sunnuntai 14. heinäkuuta 2019

Jeah

Viikon päivät hurahtavat vauhdilla. Huomasin jo maanantaina, että pitkä loma oli ollut pään tyhjentävä, sillä kutsuin työkaveriani väärällä etunimellä.

Kun lomalla ollessani taivalsin viikkoja parin vaatekerran, saippuapalan, kolmen rasvatuubin sekä petivaatteiden kanssa, huomasin jälleen kerran miten vähällä sitä ihminen tulee toimeen. Kun määrää on vähän ja mieli suuntautuu hiljaisuuteen, ympärillä olevat asiat kirkastuvat. Yksinkertainen elämä ei ole tylsää tai karua, se tuntuu tekevän asioista helpompia.

Tämä fiilis on kantanut minua vieläkin, mutta samalla vapauden tunne ja tai sen puute se saa minut miettimään mihin ylipäänsä haluan ottaa osaa. Tämä probleema korostautui eräänä aamuna näin:

Eräs kaveri, jonka tiedän pintapuolisesti, kytkeytyi minuun kävellessäni junalle. Ensimmäinen sana oli tervehdys, mutta sen jälkeen alkoi valitus. Ensimmäiseen ongelmaan totesin, että toivottavasti asia järjestyy. Toisessa kiukussa hän arvosteli työkaveriaan niin rumasti (en ollut koskaan kuullut sellaista nimitystä kenestäkään), että menin aivan mykäksi. Tämän jälkeen olinkin hiljaa pitkään, sillä valitus toisensa jälkeen narahti hänen suustaan. Juna tuli, menin istumaan, hän istui samaan loossiin. Sama viulun vingutus jatkui asemalle asti ja lopulta olin viettänyt parisen kymmentä minuuttia aikaani haluamalla poistua paikalta ja miettien, että onko minun pakko osallistua tällaiseen.

Minä ajattelen aika samoin kuin tuossa kuvassa sanotaan: In a world where you can be anything... be kind.

No minä olen yleensä ystävällinen. Mutta ystävällisyys menee metsään jos tuntee itsensä yliajetuksi. Minä en nimittäin halua olla kenenkään roska-astia, johon voi oksentaa kaikki elämän sulamattomat shitit. Haluan olla ystävällinen itseänikin kohtaan.

Pitänee siis harjoitella lause, jonka avulla voin poistua takavasemmalle, ja/tai opetella sanomaan oman totuuteni siten etten ole samalla kusipää.

Siinäpä onkin minulle pala purtavaksi. Puren sen kokonaan ja toivottavasti selviän ensikerralla ehjin nahoin ;-)

Mutta se siitä. Nyt ajattelin loihtia meille aamupalan talon aineksista. Tuoksutella kahvin houkuttelevaa aromia, puhdistaa mansikoista kannat ja siivutella niitä leivän päälle. Puraista mehevää tomaattia ja kurkkua, ja ehkä jotain muutakin. Sitten uusi päivä voi alkaa.

Oikein mahtavaa sunnuntaita sinulle. Jos on mahdollista, niin mene ulos, ole kiltti itsellesi ja tee jotain mistä pidät erityisen paljon :D

sunnuntai 7. heinäkuuta 2019

Viimeisiä viedään

Päivänä jolloin etelään saapuu sade me lähdemme länteen. Siellä aurinko paistaa ja tuuli puhaltaa pilvet ohitsemme.

Minulla on vain yksi pieni kassi mukanani ja perillä huomaan, että reissunaisen vähemmän-on-enemmän opit ovat menneet niin syvälle vereen, että olen jättänyt letkotteluvaatteet kotiin.

Mutta onneksi on bambut, ne jotka pelastivat minut reissulla. Siellä kävi nimittäin niin, että alkumatkasta laitoin suihkun jälkeen kauniin punaiset vapaa-ajan housut jalkaan ja istuin sängyn laidalle. Takamuksestani kuului Kräts ja suustani Apua! Katsoin ratkennutta kangasta ja tiesin, että jos olisin ollut 30 vuotta nuorempi, niin ehkä voisin näyttää pakarani vieraille, mutta nyt housut menivät roskikseen, rinkkani keveni 200 grammalla ja minun piti kehittää jotain muuta päälleni.

