lauantai 21. huhtikuuta 2018

Huminaa ja ritinää, muttei kitinää

Ulkona tuuli aamulla julmetusti.
Katselin pitkään kuusta pihalla. Se on kasvanut vinoon ja on kovin kallellaan. Kun tuuli riepotteli sitä, jännitys sisälläni kohosi aina puuskan mukana. Kaatuuko - ei - kaatuuko - ei vielä.

Viereisen talon takana, heti katon yläpuolelle maalautui välillä tumman sininen raita. Ajattelin sateen saapuvan, mutta ei, hetken päästä tuuli muutti suuntaansa ja viiva muuttui valkoiseksi. Nyt taivas on jo sininen, tuuli keinuttaa vain hiljalleen kuusen oksia ja pilvet leijailevat kevyen näköisenä.

Aurinko paistaa.

Sisällä on tyyntynyt.
No ei kauheasti, mutta pientä rauhoittumista on havaittavissa. Olen katsellut toimintaani ja miettinyt mihin käytän aikaani. Osa tavallisesta tekemisestä on ollut taka-alalla. Niiden sijaan olen kävellyt paljon, lukenut enemmän hauskaa, mutta ilmeisen herättävää kirjaa: Eleanorille kuuluu ihan hyvää. Olen pelannut lautapelejä ja olen kökkinyt sohvan reunalla kooten palapelejä.


Yhtenä päivänä kävellessäni töistä kotiin katselin kuinka poika heilui villisti edessäni. Lähestyessäni kaveria tajusin heilunnan idean. Kaivoin kuvettani ja löysin kuin löysinkin vitosen Kevätpörriäistä varten. Kotona sitten hakeuduin parvekkeelle, istuin auringon lämpöön ja sain suun jo vienoon hymyyn lukiessani lasten vitsejä.

Ostin taulun. Olen onnellinen. Kun nyt nostan katseeni tässä sohvalla ollessani, näen kirkkaat keltaisen ja punaisen värit ja mietin, että kun on silmät joilla näkee, niin kannattaa katsella.

Tein veroilmoitukseen pari korjausta ja kesken kaiken tajusin unohtaneeni Vapputanssit. Menin järjestäjän sivuille ja huomasin olevani armottomasti jäljessä. Lippujen hinnat ovat kallistuneet ja jakautuneet ikävästi ilta- ja yölippuihin. Puristin luomet ja suun tiukasti kiinni, laskin sataan, päätin olla napisematta ja ostaa räväytin meille nojaile-vappuheilaasi-läpi-yön liput.

Kyllä aivot ovat kummalliset kapistukset -veroilmoitus tuo mieleen vapputanssit.

Toisena päivänä istuin taas parvekkeen tuolille. Sillä lailla kevyesti siirsin asentoani ja pakarani alta kuului rasahdus. Tuolin istuinpunos repesi kuin vessapaperi. Onneksi pöydällä oli odottamassa kevyt salaatti, joten vaikka killotin tuolin toisella reunalla ja vetäisin ruuan kitusiini, niin tuoli jaksoi vielä kantaa minut ;-).

Mä tässä tajuan, ettei mua ole verotus koskaan ärsyttänyt, luonto on aina kaunis, vahva juuristo kannattelee kovassakin tuulessa, toisten luovuus on ehdottoman kannatettavaa, on se sitten taiteilua tai vitsien kerrontaa.

Rikkinäiset asiat ei ole aina lopun alku. Jos se rikkinäinen olen minä, niin voin myöntämällä olevani heikko ja haavoittuvainen olla ehkä kuitenkin ehyempi. Ja rikkinäisen parveketuolin tilalle voi aina hankkia uuden. Vaikka äh, sellaisen pienen, sievän ja sopivan metsästys ei hotsita mua laisinkaan...

Ei sulla olis tällaista pikku tuolia turhaan pölyttymässä kellarisi uumenissa =D




lauantai 14. huhtikuuta 2018

Kyntää, kyntää...

Olen pohtinut tässä viimeaikoina miten ihanaa on ollut olla nuori, aikuisempi, lapsiperheellinen ja tavallaan vailla huolia. Ikävää, etten silloin tajunnut tilaani, vaan kehittelin pienistä ongelmista isompia. Mitä turhuutta. Ehkä kymmenen tai kolmenkymmenen vuoden päästä ajattelen näistä vuosistani nyt samoin, vaikka nyt tuntuu, että elämä antaa avokämmentä.

