lauantai 16. kesäkuuta 2018

Auringonlaskun jälkeen

Kun menen aamuyön tunneilla nukkumaan
mietin pitkää päivääni
oloni on rauhallinen ja rakastava.

Olemme heränneet varhain
ajaneet viisi tuntia autolla
ja vaihtaneet päällemme mustaa.

Parkkipaikalla lohdutamme serkkuani
toinen kantaa valkoista uurnaa
ja me tummiin pukeutuneet seuraamme perässä.

Sää on kaunis,
olet tilannut meille auringonpaisteen ja pienet pilvenhattarat.
Silti peitämme silmämme kyynelillä,
kun serkkutyttö laskee uurnan maahan
ja pojat lapioivat maata päälle.

Jätämme jokainen luoksesi oman ruusun,
otamme kuvasi sydämiimme ja lähdemme järvenrannalle. Sinne missä joskus juhlimme syntymäpäiviäsi. Tänä päivänä lapsesi, me serkut ja meidän lapsemme vietämme erilaista pitkää päivää ja pitkää yötä.

Monttubileet, sanoo poikasi. Hän varmaan tiesi, että olisit halunnut meiltä juuri tällaiset lähtöjuhlat. Ei mitään höttöä, vaan elämää sen eri muodoissa. Yhdessäoloa, ruokaa, juomaa, järviveden pehmeyttä, saunan puhtautta, nuotion loimua, lasten juoksevien askelien ääniä, keskustelua, hiljaisuutta ja iloista puheensorinaa.

Kun istun laiturilla katselemassa muiden kanssa auringonlaskua, nauramme enemmän kuin aikoihin. Kuuntelen eloamme ja minulle tulee tunne meidän olevan enemmän yhtä. Ehkä kuolema muistuttaa meitä tänään vahvemmin elämästä ja siitä miten paljon meissä sisällä on rakkautta ja yhteistä.

Elämä loppuu ja elämä jatkuu.
Sinun murheesi ja kipusi ovat nyt pois. Myös meidän elämämme on nyt erilaista.

Hyvää matkaa mummo 

sunnuntai 27. toukokuuta 2018

Sattumia

Valo vetää puoleensa
ja ehkä juurin sen vuoksi olen unohtanut kokonaan mitä muuta voisi tehdä kuin kuunnella tämän toukokuun
auringon säteiden liikettä
ja oman sydämeni rauhottumista.

Tässä hengähdykseni aikana on ollut tällaisia hetkiä:

Minä ja tuntematon
Olin viettänyt hidasta lauantain aamupäivää nurmella lukien erinomaista kirjaa herrasmiehestä, nimeltä Joonas Konstig. Koska omat "herrasmieheni" olivat jättäneet minut yksin ja vieneet kaikki suojakertoimet mukanaan, mieleni alkoi olla auringossa levoton. Sisäinen häiriötilani muuttui kuitenkin kotimatkalla, kun näin juna-aseman. Mietin miksen kävisi kaupungilla ostamassa hyvää aurinkorasvaa ja niinpä odotin laiturilla hetken ja astuin seuraavaan junaan. Saapuessamme kaupunkiin katsahdin vastapäisen penkin ja ikkunan väliin. Vaunu tyhjeni kanssakulkijoista, minä työnsin käteni kapeaan rakoon ikkunan ja penkin välissä ja nostin sieltä mitä kauneimman vaaleanpunaisen ruusun. Kukan varteen oli niitattu pieni lappu, jossa luki: Hyvää äitienpäivää!

Kävelin ruusu kädessä kauppaan ja saavuin seuraavalla junalla takaisin kotiin. Tuo kaunokainen on ollut tähän päivään asti terhakkana vaasissa.  Kiitos sinulle tuntematon :)

Minä, he ja ne
Saavuin iltakävelylläni varjoisten puiden jälkeen pellon viertä kulkevalle hiekkatielle. Päivä oli ollut paahteinen ja nurmella istui kaksi miestä, joista toinen oli varovaisen mieleni mukaan ollut jo liian pitkään ilman paitaa.

Jokin liikahti nurmella ja sitten minä pysähdyin. "Mikä käärme tuo on?" pääsi suustani. Katsoin paksua parimetristä matelijaa, joka kuikisteli korkealle ylös komeasti päätään nostaen.

