sunnuntai 22. syyskuuta 2013

Hard to handle

Nainen
se on vaikea tapaus
siitä ei ota millään selvää
sen tajunnan virtaa ei koodaa auki erkkikään.

En ymmärrä sen elekieltä
en tajua sanallista tykitystä
saati salamoivia silmiä taikka tylysti ohittavia katseita.
Mistä viidakosta se on tullut tähän kaupunkiasuntoon
tuo terävähampainen mykkä raivotar, joka halutessaan rikkoo tärykalvot falsetillaan?

Nainen, vielä siinä on jotain,
jotain ymmärryksen tuolla puolen.


   Sinisessä illassa
   sinulla on hetken häive
   rento rytmi, letkeä lanne ja vikkelät kädet

   suustasi tulee matalalla äänellä sanoja
   ja katseesi on etäinen

   pimeä pukee sua, sun olotilaa
   iso mies,
   pieni ukulele suurissa kourissa.

   Illan hämyssä
   katson huultesi liikettä
   näkymättömiä aaltoja

   voisin osallistua lauluusi
   hengittää ilmaasi
   olla vapaa ja kontrolloimaton
   päästää pääni pälkähästä ja olla mieletön

   mutta koska olen pahalla tuulella
   niin jalkani heiluu vain hiukan
   ja huuleni puristan pieneen mutruun...

Nainen
se on vaikea tapaus...
Minä katson pientä suuta ja mietin...
Ja sitten näen syvällä sisällä sen

hengen
joka on herkkä
oranssi liekki egon tuulen riepottelema
ja sen elämästä puuttuu vain läsnäolevan

halaus



lauantai 14. syyskuuta 2013

Enkä ehkä halua kuulla puhelimen soivan

Kun puhelin soi
ja kuulen hengityksen katkonaisen
sanon, hengitä, kulta hengitä
ja odotan mika sana seuraavaksi siirtyy korviini.

En ole enää niinkuin ennen.
Minä mietin seuraavaa siirtoa tässä maailmassa.

Kirpeän aurinkoisen syksyilman loimussa,
kävelen rinnallasi mutkaista ja suoraa ylä- ja alamäkeä.
Kyyneleet laskeutuvat poskilta
kastellen kaulanikin.
Jos vastaantulija näkee ne
ei sillä ole mitään väliä.

Me lähdemme kohti desinfioituja huoneita
ja suoleni ovat menneet mutkalle ja solmuun.
Eikä asiat ole niinkuin vielä hetki sitten.

Perillä me näemme pienen suuren ihmeen
kiharaiset hiukset
kalpean ihon
avoimet silmät
ja hymyilevät kasvot.

Eikä voi olla mitään hienompaa
kuin hymysi.

Ei tähän hetkeen.

Kuva: Henrietta



sunnuntai 8. syyskuuta 2013

Hitaita päiviä

Olen istunut loputtoman kauan paikallani, varjossa auringon alla. 

Rouva O on suunnannut lauttansa taas mereen. Minä mieluummin käyn kerran hitaasti uimassa ja palaan takaisin omaan maailmaani.

Täällä minä istun, joka ainoa päivä. Joskus kolme tuntia, toisinaan kaksi taikka neljä. Minulle ajalla ei ole nyt väliä, sillä maisema on henkeäsalpaava ja käsittämättömän rauhoittava. Minä ainoastaan olen, katselen merta, seuraan O:ta lautallaan, luen hymyillen ja itkien kirjaa: "Kirjallinen piiri perunankuoripaistoksen ystäville" tai kirjoitan mielessäni sinulle.

Huomaan usein hetkien säkenöivän kauneuden. Laajenen välillä rajattomaksi, kun katson taivaalla lipuvia pilviä. Valkoisia pehmeitä muotoja, pumpuleita, jotka irtoilevat toisistaan sulaen pikkuhiljaa siniseen. Sama sini vastaa pisaroina meressä. Meren laineilla ui yhtenä suurena perheenä lokkeja (ne laulavat toisin kuin siellä kotona). Linnut nousevat ilmaan kiertämään suurta ympyrää aina kun vene irtoaa rannasta, mutta palaavat hetken kuluttua takaisin keinumaan aalloille. 

Kun ystäväni lautta palaa rantaan ja hetki tuntuu oikealta me nousemme rinnettä ylös isolle talolle. Lopulta istahdamme terassin valkoisille tuolille, rouva O aurinkoon ja minä varjoon. Joskus edessämme on kuuma kahvi, mutta useimmiten kylmä valkoviinilasi. Meri häikäisee kauneudellaan täälläkin, samoin tuo kaunis lahdenpoukaman vastaranta. Siellä talot häviävät vehreisiin puihin, rinne kumpuilee ylös, alas ja kirkko loistaa kirkkaan valkoisena pikku saarellaan. 

Päivittäin minä seuraan pientä seuruetta, en mitenkään julkeasti vaan ennemminkin lempeällä rakkaudella. Tämä seurue koostuu miehestä ja kolmesta naisesta. He siirtyvät joka päivä lounaan jälkeen tälle samalle terassille. En tiedä ovatko he sisaruksia vaiko vanhemmat ja tyttäret, mutta vanhoja he ovat, pieniä, lyhyitä ja suloisen vanhoja. Yksi naisista on varsamaisen laiha lyhyissä shortseissaan, luulin häntä ensikerran takaapäin katsoessani nuoreksi tytöksi. Ohitse kävellessäni huomasin paksun mustan tukan peitossa olevat suloiset syvän ryppyiset kasvot. Toinen nainen pitää päällään aina tyttömäistä hametta, hän on isosilmäinen, jollain tavalla hauras, kuin valkoista harsoa. Miehellä on suloiset höröttävät korvat ja vanhimmalla naisella kaunis isokiharainen kampaus. Jos englannin nummilla olisi pieni talo, näkisin heidät siellä istumassa ja syömässä samalla hitaalla hartaudella aterioitaan. Nyt nämä neljä kaunista ja vanhaa istuvat Korfun saarella, valkoisilla tuoleilla, jutellen hiljaa päät yhdessä toisiaan kohti sekä kulkevat pareittain, joku aina tyttömäistä naista hellästi tukien. 

Tällä valkoisella terassilla, rinteellä kauniin meren äärellä tunnen siirtyneeni kuin Hercule Poirotin maailmaan, jonnekkin vanhaan ja hohdokkaaseen. Minä tunnen olevani pieni kupla meressä, ja samalla olen syvä juonne silmäkulmassa. Olen huomaamaton ja kuitenkin huomaan. Olen osa jotain isompaa, jotain sellaista, jota ei kuvaa nämä kirjoitetut rivit tai hetkien kuvaukset.

Oikeasti me olemme yhtä suurta energiaa, loistavaa sädettä, jonka loimussa on vain hyvä olla.

Kiitos rouva O, joka toit minut tähän hetkeen ja näihin vapauttaviin ilmanaloihin.