Viime vuoden keväthuoltoni meni persiilleen ja moninkertaistui huolilla loppukesää kohti. Kuukausi sitten pohdin, että tänä vuonna pääsen varmasti helpommalla. Varasin siis taas lähetteet ja lääkärit.

Toissa perjantain lääkärin (nro 3) jälkeen näin ensin hiukan valoa tulevaisuudessa. Hymyilin jopa bussipysäkillä auringolle, joka taisteli läpi autojen nostattaman hiekkapölyn.

Keskiviikkona ei enää hymyilyttänyt. Sen sijaan kävelin kotiin ja annoin kyynelten pestä itseni. Tämän päivän lääkärikäynnin jälkeen mieleni teki vain huutaa ja kovaa, mutten kehdannut tehdä sitä kotona enkä pihamaallakaan.

Seuraavana iltana mies sanoi ääneen, että keskitytäänköhän me ihan oikeisiin asioihin tässä elämässä.  Sitä samaa minäkin nyt pohdin, vastasin.

Luojan kiitos mulla on mielettömän hieno mies. Se istuu, kuuntelee, on hiljaa tai puhuu. Se ulkoiluttaa mua ja naurattaakin. Ja miten mahtavaa, että arkea täydentää suloiset työkaverit ja ystävät. Jos elämässä onkin paskoja asioita, niin onneksi on ihmiset ympärillä. En kestäisi varmaan pitkään, jos jäisin kuuntelemaan vain omaa mieltäni.

Kävelemisen lisäksi olen selventänyt pään surinaa myös perinteisillä keinoilla. Siivosin kotona - niin, minä todellakin imuroin. Minä joka en en tykkää vetää sitä vehjettä perässäni. Lisäksi annoin toivoa tulevasta kesästä. Avasin parvekkeen oven, asettelin miehen avustuksella sinne paksun maton, tuolit ja pöydän. Kuolleet kanervatkin vemppasin kompostiin.

Ehkä on kuitenkin hyvä, että olen käynyt näissä tunkiosta-nousee-vain-mustaa-banaaninkuorta-katsauksissa.

Tästä(kin) täytyy seurata jotain hyvää.

Onneksi tulee kesä!

sunnuntai 25. maaliskuuta 2018

Ihan jotain muuta tällä kertaa

Olin loppuviikolla reissussa. Ensin sellaisessa aluksessa, jossa kuljetetaan ihmisiä toiseen valtakuntaan. Ja matkan ääripäässä, sinikeltaisen lipun alla, astelin aina käymisen arvoiseen valokuvamuseoon Fotografiskaan, jossa on juuri nyt kolme hienoa näyttelyä.

Tänään näitä valokuvia katsellessani tulin siihen tulokseen, että haluaisin järjestää nopean rajanylityksen ja suunnata uudestaan samaan tilaan. Minuun jäi selkeästi aukko, jonka voisi täyttää vain palaamalla rikospaikalle :)

Tiesin ennestään, että museo on valtavan kokoinen. Ajattelin keskittyä kahteen näyttelyyn kolmesta, mutta miten siinä kävikin niin, että petin heti itseni ja aloitin näyttelyt väärässä järjestyksessä.

Niinpä minun oli kuitenkin pakko käydä kaikki kolme läpi. Onnekseni näyttelyt ovat niin eri maailmoista, että uuteen tilaan siirtyessä virkistyin automaattisesti.

Mutta jos totta puhun, niin olisi ollut hienoa käyttää kaksi päivää näiden teosten tutkimiseen.

Zanele Muholi
on eteläafrikkalainen valokuvaaja, jonka näyttely on sarja omakuvia. Muholi sanoo itseään visuaaliseksi aktivistiksi ja näyttely osoittaa selkeästi, miten oikeassa hän onkaan. Olin aika mykkänä kuvia katsellessani. Tämä näyttely tuntuu nahoissa - ja hyvä niin.

Ikävä kyllä Muholin näyttely loppuu jo 1.4.2018, joten toivottavasti hänen töitään saadaan meille Suomeen.

Italialaisen Cristian Tagliavinin
The Extraordinary Word of Christian Tagliavini taas koostuu kaverin uskomattoman tarkoista valokuvista, joissa kaikki näkyvät materiaalit on käsityötä. Kuvista välittyy täydellisyyteen pyrkiminen ja aiheeseen syvälle uppoutuminen.