Nurmella istuva mies vastasi ja totesi samalla, että pienempi käärme tulee juuri minua kohti. Aivoni muistikeskus tilttasi (joten laji unohtui samantien) ja jäin seuraamaan lähestyvää puolimetristä poikasta. Rupattelin aikani kavereiden kanssa ja pienen houkuttelun jälkeen suostuin silittämään Elviksen peräpäätä. Olen siis koskettanut Elviksen jalkaa tai pyllyä tai jotain ;-) Käärmeen iho tuntui oikein mukavalta, mutta päätin kuitenkin olla antamatta sille kaulaani tai olkapäätäni, vaikka se tyttö olikin.

Minä, hän ja nuo
siellä missä on "Rakkauden polku", minä raukeana sunnuntai-aamuna nousin kalliolle. Taivas ja meri koskettivat toisiaan, minä otin miestä kädestä ja siihen jäimme istumaan. Mietin miten upea toukokuu onkaan ollut, aurinkoinen, lämmin ja kaunis. Ja kun aikani olin merta katsellut, käänsin katseeni rannalle. Siellä oli edelleen valkoisiin pukeutunut nainen istumassa lootusasennossa. Näytti, että hänen oli hyvä olla sisäisesti ja ulkoisesti. Emme kuulleet mitä nainen sanoi, mutta kaukaakin katsottuna vaikutti siltä, että hän sai mukavan tunnelman leviämään ympärillä oleville ihmisille :)

Olen ajatellut jatkaa tätä rauhallisempaa otettani. Kuuntelen edelleen tuulen suhinaa puissa, herkistyn ihanalle tervapääskyn huudolle. Tuoksuttelen kukkia ja katselen niiden kauneutta. Teen sen mikä on välttämätöntä, jonka jälkeen olen niinkuin ellun kana voi olla.

Mutta kyllä, jotain asioita vailla voin olla vain hetkisen. Nyt on myös aika taas sosiaalistua ja tulla takaisin kirjoitusten ääreen :)

Pidetään itsestämme hyvää huolta 






sunnuntai 6. toukokuuta 2018

Kuka himoaa mitäkin

Olin nukkunut kuin pieni porsas. Täydellinen yöuni takana istahdin aamiaispöytään ja tuoksuttelin kahvia ja puraisin aamiaisleipää. Koivut näyttivät saaneet pienet silmut oksilleen, keltainen siitepölykin tuntui vallanneen ilman. Kaksi kania pyöri pihamaalla ja jäin ihmettelemään toista, sillä se riipi ruohoa naamaansa hauskan
intohimoisesti.

Omituinen tyyppi, sanoin miehelle ja aloimme seurata kanien touhuja.

Toinen kaveruksista umpimielisesti kökötti paikallaan, mutta toinen viipotti vinhaa vauhtia ympäri pihaa repien kuivaa ruohomätästä poskensa täyteen. Siten se patsasteli hetken keskellä nurmea leikkien "en-mä-tässä-mitään-touhua" ja singahti hetken päästä terijoensalavan alle kaivamaansa koloon. Tätä menoa jatkui vaikka kuinka pitkään, yksi pönötti paikallaan ja toinen sinkoili pitkin poikin.

Meihin molempiin oli iskenyt pesänrakennusvimma. Minuun se iski eilen, kesken lauantai-illan.  Se kummallinen himo, jossa joko siivotaan koko kämppä pyörremyrskyn voimalla tai tehdään muuta kotiin liittyvää uudistusta.

No minä en tosiaankaan innostunut siivoamisesta, vaan  etsin siipan kodin piilosta ja suostuttelin sen kantajaksi pakko-saada-kukkia-parvekkeelle tuskaani.

Ja nyt tänä aamuna, vikkelää ja vähän höperön näköistä kania aikamme katseltuamme mekin aktivoiduimme. Olimme mielestämme hyvissä ajoin liikkeellä, mutta parkkipaikan pari tyhjää ruutua kertoi aivan muuta. Liike oli avannut porttinsa vasta seitsemän minuuttia aiemmin ja talo oli jo täynnä. Paikalla pörisi upea iso herhiläinen, pari pientä nappulaa viipotti pitkin käytäviä uudet vihreät lapiot käsissään. Me aikuisemmat pyörimme upeiden kesäkukkien liepeillä himoiten yhtä jos toista niistä.

No, nyt on saavuttu takaisin kotiin. Ruokittu  sydäntä, mieltä ja kehoakin. Aurinko lämmittää jo mukavasti ulkona. Jopa niin, että filtin voi välillä heittää sivuun ;-).

