maanantai 27. helmikuuta 2012

Kahden tunnin matkalla Euroopassa

Baker Streetin asukkaat ovat muuttuneet siitä, mitä kirjoista olen lukenut. Ulkoisesti paikka näyttää samalta, mutta miehet ovat oppineet uusia taitoja ajan myötä.

Sisustit sitten vanhaan huoneeni uusiksi.
Leffa Sherlock Holmes - A Game of Shadows on huumoria, seikkailua, taistelua, hidastettua kuvaa ja hyvää tilannetajua. "Näen kaiken. Ja se on kiroukseni", sanoo Sherlock. Niin, hän tuntuu todellakin näkevän enemmän.

Punaiset villalangat ovat pingoittuneet Watsonin vanhan huoneen seinään kuin villiintynyt hämäkinseitti. Siellä ne Sherlockin huomion mukaan näyttävät selvääkin selvemmin, että maailma uskoo väärin. Terrori-iskut eivät ole vain Euroopan naapurimaiden tekosia. Kaiken pahan takana on tosiasiassa Moriaty, tuo hullu professori.

Watson on siirtymässä poikamieselämästä avio-onneen, mutta matka tuntuu etenevän nihkeästi. Aivan kuin Sherlock, bestman, ei olisi kiinnostunut asiasta. Onko Sherlock jarruna avioliittoon, kun hän etsii omaa totuuttaan ja saa vielä Moriatynkin vannomaan kostoa?

Häät kuitenkin pidetään ja  Holmes siirtyy nuorikon kanssa Englannista Ranskaan, Saksaan ja Sveitsiin. Maisemat on kauniit karuudessaankin, jos niitä matkaajat vain ehtisivät katsoa.


Professori Moriaty
"Are you sure you wanna play this game", kysyy Moriaty. No kaveria ei jätetä ja siksi tätä peliä pelataan. Taistelua siis riittää, älyllistä sekä toiminnallista.

Sveitsissä tapahtuvaa shakkiottelua on hauska seurata. Pelaatko paremmin silloin kun näet laudan ja nappulat, vai pelaatko taitavammin muistikuvaasi tukeutuen. 

Ajoitus on kaikki kaikessa. Siinä milloin junasta kannattaa  hypätä pois (ei kun siis heittää nainen junasta ;-)) ja siinä milloin ampua isommalla tykillä.


Leffan molemmat päähenkilöt rokkaavat mainiosti. Holmesin komeus ja kiihkeän katseen vetovoima toimii ja Watson taas on kasvanut älykkäämmäksi ja miellyttävämmäksi hahmoksi kuin mitä kirjoissa.

Veli Mycroft
Sherlockin veli Mycroft on aina yhtä suloinen viisastelija (selvästi sukuvika). Sivuosista jäi eniten mieleen todella kaunis Mrs. Watson. Hänen roolinsa oli pieni, mutta mielenkiintoinen ja vakuuttava =) Kun taas Madame Simza tuntui jäävän jalkoihin, mistä lienee johtuukin.

Mrs ja Mr Watson
Sherlockin tapa lukea tilanteita, kuvamaisesti katsoa kaikkea mikä on, tuntuu hienolta uudistukselta vanhaan lattialla nuuskimiseen verrattuna. Ajatusten luku on hieno ominaisuus, olipa se sitten omaa tai toisen ajatusta ;-)

Vaikka Sherlock tuntuu joskus kylmältä ja tunteettomalta mieheltä, niin kyllä siellä toiminnan takana on kuitenkin hyvä ja lojaali sydän.

Kahden ystävyksen toimintaelokuva kannattaa katsoa. Jos pitkä leffa ahdistaa, niin vuokratkaa se ja ottakaa evästä sohvan kulmalle. Älkää kuitenkaan tukehtuko liikaan syömiseen ;-)

Ja vielä niistä hidastuksista, joita leffassa oli. Mä pidin niistä. Joskus on kiva nähdä miten asiat näkisi jos olisi täysin kokoaika, joka sadasosasekunti, läsnä =)



Ohjaus: Guy Richie

Pääosissa:
Robert Downey Jr. - Sherlock Holmes
Jude Law - Dr. Watson
Stephen Fry - Mycroft
Kelly Reilly - Watsonin morsian
Jared Harris - Professori Moriaty
Noomi Rapace - Madame Simza

tiistai 21. helmikuuta 2012

Kohti huomista päivää

Ei ole sikaa, eikä ole lintuakaan. On vain joku tavallinen tylsä ja tylsistyttävä tauti.

