perjantai 8. joulukuuta 2017

Mitä lie hiippareita meidän pihamaalla

Tonttu, kengän koko 40?
Herään tuhinaan
ja avaan varovaisesti vain toisen silmäni
kurkistan kelloa yöpöydällä
ja totean, että voisihan sitä jo noustakin.

Mikä ihana asia onkaan olla pienellä lomalla. Tai eihän se mikään pieni loma ole, kun voi olla yhtäjaksoisesti viisi päivää mitenpäin itse vain haluaakin. Tämähän on p i i i tkä loma.

Vedän villasukat jalkaan ja hipsin huoneesta pois. Katselen ulos pimeään, pihamaalle. Yritän kurkkia onko orava jo syömässä lintujen siemeniä ja tarkistan pihamaan jäljet. Sillä tilanne on nyt vähän jännittävä. Toissailtana näimme kaksi kengänjälkeä putipuhtaassa lumipeitteisessä maassa. Ne olivat tupsahtaneet sinne jostain ja jatkaneet yhtä ihmeellisesti matkaansa.

Mutta ei ollut jälkiä tänään. Ei ollut.  Sen sijaan on ollut uudenlaisia ajatuksia ensivuoden osalle. Eilen aamuherätyksen jälkeen mietimme mitä toivoisimme ensivuodelta.

Mitä haluan vähemmän ja mille annan aikaani enemmän?
Miten voin auttaa muita,
mitä teen oman itseni hyväksi ja iloksi ja
miten harjoittelen löytämään sen isomman ihmeen sisästäni?

Näitä kirjoja voi lukea vasta loppiaisen jälkeen ;-)
Ilman tätä työtaukoa en olisi osannut summailla muuta kuin: Antakaa mulle lomaa! Paljon ja heti! Mutta nyt hiukan levänneenä huomaan ajatuksen liikkuvan, hah, ehkä vähän nopeammin tai ainakin rennommin.

Katsos eilen, toisena lomapäivänä, olimme pikkuisessa ravintolassa ja istuimme ikkunan ääressä. Pihamaata peitti ohut lumipeite, joen toisella puolella oli mukava mäennyppylä, jossa männyt kurkottivat korkealle. Huoneen nurkassa oli sievästi koristeltu joulukuusi ja taustalla soi hiljaa rauhallisen tunnelmallinen joulumusiikki. Alkusalaatti oli yksinkertainen ja supermaukas. Savuporo-punajuuri-pizza oli täydellinen ja siinä onneni kukkuloilla minä tajusin, että juuri tässä ja nyt alkaa minun jouluni.

Kokonainen loppukuukausi. Olla ja viettää joulumaista tunnelmaa. Kaikki on tässä ja nyt.

Minulle joulu on enemmän rauhoittumisen ja hassuttelun aikaa. Koska hassutteluni on ollut pienoisessa jäässä, niin keskityn ainakin hissutteluun ja hyväksyvään olemiseen.

Kyllä. Nyt etsin käsiini omanlaiset kotijoulujazz-kappaleet, leivon tuoksuvia piparkakkuja ja antaudun pelkkään hyvän mielen tuhinan kuunteluun.

Hiljaa hyvä tulee, tai jotain sinnepäin :)

(ja näköjään hitaasti paljon tulee, tämä oli viidessadasensimmäinen postaus)

perjantai 1. joulukuuta 2017

Kirjeet

miten paljon menetimmekään, kun jätimme kirjeiden käsin kirjoittamisen. Kun lakkasimme miettimästä lauseiden sisältöä. Siirtämästä ajatustamme sydämemme kautta käden liikkeessä musteena paperille.

  

Joulukuu on saapunut.
Lumi laskeutuu isoina hiutaleina peittäen maan.
Annetaan ajatusten leijailla mukana,
ikävien kauas pois ja mukavien pyörähdellä ympärillämme.
Kietoudutaan pehmeän huovan lämpöön
hengitetään raitista ilmaa.
Ja pidetään huolta itsestämme
sekä näistä rakkaista ympärillämme


keskiviikko 29. marraskuuta 2017

Vääränlainen

Mä voisin olla väri valonauhassasi
 olla rakkautesi osa
   tuntea matkan päästä kuinka ihosi säteilee

Mutta olen musta
  kuuntelen lekan iskuja ja koiran haukuntaa
   toinen takoo päätäni, toinen mieltäni

Vitutus on maailman turhinta ajankäyttöä
 en tajua kuinka viitsin tarttua siihen
   mutta tässä minä olen taas

Nobody said it was easy, laulaa mies
 Älä syytä itseäsi, sanoo mies vieressä
Ja mä pyyhin poskeani ja laulan vielä kovempaa

sunnuntai 26. marraskuuta 2017

yksi mulle, toinen sulle ja kaikille muille vielä samanlaiset

Lauantai-aamuna heräsin onnellisena. Tiesin että N Y T on vapaapäivä, eikä minun tarvitse tehdä mitään. Olin mennyt tukka putkella yötä myöten tiistaista asti.

Jonna Tervomaa: Oo mun kaa
Olin nähnyt hienoja maalauksia, katsellut taitavaa näyttelijää ja kuunnellut muusikoiden upeaa soitantaa, mutta myönnän anoen nikotelleeni torstai-iltana, että onko pakko mennä pikkujouluihin jos ei jaksa.

Aina kun joku kysyy minulta nuo sanat, niin vastaan oitis: Ei Ole Pakko! Mutta kukaan ei sanonut minulle niin. Päinvastoin, tilalle tuli lause sanktiosta, joka lankeaa no showlle ilman lääkärintodistusta.

Niinpä päätin vetää vermeet niskaan ja olla ajattelematta väsymystä. Sen verran minulla oli tolkkua jäljellä, että söin sopivan kevyesti ja join vieläkin kevyemmin.

Tanssilattia on se paikka, jossa energiatasoni yleensä nousee, mutta täällä sali oli sopimaton bändiakustiikalle ja ihmiset jakautuivat kummallisesti eri puolille juhlatilaa. Päätin heilua tassilattialla sen aikaa kun huvittaa ja ennenkuin jatkoaika tulee käsille minä teen tuhkimot. Yhdessä asiassa olen nimittäin aika jurnu: pidän enemmän juhlista, jotka jatkuvat samassa paikassa hamaan tappiin aamuun asti. En kerta kaikkiaan välitä jatkoille siirtymisestä. Kotimatka oli käsillä, arkipäivät taputeltu ja yöjunassa istuessani tajusin harkitsevani: Mitäs jos tekisinkin jotain aivan muuta. Viettäisin päiväni erilaisten asioiden parissa, tehden jotain minulle enemmän merkityksellistä. Kukahan haluaisi tällaisen naisen työpaikalleen töihin.

En tiedä. Pitäisikö oikeasti harkita vielä alanvaihtoa. Mies komppaa vieressä ja minä tosiaan alan laskea plussia ja miinuksia nykyisestä paikastani.

Sitten ajattelen niitä ihmisiä joiden kanssa pyörin päivissäni. Ne ovat ihania. Ne piristävät oloani pelkällä läsnäololla. Eilenkin sain naurunkohtauksen, kun työkaverilta tuli viesti: Unohda ruma jouluvillapaita, perhepyjama on uusi hittituote!

Uusien vihjeiden perusteella kamalia jouluvillapaitoja ei siis enää tarvita, vaan yhtenä suureena perheenä (meidän pikkuperheen sananparsi) pukeudutaan yhteneväisiin pyjamiin ja nautitaan joulusta ilman paineita.

Mikä viisaus piileekään tässä. Kenenkään ei tarvitse miettiä mitä laittaa päällensä. Jokaisella on yhtä pehmeä ja venyvä vaate, sen sisälle mahtuu jokainen suupala ja kuosi on sen verran kirjava, ettei suklaatahrat tai munatotin roiskeet näy.

Ehdottomasti suosittelen tarttumaan jenkkivillitykseen ja tilaamaan koko suvulle samanlaiset jouluasut kotiin ja kylille aina jouluaatosta tapaniin =D

... tai ehkä ei sitten kuitenkaan ;-)

The Washington Post
Don't moose with me - peräluukulla?

lauantai 18. marraskuuta 2017

Älyvapaita ja muita ajatuksia

Vetelin viululla omaa sooloani, vetelin oikein antaumuksella. Olin kietoutuneena niin tiukkaan seittiin, että pääni oli haljeta. Onneksi torstaina kuitenkin luin Positiivareista sanat:

  Älä märehdi kohdallesi osuneita väärinkäytöksiä.
  Mudassa kieriskely ei ole paras tapa puhdistautua.
  -Aldous Huxley

Meni melkein omena väärään kurkkuun, koska olin jo aika haka mutapainissa itseni kanssa. Sen sijaan, että olisin sukeltanut syvemmälle, otin ajatuksesta vaarin ja tartuin töiden jälkeen jonkun mainosmiehen lauseeseen:


Hyvä ruoka - parempi mieli

Nappasin Hesarista uuden Palak dal -reseptin ja lähdin kauppaan ostamaan vihreää pinaattia, oranssia linssiä ja kellertävää sinapinsiementä. Kotona nuuhkin innoissani mausteiden tuoksua pannulla ja ruokaillessa päätin saada henkistä apua viisaasta miehestä edessäni.

Miten sä teet sen? Miten sä olet noin pirun rauhallinen?

Ja se kertoi miten meditointi on ajan kanssa muuttunut syvemmäksi, miltä se tuntuu ja miten tämä kaikki on vaikuttanut mieleen ja olotilaan.  Olin kateudesta melkein yhtä vihreä kuin se pinaatti, jonka käytin ruokaan. Mutta koska kateus on voimavara vain kun sitä käyttää eteenpäin menoon, niin mietittiin miten voisin päästä samankaltaiseen tyyneyteen ja tehtiin mulle suunnitelma: Meditoin, missä, milloin.