Kanin pesän värityksestä en tiedä, mutta meidän parvekkeella ei ole enää tylsän harmaata :)

torstai 26. huhtikuuta 2018

Simaa ja harhailua

Olen päässyt herkullisen kuplivan kevätjuoman makuun. Yrjönkadun uimahallista saa aivan tajuttoman hyvää simaa ja eilen viimeksi kävin sitä maistelemassa oikein ison lasillisen. Tänään taas työpaikalla ennakoitiin ensiviikon juhlahumua sokeroidulla munkkirinkilällä sekä koreaan lasiin kaadetulla simalla. Nam :)

Simasuuna lähdin töistä kotiin ja muistin, että särkylääkkeet on loppu. Lähellä oli kauppakeskus, jonne menin päättäväisenä. Ajatusharhailu alkoi kuitenkin jo ulko-ovella, sillä näin silmälasiliikkeen, jonne astelin tarmokkaasti hoitaakseni lukulasitarpeeni kuntoon. Sovitin optikon avustuksella varmasti kahdetkymmenet pokat. Niistä käsiini jäi rankan karsimisen jälkeen viisi ja lopulta kahdet - siniset ja punaiset. No, nyt on sekin rästityö hoidettu.

Palasin kauppakeskuksen käytävälle ja mietin, ettei jääkaapissa tainnut olla paljoa mitään. Siispä suuntasin ruokakauppaan. Yllättäen mikään ei houkutellut makunystyröitäni. Käteeni jäi vain bataattia, pähkinöitä ja paketillinen donitseja. Siis mitä? Se oli varmasti se sokerimunkki, joka sai tämän aikaan. Palasin alkuperäiseen aikomukseen mennä apteekkiin. Jostain kaukaa kuitenkin tuli mieleen, kuinka eilen töissä keskustelimme, että HS:n julkaistua kuohuviinisuosituksensa, menee vain hetki ja kaikki ehdokasjuomat on hamuttu parempiin suihin. 

Niinpä minä katosin käytävältä yhtäkkiä vasemmalle, pitkäripaiseen, saadakseni jotain kuplivaa vapuksi. Hämmästyksekseni suosikkijuomaa oli vaikka kuinka paljon tarjolla, joten ostin sitä oikein kaksi pulloa. Ja sitten, lopultakin, pääsin apteekkiin ja ostin paketillisen lääkettä.
Kotona huvituin kassia purkaessani. Otin ostoskuvan ja lähetin sen siipalle pienellä koristuksella höystettynä:

Vappu voi nyt tulla:
sulle iso pullo
mulle pienempi,
sulle ibusal
mulle donitsit
ja serpentiini voidaan jakaa

Oikeastihan ibusalit on mulle, mutta näin päin teksti kuulosti kivemmalta, heh heh. Sitäpaitsi, jos käy kuten tavallisesti, niin donitsit on syöty jo viikonloppuna ;-)

lauantai 21. huhtikuuta 2018

Huminaa ja ritinää, muttei kitinää

Ulkona tuuli aamulla julmetusti.
Katselin pitkään kuusta pihalla. Se on kasvanut vinoon ja on kovin kallellaan. Kun tuuli riepotteli sitä, jännitys sisälläni kohosi aina puuskan mukana. Kaatuuko - ei - kaatuuko - ei vielä.

Viereisen talon takana, heti katon yläpuolelle maalautui välillä tumman sininen raita. Ajattelin sateen saapuvan, mutta ei, hetken päästä tuuli muutti suuntaansa ja viiva muuttui valkoiseksi. Nyt taivas on jo sininen, tuuli keinuttaa vain hiljalleen kuusen oksia ja pilvet leijailevat kevyen näköisenä.

Aurinko paistaa.

Sisällä on tyyntynyt.
No ei kauheasti, mutta pientä rauhoittumista on havaittavissa. Olen katsellut toimintaani ja miettinyt mihin käytän aikaani. Osa tavallisesta tekemisestä on ollut taka-alalla. Niiden sijaan olen kävellyt paljon, lukenut enemmän hauskaa, mutta ilmeisen herättävää kirjaa: Eleanorille kuuluu ihan hyvää. Olen pelannut lautapelejä ja olen kökkinyt sohvan reunalla kooten palapelejä.


Yhtenä päivänä kävellessäni töistä kotiin katselin kuinka poika heilui villisti edessäni. Lähestyessäni kaveria tajusin heilunnan idean. Kaivoin kuvettani ja löysin kuin löysinkin vitosen Kevätpörriäistä varten. Kotona sitten hakeuduin parvekkeelle, istuin auringon lämpöön ja sain suun jo vienoon hymyyn lukiessani lasten vitsejä.