Kai jonkun pitäisi olla mua hoivaamassa tai ainakin keittänyt kanakeittoa potilaalle. Mutta ei, eipä ole ketään muita paikalla... eikä ole kaapissakaan lämmitettävää.

Kun sairaan pitäisi syödä ravitsevasti, niin kuinka siihen puhti riittää? Mä en muista mitä eilen söin. Eikä nytkään tee mieli seistä hellan vieressä kuin pikaisesti teetä keittämässä.

Koska huomenna on oltava liikekannalla -niinkuin mummoni tapasi sanoa, totesin, että mun pitää saada jotain ravitsevaa. Niinpä tein marjasörsseliä ja huippujälkiruokaa ananaksesta, mustikoista ja mintusta sen seuraksi.

Tämän tekee kolmessa minuutissa ja sitten takas vällyjen väliin pohtimaan minkä elokuvan katsoisi. Senkin pitää olla sellainen, ettei tarvitse ajatella. Ja mieluiten sellainen, ettei tukehdu kyyneliin. Nenäliinat on parempi säästää niistohommiin.

Parasta etsiä kauhua tai komediaa. Kenties brittikomiikkaa kuten Keeping mum taikka kevyttä Neiti Marplea; Paddingtonista 16:50.

sunnuntai 19. helmikuuta 2012

Tuloaulassa olen sun -tässä ja nyt

Meitä on monta vierekkäin rivissä seisomassa ja katselemassa suljettujen ovien suuntaan. Lentokentän tuloaula, mielenkiintoinen paikka. Siellä voi olla ja nautiskella toisten odottajien kanssa, katsella milloin oma tulee ja seurata toisten vastaanottoa.

Kuten tänään. Nuori mies tuli yksin ovista. Nainen, nuori hänkin, juoksee vastaan ja siihen he jäävät, aivan kaiken keskelle puolikaaren katseltavaksi. Pysähdys kohdakkain, kaulaan hyppy -siis neitokainen. Ja pitkä suudelma. Ei kun toinenkin. Kevyt irtiotto, katse ja uusi halaus, pitkä sellainen ja suudelma... ja suudelma. Ei minkäänlaista kiirettä, ainoastaan fiilistelyä siitä, että vihdoin ollaan kasvokkain, nenäkkäin, tai siis huulikkain. Mies nostelee ystäväänsä ja puristaa... joo, puristaa pakarasta. Ja tässä vaiheessa mä jo virnuilen niin leveästi, että meinaan hekotella ääneen. Tilanne jatkuu, ketään muuta ei tule ulos ovista ja nämä kaksi, nuorta ja estotonta suutelevat ja kaulailevat. Mies ottaa välillä silmälasitkin päästä -taisivat sumentua siinä hötäkässä. Minun vieressäni kaksi nuorta naista jo katselevat toisiaan enemmän kuin tuskastuneina.

Aika aikansa kaikkea ja pari päättää siirtyä pois. Kukaan ei täytä aukkoa hetkeen, mutta sitten ovet taas aukeavat...

Lentokentällä.

Tuloaulassa on monelaisia vastaanottoja.

On näitä kiihkeämpiä, joita harvoin näkee. Sitten on iloisia halauksia. Kättelyitä. Hiljaisia ja rauhallisia kohtaamisia. Sekä tietysti niitä, joissa vastaanottajaa ei ole, vaan tuloaula on se ainoa, joka sanoo ovellaan: Tervetuloa Helsinkiin.

keskiviikko 15. helmikuuta 2012

Mitä ihmettä on käsilaukussasi -haaste

Käsilaukun arvoitus.

Olipa kerran tumman ruskea laukku, joka kuului naiselle, jonka hauis ja olka oli turhan heiveröiset. Laukku oli siis mielissään pienestä koostaan ja siitä, että se sai usein heilua vapaana naisen käden tahdissa. Ei puristanut sen kylkiä kainalo taikka olkavarsi. Vain kantokäsi välillä vaihtui ja toinenkin laukun kylki sai valoa ja raikasta ulkoilmaa. Välillä se joutui tylsästi kaappiin piiloon ja usein ylös hattuhyllylle, muttei koskaan lattialle. Siellä ei ole kuulema käsilaukun paikka.