Sitä saa mitä tilaa

Puolitoista päivää meni paremmalla asenteella, jopa innostuneena. Tänään nappasin keittiönpöydän käsittelyyni. Hioin sen ja puhdistin pölystä. Levitin vahan ja totesin siipalle, että tähän pöytään ei saa koskea kahteenkymmeneen minuuttiin, jottei uusi vahaus mene pilalle! Heiluin onnellisena keittiössä, touhusin sitä sun tätä ja katsoin pöydän pintaa. Hyvältä näyttää. Paljon paremmalta kuin ennen. Mutta tuo yksi kohta... ja otin siveltimen käteen, tein korjausliikkeen, väärän sellaisen ja saamari, pilasin vahauksen. Siis miestä kielsin koskemasta pöytään, mutta itse menin sörkkimään. Mikä tollo! Lopulta mies kävi hakemassa mulle järeää hiomapaperia jolla vedin pinnan puuhun asti paljaaksi ja aloitin alusta. Voi jösses sentään.

Ikävä juttu, mutta samalla hauska

Ajattelen tuota mummon lausetta ja totean, etten tottele itseäni, vaikka muka olen aina oikeassa ;-). Laitan Areenan aalloille ja kuuntelen ihanan äänen omaavaa Susanna Vainiolaa, joka soittaa hyviä kappaleita Kissankehto ohjelmassaan. Tällä hetkellä ja tässä tunnetilassa minua koskettaa eniten tämä jakso.

Koska päivän sössimiset ja onnistumiset on hoidettu kuntoon, niin jäljelle jää vain glögin lämmittäminen ja mantelin pureskeleminen.

Eli ei tässä muuta kuin: paljon parempaa viikonlopun jatkoa sinulle :)

sunnuntai 5. marraskuuta 2017

Jos se ei lopu, se jatkuu

Marraskuu on hyvä kuukausi. Tajusin muutama vuosi sitten tämän Leenan vihjeestä. Aiemmin kuukausi oli vuoden pimein ja lamauttavin, mutta ei enää.

Nyt minusta on hyvä aika laskeutua loppuvuoteen. Kukaan ei odota marraskuulta ihmeitä, mutta ehkäpä juuri sen vuoksi tämä on ihmeiden kuukausi.  Jos minua ei huvita mennä illalla ulos, pysyn tyynesti sisällä. Pimeinä iltoina voin oikein hyvin lukea kirjoja, ottaa kynän käteen ja kirjoittaa vaikka postikortteja, opetella uusia asioita tai vain hissutella.

Olen tehnyt tänäkin vuonna pienen marraskuun tekemiset -listan. Listani on kohtuullinen, sillä pitkästä to do listasta tulen vain pahalle tuulelle:
  • joululahjat - hoidetaan nyt, näin minun ei tarvitse kulkea paniikkiväen puristuksissa jouluhärdellissä (poikkeuksena on Vanhan joulumyyjäiset, josta haen itselleni jotain pientä)
  • vessan silikonin vaihto - toimin päällysmiehenä, koska homma on delegoitu siipalle toteutettavaksi loka-marraskuussa
  • luistelemaan rautatientorille - jonain pimeänä iltana lähden rautatientorille harrastamaan taidotonluistelua (en siis osaa, mutta mitäs se haittaa)
  • äidillä ja isällä kyläily - ei kaipaa selityksiä 
  • keittiön pöydän vahaus
  • armoton villasukkatanssi + hoilaa kovaa ja korkealta -oma hetki
  • jonkin uuden ruokalajin kokkaaminen
viisi päivää hengissä

Sitten ihan muuta.

Kävin marraskuun ensimmäisenä päivänä ostamassa kotiin uuden kasvin. Sellaisen vielä hienosti elossa olevan. Jos muistat kesäisen postaukseni edellisestä vihreästä, niin ehkä mietit, kannattaako minun käydä tällaisilla ostoksilla. Sitä minä nimittäin mietin.

Ehkä lyön itseni kanssa vetoa, kuinka pitkään tämä kaunotar pysyy hengissä. Enkä pistä pahakseni, jos haluat kommentoida oman arvauksesi =D


Tulipa tässä vielä mieleen:
Teille, jotka ehkä teitte jonkinlaisen uudenvuoden lupauksen. Tiedoksi, että milloinkaan ei ole liian myöhäistä aloittaa. Vielä on riittävästi aikaa tehdä ihmeitä, kunhan teet asiat hyvillä mielin, etkä ota niistä paineita =D

Tästä on hyvä jatkaa. Sillä jos jotain ei lopeta, niin se jatkuu. Ja jokin jatkuu aina siihen asti, kunnes muutan suuntaa 

lauantai 28. lokakuuta 2017

Pikapikaa

Nappasin tämän Rosanpunaista kultaa -blogista.

Tule mukaan leikkiin. Nopeasti ja vain yhdellä sanalla =D

1. Missä kännykkäsi on? Eteisessä
2. Puolisosi? Nojatuolissa
3. Hiuksesi? Sekaisin
4. Äitisi? Ahkera
5. Isäsi? Hidastunut
6. Suosikkisi? Hekuma
7. Unesi viime yöltä? Kadonnut
8. Mielijuomasi? Lakritsitee
9. Unelmasi? Taiteilija
10. Missä huoneessa olet? Olohuoneessa
11. Harrastuksesi? Monenlaisia
12. Pelkosi? Liiallisia
13. Missä haluat olla kuuden vuoden päästä? Hauskanpidossa
14. Missä olit viime yönä? Sängyssäni
15. Jotain, mitä sinä et ole? Mies
16. Muffinsit? Jäk
17. Toivelistalla? Laskuvarjohyppy
18. Paikka, jossa kasvoit? Helsinki
19. Mitä teit viimeksi? Piirsin
20. Mitä sinulla on ylläsi? Villasukat
21. Televisiosi? Kiinni
22. Lemmikkisi? Orkideat
23. Ystävät? Ilahduttavia
24. Elämäsi? Tyyntä
25. Mielialasi? Rento
26. Ikävöitkö jotakuta? Kyllä
27. Auto? Kesärenkailla
28. Jotain, mitäs sinulla ei ole ylläsi? Puristavaa
29. Lempikauppasi? Pieni
30. Lempivärisi? Vaaleanpunainen
31. Milloin nauroit viimeksi? Tänään
32. Milloin viimeksi itkit? Eilen
33. Kuka on tärkein läheisesi? Kotiväki
34. Paikka, jonne menet uudelleen ja uudelleen? Kävelemään
35. Henkilö, joka s-postittaa säännöllisesti? Tuntematon
36. Lempiruokapaikkasi? Selleritön


torstai 26. lokakuuta 2017

Leffassa: Blade Runner 2049


Vuonna 2049 Los Angeles on ahdas, ahdistava ja tummasävyinen paikka. Ilmasto on sekaisin ja saastunut ja olemme pilanneet tämän kauniin maapallon. Ihmisten seassa elää biologisia robotteja. Kestävämpiä ja vahvempia kuin ihmiset, sellaisia, jotka ovat hyviä erilaisiin tehtäviin, rankkoihin, vaarallisiin tai pitkäpiimäisiin.

LAPD:n poliisi K on myös tällainen replikantti. Hänen tehtävänään on "siivota pois" vanhoja malleja, lainsuojattomia, niitä jotka aiheuttivat ihmiskunnalle ongelmia. Erään tällaisen tehtävän aikana K saa selville tietoa, joka johtaa hänet erilaiselle tielle. Ja koska en juonipaljastuksia suosi, niin tähän elokuvan alkuun päätän itse tarinan...

Olemme kai kautta aikojen haaveilleet ihmismäisistä, auttavista ja älykkäistä "koneista". Mikä helpotus olisikaan replikantti, joka palvelee milloin haluan ja miten haluan. Ihmisrobotti, joka tekee raskaat työt, jopa ne meille mahdottomat. Ja miten samalla mielemme halajaa koneille inhimillisyyttä. Haluaisiko robotti itselleen tunteet, sielun taikka vapauden? Jos näin, niin miten maailmamme kävisi silloin?

Elokuvan tarina on todella hieno ja maailma erittäin visuaalinen. Sääilmiöiden vaihtelu ahdistavasta harmaudesta piiskaavaan sateeseen tai lumiseen maahan on upeaa. On lumoavaa katsoa, kun lumihiutale laskeutuu replikantin kädelle tai kuinka hologramminainen kokee vesisateen ihollaan.

Pidän erityisesti tämän elokuvan temposta, nopeista toimintakohtauksista joilla ei mässäillä, mutta jotka ovat tehokkaita. Värähtelevistä tilanteista joissa tekniikka ei pelaa normaalisti ja niistä viipyilevistä hetkistä, jolloin kaikki värjäytyy kultaan sekä okraan ja maasta nousee valtavia raajoja kuin pylväät Karnakin temppelissä.

Blade Runner 2049 saa ajattelemaan ihmisyyttä, tämän maailman tilaa ja tulevaisuutta. Elokuva on kuin maalaus, jonka eteen tekee mieli istua uudestaan. Ja näin aion tehdä. Ostan uuden lipun menen takaisin kokemaan vaikuttavan kuva- ja äänimaailman sekä nauttimaan näyttelijöiden ja ohjaajan taitavasta työstä.

Naisroolityöt ovat kerrassaan hienoja, samoin pääosan Ryan Goslingin on erinomainen. Ainoastaan Leto Wallacen roolissa jää minulle vähän etäiseksi, mutta siihen voi olla syynä se, että luin kenet rooliin oli alunperin ajateltu. No, kaikkea ei voi saada ja tätä toivetta ei enää koskaan. Yhteenvetona väittäisin elokuvan olevan täydellinen.

Suosittelen kaikille. Ei haittaa, vaikket olisi nähnyt alkuperäistä Ridley Scottin Blade Runneria tai vaikket pitäisi scifistä. Tämä elokuva on niin hieno, että ravistelisin ennakkoluulojani ja kokeilisin jotain uutta.

Ja jos olet pystynyt olemaan näkemättä traileria, niin unohda se. Lähde vaan elokuvateatteriin, valitse mieluiten isoin sali ja sitten uppoudu syvälle pehmeään tuoliin...