Ostin taulun. Olen onnellinen. Kun nyt nostan katseeni tässä sohvalla ollessani, näen kirkkaat keltaisen ja punaisen värit ja mietin, että kun on silmät joilla näkee, niin kannattaa katsella.

Tein veroilmoitukseen pari korjausta ja kesken kaiken tajusin unohtaneeni Vapputanssit. Menin järjestäjän sivuille ja huomasin olevani armottomasti jäljessä. Lippujen hinnat ovat kallistuneet ja jakautuneet ikävästi ilta- ja yölippuihin. Puristin luomet ja suun tiukasti kiinni, laskin sataan, päätin olla napisematta ja ostaa räväytin meille nojaile-vappuheilaasi-läpi-yön liput.

Kyllä aivot ovat kummalliset kapistukset -veroilmoitus tuo mieleen vapputanssit.

Toisena päivänä istuin taas parvekkeen tuolille. Sillä lailla kevyesti siirsin asentoani ja pakarani alta kuului rasahdus. Tuolin istuinpunos repesi kuin vessapaperi. Onneksi pöydällä oli odottamassa kevyt salaatti, joten vaikka killotin tuolin toisella reunalla ja vetäisin ruuan kitusiini, niin tuoli jaksoi vielä kantaa minut ;-).

Mä tässä tajuan, ettei mua ole verotus koskaan ärsyttänyt, luonto on aina kaunis, vahva juuristo kannattelee kovassakin tuulessa, toisten luovuus on ehdottoman kannatettavaa, on se sitten taiteilua tai vitsien kerrontaa.

Rikkinäiset asiat ei ole aina lopun alku. Jos se rikkinäinen olen minä, niin voin myöntämällä olevani heikko ja haavoittuvainen olla ehkä kuitenkin ehyempi. Ja rikkinäisen parveketuolin tilalle voi aina hankkia uuden. Vaikka äh, sellaisen pienen, sievän ja sopivan metsästys ei hotsita mua laisinkaan...

Ei sulla olis tällaista pikku tuolia turhaan pölyttymässä kellarisi uumenissa =D




lauantai 14. huhtikuuta 2018

Kyntää, kyntää...

Olen pohtinut tässä viimeaikoina miten ihanaa on ollut olla nuori, aikuisempi, lapsiperheellinen ja tavallaan vailla huolia. Ikävää, etten silloin tajunnut tilaani, vaan kehittelin pienistä ongelmista isompia. Mitä turhuutta. Ehkä kymmenen tai kolmenkymmenen vuoden päästä ajattelen näistä vuosistani nyt samoin, vaikka nyt tuntuu, että elämä antaa avokämmentä.

Viime vuoden keväthuoltoni meni persiilleen ja moninkertaistui huolilla loppukesää kohti. Kuukausi sitten pohdin, että tänä vuonna pääsen varmasti helpommalla. Varasin siis taas lähetteet ja lääkärit.

Toissa perjantain lääkärin (nro 3) jälkeen näin ensin hiukan valoa tulevaisuudessa. Hymyilin jopa bussipysäkillä auringolle, joka taisteli läpi autojen nostattaman hiekkapölyn.

Keskiviikkona ei enää hymyilyttänyt. Sen sijaan kävelin kotiin ja annoin kyynelten pestä itseni. Tämän päivän lääkärikäynnin jälkeen mieleni teki vain huutaa ja kovaa, mutten kehdannut tehdä sitä kotona enkä pihamaallakaan.

Seuraavana iltana mies sanoi ääneen, että keskitytäänköhän me ihan oikeisiin asioihin tässä elämässä.  Sitä samaa minäkin nyt pohdin, vastasin.

Luojan kiitos mulla on mielettömän hieno mies. Se istuu, kuuntelee, on hiljaa tai puhuu. Se ulkoiluttaa mua ja naurattaakin. Ja miten mahtavaa, että arkea täydentää suloiset työkaverit ja ystävät. Jos elämässä onkin paskoja asioita, niin onneksi on ihmiset ympärillä. En kestäisi varmaan pitkään, jos jäisin kuuntelemaan vain omaa mieltäni.