Leenan haasteeseen tarttuneena avaan tämän pienehkön käsilaukun ja huomaan sen sisällön olevan suorastaan
... tylsä.

Täällä on vain:

Lompakko,
ostoskassi pienessä pussukassa (ruman värinen kun ostin pikana vanhan rikkouduttua),
nenäliinapaketti,
mp3soitin,
avaimet,
vanhoja leffalippuja,
peili,
äidin tekemät rannelämmittimet,
kännykkä,
purkka (en tiedä miksi, sillä en pidä kovin purkasta),
työpaikan kulkukortti,
särkylääkettä (aika vähän jäljellä, pitää ostaa lisää),
huulet kuntoon pussukka, jossa on valokynä, rajauskynä, sivellin ja kaksi huulipunaa (ja Leena kun ihmetteli miksi sillä on kaksi huulipunaa, niin minä taas tiedän miksi mulla on. Ne on käytössä joka arkipäivä, siis kaikki mitä tuossa pussukassa on sisällä =D)

(Jos pitää tiivistää tärkeimmät, niin tosipieneen laukkuun sujahtaa muoviraha omassa kotelossaan, bussilippu, avaimet, kännykkä, kulkukortti, särkylääke 1 kpl, 1 nenäliina pieneen taitettuna ja yksi huulipuna ja sivellin. Tilaa menee siis kahden korttipakan verran.)

Hirrrveen vähän tavaraa. Ehkä kantamusta pitäisi lisätä, jotta hauis kasvaisi vahvemmaksi.

Katsotaas tarttuuko haaste MirkaanElegiaan ja Itkupilliin.

ps. Kerran työpaikalleni tuli aamu-unisena mies, joka istahti viereeni kahvipöytään ja laittoi ihmetellen kätensä takin taskuun.

Siellä siistin pikkutakin taskusta löytyi lapsen vaippa. Ihan puhdas onneksi =)

Sen jälkeen olen ymmärtänyt miten paljon mahtuu miesten taskuihin. Vahvat olkapäät ja hyvät taskut, ne ilmeisesti riittää miehille ;-)


sunnuntai 12. helmikuuta 2012

Leffassa: Superclásico

Olen niitä omituisia, jotka eivät katso pohjoismaalaisia elokuvia, mutta nyt seurasinkin yllättäen tanskalaiselämää. Kenties tämä myönnytys tuli siitä, että tarina sijottui Buenos Airesiin ja etten itse valinnut elokuvaa.

Punaisen penkin uumenissa katsoin tanskalaista Christiania, jonka vaimo oli lähtenyt työnsä perässä argentiinaan ja pyysi nyt vuoden kuluttua miestään allekirjoittamaan eropaperit.

Koska ikävä on edelleen kova, elämä on alkanut viinikauppiaana maistua viininhuuruiselta alamäeltä, eikä käsikään suostu allekirjoitusta kirjoittamaan, niin Christian ottaa perheen 16 vuotiaan Oscarin mukaansa ja lähtee kääntämään vaimonsa päätä Buenos Airesiin.

Ei ole vaimo kovin iloinen miehensä näkemisestä, sillä hänellä on uusi mies kiikarissa, jalkapallosankari Juan mitä komeimmissa raameissa.

Vanha aviopari, poika, uusi rakastaja ja kodinhoitaja asuvat saman katon alla eikä se ole ihan helppoa. Niinpä Christian huomaa istuvansa lasi edessään kapakassa keskustellen baarimikon tulkkauksella paikallisen kuudesti naineen miehen kanssa. Tämäkin vihaa jalkapalloa ja avioeroja...

Anna vaimo vaan haluaa sen eron ja päästä unelmiensa Juanin kanssa naimisiin.

Ja Oscar kuuntelee musiikkia, taltioi tilanteita kameralla ja menee ihan omia menojaan.

Jalkapalloa, valokuvausta, viiniä, rakkautta ja tangoa. Kiihkoa, tunnesolmuja ja voimankoittoa.

Siinä elokuvan tunnelmaa.