Ohjaus: Denis Villeneuve
Kuvaus: Roger Deakins
Musiikki: Hans Zimmer ja Benjamin Wallfish
Käsikirjoitus: Hampton Fancher ja Michael Green

Pääosissa:
K - Ryan Gosling
Joi - Ana de Armas
Luy - Sylvia Hoeks
Lt. Joshi - Robin Wright
Decard - Harrison Ford
Niander Wallace - Jared Leto




Finnkinolle: Suurkiitokset sille järkevälle tyypille, joka oli ymmärtänyt, ettei elokuvaa tarvitse tykittää jatkuvasti yli 100db:n voimalla elokuvateatterissa. Sain pitkäastä aikaa olla leffassa ilman korvatulppia ja koin täydellisen elokuvatuokion. Hijaisuus oli hiljaista, humina oli syvää ja musiikki sävähdyttävää. Sali värähteli hienojen ääniefektien mukaan ja minä kehräsin siinä penkilläni.

maanantai 16. lokakuuta 2017

Kauniiden asioiden äärellä

Tiedätkö sen hetken kun loma on tulossa, mutta et oikein ehdi ajatukseen mukaan? Minulle kävi juuri näin. Työt painoivat päälle, ystävän tapaaminen oli sovittu ja vielä grönlantilaisen Niven keikka oli tulossa. Perjantai-iltana kuitenkin pakkaan pikkuruiseen matkalaukkuun kevyitä vaatteita. Ja sitten huokaisen...

Vähän kymmenen jälkeen aamulla astelen Rooman ikiaikaisilla kaduilla, ensikertaa elämässäni. Sää on aurinkoinen ja lämmin. On kuin olisin tipahtanut keskelle kesää :)

Minulla on neljä toivetta matkaltani, mutta kesäsäätä en osannut toivoakaan. "Eikä tässä vielä kaikki" sanoo Rooma minulle ja alkaa näyttää ihmeitään.

Museo e Cripta dei Frati Capuccini, Via Veneto 27 
Eräänä päivänä tutustumme kapusiinimunkkien kryptaan. Ulkoapäin ei arvaa yhtään mitä rakennuksen sisältä löytyy. Katselen munkkien upeita kirjoituksia ja piirroksia kirjoissa, jotka on saatu kuin taikomalla entisöityä ehjiksi.

Seuraavaksi astun kryptaan. Tunnelma on huumaava, rauhallinen ja kaunis. Ympärillämme on tuhansien munkkien luista tehtyjä kuvaelmia. Mikä taito onkaan asunut sen/niiden ihmisten sisällä, jotka ovat kryptan tähän asuun luoneet.

Katosta laskeutuu päällemme olkavarsista ja nikamista tehtyjä lamppuja tai meitä katselee pääkallo lantioluut enkelinsiipinä. Huoneissa lepää vielä muumioituneita munkkeja, heitä ympäröi pinotut pääkallot, koristellut seinät sekä katto.

Jossain lukee: "Mitä te olette nyt, me olimme kerran; mitä me olemme nyt, te tulette olemaan." Ja minä nyökkään myöntävästi.

Viale Tor Marancia 63, 00147 Roma
Toinen toiveeni on käydä katsomassa korttelia, jonka talojen päätyseiniin eri taiteilijat ovat tehneet upeita muraaleja.

Istahdamme bussin kyytiin, matka ei kestä kauaa ja kohta pyörimme korttelin jokaisen talon ympäri. Mahtavia taideteoksia. Suorastaan hurmaavia.

Olen niin iloinen, että muraalit ovat tulleet meillekin. Turussa bongasin kaksi upeaa muraalia. Helsingissä olen nähnyt jo useita, mutta ehdottomasti tällaista taidetta soisi joka puolelle maailmaa runsain mitoin. Miksei jopa jokaiseen kortteliin vähintään yksi työ.

Mitä enemmän kiemurtelen näiden talojen väleissä, sitä enemmän hymyilyttää :)

Olin varautunut etukäteen nuoruuden kaipuuseeni, Michelangelon maalauksiin, Sikstuksen kappelissa. Varasin ajoissa opastuksen ja ilokseni saamme erinomaisen taidehistorioitsijan vetämään kierrosta.

Etenemme Vatikaanissa kolme tuntia ja aika on juuri sopivan pituinen. Ympärillämme on mieletön määrä muitakin turisteja, mutta oppaamme on todella taitava ja pääsen sukeltamaan taideaarteiden saloihin. Lopulta tulemme kappelin ovelle ja opas jättää meidät hetkeksi itseksemme...

Paikka on lumoava, se on enemmän kuin osasin odottaakaan. Astun pienestä ovesta sisään ja seisahdan kappelin keskilattian etuosaan ja jään kuin naulittuna siihen. Sisälläni kulkee kummallinen värinä ja ihokarvat nousevat pystyyn. Niska kenossa minä näen vihdoin ne maalaukset, joita jo nuorena mietin Michelangelon maalanneen. Nuo kuvat, nuo värit, tuo tunnelma, mikä taito ja mikä voima. Ja miten ihmeessä tuo kaikki on edes mahdollista.

Kotona kaivan esiin muistiinpanot, jotka noin viisitoista vuotiaana kirjasin kuvaamataidonopettajani kertomuksesta. Näin Michelangelo kirjoitti maalatessaan Sikstuksen kappelin kattofreskoa:

Tunnen partani osoittavan taivaaseen ja takaraivoni tarttuu selkärankaani kun taas kylkiluuni kasvavat ilmassa yläpuolellani kuin harppu, siveltimeni tiputtaa kasvoilleni muuttaen minut koristelluksi katukäytäväksi.
Lanteeni kaivautuvat vatsaani ja vastapainoksi työnnän pylyni ylös kuin hevosen takapuolen; jalkani joita silmäni eivät vartioi, liikkuvat turhaan.
Nahkani venyy edestä pitkäksi kun taas takaa se on laskoksilla ja kutistuu ja olen taipunut kuin Syyrialainen jousi.
Vääriä ja outoja ovat sen vuoksi mieleni muotostavat arvostelut, sillä on vaikea tähdätä suoraan vääntyneellä hernepyssyllä.
Puolusta kuollutta kuvaani, Giovanni, ja kunniaani. Tunnen oloni pahaksi tässä paikassa enkä ole mikään maalari.

"Enkä ole mikään maalari" - miten käsittämätöntä puhetta... Onneksi freskot on saatu restauroitua. Värit ovat häikäisevät ja kappeli on kerrassaan upea.

Jätämme lopulta Vatikaanin ja tuhannet turistit taaksemme. Syömme pienessä perheravintolassa, käymme kaupassa ostamassa juotavaa ja herkkupalaa ja jatkamme matkaa tavalliseen tapaan kävellen. Ensin ohitse talojen, jalkakäytävän loputtua varovaisesti vilkkaan autotien viertä edeten ja jännittävien mutkien kautta tulemme puistoon.

Etsimme hetken mihin asettua, levitämme filtin ja istahdamme puiden alle. Kohta potkaistaan kengät jaloista, heilutellaan varpaita ja poksautellaan pulloista korkit ilmaan. Siellä täällä joku paikallinen tekee juoksulenkkiään. Papukaijat lentävät ja huutelevat mennessään.

Kun makaa ja katsoo ylös, ei silmissä näy enää kirkkaat maalatut tarinat, vaan huimat pitkät puiden rungot ja jossain taivaan kannella heiluvat vihreät havut. Jos lapissa onkin kauniita maata hiveleviä koivuja, niin täällä puiden rungot todellakin kiipeävät taivaaseen.

Koska kelloa ei tarvitse katsoa lomalla, niin loppupäivä lipuu puistossa kierrellen. Räpsyttelemme luomiamme ja kameran linssiä. Kun olemme haaveilleet tarpeeksi, lähdemme astelemaan kohti Trasteveren houkuttelevia ravintoloita.

Vaikka Pariisi on eräällä tavalla vienyt sydämeni, niin nyt myönnän, että Rooman historia, kaikki tämä luomisvimma ja nämä ystävälliset ihmiset ovat nyt asettuneet minuun. Olen saanut taas yhden uuden pisteen sydämeeni tässä maailmassa.

Monta hienoa paikkaa jäi näkemättä, mutta sehän on matkustamisen suola. Pieni nälkä, joka pitää ihmisen vireessä ja mielen virkeänä.

Nyt on ollut hyvä olla useampi päivä kotona. Katsella keltaisia ja punaisia lehtiä puissa. Nauttia tästä ajasta ja paikasta. Sillä kohta tulee marraskuu ja siltä odotan jo jotain todella suurta.

Ole utelias - jotain ihmeellistä tulee varmasti tapahtumaan :)
Olen ajatellut, että marraskuusta tulee uusi rakkauteni kohde. Enää en jaksa mutista mustasta maasta tai tihkusateesta. Jos valo onkin ulkona vähissä, niin sisälläni on alkanut polttaa taiteen sytyttyttämä palo.

Ah, tuskin maltan odottaa sitä hetkeä, kun jokin luova pistos neulaantuu minuun ;-).

Saa tulla - olen valmis :)

perjantai 29. syyskuuta 2017

Tänään vain hyggeillään

Sen piti olla aivan tavallinen torstai, sillä poikkeuksella, että keskiviikon kulttuuri-illanvietto oli siirretty minun väsymykseni vuoksi torstaille.

