perjantai 26. huhtikuuta 2013

Take my hand

En odota keskiyön kellonlyömää,
eikä kenenkään tarvitse luvata minulle taivaankappaleita
sillä maailmankaikkeus on ympärilläni.

Minun ei tarvitse kuin
olla oikeassa paikassa oikeaan aikaan
ja se paikka on juuri tässä ja juuri nyt.

Tulisitko mukaani?
Voisitko kokeilla?

Katsotaan siis avoimin silmin
annetaan sielun laulaa
kuunnellaan sydän sykähdellen
tähän yhteiseen tahtiin.

Kuuletko?
Huomaatko tämän?
Tiedätkö että olet upea?
Mahdatko oikeasti ymmärtää sen?

Jos jotain voisin pyytää maailmankaikkeudelta,
niin pyytäisin meille kaikille sen peilin,
josta näkee miten upea ihminen,
jokaikinen,
on.

Meistä moni näkee toisen kauneuden ja hienouden, mutta omaan peiliin joko unohtaa katsoa tai ei katso rakkauden silmin.

Nauttikaa tästä viikonlopusta. Nauttikaa kirkkain silmin ja avoimin sydämin. Luottakaa hyvään. Luottakaa huononakin päivänä siihen, että "tästä täytyy seurata jotain hyvää". Me olemme paljon enemmän kuin itse luulemme.

Mahtavaa viikonloppua siis sinulle =)

t. hän joka lensi kuuhun

keskiviikko 17. huhtikuuta 2013

Mieluummin ratkaisuja

Minä heiluin hullun myllyssä
päivän yritin kasata 3000 palan kuvaa, jossa oli 1500 väärän palapelin palaa.
Lopulta peitin ärtyneet ajatukseni rockilla korvissa
ja vaikka junassa istui puliukko vieressäni haisevana kasana,
niin se oli raikkaampi kuin mieleni.

Tajusin, että oloni jatkuu näin hamaan hautaan, jos annan vallan päivän teemalle. Niinpä ennen kuin laitoin avaimen kotioven lukkoon ajattelin, että ehkä mieluummin haluaisin toisenlaisen illan.

Onko nälkä, otatko ruokaa? kuului ääni kun istahdin penkille perä vielä tonnin painoisena.
Otan, mutisin vetäen kenkiä jaloista.

Minkälainen päivä oli? kysyi lähestyvä ääni.
Enkä kyennyt enää sanomaan kuin: Paska!
Ja jottei itku olisi ottanut valtaansa, jatkoin: En halua puhua siitä enempää.

Kevensin kotiasuun,
kokeilin peiliin katsoen toimiiko mekaaninen hymy aivoihini.
Liian lyhyt kokeilu... en huomannut vaikutusta...
Astuin keittiöön päättäen maistaa ja nauttia jokaisesta suupalasta.
Kysyin kokkaajan kuulumiset
ja kun mies innostuneena kertoi päivästään, annoin sanojen soljua sisääni ja kasvattaa fiilistä paskasta ei ihan Pariisiin, mutta sentään jo ylemmäs.

Katsoin lintuja pihalla ja näkyvää ruohoa. Kesä tulee...
Vierin vielä sohvalle tuijottamaan kaukosäädintä ja kepeää sisustusohjelmaa. Lopulta nostin ruhoni ylös ja astelin ulkoilmaan.

Kävelin tutun reitin ja kuvasin puun, jota olen seurannut vuoden verran. (Jonain päivänä näytän teille miten yksi pieni puu vietti vuotensa.)

Mustarastas oli niin kiihkeä, että sen laulu toi mieleen lorut. Ja tajusin, ettei sananlaskut pidä enää paikkaansa, sillä västäräkit ja peipot heiluu maisemissa ja jossain oli jo nähty pääskynenkin. Kesä vielä antaa odottaa itseään.

Minäkin heilun vielä hengissä
vaikka päässäni surisee vienoinen ärtymys
silti huomen aamuna ainakin kauniissa kengissä
astun uuteen työpäivään

toivottavasti paljon parempaan.

Haluan mieluummin olen osa ratkaisua
kuin osa ongelmaa.


lauantai 13. huhtikuuta 2013

Uuden uran jäljillä ;-)

Juliste pysäytti minut kahtena peräkkäisenä päivänä.
Torstaina katsoin sitä vain ohimennessäni
ja perjantaina peruutin takaperin takaisin ja jäin lukemaan.

Sitten huomasin kirjoittavani viestiä,
jonka paluupostissa minulle sanottiin
Tervetuloa mukaan, ensiviikolla nähdään!

Ja tämän viikon torstaina
minä kävelin taloon,
jossa nuori mies katsoi sekalaista joukkoa.
Meitä oli liuta miehiä ja naisia.