Tango soi läpi leffan ja se oli ehkä parasta antia. Nautin niistä torakoistakin, jotka suorittivat riittinsä tangon tahtiin. Kiihkeys jalkapalloon ja elämään ja kunkin omaan totuuteen kantoi tarinaa. Vaikka kulttuurierot ovatkin suuria, niin samat asiat meitä kuljettavat, halu omaan hyvään oloon sekä siihen mitä emme halua. Se onkin sitten ihan eri asia, toimimmeko itsellemme  parhaiten silloin kun edessä on hankala tilanne.

Mistä johtuneekin, niin sivuroolit viehättivät minua eniten, Oscar ja kodinhoitaja Veronica. Oscarissa oli sellaista nuoruuden viatonta avarakatseisuutta, vaikka myös musta-valkoisuutta. Veronicassa ehkä hurjaa elämän maistamisen jälkeä sekä kokemuksen tuomaa rohkeutta ja eteenpäin menemisen meininkiä.

Menneisyyteen ei kannata jäädä kiinni. Asiat muuttuvat, me muutumme ja eteenpäin mennään, vaikka jarruttaisimme kuinka kovaa.

Ohjaus: ole Christian Madsen.

Pääosissa.
Anders W. Berghelsen - Christian
Paprika Steen - Anna
Sebastian Estevanez - Juan
Jamie Morton - Oscar
Adriana Mascialino - Veronica

Traileriin pääsee tuosta ylimmästä kuvasta. En ollut katsonut traileria ennen leffaan menoaa ja näin jälkeenpäin se oli mielestäni hyvä asia. Mutta tämäkin on makuasia ;-)

torstai 9. helmikuuta 2012

Pakkanen puri junaa ja paria matkustajaa


Tajuttoman kylmä, mutta tajuttoman kaunista.

Kävelen käsiteltynä ja parannettuna asemalle. Totean jo kauempaa, että juna taitaa olla myöhässä. Ihmiset seisovat ja katsovat kaukaisuuteen. Toiset hytisten ja osa jähmettyneinä. Sitten ne kääntyy 180 astetta ja astelee reippaina minua kohti, mutta viimehetkellä tekevät tiukan käännöksen vasemmalle.

Katson minäkin sitten junatauluun: 15:33 juna lähtee poikkeuksellisesti laiturilta 19. Päätän liittyä toisten laumaan ja astua junaan, joka starttaisi kolmen minuutin päästä.

Aah, lämmin penkki. Aurinko paistaa taivaan täydeltä. Lämmittäisitkö vähän ikkunan läpikin, mietin.

Ja konnari kuuluttaa: Tämä juna lähtee 15:46.

Ai mitä? joku sanoo kipakasti. Lähteekö tää vasta 15:46, miten sen 15:43 junan kanssa on? Lähteekö se aikataulussa? Konnarin tullessa esille hän saa kyselytulvan ja sitten konnari sukeltaa takaisin hyttiinsä.

Kyl tää on ihan tajutonta. Mikään ei toimi. Miten tää voi aina olla tällaista... kuuluu joku sanovan puhelimeen ja toinen ehkä muuten vaan ääneen.

Minä taas mietin, että jään tähän junaan. Ihan sama mulle missä mä istun tän ajan. Kolmetoista minuuttia ei hetkauta mua mihinkään suuntaan.

Kunnes konnari toteaa: Seuraava juna lähtee 16:43 raiteelta 16. Menkää sinne.

Tottelen kun käsketään, ehkä tää juna ei lähde ollenkaan. Kimpsut kainaloon ja junan vaihto. Juna lähti ajallaan, 15:43 eikä 16:43 kuten kuulutuksessa konnarilta lipsahti. En tuntenut kateutta hänen ammattiinsa. En kyllä tuntenut yhdenmukaisuutta marmattajienkaan kanssa.

Siinä lämpimässä istuessani mietin niitä näitä, ihmisten jatkuvaa kiirettä ja sitä miten huonosti kiire ja nopea rytmi sopii meille. Ja ennenkuin ehdin sen pidemmälle harhauduin aivan toiseen junaan. Sellaiseen jonne haluaisin päästä matkaamaan edes kahdeksi vuorokaudeksi. Mutta vähän pitäisi saada ylimääräistä pätäkkää, ihan vähäsen vaan ;-). 