Aamu
No-niin, ensin menen töihin. Ja mitä saan aikaan? Pelkkää paniikkia päässäni. Noin tunnin verran olen taitava ja tehokas, mutta sen jälkeen ilmeisesti perhonen lennähtää maapallon toisella puolella päin puuta ja minun työnjälkeni mene persiilleen. Lähes kaikki mitä teen epäonnistuu. Kun viimeinenkin sähköpostini lähtee väärälle ihmiselle, teen korjausliikkeen, päätän pistää tietokoneen ruudun mustaksi ja lähden viimeistelemään hammaskalustoani suuhygienistille. Mikä täydellinen työpäivästä irtautuminen ;-)

Iltapäivä
Ennen illan kulttuuripläjäystä minulla on hetki omaa aikaa. Koska muistutan nahistunutta kurkkua, päätän lähteä kotiin lepäämään tunniksi ja palata sitten takaisin kaupunkiin. Istuessani junassa surffailen Taidehallin sivuille. Siellä todetaan, että paikka on poikkeuksellisesti tänään kiinni. Jep jep. Että silleen. Ei sitten mennä katsomaan Manifestoa... Laitan viestiä miehelle ja ajattelen, että tämä muistuttaa ikävästi päivän teemaani, sössimistä. Samalla äidiltä tulee tekstari, jossa hän ilmoittaa tulevansa kohtapuolin käväisemään. Kun olen saanut kotioven kiinni, soi ovikello ja otan äidin vastaan. Äiti on ihana reippauden perikuva (minä juuri nyt en). Sitten  raahaan itseni sohvalle istumaan ja katson puhelinta, joka piippailee miehen viestiä: Leffat ei kiinnosta. Mitäs jos vaan kotoillaan tänään, vedetään villasukat jalkaan ja ollaan hissukseen. "Luojan kiitos", pääsee suustani ja näpyttelemme hyggeilyn parantavasta voimasta parin viestin verran... ai ai, miten romanttista ;-)

Noniin! Meneekö puolisen tuntia ja sitten soi puhelin: Meidän matto on tullut! Mennäänkö hakemaan se tänään? Minä jarrutan kantapäilläni pitkin lattiaa ja olen muuttunut mykäksi järkytyksestä. Hiljaisuus kaikuu ilmeisesti luurin toisessa päässä, kun lopulta kuulen lauseen "Okei, mennään hakemaan se vaikka viikonloppuna". Minä rentoutan lihakseni ja mietin lämmintä kamomillateetä.

Ilta
Mies on tullut kotiin. Syömme yhdessä pakkasesta taidokkaasti loihtimaani ruokaa ja mies kuuntelee päivän kertomustani. Olen jo siinä pisteessä, että hihittelen. Sitten vakavoidun, minä nimittäin näen, kuinka häntä himottaa se matto. Kuulen ehdottavan lauseen ja lopulta myönnyn. Vaihdan ihmisten-ilmoille-meno-vaatteet päälleni ja istahdan autoon. Mattokauppa on helppoa, rahat heille ja matto meille. Ajellessamme kotiin toteamme, että samantien tässä voisi käydä ruokakaupassa ostamassa viikonlopun ruuat.

Ei vielä yö, mutta ihan liikaa kuitenkin
Puoli yhdeksän aikaan olemme takaisin kotona. Kun tavarat on laitettu kaappeihin minä kysyn, joko nyt saa laittaa villasukat jalkaan. Jotenkin tämä hyggeily oli raskasta ;-)

Ei tullut tälle viikolle sitten kulttuurikeskiviikkoa, eikä tullut myöskään kotoilutorstaita. Onneksi on kuitenkin tulee aina perjantai, jolloin voi korvata viikon menetetyt kynttilä-villasukka-teenjuonti-lakritsinsyönti-höpöttely-ja hassutteluhetket. Eli ei muuta kuin perjantaihyggeilyn pariin...


maanantai 25. syyskuuta 2017

Heijastuksia

Aamulla avaan silmäni. Katson kuinka vieruskaveri nousee ylös ja katoaa toiseen huoneeseen. Kuuntelen olotilaani ja totean, että kaktus kurkussani on kasvanut ja tuntuu tukkivan henkeni.

Miehen lukulampun valo paistaa kirkkaasti ja minä jään tuijottamaan tyhjäpäisenä ensin sitä ja hetken päästä miehen yöpöydän antimia. Kaveri aina yrittää, se todella yrittää hillitä itseään, mutta jossain vaiheessa vähintään yksi kirjapino on huiman huteran näköinen. Tänään edessäni on keskikokoinen torni, täynnä runoja ja henkisesti kehittäviä kirjoja. Oma yöpöytäni ei koskaan näytä tuollaiselta, en saa sitä millään samaan tilaan. Täytyy myöntää etten haluaisikaan ;-)

Mietin siinä samalla, että toivottavasti tasapainon löytämisestä tulee seuraava kasvutarinani. Olen viikonlopun aikana osallistunut (ja lähtenyt ikävä kyllä kesken pois) konferenssista, joka ravisteli minua ja suhdetta itseeni.

Konferenssi liittyi siihen, miten erilaisia ja kuitenkin samanlaisia me ihmiset olemme. Vaikka me puhuimme eri kieliä, puhuimme kaikki samaa. Meillä kaikilla oli eriväriset silmälasit silmillämme, ja siitäkin huolimatta, että katsoimme maailmaa omista motiiveistamme ja tarpeistamme käsin, me hyväksyimme toisemme. Ei maanosa, ei ihonväri, ei uskonto, ei käytöstavat, ei mikään saanut meitä osoittamaan sormella toisiamme. Miten ihana kokemus.

Tiedän, että olen tipahtanut syvälle kuoppaan vuoden sisällä, mutta viikonloppu vahvisti minua entisestään kiinnittämään huomiota siihen, mitä toivon itseltäni, mitä teen kasvamiseni eteen, miten puhun ihmisistä ja miten toimin heidän kanssaan.

Tunnustan, että tiedän maailmasta ja itsestäni vieläkin aivan liian vähän. Tietämättömyys ei ole kivaa, mutta tutkimusmatka voi olla hyvinkin antoisaa. Jos haluan elää hyvää ja innostavaa elämää, niin nyt on sopiva hetki antaa itselle lupa innostua ja etsiä uusia rajojani kasvattavia asioita, sellaisia, joiden pinoamista saatan juuri nyt pelätä, heh heh.

Toivottavasti loppuvuodesta kehittyy uusi, hieno ja tasapainotettu pino kokemuksia ja omien rajojen ylityksiä. Tekisi mieli tanssia, mutta ei... sitä ennen pitää juoda lämmintä teetä ja antaa itselle lepoa ja sympatiaa =D

lauantai 16. syyskuuta 2017

Pitikö mennä koskemaan? Pitikö?

Ikkunan pesu. Harrastan sitä maksimissaan kaksi kertaa vuodessa. Tänä keväänä odotin siitepölyajan loppumista, jonka jälkeen odotin piharemontin valmistumista (se kestikin heinäkuun loppuun asti) ja lopulta räväytin pesuaineet lasien pintaan ja huiskin lastalla kuivaksi.

Kyllä se olikin ihanaa, se valon sisään tulo, kunnes...

kului pari viikkoa ja saapui ukkosmyrsky, jota menin ihailemaan parvekkeelle. Katselin mustaa taivasta ja tuulta, joka notkisti puut ensin pohjoiseen, sitten etelään ja takaisin pohjoiseen aloittaen samalla vaakasateen suoraan päälleni. Minä siirryin innoissani sisemmälle katsomaan pihalle kasvavaa järveä, mutta seuraavana päivänä tuijottelin mykistyneenä ikkunoitani. Niihin ukkosmyrsky oli sylkäissyt rumasti kaikki pienen metsikön ja lähipuiden irtoshitit.

Arvatkaa montako kertaa olen auringon paistaessa katsellut noita räkäisyjä, jotka peittää koko keittiön ja suurimman osan olohuoneenkin ikkunaa. Todella monta. Ja aina olen lamaantuneena kääntänyt vain selkäni ja huokaissut.

Mutta tänään. Tänään päätin olla reipas. Ensin hoidin keittiön ja seuraavaksi siirryin olohuoneeseen. Hilasin ikkunalaudalta ja ikkunan alla tasolta kaikki kamat ensin pois. Kiipesin tason päälle venytin itseni maksimipituuteen tehden laajoja vaakavetoja vasemmalta oikealle. Vaihdoin suodattimet, kun niin pitää kuulema tehdä (kaikkea sitä nykyajan ikkunoissa onkin, ennen ei ollut kuin tiivisteet). Vielä piti pestä parvekkeen puoli, se likaisin lasipinta, ja kun olin nyt vauhdissa, niin hoidin samalla kertaa siirrettävät kesäkukat ja pesin jopa kaikki ruukut. Olin jo ihan valmista kamaa, mutta olohuoneessa odotti vielä lopputyöt.

"Onko pakko jos ei enää huvita?", kysyin itseltäni. Mutta kun kukaan ei vastannut, niin aloin siirrellä kasveja takaisin paikoilleen.  Keittiöön se basilika, joka syödään alle aikayksikön pelkäksi rangaksi. Ja olohuoneeseen ne ainoat sisäkukat, joita osaan oikeasti kasvattaa. Orkideat.

En tiedä onko orkideat masokisteja, mutta minun hoivissani niistä jokin aina kukkii. Ihan totta. Nytkin ne roikottivat painavia kukkavanojaan ja minä päätin asetella ne vähän eri lailla ikkunalaudalle. Mutta pitikö mennä säätelemään? Pitikö? Koskin huolimattomasti yhteen tukikeppiin ja sitten kuului naps. Kukkavana jäi nysänä käteeni irralleen. Höh!

Kyllä ei pitäisi mennä koskemaan kukkiviin kukkiin... Tai ei pitäisi edes siirrellä niiden ruukkuja. Tai oikeastihan mun ei pitäisi enää ikinä pestä ikkunoita! Ikkunanpesusta ei ole kuin harmia, mä huomaan...

Kuka haluaa tästä lähtien tulla meille pesemään ikkunoita?!?

Odotellessani vapaaehtoisia (Supermies?) menen sohvalle ja selvitän viimeiset kappaleet Paula Hawkinsin kirjasta Nainen junassa. On muuten koukuttava teos :)

maanantai 11. syyskuuta 2017

Olen kiitollinen!

Sain Leenalta kiitollisuushaasteen, joka osui kuin nenä päähän ajankohtana, jolloin syksyn lomani päättyy. Tarkoituksena on kertoa viikon kiitollisuuden aiheista ja haastaa kolme bloggaajaa.

Minun viikkoani täyttivät mm. seuraavat kiitollisuuden aiheet:

Maanantain herääminen

Olen eilen laskeutunut Saariselän aurinkoiseen syksyyn. Istun vieraassa pöydässä. Katselen ulos ikkunasta, naava roikkuu puussa, maa peittyy puolukan ja mustikan varpuihin. Ei ole kiire minnekään ja aamukin on vasta alkanut.

Minä syön eilen poimimiani variksenmarjoja aamuherkussa. Miten meheviä, miten raikkaita. Miten upeaa on, että meillä on metsät täynnä vitamiinipommeja vapaasti poimittavaksi. Tämä maa tekee minut niin iloiseksi.