Varusteistani löytyi mustat bambupöksyt, jotka olin varannut kylmiä öitä varten. Nyt niistä tuli jokapäiväinen pelastajani, sillä kun ne sujautti jalkaan ja laittoi vaellushameen päälle näytin tuhat kertaa paremmalta kuin paljaspakarapöksyissä ;-)

Niinpä nyt kävelen kassilleni, näen siellä bambut, laitan ne jalkaan ja lähden pihamaalle.

Aurinko lämmittää, varsinkin kun talo suojaa meitä tuulelta. Paikka on kuin pieni pesä. Puinen penkki on mukava istua ja pöydällä on kaunis kukka. Maailma on hiljainen. Mies lukee ja niin minäkin alan. Monen sivun jälkeen kärpänen tulee kädelleni ja jään katsomaan sitä. Se sutii jalkojaan ja asettuu sitten paikoilleen. Minä nostan katseeni kohti puiden latvoja ja kirkasta taivasta. Lasken kirjan pois, sillä se ei tunnu kiinnostavan enää minua eikä kärpästäkään. Katselen mustiksi verhoiltuja kinttujani ja sitten miehen väritystä.

Kyllä sen värit on kivemmat.

Niin, pitäisikö elämässäni olla enemmän värejä? Pitäisikö maalata makuuhuoneen seinät kuten Rafael teki? Ehkä. Aloitan kuitenkin helpommasta. Lähden kahvin keittoon. Otan mansikat esiin sekä vuokraemännän hassun kultaisen lusikan.


 Heinäkuu ♥



tiistai 25. kesäkuuta 2019

Muu maa mustikkaa

Kun matkaa ja on pidempään poissa näkee asioita - jopa kirkkaammin.

Minun reissullani olen ollut huumaantunut maailman kauneudesta.
Kuunnellut erilaisia tarinoita elämästä.
Nähnyt tapoja selviytyä.
Ollut samaa mieltä sekä eriävää.
Nauranut kyyneleet silmissä.
Rakastanut koko sielullani.
Olen kuunnellut -se on ehkä tärkeintä.

Muualla maistui mustikka hyvältä
Nyt odotan jo kieli pitkällä mansikoita

Onpas taas ihanaa olla kotona ♥


perjantai 17. toukokuuta 2019

Aamun kajo ja herääminen

Se oli eräs aamu, kun heräsin hiljaiseen taloon.

Makaan siinä kyljelläni ja katson kuinka pieni valon kajo paistaa miehen yöpöydällä olevaan kirjapinoon.

Kirjoista ainoa, jonka kylki näkyy minuun päin kertoo kävelyn filosofiasta. Minä tuijotan valoa ja kirjan kylkeä. Tunnen puristuksen rinnassani, mutta päätän ottaa itseäni niskasta kiinni ja nousen ylös taltioimaan hetken.

Valon siirryttyä seinään jään lojumaan. Mietin itseäni. Miten kovasti halusinkaan lähteä pitkälle kävelyreissulle. Kuinka tuo ajatus kasvoi innostuneisuudeksi ja levisi kuviksi (ja ehkä jopa pakoksi) mielessäni: miten hienoa olisi kulkea vaan eteenpäin, ilman arjen kuvioita ja mahdollisia huolia, miten se vaikuttaisi minuun, kuinka vahvaksi tulisin, paljon paremmaksi ja ehkä vielä enemmän. Lopulta olin varma, että käveleminen tekisi vuodestani täydellisen. Anoin ja sain loman.