Vatsassani kipristeli kuin koulussa aikoinaan.
Mihin ihmeeseen pistin pääni...
mitä väliä...
tästä ei voi tulla kuin jotain hauskaa.

Tunnustin heti, ettei ole kokemusta,
paitsi kotona ja mielessä joka hetki -vaikka muut siitä kärsisivätkin,
en osaa lukea nuotteja,
enkä koskaan laula karaokessa -miten pelottava ajatuskin.

Joku toinen oli samanlainen,
osa oli huippuja,
muut reilusti meitä kahta hurjapäätä ansioituneempia.

Mutta niin siinä vaan kävi,
että olen nyt mukana kuorossa.
Esiinnymme kerran,
vain yhden kerran.
Ja kaikki on vielä salaista ja salamyhkäistä.

Minä siis pidin poskeni rentona,
annoin kieleni leikkiä sanoilla
ja kehoni täyttyä sävelillä.

Huomasin, etten osaa pärisytellä huulilla, kuten lapset pärisyttelee autoleikeissä.
Miten tärkeää se lieneekään, en tiedä ;-)

Aina kannattaa peruuttaa, jos jokin osuu kaksi kertaa silmään
ja antaa sykäyksen jostain jännittävästä.

Kivaa oli.
Vielä musta laulaja tulee.

Rock rock ;-)





keskiviikko 10. huhtikuuta 2013

Matkalla Psykon maailmaan

Elokuvasalien tuoliin on tullut istuttua taas muutamaan otteeseen. Kävin itkemässä itseni tyhjäksi Les Miserablesin tunnelmissa. Sitten hämmennyin ja vähän petyin Vieras talossa filmin lopun keveydestä. Vaikka Les Miserables ansaitsi ehdottomasti Oscarinsa, niin viidyin kuitenkin parhaiten muutama viikko sitten herra Kauhun ohjauksessa.

Leffassa: Hitchcock

Vuonna 1959 Hollywoodin lehdistö ei kumartele enää kuusikymppiselle herra Hitchcockille. Miehen kepeä televisiosarja ja ajan muuttuminen vaatii lehdistön mielestä uusia tuulia ja kysymys kuuluukin: Onko tästä miehestä meille enää mitään iloa? Eiköhän papparaisen pitäisi jäädä eläkkeelle.

Kun Hitchcock päättää näyttää mistä kana pissii, hän haluaa tehdä elokuvan karmeasta rikossarjasta, josta on tehty kirja nimeltä Psyko. Hitchcockin tuttavat eivät voi ymmärtää miksi makaaberi ja kuvottava tarina olisi tuottoisa taikka ohjaajan arvon mukainen. Myöskään elokuvastudio ei usko aiheen olevan kassamagneetti, eikä se ei siis suostu rahoittamaan elokuvaa. Rahaongelmista huolimatta karmeimmalta tuntuu aikakauden naurettava sensuuri. Varmaan useampi kuin yksi ohjaaja on miettinyt kuristamista sensuuriherrojen kanssa taistellessaan.

Hitchcock ei kuitenkaan lannistu, vaan keplottelee rahan kanssa. Mies ostaa markkinoilta kaikki Psyko -kirjat itselleen. Hän sulkee elokuvastudionsa ulkopuolisilta sekä vannottaa henkilökunnan ja näyttelijät vaikenemaan kaikesta elokuvaan liittyen, aivan kaikesta.

Kun miehen taistelut alkavat rahan, sensuurin ja itseluottamuksen kanssa horjua,  korostuu taustajoukkojen vahvuus. Jos joku uskoo kauhun tasapainon mestariin, niin se on hänen vaimonsa Alma Reville ... ja tässä kohtaa minun elokuvanautintoni syttyy...

Kaikki elokuvassa on viihdyttävää, mutta minulle suurin herkku on juuri Alma. Hän on elokuvan syvyys sen kaiken keveyden tasapainoksi. Egoistisen ja ainutlaatuisuutensa tuntevan miehen kumppanina eläminen on haastavaa sekä  kiehtovaa. Vaimo uskoo, luottaa, tekee ja taitaa, mutta saako hän itse olla mestari, julkisesti taitava ja varteenotettava ohjaaja ja käsikirjoittaja. Voisiko vihdoin tehdä mitä itse haluaa? Näyttäisikö taitonsa, ne jotka ovat koko ajan olemassa, mutta joita ympäristö sekä oma mieskin mustasukkaisesti näyttää jättävän huomioimatta.

60-luvun elokuvastudion maailmaan on ihana päästä kurkistamaan. Siellä pieni tirkistelijä Hitch ohjaa ja vaatii alaisiltaan mitä milloinkin ja on mustasukkainen yhdestä jos toisesta asiasta. Taiteilija on taiteilija ja hänelle suotakoon temput ja keinot.