Tiistain rakkausmuisto

Minä olen kävellyt pitkään. Kiipeän tunturille ja laskeudun sieltä alas. Otan valokuvan tuulen tuivertaessa hiuksemme pystyyn ja lähetämme sen rakkaallemme etelään.

Muistan kuinka juuri tässä paikassa vuosi sitten söimme eväitä ja kuinka leikkisästi nakkelit minua puolukoilla. Nautimme toisaalla puron varrella kuukkelin vierailusta ja olimme yhtenä (pienenä) suurena perheenä samoilemassa.

Ja minä olen niin onnellinen kun sinä olet olemassa, vaikket olekaan täällä luonamme juuri nyt.


Keskiviikon väsymystä

Teemme taas pidempää päivämatkaa. Tänään tuijottelen jo kolmatta opastaulua, jonka mukaan perille on matkaa 5,2 - 5,6 km. Onhan se kummallista, kun kilometrejä kuluu ja aina vaan perillepääsyyn on vitonen jäljellä ;-).

Olemme huomanneet, että jokaisena päivänä viimeisillä kilometreillä jalkamme alkavat painaa, ja ryhdymme huvittavasti kehittelemään kiertoreittejä viimeisen ylämäen ohittamiseksi.

No, kun lopulta näen sen ylämäen, minä päätän että suoraan ylös vaan, pitkällä ja voimakkaalla askeleella. Ei yhtään kompurointia ja minä olen perillä reilusti ennen sinua. Sitten näen, kuinka sinä olet oikaissut aidan alitse. Senkin rontti ;-)

Ja kuten jokaisena päivänä minä olen kiitollinen, että kehoni jaksaa kävellä eteenpäin. Että saan raikasta ulkoilmaa ja varsinkin täällä ja nyt: minä pääsen saunaan. Mikä ihana keksintö sauna onkaan.

Torstain herkuttelua

Tänään on päivä, jolloin olemme vain. Ei yhtään hikistä kävelyä, vain höntsää. Tiedäthän sen kävelytavan, jossa edetään hitaasti nautiskellen. Höpötellään niitä näitä ja pysähdytään heti kun siltä yhtään tuntuu.

Päivän kohteemme on tunnelmallinen Cafe Porotupa, jonka isäntä Marko tarjoaa meille ensin poro- ja lohitäytteiset letut. Jälkiruuaksi mieheni ottaa herkullisen omenatoscapiirakan ja minä saan makean letun, johon on levitelty isosti ja paksusti lakkasydän. Marko ja syyskuun "apulainen" rupattelevat kanssamme, aurinko paistaa upeasti terassille, porontaljat lämmittävät penkin päällä ja elämä on täydellistä.

Minut täyttää onnen tunne, kun maailmassa on ihmisiä, jotka pitävät pieniä kahviloita, tarjoavat siellä rakkaudella tehtyjä asioita ja elävät juuri sitä elämää, jota kaipaavat.

Perjantain yhteenvetoa

On reissun viimeinen päivä. Olen levännyt. Olen ollut onnellinen täällä. En tiedä miksi levottomuus iskee niin usein. Täällä, poissa uutisten ja älämölön ääreltä, kuukkeleiden kanssa keskustellessa ja revontulien loimotellessa maailma muuttuu heti helpoksi.

Olen suojellut omaa napaani ja kohdellut sitä rakkaudella. Olen antanut sille hyvää ruokaa, ravintoa, josta suolisto pitää. Silitellyt sitä, jotta mieli rauhoittuu ja stressi kaikkoaa. Olen rakastanut sen ympärillä olevaa pyöreyttä, sillä olinpa millainen tahansa, niin tämä keho liikuttaa minua ja hengittää puolestani.

Ja hengittäessä mieli rauhoittuu. Silloin näen sen mikä toimii.

Mille ajatukseni annan, se kasvaa.

Kun olen levollinen on maailmani levollinen. Jos voin ohittaa mieleni jatkuvan haluan-enhalua-tykkään-entykkää ja olla vain, huomaan, että asiat on hyvin juuri nyt.

Olen kiitollinen että taas kerran muistan ja ymmärrän, vaikka tämä hetki kestäisi vain lyhyenkin aikaa.

Lauantain hauskaa

Olen herännyt ja noussut ylös. Talo on hiljainen, niin kuin kerrostalo vain joskus osaa olla. Olen pari tuntia tässä paikallani. Katselen pihaa, tutkailen kukkasia, jotka ovat selvinneet hyvin hengissä -ehkä jopa paremmin kuin läsnäollessani :). Olen yksin, vaikka oikeasti meitä on enemmän. Ensin herää nuorempi ja sitten vanhempi mies. Me istumme aamiaispöytään ja rupattelu jatkuu kuten eilen illalla. Ja kuinka minä nautin. Nautin tästä arjesta.

Päivälla teemme yhtä jos toista. Kuka menee minnekin, mutta lopulta palaamme taas yhteen. Välillä sohvailemme kaksin Vain elämää -tallenteen seurana ja jossain toisessa vaiheessa kolmisin teemme jotain aivan muuta.

Olen niin kiitollinen, että loman jälkeen tulee arki ja se tuntuu hyvältä. Tavallinen eläminen on arvokasta.


Sunnuntain lepoa

Kokoan tätä kiitollisuushaastevastausta. Mietin, etten ehtinyt vastata luovan lauantain haasteeseen, mutta näin tällä kertaa.

Kuuntelen radiota ja vaikka nostalgia soi, en tunne itseäni vanhaksi. Tunnen olevani samanlainen kuin ennen, samat toiveet, unelmat matkoista ja yhdessäolosta, odotukset siitä mitä pitäisi ehtiä tehdä ja ymmärrys ettei kaikkeen aina taivu. Tänään tulen tekemään pieniä kotitöitä ja odotan äidin tupsahtavan käymään.

... niin se äiti pistäytyi ja jatkoi matkaansa...  miehetkin tulivat kotiin ja toivat ystävältämme kaksi isoa kesäkurpitsaa.

Ja minä olen kiitollinen että olen, että musiikki täyttää elämäni sopukat, taide rikastuttaa mieltäni, äidiltä saamani villasukat lämmittävät jalkojani, ystävän tarjoamat kasvikset ravitsevat meitä ja uuni valmistaa ruuan loppuun helposti ja vaivattomasti.

Tämä viikko näyttää olevan taputeltu valmiiksi :)

* * *

Kuten haasteessa pyydetään, laitan sen eteenpäin kolmelle henkilölle. Vapaasti vastaten ja ilman pakkoa tietenkin, osoitan tällä kiitollisuushaastella:

Marjaanaa blogiin Marjaanan maja
Marikaa osoitteeseen Kinttupolut
Jaelia sinne aurinkoiseen Appelsiineja ja hunajaa maahan

Syyskuu on alkanut. Nautitaan meidän rauhallisesta luonnosta ja värikkäistä hetkistä :)

torstai 31. elokuuta 2017

Kakkua ja hammaslääkäriä

Himpskatti! Ajattelin eilen, kun huomasin olleeni hidas ja saamaton. Otin itseäni niskasta kiinni,  selvittelin pari asiaa ja sitten laitoin kutsun työkavereilleni.


Kun olin saanut tämän "hoida heti elokuun alussa" tehtäväni pois päiväjärjestyksestä, olin hyvällä tuulella. Samalla tajusin unohtaneeni elämässä sen tärkeimmän asian: jakamisen ilon.

Antaminen, sellainen, josta ei odota vastapalvelusta, on mitä mainioin tapa pitää itsensä paremmalla tuulella. Kyllä näin on :)

No, jakamistaloutta on erilaista, kuten vaikka jokavuotinen hammaslääkärillä käynti. Lähdin vähän viimetipassa liikenteeseen ja kipitin kaupungin läpi niin pitkin askelin, kuin vaan saatoin. Ilmottautumisen jälkeen ehdin juuri laskea peräni odotustilan tuolille, kun ovi avautui ja nuori naislääkäri ohjasi minut siihen kallellaan olevaan tuoliin. Juttelimme hetkisen niitä ja näitä. "Että tarkastukseen tulit sitten?" "Käytätkös sinä mitään hammasvälipuhdistimia?" "Ja olikos mitään lääkitystä?" "Onko mitään vaivoja?" Tässä kohtaa takeltelin, lyhensin mielessäni listaani ja sanoin nopeasti, ettei ole hammasvaivoja...

Sitten avasin suuni ja nainen laittoi sellaisen pikkupeilin kitaani, liikutti sitä ylhäällä oikealta vasemmalle edeten sisäpuolelta ulkopuolelle. Suhutteli välillä jollain välineellä ja katseli valolla yhteen jos toiseen hammasväliin. Hetkiseksi tilanne muuttui, kun huoneeseen tuli toinen lääkäri, jolle opastettiin tietokoneen tallennuskikkoja.  Kohta kuitenkin avasin leukani taas suureksi, lääkäri kävi loput hampaani läpi, pisteli neulalla ikeniä ja sanoi: "Tosi hyvältä näyttää. Oikein hyvin puhdistettu. Että ensivuonna sitten uudestaan." Nousin ylös tuolilta, katsoin häkeltyneenä ympärilleni, otin tavarani ja kiitin kovasti.

Ulkona mietin mitä oikein tapahtui. Olinkohan ollut kymmentä minuuttiakaan huoneessa ja sain jo lähtöluvan ilman, että olin ehtinyt edes jäykistyä kunnolla. Kummallista. Tämä oli paras hammaslääkärissäkäyntini ikinä!

Melkein tanssin siinä alamäkeä kävellessäni. Mietin miten kiva on, kun hampaat on kunnossa. Kuinka on tosi hienoa, että saan viettää työpäiviäni hyvien tyyppien seurassa. Ja mikä parasta, huomaan olevani paremmalla tuulella. Vau!

Yritän nyt nähdä maailman taas keveämpien luomien läpi. Kiinnitän enemmän huomiota siihen mikä toimii. Tästä on taas hyvä jatkaa :)

Sinulle toivon mitä parasta loppuviikkoa. Listataan mielessämme tänään ainakin kolmea asiaa, jotka ovat olleet jollain tavalla hyviä asioita minulle itselleni 

sunnuntai 27. elokuuta 2017

Nainen, onko energiasi ja intohimosi kateissa?