Kävelemisen lisäksi olen selventänyt pään surinaa myös perinteisillä keinoilla. Siivosin kotona - niin, minä todellakin imuroin. Minä joka en en tykkää vetää sitä vehjettä perässäni. Lisäksi annoin toivoa tulevasta kesästä. Avasin parvekkeen oven, asettelin miehen avustuksella sinne paksun maton, tuolit ja pöydän. Kuolleet kanervatkin vemppasin kompostiin.

Ehkä on kuitenkin hyvä, että olen käynyt näissä tunkiosta-nousee-vain-mustaa-banaaninkuorta-katsauksissa.

Tästä(kin) täytyy seurata jotain hyvää.

Onneksi tulee kesä!

sunnuntai 25. maaliskuuta 2018

Ihan jotain muuta tällä kertaa

Olin loppuviikolla reissussa. Ensin sellaisessa aluksessa, jossa kuljetetaan ihmisiä toiseen valtakuntaan. Ja matkan ääripäässä, sinikeltaisen lipun alla, astelin aina käymisen arvoiseen valokuvamuseoon Fotografiskaan, jossa on juuri nyt kolme hienoa näyttelyä.

Tänään näitä valokuvia katsellessani tulin siihen tulokseen, että haluaisin järjestää nopean rajanylityksen ja suunnata uudestaan samaan tilaan. Minuun jäi selkeästi aukko, jonka voisi täyttää vain palaamalla rikospaikalle :)

Tiesin ennestään, että museo on valtavan kokoinen. Ajattelin keskittyä kahteen näyttelyyn kolmesta, mutta miten siinä kävikin niin, että petin heti itseni ja aloitin näyttelyt väärässä järjestyksessä.

Niinpä minun oli kuitenkin pakko käydä kaikki kolme läpi. Onnekseni näyttelyt ovat niin eri maailmoista, että uuteen tilaan siirtyessä virkistyin automaattisesti.

Mutta jos totta puhun, niin olisi ollut hienoa käyttää kaksi päivää näiden teosten tutkimiseen.

Zanele Muholi
on eteläafrikkalainen valokuvaaja, jonka näyttely on sarja omakuvia. Muholi sanoo itseään visuaaliseksi aktivistiksi ja näyttely osoittaa selkeästi, miten oikeassa hän onkaan. Olin aika mykkänä kuvia katsellessani. Tämä näyttely tuntuu nahoissa - ja hyvä niin.

Ikävä kyllä Muholin näyttely loppuu jo 1.4.2018, joten toivottavasti hänen töitään saadaan meille Suomeen.

Italialaisen Cristian Tagliavinin
The Extraordinary Word of Christian Tagliavini taas koostuu kaverin uskomattoman tarkoista valokuvista, joissa kaikki näkyvät materiaalit on käsityötä. Kuvista välittyy täydellisyyteen pyrkiminen ja aiheeseen syvälle uppoutuminen.

Työkaverini kehotti minua katsomaan valokuvan mallin silmiin. Kun kävelin valtavan kokoisen kuvan eteen ja yletin silmien korkeudelle, näin siellä valkoisen kahdeksankulmaisen heijastuksen, jonka sisällä taas oli valokuvaajan silhuetti. Huh, mitä tarkkuutta!

Nämä pimeässä tilassa otetut kännykkäkuvat eivät tee oikeutta Tagliavinin teoksille, mutta niistä saa pienen häivähdyksen taiteilijan innostuksesta Jules Vernen ihmeelliseen maailmaan taikka 1500 -luvun elämään.





Hungry for You
Jos olisin tehnyt niin kuin aioin, olisin aloittanut näyttelyt ylläkerrasta, eli yllä olevista näyttelyistä. Sen sijaan etenin suoraan alakerran suurimpaan tilaan, jossa oli kylläkin erinomainen, mutta todella iso kokoelma saksalaisen Ellen von Unwerthin teoksia
Devotion! 30 Years of Photographing Women

Unwerthin tutut kuvat muistuvat mieleen nopeasti: mainokset, mallit, muusikot ja julkisuuden henkilöt. Valokuvat ovat vetovoimaisia ja mallit persoonallisia, sensuelleja, hauskoja, vahvoja ja täyttä elämää eläviä naisia.

Kierroksen lopuksi kannattaa ehdottomasti kiivetä vielä rakennuksen kolmanteen kerrokseen ottamaan välipalaa, kahvia tai ruokaa. Ravintolassa voi nauttia upeista maisemista tai vielä kerran näyttelyn sadosta leppoisissa nojatuoleissa :)



Että tällaista tällä kertaa :)