tiistai 25. kesäkuuta 2019

Muu maa mustikkaa

Kun matkaa ja on pidempään poissa näkee asioita - jopa kirkkaammin.

Minun reissullani olen ollut huumaantunut maailman kauneudesta.
Kuunnellut erilaisia tarinoita elämästä.
Nähnyt tapoja selviytyä.
Ollut samaa mieltä sekä eriävää.
Nauranut kyyneleet silmissä.
Rakastanut koko sielullani.
Olen kuunnellut -se on ehkä tärkeintä.

Muualla maistui mustikka hyvältä
Nyt odotan jo kieli pitkällä mansikoita

Onpas taas ihanaa olla kotona ♥


perjantai 17. toukokuuta 2019

Aamun kajo ja herääminen

Se oli eräs aamu, kun heräsin hiljaiseen taloon.

Makaan siinä kyljelläni ja katson kuinka pieni valon kajo paistaa miehen yöpöydällä olevaan kirjapinoon.

Kirjoista ainoa, jonka kylki näkyy minuun päin kertoo kävelyn filosofiasta. Minä tuijotan valoa ja kirjan kylkeä. Tunnen puristuksen rinnassani, mutta päätän ottaa itseäni niskasta kiinni ja nousen ylös taltioimaan hetken.

Valon siirryttyä seinään jään lojumaan. Mietin itseäni. Miten kovasti halusinkaan lähteä pitkälle kävelyreissulle. Kuinka tuo ajatus kasvoi innostuneisuudeksi ja levisi kuviksi (ja ehkä jopa pakoksi) mielessäni: miten hienoa olisi kulkea vaan eteenpäin, ilman arjen kuvioita ja mahdollisia huolia, miten se vaikuttaisi minuun, kuinka vahvaksi tulisin, paljon paremmaksi ja ehkä vielä enemmän. Lopulta olin varma, että käveleminen tekisi vuodestani täydellisen. Anoin ja sain loman.

Vedän verhot ikkunan edestä ja samalla kertaa silmistäni paksun sumuverhon. Lataan eteeni kaikki tosiasiat, eivätkä ne ole kannustavia. Lopputuloksen sanon ääneen, jotta oikeasti tajuaisin sen: Koska selkä ja jalat eivät tee yhteistyötä, voin unohtaa kaikki tavoitteeni kävelystä. Aivan kokonaan. Piste.

Päätä puristaa, mutta lopulta olo hiukan kevenee. Tunnustan itselleni, että kun lomani alkaa se tulee olemaan etusijalla - ei kävely.  Kohta voin levätä ja olla puolison kanssa. Saan irtautua arjesta, antaa mieleni vaellella vapaana ja varmasti myös hengittää raikasta ulkoilmaa. Ja jos hyvin käy, niin minä matkaan jalkaisin. Ehkä tallustelen kilometrin, ehkä enemmänkin. Jos askeleita tulee, ne ovat kaikki ylimääräistä lisää, pelkkää extraa.

Ei kai koskaan pitäisi olettaa mitään. Tai ainakin kannattaisi olla armollinen silloin kun mutkia tulee matkaan. Vielä hetken mietin itseäni ja melkein naurattaa. Pitikö sitä mennä virran mukana, vai taistella vastavirtaan ;-) No minä ainakin olen törmäillyt haukiin ja lohiin, rynnistänyt päin töyräitä ja hakannut koskessa kylkeäni teräviin kiviin. Nyt etsin kumiveneen, kellahdan sen reunan sisäpuolelle keinumaan ja kellumaan vapaan taivaan alle! Ehkä tipahdan välillä laidan yli roikkumaan hädissäni, mutta parempi yrittää kuitenkin sitä myötävirtaa.

Hiljaa hyvä tulee, vai miten se nyt menikään ♥

perjantai 3. toukokuuta 2019

Kahvikissa

Laitoin aamiaista. Pistin munat kiehumaan, pesin pienet punaiset tomaatit ja ryppään viinirypäleitä, otin leivät esiin ja salaatit siihen päälle. Leikkasin hedelmiä ja rupattelin keittiöön ilmestyneen siipan kanssa, kunnes huomasin, ettei kahvi tuoksu nenään.

Käännyin ja näin, että punainen virtanappula paloi. Olin siis laittanut kahvia tulemaan, mutta kahvipannussa ei kuitenkaan ollut tummaa aamukultaa.

Minä napsutin virtakytkintä, sen valo syttyi ja valo sammui. Sytytin sen vielä kerran ja kuuntelin hiljaisuutta, joka ei kuulunut keittimen ominaisuuksiin. Otin kannun pois levyltä ja laitoin tilalle sormen. Ja kyllä, levy oli kylmä.

Kiskaisin keittimen töpselin pois seinästä. Laitoin sen takaisin. Napsuttelin virtanappulaa. Joo, sen valo edelleen syttyi ja sammui. Ja kuin tollo ihminen konsanaan minä toistin toimimatonta asiaa kunnes laite huusi minulle: Herää nainen, olen kaput! Rikki!

Keitettiin sitten pikakahvia.