Olen harvinaisen huonoa seuraa
eniten itselleni, mutta ikävä myöntää, tämä tunne voi levitä myös lähiympäristöön.

Ärsyttävää...
Mutta toisaalta, nyt tiedän mistä tämä jatkuva vitutus suurimmaksi osaksi johtuu.

Olimme jokin aika sitten kirjakaupassa, sellaisessa ihanassa, jossa oli kahvila kyljessä. Olin upottautunut syvälle pehmeään tuoliin, nautiskelin kukallisesta kupista tuoretta kahvia. Katselin suklaakohvehdin kiiltävää päällyspaperia ja mietin miten kauan pystyn pitkittämään suklaan himoa. Yllättäen itseni jaksoin kohtuullisen pitkään :)

Istuin ja seurasin kuinka mies kierteli ja kaarteli, katosi kulman taakse tullen taas kohta näkyviin. Eräällä kierroksellaan se toi minulle hyytävän punakantisen kirjan käteen ja sanoi: katsos tuota... Minä otin kirjan vastaan, selasin sitä ensin epäluuloisesti, mutta kun olin lukenut ensimmäiset sivut, upposin syvemmälle tuoliin sekä kirjaan ja aloin tajuta asioita.

Ne, jotka ovat matkanneet kanssani pidempään, ovat tietoisia, että kivut kulkevat mukanani todennäköisesti hamaan tappiin saakka. Elän niiden kanssa, välillä hyvissä sielun voimissa ja toisinaan vaipuen itkupotku-ratkaisukeskeisettömään-raivariin.

Jos koskaan milloinkaan olen ollut enemmän hämmästynyt kuin tuota kirjaa lukiessani, niin kiellän sen nyt. Ei. En ole ollut. Minä tavasin kirjakaupan tuolissa listaa vaivoista ja ruksin mielessäni omaa luetteloani.

Tässä osa kirjan oirelistasta epämääräisessä järjestyksessä:

huonosti nukutut yöt, väsymys, ärtymys, itsetunto kadotettuna, selkä-, nivel-, ja lihaskivut, päänsärky, tihentynyt pissalla käyminen, ummetus, seksuaalinen haluttomuus, mielihyvän vähentyminen, yhdyntäkivut, hikoilu (lämmönsäätelyhäiriö), yllättävät raivonpuuskat, tulehdukset, sydämen rytmihäiriöt, tykytykset ja muljahdukset, verenpaineen kohoaminen, itkuisuus, ilottomuus jne.

Siis elämäni kulku: sydämen tykytykset, loputon väsymys, ilottomuus, kivut, ärtymys, kivut, tulehdukset, vitutus ja taas kerran kivut. Yksinkertaisesti elämän energia ja intohimo kateissa.

Jos sinä sisareni, nainen siellä jossain, mietit kuten minä usein: Mikä hitto minua oikein vaivaa? Miksen voi olla niinkuin nuo muut, normaali ja ihana? Jos päiväsi kuluvat kuunnellessa kehoasi ja sen tuskia ja nappasit yllä olevasta listasta useamman itsellesi. Niin mieti, voisiko sinulla olla
  • raudanpuuteanemia (selviää verikokeella, ei pelkkä hemoglobiini vaan ferritiiniarvot), 
  • kilpirauhashormonin kanssa ongelmia (yhtälailla selviää verikokeesta) tai sitten 
  • estrogeenin puute -vaihdevuodet (näkyy verikokeessa FSH arvon kohoamisena). 
Kahdessa ensimmäisessä on erittäin samantyylisiä oireita (väsymys ja kivut siellä sun täällä, painon nousu yms.), ja jos et ole enää suloisen nuori parikymppinen, niin myös tuo alin pallukka voi olla oireesi syy. Ihan totta.

Minä tomppeli olin ajatellut, että vaihdevuosiin kuuluu vain hikoilu. Hah! Olin täysin tietämätön, että estrogeenin väheneminen voi aiheuttaa kaiken maailman vaivoja. Omien oireitteni syyt ovat tietysti monisyisiä ja oma asiani. Mutta tunnustan olleeni naurettavan naiivi ajatuksissani vaihdevuosista.

"Homonierityksen väheneminen iän karttuessa sairastuttaa ja aiheuttaa elämänlaadun huononemista ja rapistumista. Monien hormonien eritys on runsainta noin 20-25 -vuotiaana. Eritys vähenee hiljalleen ja monia hormoneita on ihmisen elimistössä jo 40 -vuotiaana ainoastaan puolet huippuajoista." Näin kirjoittaa Maija Kajan kädessäni olevassa kirjassa: Sukellus kuumaan aaltoon - Naisen vaihdevuodet, terveys ja hormonit.

Olen nyt imenyt tietoa monista kirjoista. Ja olen kiittänyt ja kumartanut kirjastopalvelulle. Ja tietysti kiittänyt miestäni, joka antoi minulle lahjaksi ymmärryksen siemenen sekä sellaiselle sielunystävälleni, joka ymmärsi minua heti kun avasin sanaista arkkuani. Tieto ei todellakaan lisää tuskaa, se luo pohjan hoitaa itseään parhaimman kyvyn mukaan.
Kaj Lindgård - prinsessa ja sammakko
Kuten joku viisas on sanonut: jos sinun pitää syödä kaksi sammakkoa aamulla, aloita suuremmasta. Minä aloitan päiväni tästäkin lähtien tunnin läsnäololla itseni kanssa. En luovuta, en ole koskaan ollut elämäni suhteen luovuttaja. Rakkaudessani lääkitsen itseäni parhaimmalla tietämykselläni, syön enemmän ajatuksen kanssa, kuuntelen musiikkia, joka resonoi mukavasti ja liikun jaksamiseni rajoissa.

Tästä lähtien minun täytynee kai entistä enemmän miettiä kuinka kauan jaksan tuoksutella konvehtia ennen sen nauttimista. Käyskennellä reilusti luonnon siimeksessä. Katsoa rauhallisia ja suloisia vanhuksia sekä iloisia lapsia ja miettiä, että juuri tuollaiseksi minäkin tulen (enkä tosiaankaan miksikään kiukkuiseksi ja pelottavaksi naiseksi). Kunhan vaan selviän tästä hetkestä. Nyt. Tämä vaihe tulee menemään ohi (tai sitten se saattaa jatkua pitkään, heh heh) ja juuri sen vuoksi juuri tämä hetki on tärkeä. Olla pitkämielinen itselleen ja keskittyä siihen mikä toimii. Ehkä onkin hyvä asia, tämä naisena kasvaminen ;-).

Muista sinäkin pitää itsestäsi huolta. Pidä myös läheisistäsi huolta. Ollaan yhdessä vahvempia, rohkeampia ja lempeämpiä 

lauantai 19. elokuuta 2017

Ikuisen maton metsästys

Olen himoinnut mattoa. Ollut jo parisen vuotta silmät killillään tietokoneella ja etsinyt sitä oikeaa. Piirun verran isompaa kuin tämä nykyinen ja kaikki ne entiset. Oikeaa, pitkäikäistä ja niin - täydellistä.

Olen nähnyt kauniita paimentolaismattoja,
allergisoivan villaisia,
suloisen kirjavia uusiokäyttöisiä palamattoja, matalanukkaisia,
kalliita, mauttomia, halpoja,
ihanan puuvillaisia, herkän silkkisiä, keskinkertaisia, uusia, käytettyjä ja silleen...
Olen uhrannut tunteja tietokoneella. Olen hipelöinyt ohimennessäni sitä sun tätä. Välillä olen halunnut unohtaa koko asian, vain palatakseni uudestaan etsinnän pariin.

Kesäloman ensimmäisen päivän kunniaksi mies ehdotti lounasulkoruokintaa. Minä mietin: ehkäpä, jospa, mitäs jos kuitenkin yrittäisin vielä. Suostuin ehdotukseen ja supatin korvaan voisimmeko aterian jälkeen käydä yhdessä, vain yhdessä, sisustusliikkeessä. Mies oli hövelillä tuulella ja lupasi lähteä kaverikseni. Navat täynnä hyvää ruokaa ja olo raukeana me lopulta suuntasimme huonekalukauppaan. Liike oli upea, täynnä valtavia huonekaluja, aivan uskomattoman hienoja. Mutta niille minulla ei ollut tarvetta, en tarvitse kotiin hyllyä, lipastoa, sohvaa, ruokapöytää, tasoa, en kerrassaan mitään muuta kuin sen maton... Juttelimme innokkaan isännän kanssa ja totesin "mattoja et sitten myykään". "En myy, mutta voisitte käydä aivan lähistöllä olevassa mattomyymälässä", sanoi kaveri ja antoi meille osoitteen käteen.

Mattokaupassa oli kauppias valmiina odottamassa. Hän uteli mihin huoneeseen matto tulee, minkä kokoinen olisi toiveissa ja sitten alkoi sellainen mattohuiske, ettei paremmasta väliä. Lopulta sormemme osoittivat kahta mattoa. Ei ole totta. Todellakin meitä molempia miellytti kaksi aivan erilaista mattoa. Ihmeitä tapahtuu, ajattelin...

Saimme molemmat matot kotiin testattavaksi. Levitimme ensin toisen lattialle ... ihan ok ... katsotaan vielä tuo toinen ... Ja silloin rakkauteni syttyi. Oli kuin meri olisi saapunut kotiimme, matto aaltoili sormien alla, tuntui paljaalla jalalla kuin hienon hieno hiekka rannalla, siihen makaamaan käydessä keho leijui pilvien päällä vai kelluinko meren aalloilla.

Kannoimme matot takaisin kauppaan. Tilasimme oikean kokoisen itsellemme. Nyt odotamme viestiä uuden valtamerimaton saapumisesta. Sitä ennen loikoilen nykyisellä karvalankamatolla, sanon sille monet kauniit hyvästit, kiitän sitä hyvästä palveluksesta ja alan valmistautua kierrätykseen.

Miten helposti asiat joskus tapahtuvatkaan. Hyvällä fiiliksellä ja vastustamattomasti.

