Rakkaudesta

Mä saan aina välillä kohtuuttomuuden kohtauksia itseni kanssa. Jos huomaan, että mulla menee huonosti, se lähinnä johtuu siitä, etten arvosta itseäni tai sitten en koe rakastavani itseäni tai muita tarpeeksi. Mikä sitten on tarpeeksi? Niin mikä?

Kaksi vuotta sitten kirjoitin rakkaudesta pienen tekstinpätkän. Muistin asian ja kävin etsimässä vihon ja katsoin missä silloin menin ja missä menen nyt. Huomaan muuttuneeni hiukan. Jotain edistystä on siis tapahtunut. Hitaasti hyvä tulee, vaikka tämän asian suhteen olen vähän kärsimätönkin ;-)

Kenties rakkaus sanana on mulle liian iso tai vaikea. Mutta mitäs jos asiat eivät olekaan niin henkilökohtaisia, ehkä rakkaus tai rakastaminenkaan ei ole henkilökohtaista vaan jotain suurempaa.

Näin kirjoitin silloin:

Olen pelännyt ja odottanut rakkautta. Olen pelännyt antaa sitä, koska olen ajatellut tulevani liian avoimeksi muille ja helposti satutettavaksi. En ollut nähnyt mallia, jossa pyyteetön rakkaus on vapautta.

Nyt koen, että minuuteni löytämiseksi minun on mentävä mukavuusalueeni ulkopuolelle ja opeteltava kohtaamaan todellisempaa elämää.

Tavallaan tiedän, että olen samaa ainetta kuin tämä ympäröivä energia. Energian määrä on vakio ja vetovoima toimii. Jos todella tajuan sen, niin tiedän, ettei minulta voi viedä pois tai etten voi antaa liikaa itsestäni pois. Minun pitäisi siis sisäistää ajatukseni, että kun vaan menen rohkeasti omien uskomusteni ja pelkojeni läpi, saan sitä mitä annan, sitä saan mitä ajattelen ja sitä saan mille ajatukseni annan.

Mitäs jos otan oman vastuuni, ohittaen oma egoni ja pelkoni ja sen sijaan rakastan itseäni lempeämmin ja armollisemmin. Kun olen sinut itseni kanssa, niin minun on varmasti helpompi elää.

Minun on ymmärrettävä, että toisen rakkaus on upea asia. Oma rakkauteni on upea asia. Rakkaus ei ole pois keneltäkään. Rakkaus on. Lempeästi, pyyteettömästi, arvostavasti.