Seuraavalla viikolla tein laajan mikä-on-paras-keitin-meille -tutkimuksen internetin ihmeellisessä maailmassa. Löysin meille kahvinkeittimen, mutta se oli mielestäni kallis.

Tuli pääsiäinen ja joimme onnellisena vuokramökin emännän kahvia. Kotona taas palattiin Nescafen muruihin.

Aikaa kului ja minä mietin päivittäin, että minkä arvoinen voi olla kahvinkeitin. Inhoan huonoa ja rilua mekaniikkaa, ylihinnoiteltua en halua, saati sitten monimutkaista tai piippailevaa. Haluan hyvän, järkevän, yksinkertaisen ja kestävän.

Kolmen viikon vieläkö-me-juodaan-tätä-murukahvia jälkeen lähdimme kauppaan ostamaan "sitä oikeaa". Kun näin laitteen aloin epäröidä: Että tuollainen vempele. Otettiin nettiarvioiden sijaan neljä silmää ja kahdet aivot ja sormituntumat käyttöön ja lopulta päädyttiin ihan toiseen keittimeen, sellaiseen 60 euroa halvempaan.

Oli kuulkaa hyvä valinta. Enää ei pistetä muruja kuppiin -kuin ehkä metsäretkillä :D

Eipä tässä sitten muuta, kuin oikein makoisaa viikonloppua sinulle 

tiistai 23. huhtikuuta 2019

Tulinen tapaus 6/10

Olen tarkoituksella ollut ilman herkkuja. Asiaa on helpottanut se, että sanoin herkkupepulle, joka kanssani joskus kahvia juo, ettei minulle tarvitse ehdotella seuraksi keksiä, jäätelöä, taikka mitään muutakaan.

Kuitenkin yhtenä päivänä se Herkku-P kysyi otanko jäätelöä.
En ota, vastasin. Mmmm, mutta ehkä voisin ottaa yhden salmiakkikarkin. Sellaisen, jonka ostit isolla rahalla pikkumyymälästä.

Menin yläkaapille, otin pussin käteeni, repäisin sen rumasti auki ja katsoin tekstiä:
Varoitus! Erittäin tulinen! Varning! Extremt starkt!

Hah! sanoin mielessäni ja laitoin salmiakin suuhuni. Minulle ei ole ikinä ollut mikään karkki liian tulinen tai makea. Ja sitten liikautin hiukan kieltäni ja suussani alkoi kehittyä alkuräjähdys.

En uskaltanut tehdä mitään. Mietin pystynkö peruuttamaan tilanteen aikamatkaamisella, palaako nieluni karrelle, voiko suuni turvota umpeen? Pääsenkö illan rock-keikalle vai joudunko esiintymään itse liekinheittimenä? Palasin onneksi järkiini ja otin ensikertaa ikinä karamellin suustani pois.

Oli sitten saamarin tulinen karkki, sanoin miehelle.
Siltä näytti, vastasi mies.
Otatko jäätelöä?

Minä nyökkäsin ja kohta sulatin kieltäni lempeästi salmiakkijäätelöllä.

En enää koskaan aliarvioi karamellipussia, jonka aineksissa lukee chili ja kuvioina on liekit ja pääkallo!

Mutta jos sinä olet urhea ja kestät hikipisaroita otsallasi, niin ehkä sinä kokeilet jonain synkkänä ja myrskyisenä yönä poppamiehen tulista ja synkkää salmiakkia.

Ugh!

tiistai 16. huhtikuuta 2019

Sisäinen hiljaisuus

Vaikka minkälaiset vaalit ovat olleet alla tai minkälainen kohkaaminen ennen ja jälkeen, niin vähänpä se minussa tuntuu. Pystyn elämään ilman tuota järjetöntä minä-olen-oikeassa-sinä-väärässä älämölöä.

Sen sijaan, kun tänään kuulin aamulla lauseen: Onneksi Notre Damen palossa ei kuollut ketään, minä hätkähdin, nostin pääni ja pyysin toistamaan lauseen. Menin Ylen sivuille ja katsoin järkyttyneenä kuvia palavasta kaunottaresta, tuosta kansallisesta ikonista.

Niin kuin mieheni jäätyy seisaalleen linnun laulun tai siivenliikkeen kuullessaan, minä jähmetyin tietokoneen ruudun ääreen ja tunsin miten sydämeni muljahti ja tuska levisi kaulalle ja silmiin. Niin kaunis rakennus menetti hetkessä elämänsä, vuosituhannen takaiset tammipuut paloivat parissa tunnissa ja kauniin kapean tornin kaatuminen, se tuntui pahalta.


Onneksi ei tosiaan tullut henkilövahinkoja ja onneksi Pariisilla oli valmiudessa satoja palomiehiä.

Kun Notre Dame symbolisoi ihmiskunnan yhteyttä, niin todellakin toivon, että kaunotar saadaan uudelleen rakennettua. Syvästi toivon niin.

keskiviikko 10. huhtikuuta 2019

Villisti remonttimiehiä ja villejä oravia

Aikainen lintu madon nappaa

Olen seurannut remonttimiehiä mielenkiinnolla. Seiskalta miehet ovat jo asemissa ja "saattavat jutella hiljaa ikkunan takana" (näin sanoi yhtiön mies, kun joku kysyi milloin työt aamuisin alkavat). "Siis rakennusmiesten työaika alkaa kello 7, mutta työt josta syntyy ääntä alkaa vasta 7:30".