Ajattele kulta, nyt me ei enää tarvita sänkyä laisinkaan...


sunnuntai 13. elokuuta 2017

Miehen voima

Vaikka minä hengitän kiivaasti
menen ruttuun kun sattuu
kasvan suureksi ottaessani mittaa sinusta

minä tunnen henkesi
sen loimun joka nahkasi sisällä
levittäytyy ympärille

Anna mennä! sinä sanot
katsot kuinka luonto vetää minua toiseen laitaan ja minä taistelen vastaan
   tai sulaudun yhteen
et puutu, et lähde mukaan
hengität vaan ja olet tiukasti vieressä

Sinäkin saamarin passiivis-aggressiivinen!
   senkin May the Force be with You!
ja purskahdan nauruun.

Juuri tuon takia
juuri tuon
minä rakastan sinua

niin kuin hullu puuroa

nainen ja sen mies

perjantai 28. heinäkuuta 2017

Jekku -se ei saa joka ei kokeile

Nuoruuden kuukauteni on kohta ollutta ja mennyttä.
Olin ensin töissä ja nyt vielä vähän aikaa lomalla.
Kehoni on ollut välillä armollinen ja viriilin innostunut ja toisinaan se saa minut epätoivoiseksi.
Mutta yksitoikkoista ei siis ole ollut, hehheh...

Koska olen ollut kovin hiljaa täällä blogissa, ajattelin antaa pieniä makupaloja tapahtumista. Näin saan hiukan kirjoittamisesta kiinni ja jokunen vanha blogiystäväni huomaa, etten ole poistunut maailmasta ;-)

Matti Peltokangas -Kuiskaus
Kesälomamatkamme yksi osa päättyi Mäntyharjun taidekeskus Salmelaan. Mustat sadepilvet käänsivät suuntansa toisaalle, kun me etenimme taulusta ja patsaasta toiseen.

Minä ihailin eniten Matti Peltokankaan Kuiskausta ulkona ja sisällä taas Veikko Myllerin soittajia.

Hetkisen verran huokailin ja mietin, että ... Olisinpa kouluttautunut kuvanveistäjäksi (siis olisipa minulla ollut lahjoja :) ja kiihkeää nuoruuden sitkeää paloa). Sitten huokailin lisää ja toivoin, että olisipa edes kamalan paljon rahaa, jotta voisi ostaa kaikki upeat veistokset omaan isoon kotiin, jonka siivoisi joku toinen kuin minä itse =D.

Kun kyldyyri ja kyrkan on katsottu, kioskijäätelöt syöty, olemme mielestämme kokeneet täällä kaiken mahdollisen ja astelemme kohti parkkipaikkaa. Sitten kuuluu kirkkaalla naisen äänellä huudettu:
J E K K U!

Katsomme vastarannalle. Siellä kolme naista seisoo laiturilla. Jekku! .... Jekku!!  ..... ..... Jekku!!! sitkeä huuto kaikuu veden päällä.

Koira on saanut hyvän vainun sorsapoikueesta. Emot -kaksi kappaletta- uivat pienokaiset mukanaan Jekkua pakoon. Ensin kierretään lenkkiä vasemmalle ja sitten kaarretaan oikealle. Lintuja himoiten Jekku ei korvaansa lotkauta rannalla huutelevalle emännälle. Viisaat lintuemot lyövät päänsä yhteen ja hajaantuvat. Toinen antaa koiran lähestyä itseään, samalla kun toinen siirtyy poikueen kanssa sivummalle.

Ero-emo vetelee siksakkia Jekku perässään. Ensin mennään tuohon suuntaan ja kohta taas toiseen. Emännän kimeät Jekku! -huudot kiirivät ympäri aluetta, muuten on aivan hiljaista. Sitten koira kääntyy ja alkaa uida laituria kohti. Mutta mitä tekee ero-emo? Se lennähtää Jekun viereen, liekö näyttää kieltäkin ilkeästi, sillä himo iskee ja Jekku alkaa taas uida kilpaa sorsan kanssa.

Toinen naisista on kiertänyt rannan viereemme. Ero-emo on jo kolmesti lennähtänyt laituria kohti uivan Jekun viereen ja saanut koiran sekaisin. Naisilla hätä kasvaa ja lopulta vastarannalla kolmas nainen riisuu housunsa ja paitansa ja astuu veteen. Arvaan, ettei vesi ole lämmintä, mutta sitä ei naisen eleistä huomaa. Hän ui koiraa kohti, samoin tekee ero-emo. Hölmö lintu, ajattelen, se tuskin ymmärtää että koira uisi laiturille, jos sen antaisi olla jo rauhassa. Lopulta nainen tavoittaa Jekun, saa siitä kiinni ja vetää sen rantaan. Jekku nostetaan kuivalle maalle, emäntä vie sen kauemmas, kolmas nainen nousee laiturille ja jää kuivattamaan itseään. Minä mietin, että taidepläjäys taitaa olla hänen osaltaan uitu.

Ja mitä jäi siis eniten mieleen Mäntyharjun keikalta:

Jekku -mitä reippain lintukoira, jolla on oikein sopiva kutsumanimi
Kolmas nainen, joka oli viisain (toimi ei vain huudellut) ja joka olisi pitänyt pyytää lämmittelemään kuumaan autoon, sekä saksalaismiehet jotka hihittelivät vieressämme kuin pahaiset kakarat ;-)

perjantai 7. heinäkuuta 2017

Torstai on edelleen toivoa täynnä

Yhtenä aamuna minä astun portaita alas, kohti pimeää pitkää tunnelia.
Viimeisillä rappusilla vastaani tulee nainen. Vilkaisen hänen oikeassa kädessään olevaa valko-ruskeaa keppihevosta ja toisessa suloisesti pursuilevaa käsilaukkua.  Hepalla on kaunis villi harja ja naisella tiukka ote. Melkein käännyn katsomaan, mutten aivan kehtaa... Niinpä kuuntelen mielenkiinnolla, nouseeko nainen hevosensa selkään ja kopisuttaa rappuset klo klop klo klop.  Näen sieluni silmillä, kuinka hän ylös päästyään läpsäyttää omaa reittään terävästi, huudahtaa Jiiihaaa! ja tuuli hiuksia heiluttaen jatkaa aamuista matkaansa työpaikalleen...

Usean tunnin jälkeen, sinä samaisena päivänä.
Minä avaan ulko-oven, nousen pieniä portaita ylös ja raikas ilma ravisuttaa päivän aikana kuolleet aistini hereille. Kuurosade on pessyt kaiken turhan pois, se on antanut tilaa auringolle. En mieti onko se vain vapaus, joka tuntuu nyt täydelliseltä, vaan katsahdan taivaalle ja huomaan hymyileväni. Kun käännyn talon kulmalta, näen edessäni kiiltävän, rakkauden punaisen, avoauton. Sen pintaa koristaa isot sadepisarat, ja kuin timantit ne häikäisevät kauneudellaan. Minä mietin voisinko saada kuvan noista valtavan kokoisista vesipisaroista kaarevan konepellin päällä, mutta nuoren miehen vapauden kaipuu on nopeampi. Hän kääntää avainta, kevyesti rattia ja kaartaa kohta vasemmalle kaupungin huumaan...

Ja kun ilta saa,
minä lähden merenrannalle, keinonurmelle seisomaan ja kuuntelemaan Paula Vesalaa. Lähden vain sillä ehdolla, että lupaat ilman olevan kuivan ja lämpimän. Siellä minä seison, tuulessa ja tuiverruksessa, tihkusateessa ja tummien pilvien alla, enkä mutrista kuitenkaan suutani, vaan tunnustan, ettet ehkä voi luonnonvoimille mitään. Luultavasti se on juuri Vesala, joka puhaltaa sadepilvet pois, sillä kotimatkalla aurinko laskeutuessaan paistaa ja kasvaa uskomattoman suureksi valopalloksi. Ajotie edessämme värisee kirkkaan keltaisena...  On järisyttävän kaunista.

Me pysähdymme liikennevaloihin, kukaan ei liiku, edessä on tyhjä, tyhjä pitkä tie. Katsahdan sivulle liikennetolppaan ja näen jonkun kirjoittaneen siihen pystyyn E V I L. Huomaan kieron mieleni leikin ja huvitan itsenäni toteamalla, että onneksi osaan lukea sanoja väärinpäin ;-)

Torstaissa on jotenkin aina sellaista taikaa :)



perjantai 23. kesäkuuta 2017

Ettei totuus unohtuisi

Haloo...

Joo, kyllä soitit oikeaan numeroon.

Mitä! Oletko jo kotona?

Minäkin laitan nyt heti toimiston oven kiinni ja lähden täältä.

Haluan ehdottomasti ainakin lakata varpaan kynnet vaaleanpunaiseksi, hyppiä kotona yksin ympyrää tehden, syödä kolme mansikkaa, kieriä lupiinipellossa ja ehkä väistellä samalla villisti sadepisaroita.

Sitten minäkin olen valmis.

* * *

Sinulle toivotan,

rauhallista menomatkaa minne tiesi näinä päivinä viekin
olkoon mahdollinen saunasi sopivan lämmin
uimavesi sellainen, että pysyt pinnalla takaisin rantaan asti
paljon maukkaita makuja
runsaasti hauskoja hetkiä ja sopivasti käytöstapoja.

