Loma voi joskus pelastaa omia ja toisten korvia

Tulin perjantaina kotiin parin viikon reissulta ja pääsin vihdoin hiukan viherpeukaloimaan. Paineita oli tuonut upeilla blogisivustoilla hengaileminen ja se, että olin tarkoituksella jättänyt hankinnat matkan jälkeen.

Pienelle parvekkeelle ei paljoa mahdu, mutta kotiintulopäivänä halusin nyt-ja-heti-eikä-milloinkaan-muulloin käydä hankkimassa lisää kukkasia olemassa olevien lisäksi. Sain ruinattua kantoapua ja vihdoin kökin parvekkeella istutushommissa.

Kukat pääsivät uusiin multiin ja siellä minä sitten vielä innoissani virittelin vanhoja laatikonkannakkeita sopivan kokoisiksi uudelle kukkalaatikolle. Sisältä kuului kommentti, ettei virittelyni ollut riittävää ja että saisin apua siihen.

Uudet upeat kukkani kukoistivat sitten iltamyöhällä uudessa kodissaan ja minä riemulla rupesin niitä kastelemaan. Kun juottaminen oli puolessa välillä, kuului aika iso pamaus.

Laatikkokannakkeet sanoivat poks ja näin kun kukkalaatikkoni keinahti alassuin lattialle. Minä siinä seisoin kastelukannu kädessä. Jalat sekä lattiamatto täynnä märkää multaa ja minä katselemassa niitä alassuin kasvavia kukkasia.

Kuulin kun yläkerrasta rouva sanoi jotain, liekö ikkunastaan nähnyt mitä tapahtui. Samalla parvekkeen ovenpieleen ilmestyi pää: ”Mitä siellä tapahtuu?”

”No eihän tässä mitään muuta, kuin että kannakkeet katkesi ja tässä on kaikki nyt lattialla. Täytyy sanoa, että onneksi mä olen juuri ollut kahden viikon lomalla, muuten mä voisin kirkua.”

Eikä sitten muuta, kuin ronskilla kädellä suurimmat mullat sinne laatikonpohjalle, kukat varovasti siihen päälle ja seuraamaan sisälle fudismatsia.

Loppu jäi seuraavalle aamulle...