Vedän verhot ikkunan edestä ja samalla kertaa silmistäni paksun sumuverhon. Lataan eteeni kaikki tosiasiat, eivätkä ne ole kannustavia. Lopputuloksen sanon ääneen, jotta oikeasti tajuaisin sen: Koska selkä ja jalat eivät tee yhteistyötä, voin unohtaa kaikki tavoitteeni kävelystä. Aivan kokonaan. Piste.

Päätä puristaa, mutta lopulta olo hiukan kevenee. Tunnustan itselleni, että kun lomani alkaa se tulee olemaan etusijalla - ei kävely.  Kohta voin levätä ja olla puolison kanssa. Saan irtautua arjesta, antaa mieleni vaellella vapaana ja varmasti myös hengittää raikasta ulkoilmaa. Ja jos hyvin käy, niin minä matkaan jalkaisin. Ehkä tallustelen kilometrin, ehkä enemmänkin. Jos askeleita tulee, ne ovat kaikki ylimääräistä lisää, pelkkää extraa.

Ei kai koskaan pitäisi olettaa mitään. Tai ainakin kannattaisi olla armollinen silloin kun mutkia tulee matkaan. Vielä hetken mietin itseäni ja melkein naurattaa. Pitikö sitä mennä virran mukana, vai taistella vastavirtaan ;-) No minä ainakin olen törmäillyt haukiin ja lohiin, rynnistänyt päin töyräitä ja hakannut koskessa kylkeäni teräviin kiviin. Nyt etsin kumiveneen, kellahdan sen reunan sisäpuolelle keinumaan ja kellumaan vapaan taivaan alle! Ehkä tipahdan välillä laidan yli roikkumaan hädissäni, mutta parempi yrittää kuitenkin sitä myötävirtaa.

Hiljaa hyvä tulee, vai miten se nyt menikään ♥

perjantai 3. toukokuuta 2019

Kahvikissa

Laitoin aamiaista. Pistin munat kiehumaan, pesin pienet punaiset tomaatit ja ryppään viinirypäleitä, otin leivät esiin ja salaatit siihen päälle. Leikkasin hedelmiä ja rupattelin keittiöön ilmestyneen siipan kanssa, kunnes huomasin, ettei kahvi tuoksu nenään.

Käännyin ja näin, että punainen virtanappula paloi. Olin siis laittanut kahvia tulemaan, mutta kahvipannussa ei kuitenkaan ollut tummaa aamukultaa.

Minä napsutin virtakytkintä, sen valo syttyi ja valo sammui. Sytytin sen vielä kerran ja kuuntelin hiljaisuutta, joka ei kuulunut keittimen ominaisuuksiin. Otin kannun pois levyltä ja laitoin tilalle sormen. Ja kyllä, levy oli kylmä.

Kiskaisin keittimen töpselin pois seinästä. Laitoin sen takaisin. Napsuttelin virtanappulaa. Joo, sen valo edelleen syttyi ja sammui. Ja kuin tollo ihminen konsanaan minä toistin toimimatonta asiaa kunnes laite huusi minulle: Herää nainen, olen kaput! Rikki!

Keitettiin sitten pikakahvia.

Seuraavalla viikolla tein laajan mikä-on-paras-keitin-meille -tutkimuksen internetin ihmeellisessä maailmassa. Löysin meille kahvinkeittimen, mutta se oli mielestäni kallis.

Tuli pääsiäinen ja joimme onnellisena vuokramökin emännän kahvia. Kotona taas palattiin Nescafen muruihin.

Aikaa kului ja minä mietin päivittäin, että minkä arvoinen voi olla kahvinkeitin. Inhoan huonoa ja rilua mekaniikkaa, ylihinnoiteltua en halua, saati sitten monimutkaista tai piippailevaa. Haluan hyvän, järkevän, yksinkertaisen ja kestävän.

Kolmen viikon vieläkö-me-juodaan-tätä-murukahvia jälkeen lähdimme kauppaan ostamaan "sitä oikeaa". Kun näin laitteen aloin epäröidä: Että tuollainen vempele. Otettiin nettiarvioiden sijaan neljä silmää ja kahdet aivot ja sormituntumat käyttöön ja lopulta päädyttiin ihan toiseen keittimeen, sellaiseen 60 euroa halvempaan.