Jos kuulut niihin ahkerasti työtä läpi viikonlopun tekeviin, niin oikein hyvää juhannusta sinullekin. Taikoja voi tehdä monenlaisia, valitse itsellesi sellaiset, joista tulee hyvä mieli :)

sunnuntai 11. kesäkuuta 2017

Hengähdyspaikka

Minä vihdoin näen unia öisin
Ja päivisin kirkkaita kuvia

Uppoan usein kirjaimien väliin
kuuntelen sanoja tai jätän ne ilmaan leijumaan
Yhtä kevyesti avaudun katsomaan aavalla valkoista purjetta ja meren hiljaista liikettä

Kun puraisen kirsikan murskaksi
väritän sillä huuleni ja sieluni
Ja kun astun korkealle kivelle horjuen
kättäsi tiukasti puristan
yhdessä elämän kanssa

Niin kuin meri kutittaa kiven vatsapuolta
minun rauhallisen kuoreni alla kuplii
varsinkin kun huvitan itseäni katsomalla meitä

Olen elossa taas.

sunnuntai 28. toukokuuta 2017

puiston penkillä

keskellä kirkasta päivää
näen liikkeesi sivulta eteeni
kulmakarvasi nousevan kurkistuksen

en tiedä miten teet sen
mutta kupliva kiherrys nousee sisällä
silmissä sumenee
   -eikä vain ikänäön vuoksi

rakastan nopeita liikkeitäsi
  ohikulkijoiden jälkeen
harmaiden viiksien kutitusta

sunnuntai 21. toukokuuta 2017

olen ollut... epämääräinen

olen ihan vaan ollut
olen hakenut varaamani Zoolander 2 -leffan kirjastosta ja pettynyt siinä kaikkeen muuhun paitsi Benedict Cumberbatchiin ;-)
olen tuntenut kipua
olen päättänyt tuulettaa päätäni
olen lähtenyt kävelylle

olen herännyt uuteen kirkkaaseen aamuun
olen tietoisesti ollut poissa koneelta
olen kuunnellut kehoani
olen ollut pettynyt
olen pelännyt
olen lähtenyt kävelylle

olen kirjoittanut hyvänyön toivotukset miehilleni
olen kuunnellut lintujen laulua iltamyöhään
olen herännyt uuteen päivään
olen ollut onnellinen
olen pukeutunut kauniisti
olen miettinyt kesälomaa
olen pelännyt sen menevän pilalle
olen yrittänyt olla huomaamatta olotilaani
olen pettynyt yritykseeni
olen lähtenyt kävelylle


olen nähnyt miehen, joka heittää vimmaisesti pyöränsä repusta tyhjiä tölkkejä tien toiselle puolen
olen ollut kommentoimatta, koska ajattelin saavani ennemmin turpaan kuin mitään hyvää aikaiseksi
olen nähnyt vanhalla mummolla -kävelykepin kaverina- jaloissa upeat varrelliset siniset converset
olen hymyillyt sille mummolle ja nähnyt mummon hymyilevän takaisin


olen nauttinut auringonpaisteesta
olen tallustellut minne nenä näyttää
olen kuunnellut tennispallon lyöntiääntä
olen joka lyönnillä virittynyt tähän biisiin
olen virnistellyt kävellessäni
olen käynyt monesti suihkussa
olen laittanut hiuksiini kiharat
olen kuunnellut tuntikaupalla musiikkia
olen katsonut lehtien kasvua pihakoivuissa
olen aivastellut
olen nauttinut olostani
olen vihannut olotilaani
olen pettynyt
olen lähtenyt kävelylle


olen syönyt herkullisia aamiaisia
olen istunut lattialla enemmän kuin sohvalla
olen hermostunut itseeni
olen lähtenyt kävelylle

olen istunut suurkirkon portailla
olen kuunnellut ulkoilmakonserttia ja notkistellut lantiotani ja vipattanut varpaitani
olen syönyt lounasta polttariporukan kyljessä ja ihaillut morsiammen keppihevosta 
olen katsonut leffatarjonnan, mutta jättänyt menemättä yhteenkään viidestä mielenkiintoisesta
olen laulanut kotona hävyttömän kovaa ja hävettävän hiljaa hyräillyt ulkona
olen katsonut ystävän lainaaman Almodóvaren Julietan ja pitänyt siitä
olen seurannut kuinka pieni mäyräkoira haukkuen vaatii, että isäntä potkaisee hänelle ison jalkapallon
olen mennyt kauppaan klo 22 jälkeen, ostanut kaksi jäätelöä ja syönyt ne molemmat kotona ennen puolta yötä


olen istunut kivellä ja juonut pullosta vettä
olen nauttinut kevyen repun kantamisesta
olen tunkeutunut outoihin tunneleihin
olen sanonut yhtenä päivänä ääneen yhden sanan
olen toisena päivänä turissut satoja sanoja
olen nauranut
olen jättänyt pyyhkimättä märkiä poskiani
olen ollut kaunis ja olen ollut ruma
olen pakahtuvasti rakastanut koko maailmaa
olen vihannut omaa mieltäni
olen lähtenyt useasti
olen tullut yhtä monta kertaa takaisin

olen ollut epämääräinen, mutta samalla
olen edennyt ulkona perjantai mukaan lukien  40,65 kilometriä
-ei paha ;-)


lauantai 13. toukokuuta 2017

Kuollut sirolilja-aralia -ai mikä viherpeukalo

Muistatkos, kun se keväthuuma iski minuun ja kävin piristämässä mieltäni ja kotiani viherkasveilla. Niillä, jotka hengittävät puhdasta ilmaa kotiin, sellaisilla, joiden katseleminen rauhoittaa mielen levolliseksi ja joille puhuminen tekee ihmiselle hyvää.

Noh, menikö kuukausi ja lopputulos on kuin emännän mieli:

Birgitan hoidossa ollut
ennen Birgitan kohtaamista
Tähän ei kai voi muuta kuin suhtautua pitkämielisesti.  Onneksi sää on ollut niin kylmää, etten ole ehtinyt vielä innostua parvekekasvien hankkimisesta ;-)

Haluaa lomalle!!

torstai 4. toukokuuta 2017

Kuukauden viimeinen ja ensimmäinen

Jos huhtikuu(kinko) meni minulta niin sanotusti penkin alle, niin huipentui se sentään vipattavaan jalkaan ja onnelliseen hymyyn.

Kun vapun aattoilta sai (ja ystävämme tekivät meille oharit), me emme hätkähtäneet tilannetta, vaan otimme pienet lasilliset kuplivaa ja lähdimme kaksin kohti Korjaamon vaunusalia.

Ulko-ovella myimme kahdelle jonottajalle ylimääräiseksi jääneet liput ja tuotimme toivottavasti heille enemmän iloa kuin murtuneita varpaita.

Seuraavaksi jätimme ulkotakkimme narikkaan ja suuntasimme suoraan vaunusaliin ja tangon pyörteisiin. Se oli Olavi Virtaa, aaahhhh....

Tunnustan, että avitin miestä viemisessä, sillä välillä hän suorastaan odotti apuani. Mitä pidemmälle ilta kului, huomasin, että siipan tanssijalka ja lantio oli vetreytynyt paremmaksi kuin ikinä ja ilostuin tästä niin, että vein vielä vähän enemmän...

Pienen tanssihekuman jälkeen nousimme portaat ylös Vintille ja tunsin heti perille päästyäni, että tämän lähemmäs taivasta on vaikeaa päästä. Dj:t soittivat swingiä, dixielandia, charlestonia, jazzia ja boogie woogia. Lattialla näin upean raitapukuun sonnustautuneen miehen hattu päässään. Sen musta-valkoinen kiiltonahkakenkä napsahti jämäkästi tanssikaveria pyöritellessä. Toisaalla kaunis nainen housupuvussaan oli mitä viehkein ja vetovoimaisin -kuin vuosikymmenten takaa tänne tupsahtanut. Ensin istahdimme lavan reunalle ihailemaan toisia, mutta pikkuhiljaa oma keho vaati päästä lattialle ja niin meidän salakapakan tanssilattianeitsyys oli menetetty. En miettinyt enää muuta kuin säveliä ja vetävää rytmiä. Minä kuuntelin toisten askeleita, suloista puheensorinaa, miehen hengitystä sekä oman kehoni kehräävää ääntä...

Mitä pidemmälle yö kului, sitä onnellisempi olin ilmavasta hameestani sekä tennareistani, jotka siivittivät minua kevyesti tanssisalista toiseen ja tunnista seuraavaan. Lopulta astelimme yössä kotia kohti, elo oli lämmin ja unelman raukea. Katsoin kirkasta taivasta ja ajattelin, että josko nyt olisin siirtynyt parempien tähtien alle. Ja kyllä näin oli, sillä aamulla sää oli päinvastainen kuin edellisenä. Nyt ei ollut lunta maassa, vaan nurmi oli paljaana ja aurinko helotti taivaalla. Vielä kerran me innostuimme ja päätimme lähteä muiden hattupäisten seuraan Ullanlinnanmäelle poksauttamaan pieni pullonkorkki ilmaan ja haukkaamaan uunituoretta munkkia, jonka sokerit huurruttivat huulet valkoisiksi.

Salakapakan lääkityksestä ja tangon pyörityksistä huumaantuneena olen selvinnyt kohtuullisen hyvin jo neljä päivää. Olen myös nimennyt kuluvan kuukauden Uudeksi Upeaksi Toukokuuksi. Näin hyvästä alusta on hyvä ponnistaa eteenpäin :)

Oikein ihanaa toukokuuta sinullekin ystäväni!


sunnuntai 30. huhtikuuta 2017

Salakapakkaa ja muita lääkkeitä

Nainen
sen kanssa ei ole aina helppoa
eilen se oli kuin persiiseen ammuttu karhu
naarasolio, jonka pahalle tuulelle ei vetänyt vertaa mitkään
myrskyt, lumisateet eivätkä vaakaan sataneet jäätävät rakeet...

Tänään
se heräsi tukka sekaisin yön pyörimisistä,
mietti, ettei tartuta pahaa tuultaan yhtään kehenkään
jäi kotiin, sanoi heit talosta poistuville miehille
katsoi yhden leffan
nukkui pari tuntia päiväunia
kuunteli omaa kehoaan ja totesi, että aamun ajatus oli ollut hyvä.

Toinen mies saapui illemmalla kotiin
sen kanssa laitettiin auton ikkuna-aukkoon pahvia ja suojamuovia.
Todettiin, että oli se sitten hyvä, ettei takapenkillä ollut ystävä loukkaantunut, kun sivuikkuna tuli sisälle motarilla ja sirpaleet lensivät ympäri autoa.

Sitten valmistauduttiin myöhäisillan sovittuun ohjelmaan.
Koska neljäskään lääkekuuri ei näytä tehoavan naiseen, niin nyt se lähtee

Korjaamoon

Tänä iltana Korjaamo tarjoaa Wapputanssit
odotamme paikalta parempia lääkkeitä kuin mitä tähän asti on annettu
odotamme järisyttäviä rytmejä, joilla ravistellaan kaikenmaailman virukset irti pysyvästi ja lopullisesti...

Kai edes salakapakassa löytyy riittäviä troppeja ;-)