ole ollut, hehheh...

Koska olen ollut kovin hiljaa täällä blogissa, ajattelin antaa pieniä makupaloja tapahtumista. Näin saan hiukan kirjoittamisesta kiinni ja jokunen vanha blogiystäväni huomaa, etten ole poistunut maailmasta ;-)

Matti Peltokangas -Kuiskaus
Kesälomamatkamme yksi osa päättyi Mäntyharjun taidekeskus Salmelaan. Mustat sadepilvet käänsivät suuntansa toisaalle, kun me etenimme taulusta ja patsaasta toiseen.

Minä ihailin eniten Matti Peltokankaan Kuiskausta ulkona ja sisällä taas Veikko Myllerin soittajia.

Hetkisen verran huokailin ja mietin, että ... Olisinpa kouluttautunut kuvanveistäjäksi (siis olisipa minulla ollut lahjoja :) ja kiihkeää nuoruuden sitkeää paloa). Sitten huokailin lisää ja toivoin, että olisipa edes kamalan paljon rahaa, jotta voisi ostaa kaikki upeat veistokset omaan isoon kotiin, jonka siivoisi joku toinen kuin minä itse =D.

Kun kyldyyri ja kyrkan on katsottu, kioskijäätelöt syöty, olemme mielestämme kokeneet täällä kaiken mahdollisen ja astelemme kohti parkkipaikkaa. Sitten kuuluu kirkkaalla naisen äänellä huudettu:
J E K K U!

Katsomme vastarannalle. Siellä kolme naista seisoo laiturilla. Jekku! .... Jekku!!  ..... ..... Jekku!!! sitkeä huuto kaikuu veden päällä.

Koira on saanut hyvän vainun sorsapoikueesta. Emot -kaksi kappaletta- uivat pienokaiset mukanaan Jekkua pakoon. Ensin kierretään lenkkiä vasemmalle ja sitten kaarretaan oikealle. Lintuja himoiten Jekku ei korvaansa lotkauta rannalla huutelevalle emännälle. Viisaat lintuemot lyövät päänsä yhteen ja hajaantuvat. Toinen antaa koiran lähestyä itseään, samalla kun toinen siirtyy poikueen kanssa sivummalle.

Ero-emo vetelee siksakkia Jekku perässään. Ensin mennään tuohon suuntaan ja kohta taas toiseen. Emännän kimeät Jekku! -huudot kiirivät ympäri aluetta, muuten on aivan hiljaista. Sitten koira kääntyy ja alkaa uida laituria kohti. Mutta mitä tekee ero-emo? Se lennähtää Jekun viereen, liekö näyttää kieltäkin ilkeästi, sillä himo iskee ja Jekku alkaa taas uida kilpaa sorsan kanssa.

Toinen naisista on kiertänyt rannan viereemme. Ero-emo on jo kolmesti lennähtänyt laituria kohti uivan Jekun viereen ja saanut koiran sekaisin. Naisilla hätä kasvaa ja lopulta vastarannalla kolmas nainen riisuu housunsa ja paitansa ja astuu veteen. Arvaan, ettei vesi ole lämmintä, mutta sitä ei naisen eleistä huomaa. Hän ui koiraa kohti, samoin tekee ero-emo. Hölmö lintu, ajattelen, se tuskin ymmärtää että koira uisi laiturille, jos sen antaisi olla jo rauhassa. Lopulta nainen tavoittaa Jekun, saa siitä kiinni ja vetää sen rantaan. Jekku nostetaan kuivalle maalle, emäntä vie sen kauemmas, kolmas nainen nousee laiturille ja jää kuivattamaan itseään. Minä mietin, että taidepläjäys taitaa olla hänen osaltaan uitu.

Ja mitä jäi siis eniten mieleen Mäntyharjun keikalta:

Jekku -mitä reippain lintukoira, jolla on oikein sopiva kutsumanimi
Kolmas nainen, joka oli viisain (toimi ei vain huudellut) ja joka olisi pitänyt pyytää lämmittelemään kuumaan autoon, sekä saksalaismiehet jotka hihittelivät vieressämme kuin pahaiset kakarat ;-)