Kun aamulla 7:10 alkaa intohimoinen poraaminen olen enemmän kuin onnellinen siitä, että herään kuudelta ja olen jo vetreyttänyt mieleni ja lihakseni aamun toimilla. Jos olisin ollut vanhan-tyylin-birgitta, olisin reuhtonut peittoa ja tyynyä korvilleni ja ollut äkäinen kuin ampiainen. Nyt mietin, että tyypit on heränneet reilusti ennen minua. Ne on siistejä, pysyvät aikataulussa ja tervehtii ohikulkiessa. Aikamoisia kavereita keväisen keltaisissa työasuissaan :)

Ja tämän jälkeen onkin vain matoja tarjolla

Pihalla pyörii myös muita luontokappaleita, kuten lintuja, joita ruokimme läpi talven. Ruokintalaitteen paikkaa mietittiin tarkoin, sitä on siirretty kauemmas pensaista ja puista, ja sen runkoon on kehitelty esteitä kuokkavieraita varten. Silti en voinut kuin huokailla ihastuksesta seuratessani pihan ehkä nokkelinta eläintä.

Minä ihmettelin, että mikäs keväthuuma oravaan on iskenyt, kun se kimpoili villisti pitkin pihaa. Kaveri loikki lumipenkassa, kävi rhodossa pyörähtämässä. Heilutti häntäänsä hurjasti ja pinkoi lähellä olevaan kuuseen. Kuusessa se loikki oksalta toiselle ja uskaltautui niin lähelle oksan kärkeä, että värisi jännityksestä palaten maahan ruokintalaitteen alle vain siirtyäkseen kohta toisen oksan kärkeen. Peliä kesti jonkin aikaa, välillä vankemmalla oksalla istuen ja häntää ärsyyntyneen näköisesti sivuttain vispaten.

Sitten se noin neljän metrin korkeudessa meni keikkumaan kuin kuusenkerkkä kärkeen, oksa vaappui ja orava tärisi siinä kuin horkassa, aikaa kului, tärinä jatkui... ja sitten se ponkaisi ilmaan. Orava lensi piiitkälle eteenpäin ja laskeutui kuin taikoen kahden metrin korkeudessa olevan ruokintalaitteen katolle. Ylösalaisin roikkuen orava söi sen mitä reunalta kykeni. Lopulta se kippasi ruokintalaitteen katon pois paikoiltaan, meni pönttöön sisälle ja söi kaikki loput siemenet.

Tein melkein aaltoja keittiössäni. Tuolla tahdolla ja yrityksellä olin ehdottomasti sitä mieltä, että orava oli ansainnut herkkuhetkensä :D



sunnuntai 7. huhtikuuta 2019

Kiviä kengässä

Asiat on joskus monimutkaisia - päässä.

Olen ollut ristiriitainen.

Kuten tiedät, suloinen kevät kurkkii, aurinko näyttäytyy, kimmeltää niin, että aurinkolasit pitää ottaa suojaksi. Minä katselen kotiin tullessani maasta nousseita lumikelloja ja krookuksia ja hymisen pehmeästi. Sisällä taas katson kuinka talon vasemmalla puolen ikkunat huutavat pesijää ja oikealla ne on peitetty vanerilla, jotta remonttimiehet saavat julkisivupuolella tehtyä työnsä kunnolla.
tältä tuntuu (ehkä siipastakin)

Jotenkin tuntuu juuri tuolta. Että toisaalta kaikki on aivan mahtavasti, on valoa ja uuden syntyä ja toisaalta taas pimeää ja väsynyttä.

Oikeastihan mulla pitäisi olla vain Jippii-kohta-alkaa-loma-fiilis. Mutta kroppa haluaa kai hautautua kuoppaan eikä lähteä matkaan, koska edelleen hermot kiskovat ja lihakset kiristyvät nahkani sisällä niin, että makkarat keskivartalossani ovat ainoa kimmoisa kohta mikä liikkuu.

(niin, peilin ohitse ei tee enää mieli kulkea ja jep, se juokseminen oli pakko lopettaa ennen kuin se ehti oikein alkaakaan mmrrrrrrr)

Ja mikä hulluinta, siitäkin huolimatta, että teen parhaimpani saadakseni itseni kuntoon, minä syytän itseäni. Moitin kehoani, vanhoja valintojani, viimehetken valintojani ja sitä, että moitin itseäni.

ja tää olis paljon kivempaa ;-)
Että kyllä on kuulkaa rasittavaa olla tällainen nainen.

Pitänee jatkaa syvään hengittelyä ja pään tyhjentämistä. Ehkä vaan katson sitkeästi eteenpäin ja koetan luottaa ajatukseen

että ihmeitä tapahtuu!

Osuisipa nyt kohdalle ;-)