Tällä junalla matkalippu on hiukan hinnakkaampi. Olen kuitenkin vakuuttunut, että matkani olisi sen arvoinen.

Nyt vielä unelmissa, kenties joskus jalkojen alla: Idän pikajuna. Silläkin matkalla voisin ottaa yllättävän lumisateen, ylimääräiset seisahtumiset, mukavaa matkaseuraa, mutta murhat jättäisin omalta reissultani väliin. Niitä vain elokuvissa ja kirjoissa =)

perjantai 3. helmikuuta 2012

Polku lumeen

Tuprusi lunta. Paljon kaunista isohiutaleista lunta. Me kahlasimme jalkakäytävällä. Teimme omaa polkua lumeen, johon painaumat jäivät odottamaan seuraavan askelta tai rohkeaa ja voimakasta lumen luojaa.

Mulla oli huivi päässä, kaulaliina kaulassa, huppu vedettynä suojaksi, untuvatakki ja pitkät saappaat. Näkyi siis silmät, nenänpää, posket ja kenties huulista hiukan.

Joku tuli vastaan, mutten nähnyt hänestä kuin silmät. Ne katsoivat meihin, muttei mitään muuta. Väistin vielä syvemmälle kinokseen ja palasin polkemaan uusia jälkiäni.

Sitten kuulin äänesi takanani:


"Se katsoi, muttei tunnistanut. Ei tunnistanut, vaikka me ollaan oltu samaan aikaan saunassa".

Sekunti, että tajusin ja sitten virnistin. Hehee =) 

Kenties tunnistaminen näissä olosuhteissa ei ole ihan helppoa. Ehkä suomalainen tapamme ei paljastanut meitä täysin tässä pakkaspäivässä =)


keskiviikko 1. helmikuuta 2012

Mansikan makua odotellessa

Kun aamulla saavuin kaupunkiin oli jo valoisaa. Kun lähdin kotiinpäin oli vieläkin valoisampaa. Lumi, pakkanen ja aurinko, mahtava yhdistelmä. Kevät saa. Hienoa!

Otan aamuisin aurinkoannokseni purkista (enkä kerro määrästäni annoskokojen suosittelijoille). Valitsen kirkkaan paisteen puoleisen kadun aina kun se helposti käy. Mietin tulevia lomia ja sitä mikä tuo hyvän fiiliksen. Valitsen kappaleet joita korviini soitan. Lisäksi menen niiden läheisyyteen, jotka jakavat luonnostaan hyvää energiaa.

Olen saamassa taas otetta. Minä ja mun elämä. Mutta lisäksi sain eilen uuden (vanhan) harjoituksen. Vastaanottamisen harjoittamisen.

Katsokaas, olen toivonut paljon. Tervettä kehoa, rakkautta, hymyä, yhdessä oloa, sosiaalisuutta, aurinkoa, virkeää mieltä, arjen juhlaa, työniloa, naurua, kylkeen leikkimielellä tönimistä.

Ja nyt sitten otan vastaan sen mitä olen tilannut. En seiso itseni ja toiveitteni tiellä.
Nyt otetaan vastaan.

Koskapa itse saan, niin ajattelin vastapainoksi antaakin ;-)

Suosittelen tätä kaikille:

Unelmoikaa, toivokaa, miettikää mitä oikeasti haluatte. Kirjoittakaa ne ylös paperille tai tehkää aarrekartta.

Valitkaa "taajuutenne". Jos haluatte kuunnella radiosta rockia, niin valitkaa rock-kanava, groovea soitetaan groovefm:llä ja classista eri megahertsillä.

Helpoin tapa päästä omalle hyvälle taajuudelle: Nauti kaikesta siitä, mitä sinulla on jo! Sinulla on jo jotain hienoa. Terveyttä, tai ainakin jokin terve kohta kehossa. Kauneutta tai ainakin jokin kaunis kohta itsessäsi. Upea luonne tai ainakin joitain superhienoja ominaisuuksia. Materiastakin saa nauttia =)

Ja sitten kun jokin toive tulee kohdalle, niin huomaa ottaa se vastaan =) Jos ei tartu tilaisuuteen, niin se jatkaa matkaansa.