Työkaverini kehotti minua katsomaan valokuvan mallin silmiin. Kun kävelin valtavan kokoisen kuvan eteen ja yletin silmien korkeudelle, näin siellä valkoisen kahdeksankulmaisen heijastuksen, jonka sisällä taas oli valokuvaajan silhuetti. Huh, mitä tarkkuutta!

Nämä pimeässä tilassa otetut kännykkäkuvat eivät tee oikeutta Tagliavinin teoksille, mutta niistä saa pienen häivähdyksen taiteilijan innostuksesta Jules Vernen ihmeelliseen maailmaan taikka 1500 -luvun elämään.





Hungry for You
Jos olisin tehnyt niin kuin aioin, olisin aloittanut näyttelyt ylläkerrasta, eli yllä olevista näyttelyistä. Sen sijaan etenin suoraan alakerran suurimpaan tilaan, jossa oli kylläkin erinomainen, mutta todella iso kokoelma saksalaisen Ellen von Unwerthin teoksia
Devotion! 30 Years of Photographing Women

Unwerthin tutut kuvat muistuvat mieleen nopeasti: mainokset, mallit, muusikot ja julkisuuden henkilöt. Valokuvat ovat vetovoimaisia ja mallit persoonallisia, sensuelleja, hauskoja, vahvoja ja täyttä elämää eläviä naisia.

Kierroksen lopuksi kannattaa ehdottomasti kiivetä vielä rakennuksen kolmanteen kerrokseen ottamaan välipalaa, kahvia tai ruokaa. Ravintolassa voi nauttia upeista maisemista tai vielä kerran näyttelyn sadosta leppoisissa nojatuoleissa :)



Että tällaista tällä kertaa :)

lauantai 17. maaliskuuta 2018

Että mitä?

Sä olet ollut ihanan seesteinen,
sanoi mies sunnuntai-iltana ruokapöydässä.

En tajunnut yhtään mistä se puhui. En mielestäni ollut tehnyt mitään. Mutta sitten mua alkoi huvittaa, ehkä juuri siitä olikin kyse ;-)

Mun kanssa ei ole varmaan kovin helppo elää. Olen temperamenttisempi kuin mies, olen myös nopeampi ja sanavalmiimpi. Se taas nokittaa mut mennen tullen rauhallisuudella, hiljaisuudella ja järjettömällä määrällä tietoa sekä tyylikkäällä pätemisellä.

Mutta että seesteinen... melkein nousi pissa päähäni ;-)

Mietin pitkään ja pieniä vihjeitä nousi mieleen:

Jotain uutta
Olen lopettanut kinan itseni kanssa siitä, että en tykkää ruuanlaitosta ja huomannut yllätyksekseni pitäväni siitä enemmän. Laitan nykyään erilaisia pöperöitä. Käytän uusia mausteita ja täytän tasaisesti murisevan napani rennommalla mielellä.

Päiväunet - ne jatkuu näköjään aina vaan.

Työpisteen siivous
Olen pistänyt tuhottavat paperit omaan laariinsa. Vienyt tyhjät mapit uudelleen käytettäväksi. Olen päivittänyt ohjeita, jotta seuraava tietää mitä, missä, milloin ja miksi. Kotikonmarin jälkeen huomaan töiden uudelleen järjestelyn olevan superhelppoa. Turhat pois, hyvä kiertoon ja loput iloiseen järjestykseen.

Hihittely
Toin kotiin siivouksessa löytämäni cd:t, jossa oli valokuvia vanhasta työpaikastani. Avasin kuvat kotikoneella ja katsoin kuinka me vietimme pikkujouluja vuonna 2008.

Ohjelmaan kuului mm. muotinäytös, jossa esittelyssä oli
lenkkipuku - makkarapötköt puvun takin koristeina
pillifarkut - juomapilleillä koristellut tiukkikset
nahkatakki - mies housuissa ja yläosa komeasti aatamin asussa
mukana oli myös: puolihame, alushame, liivit, verkkopaita, kansitakki, pumpulimekko, tupakkatakki, kellohame, t-paita ja pussihousut.

Meillä oli silloinkin huipputyyppejä töissä. Kaikki puhalsivat yhteen hiileen ja juhlissa pidettiin superhauskaa yhdessä ohjelmia tehden.