Elokuvan lavastemaailma on tyylikäs ja näyttelijäkaarti minusta sopiva. Itse Hitchcockin rooli on kevyt ja välin suorastaan lapsekkaan huvittava. Alma Reville kantaa vahvana läpi elokuvan. Psykon näyttelijät ovat komeita ja kauniita ja ovat kuin osa lavasteita (lukuunottamatta sarjamurhaaja Ed Geiniä, joka kummittelee Hitchcockille läpi Psykon tekemisen).

Scarlett Johanssonissa on sellaista pastellin sävyistä herkkyyttä ja kauneutta, joka aivan kuin sulaa aikakauteen. Samoin Jessica Biel uppoutui kauniina lavasteisiin ja elokuvan pieneen sivuosaan. James D'Arcy on mitä sopivin valinta Anthony Perkinsin rooliin. Hänen hämmentynyt ja vaikeroiva kehonkielensä on jotenkin suloisen karmeaa.

Jos sinua kiinnostaa vanhat elokuvat,  pieni ja hauska kuoleman karmeus, ehdottoman ja taitavan mestarin kipuilu ja upeus sekä taustavaikuttajien näkeminen, niin kurkista elokuvaan Hitchcock. Leffa ei enää pyöri saleissa, mutta kaupasta tai vuokraamosta sen saa jo kotiteatteriin.







Ohjaaja Sacha Gervasi

Näyttelijät:
Anthony Hopkins ... Alfred Hitchcoch
Helen Mirren ... Alma Reville
Scarlett Johansson ... Janet Leigh
James D'Arcy ... Anthony Perkins
Jessica Biel ... Vera Miles
Michael Wincott ... Ed Gein

keskiviikko 3. huhtikuuta 2013

Yksi asia kerrallaan

Olin ulkona
kirkkaassa auringonpaisteessa,
niin häikäisevässä, että laitoin aurinkolasit silmilleni,
kunnes tulivat talojen varjot ja nostin ne ylös.

Kylmä sanoi yksi. Jano komppasi toinen. Ja minä annoin askeleiden viedä ja huomasin käteni siirtyvän oven kahvaan.

Sisällä
oli vastassa lämmin ja kodikas kahvila. Paikan lasinen kaarivitriini oli houkutteleva ja sen takana meitä katsoi uteliaan näköinen tarjoilija.

Vieraana
siirryin pyöreiden puupöytien välissä huoneen takimmaiseen nurkkaan. Olin yksin vain sen pienen hetken, kun peilasin nuoreen mieheen, joka oli kumartuneena muistikirjan ääreen kirjoitaen pienellä käsialalla mustaa tasaista kirjoitusta aukeaman loppuun. Miten mielenkiintoista, ajattelin. Siinäpä on ajatuskuvioita ja lauseita toisensa jälkeen. Ei yhtään tyhjää kohtaa tai vajaata riviä. Ollapa tuo kynä, joka kirjoittaa kaikki nuo tärkeät sanat...

Uteliaana
istuuduin sinne nurkkapöydän ääreen, josta näki kaikkialle ja saattoi tuntea koko tilan. Katselin miestä, joka ikkunajakkaralla istui kenollaan. Vain lapaluut osuivat nojaan ja jalat olivat pitkänä ikkunaa vasten. Vino mies, joka nautiskeli kahvia ja luki lehteä. Kuulokkeet korvissa hän siirteli viikkolehden sivuja ja nosti tasaisesti nosti kahvikupin huulilleen. Monitoimimies ;-) Sekä nainen ja mies, siinä vieressä istuskellen ja jotenkin hauskasti keskustellen. Kääntyneinä kevyesti toisiinsa päin ja kuin satunnaisesti muistaen maistelivat kenties jo kylmenneitä juomiaan. Ei pari, ei ainakaan vielä...

Hymyillen seurasin kuinka mieheni etenivät tarjottimet käsissään ja herkulliset mieliteot ajatuksistaan. Katselin heidän kiemurtelevaa tuloaan pienien pöytien ja tuolien lomitse. Kuinka voi olla näin tunnelmallinen paikka. Kerrassaan hurmaava.

Onnellisena
ja kiitollisena otin vastaan tuomiset. Tuoksuttelin juomaa ja maistelin. Katselin omiani ja rupattelin mitä nyt mieleen sattui. Mietin miten matkalla olo on tärkeää. Olla matkalla joka hetki. Kotona ja muualla. Arjessa ja vapaalla.

Olin kaikkea
mikä oli mahdollista
ja mahdollista oli kaikki.

Sillä elämä muuttui taas.

Me nousimme.  Laitoimme päällysvaatteet päällemme. Sanoimme Kiitos ja Hei.
Ja jatkoimme matkaamme

ulos ja uuteen suuntaan =)