Oli kuulkaa hyvä valinta. Enää ei pistetä muruja kuppiin -kuin ehkä metsäretkillä :D

Eipä tässä sitten muuta, kuin oikein makoisaa viikonloppua sinulle 

tiistai 23. huhtikuuta 2019

Tulinen tapaus 6/10

Olen tarkoituksella ollut ilman herkkuja. Asiaa on helpottanut se, että sanoin herkkupepulle, joka kanssani joskus kahvia juo, ettei minulle tarvitse ehdotella seuraksi keksiä, jäätelöä, taikka mitään muutakaan.

Kuitenkin yhtenä päivänä se Herkku-P kysyi otanko jäätelöä.
En ota, vastasin. Mmmm, mutta ehkä voisin ottaa yhden salmiakkikarkin. Sellaisen, jonka ostit isolla rahalla pikkumyymälästä.

Menin yläkaapille, otin pussin käteeni, repäisin sen rumasti auki ja katsoin tekstiä:
Varoitus! Erittäin tulinen! Varning! Extremt starkt!

Hah! sanoin mielessäni ja laitoin salmiakin suuhuni. Minulle ei ole ikinä ollut mikään karkki liian tulinen tai makea. Ja sitten liikautin hiukan kieltäni ja suussani alkoi kehittyä alkuräjähdys.

En uskaltanut tehdä mitään. Mietin pystynkö peruuttamaan tilanteen aikamatkaamisella, palaako nieluni karrelle, voiko suuni turvota umpeen? Pääsenkö illan rock-keikalle vai joudunko esiintymään itse liekinheittimenä? Palasin onneksi järkiini ja otin ensikertaa ikinä karamellin suustani pois.

Oli sitten saamarin tulinen karkki, sanoin miehelle.
Siltä näytti, vastasi mies.
Otatko jäätelöä?

Minä nyökkäsin ja kohta sulatin kieltäni lempeästi salmiakkijäätelöllä.

En enää koskaan aliarvioi karamellipussia, jonka aineksissa lukee chili ja kuvioina on liekit ja pääkallo!

Mutta jos sinä olet urhea ja kestät hikipisaroita otsallasi, niin ehkä sinä kokeilet jonain synkkänä ja myrskyisenä yönä poppamiehen tulista ja synkkää salmiakkia.

Ugh!

tiistai 16. huhtikuuta 2019

Sisäinen hiljaisuus

Vaikka minkälaiset vaalit ovat olleet alla tai minkälainen kohkaaminen ennen ja jälkeen, niin vähänpä se minussa tuntuu. Pystyn elämään ilman tuota järjetöntä minä-olen-oikeassa-sinä-väärässä älämölöä.

Sen sijaan, kun tänään kuulin aamulla lauseen: Onneksi Notre Damen palossa ei kuollut ketään, minä hätkähdin, nostin pääni ja pyysin toistamaan lauseen. Menin Ylen sivuille ja katsoin järkyttyneenä kuvia palavasta kaunottaresta, tuosta kansallisesta ikonista.

Niin kuin mieheni jäätyy seisaalleen linnun laulun tai siivenliikkeen kuullessaan, minä jähmetyin tietokoneen ruudun ääreen ja tunsin miten sydämeni muljahti ja tuska levisi kaulalle ja silmiin. Niin kaunis rakennus menetti hetkessä elämänsä, vuosituhannen takaiset tammipuut paloivat parissa tunnissa ja kauniin kapean tornin kaatuminen, se tuntui pahalta.


Onneksi ei tosiaan tullut henkilövahinkoja ja onneksi Pariisilla oli valmiudessa satoja palomiehiä.

Kun Notre Dame symbolisoi ihmiskunnan yhteyttä, niin todellakin toivon, että kaunotar saadaan uudelleen rakennettua. Syvästi toivon niin.