Ehkä hihittelyn ja muiden asioiden yhteisvaikutus näkyi viime viikonloppuna. Tämän viikon tapahtumat ovatkin olleet sitten aivan toista luokkaa... Jottei elämäni shitit peittäisi mieltäni huomaan keskittyväni tänään kaariin. Syökää hyvät ihmiset hedelmiä ja jos uskallatte niin menkää vaikka avantoon. Sellainen hurjapäisyys tekee kuulemma ihmiselle hyvää :)

maanantai 5. maaliskuuta 2018

Päiväunia

Täydellinen pidennetty viikonloppu takana.

Olin enemmän kuin paljon tauon tarpeessa perjantaina. Tultuani kotiin istahdin sohvalle ja muistan sanoneeni: "onneksi on perjantai". Mies teki töitä keittiössä ja kuulin kenties viidentoista sekunnin verran hänen sormiensa liikettä näppäimistöllä, kunnes katseeni oli muljahtanut ylösalaisin ja näin unia. Vetäisin taas kerran aivan liian pitkät tunnin iltapäiväunet, mutten jaksanut murehtia asiaa. Minut herätti viimeistään se valtava laskiaispulla, jonka siippa tarjosi meille iltakahvilla. Mies ei ollut saanut pullaa laskiaisen aikaan, joten se päätti ottaa maaliskuun kunniaksi menetetyn herkun takaisin ;-)

Musiikki
Lauantaina löysin kirjastosta Patrik Borgin mielenkiintoisen kirjan Tunne Nälkä! Luin kirjan kertaheitolla ja suunnattomasti nauttien, aivan samoin kuin söin eilen sen pullan.

Mietin miten teos tulikin juuri nyt eteeni. Nyt kun olen miettinyt miten löytäisin parhaimman tyylin syödä loppuiäkseni. Minä kun en kiellä itseltäni mitään (paitsi sen perhanan sellerin), mutta jotain laadullista parannusta on tehtävä, jotta kehoni pysyy terveenä mahdollisimman pitkään.

No, siinä elämän totuuksia miettiessäni heräsin kirja sylissäni ihanaan musiikkiin. Oi, miten olenkaan iloinen tuosta miehestä, jonka käsissä kitara soi noin kauniisti. Olen onnellinen äiti. Samalla tajusin, että olin todellakin taas tirvahtanut ja aika pitkäksi aikaa. Aloin aavistella, että syynä päivätorkkuihin taitaa olla kevään tulo. Aurinko nimittäin paistaa sohvan kulmaan ja siinä ollessa olo on kuin kehräävällä kissalla...

Matematiikka
Kaunosieluäitiyteni katosi kyllä illemmalla, kun pelasimme (minulle) vaativaa lautapeliä. Olen kritisoinut itseäni kehittymättömyydestä. Niinpä päätin vihdoin ottaa uuden strategian käyttöön. Mutta mitä pidemmälle peli eteni, sitä huonommin huomasin pelaavani. Jos tähän asti olenkin ollut pelissä viimeisellä pistesijalla, niin tälläkertaa olin kaikkien aikojen huonoin tuloksellani :/

Elokuva
Sunnuntain päiväunien (kyllä - nukuin taas tunnin päikkärit) jälkeen olin valmis odottamaan Oscar-gaalan alkua. Olin varannut maanantain vapaaksi. Joten sen sijaan, että olisin herännyt puoli kahdelta katsomaan telkkaria, minä tallensin Teeman yölähetyksen ja heräsin kuudelta aamulla jännittämään ehdokkaiden kanssa.

Elokuvat ovat olleet aina minulle jotain erityistä. Varsinkin teatterissa katsottuna. Gaala sai minut entistä varmemmaksi siitä, että tällä viikolla tulee taas istahtaa punaiselle samettituolille. Useampi hyvä tarina on vielä näkemättä.

Rita Moreno sanoi Oscar-gaalassa ohjaaja Frank Capran lausuneen: Maailmassa on kolme kaikille yhteistä kieltä

musiikki
matematiikka ja
elokuva

Lisäisin rakkauden listaan ja toteaisin, että näillä pärjää oikein hyvin :)

Pitäkää itsestänne ja toisistanne huolta. Kuunnelkaa sisintänne parantavaa musiikkia, leikkikää ja laskekaa leikkiä mahdollisimman usein ja katsokaa hienoja elokuvia.

Ei mulla sitten muuta :)

perjantai 23. helmikuuta 2018

Kaikkensa antanut

Perjantai - työviikon päätteeksi

nukahdin sohvalle melkein heti kotiin tultuani
ajattelin ottaa vain pienet tirsat
sellaiset viisitoista minuuttia, joka oikeasti piristää ja virkistää.

Heräsin sitten tunnin kuluttua,
seuraavan kerran kymmenen minuutin päästä
edelleen tokkurassa ja pöpinä.
Apua, sanoin itselleni. Herää pahvi, kohotin ääntäni. Kohta nuorimies tulee kotiin, eikä sulla ole ruokaa talossa.

Niinpä avasin tietokoneen ja etsin kunnon herätys ja nivelenheiluttajamusiikkia.

Soul Train Linet toimii joka kerta :)


Kauppa hoidettu.
Ruoka hoidettu.
Herätty.

Nyt voi viikonloppu alkaa :)

sunnuntai 18. helmikuuta 2018

Sisälläni asuvat possu ja sika

Kuulkaa, se on kevättä nyt ilmassa. Aamulla hiukan puoli kahdeksan jälkeen on jo valoisaa. Aivan hämmästyin, kun tällä viikolla aamulla kävelin töihin eikä ollut enää pelkkää pimeää. Kyllä, emme ole menossa kohti marraskuuta, olemme menossa kohti valoa ja kevättä!

Olen menossa myös kohti kilometrejä. Syy on selvä, olen alkanut tulla pehmeäksi, jollen suorastaan jo kohta pullukaksi. Kun katselin torstaina rautatientorin pieniä jääveistoksia, ihastuin samantien pieneen possuun. Löysin siis hetimmiten oman sisäisen olotilani, suloisen ja pehmeän. Mutta koska haluan nuo molemmat olotilat pitää vain mielessäni ja käytöstavoissani, niin minun oli helppoa hypätä pari asemaa aikaisemmin junasta ja kävellä puolisen tuntia kotia kohti. Kopioin idean mieheltäni. Katselin hänen touhuaan vuoden vai puolentoista verran. Mietin, että kai sitä voisi joskus kokeilla. Sitten päätin yhtenä marraskuun päivänä oikeasti kävellä osan työmatkastani junaistumisen sijaan. Testasin seuraavanakin päivänä. Pidin joulukuussa sairastelutaukoa, mutta tämän vuoden kävelyinto on ollut päällä. En tiedä onko tullut muita tuloksia kuin hiukan parempi mieli, mutta himo kävelyyn on kyllä syttynyt. Samoin on syttynyt kivistys vasempaan kankkuun joten pieni tuloslisäys on odotettavissa fyssarillekin ;-).

Kävelykuume on vallannut minut ennenkin, mutta nyt yritän selvästi tartuttaa sillä itseeni juoksukuumetta. Luettuani sen Aivovoimaa -kirjan, josta kohkasin aiemmin, olen vakuuttunut, että haluan juosta. Heh heh, olen kyllä juossut muutamana kesänä ja tulokset jäivät kehnoiksi. Näin ollen tiedän, että työnnän pääni aika syvälle monttuun, mutta yritän huijata mieltäni sillä, että keväthuuma ja yöjuoksu kuullostavat tosi kivoilta asioilta...

...mutta nyt vielä siis kävelen.

Eilen ohitseni suihkasi rouvashenkilö letkeästi potkukelkallaan. Ai että se näytti hauskalta. En muista milloin olen edelliskerran nähnyt potkukelkan Helsingissä. Samantien kyllä muistin kuinka itse olen sellaisella kiitänyt maalla hurjaa vauhtia alamäkeen. Rouva tuli ohitseni ja pian katosi näkyvistäni, mutta myöhemmin näin hänen parkkeerauksensa kaupan edustalla.

Mietin, että yhtähyvin tuon lukon olisi voinut jättää laittamatta, mutta kenties se hämää pelkällä olemassaolollaan ;-)

Ja kun nyt kerran etenen tässä ajatusvirrassani, niin mieleen tuli perjantain Sohvaperunat, jossa yrittivät syödä sokerimunkkeja nuolaisematta huuliaan. Mies ei tiennyt, ettei tuollaiseen pysty kukaan, väitti vaan kovasti kykenevänsä mihin vaan.

Mielessäni asuva ähäkutti-sika päätti samantien laittaa miehen testiin. Ensiviikolla ostan sille ison sokerimunkin ja videoin voittoni. Olen varma, että se lipsuu jo ensimmäisen suupalan jälkeen :).