maanantai 1. joulukuuta 2014

Hetkinen, olinko hukassa?

Kuukausi vuodesta, joskus se vuoden raskain, pyyhälsi ohitseni. Se veteli litsareina tihkusadetta kasvoilleni, mutta sitten kuitenkin pehmeni valoisiksi leijaileviksi hiutaleiksi.

Elämä on perseestä hetket:
Alkupäivät olivat täynnä ärtymystä kivusta, lääkäreiden mielipiteistä sekä siitä mitä kaikkea he osalleni ennustivat. Kiukuspäissäni latelin työkaverilleni, että vedän ranteet auki ennemmin kuin menen minnekään leikkaukseen, jonka jälkeen räjähdimme nauramaan ;-) Joku jossain universumin laidalla kuuli varmasti sisäiset mutinani, sillä puolessa välissä kuuta työn määrä hellitti. Sain purettua rästejä ja jopa hengitettyä sinne missä pahin kipu tuntui.

Ei kun, elämä onkin hyvää hetket:
Keskivaiheilla minä otin niskasta pukin avustajaa. Kävin tilaamassa paketin sinne ja toisten tänne. Tunsin onnellisuuden leviämistä saadessani lähettää tonttupostia tuntemattomille. Kiitokset Helmelle, joka näytti yhden tavan jakaa iloa: Jouluapu.

Joku tietää minua enemmän hetket:
Viime viikolla taikasormifyssarini sai minut tajuamaan taas, etten ole toivoton tapaus. Niinpä nostin pääni ylös ja uhosin mielessäni: Minä näytän niille turpeisille, jotka minuun eivät usko! Korjaan: Me yhdessä vielä näytämme! Eikun: Fyssarini näyttää meille kaikille :)

Eteenpäin meneminen vie eteenpäin hetket:
Ja kuukauden kantavin asia oli kenties osallistuminen ekspressiiviselle taidekurssille itseni sekä seitsemän ihanan ihmisen kera. Siellä minä vetelin viivoja ja värejä valtavalle paperille isoilla sienillä ja siveltimillä. Minä puristelin käsissäni märkää ja kylmää savea, muotoilin sitä hengityksen tahtiin ja annoin luvan syntyä jotain erilaista. Joka viikko minä osallistuin, riemastuin, leikin ja opin siinä sivussa millainen olen, mitä mukanani olen kantanut ja mistä haluan päästää irti.

Taas kerran sain muistutuksen, joka harhautuu välillä ymmärryksestäni: Meistä jokainen on hieno ihminen. Sisällämme asuu sympaattinen ja rakastettava sielu. Ympärillemme on saattanut kasvaa vaikka minkälainen piikkilanka-aita, taikka kokonainen betonibunkkeri, mutta siellä sisällä on jotain todella valoisaa; minä ja sinä.

Niinpä niin.

Marraskuu antoikin yllättäen minulle monivitamiiniruiskeen (tai rakkausruiskeen) persuksiini. Sillä tajusin juuri käyneeni kolmesti viikon sisällä kellarissa. En hermostunut kertaakaan. En antanut siipalle satikutia kuten aina aikaisemmin.

Minulle on tapahtunut jotain.

Olen ruvennut tontuksi ;-)
Tai muuten vaan hiukan hupsuksi =D


4 kommenttia:

  1. Mä olen varma että kosmiset voimat ovat päättäneet antaa sulle tupla-annoksen rakkautta ja singulariteettipistettä.
    Varsinkin jälkimmäistä koska mä uskon että se joka sun tapahtumahorisonttiin joutuu (=pääsee), ei pääse lähtemään ( =ei halua lähteä) sieltä pois.
    Oikeesti, ei noin mieletön persoona voi olla tästä tunnetusta maailmasta :D

    (varmaan tiedätkin mistä puhun mutta tässä on nyt kummiskin tämä linkki:
    http://fi.wikipedia.org/wiki/Singulariteetti)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hehee, täytyi käydä tarkistamassa asia ja olin hetken jopa mykistynyt =D

      Maailmankaikkeuden ymmärrys, kvanttifysiikka ja ehdottomasti myös singulariteetti, mitä kaikkea mahtavaa maailma onkaan täynnä. Olen vielä osa mennyttä maailmaa, mutta uuden näkeminen on niin paljon hauskempaa =)

      Ollaan rajattomia, äärettömiä ja kvanttilomittuneita. Ollaan rakkaus ja vetovoima. Ja vaikka mitä tulisi eteemme, älkäämme vaan hidastako vauhtia (paitsi sohvan kohdalla) <3

      Poista
  2. Ihana valoisa postaus marraskuusta! Sinussa on voimaa ja valoa valtavasti. Itse en kärsi pimeästä enkä masennu, minä lepään marraskuun kynttilän hämyssä....ja liikun niin paljon kuin voin.

    Jos jokin ärsyttää ja turhauttaa, se on kipu ja sen tuomat rajoitukset moneen asiaan. Mutta, täytyy katsoa valoisin lasein, onneksi pääsee edes vähän liikkumaan, hitaasti taapertamaan edes. Pienestä on joskus otettava ilo ja siitä pienestäkin tulee suurta.

    Ja kun vauhti on hidastunut, on ollut aikaa pohtia syntyjä syviä - pysähtyminen silloin tällöin ei tee lainkaan huonoa. Se on vähän kuin järjestäisi vaatehuonetta - joutavat asiat kiertoon tai pois, merkitykselliset omalle paikalleen visusti ja sitten on ne, joille tulee tilaa, tulevaisuus - voi ihme ja kumma mitä sieltä onkaan tulossa. Ällistelen joskus, mistä toivo kumpuaa, vaikka sen luulisi tallautuneen olemattomiin.

    Tuli vähän vuodatusta, mutta sitä se liikkeen hidastuminen voi saada aikaan....=) Lempeää päivän jatkoa Birgitta.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hei ystäväiseni, kylläpä oli hyvä "vuodatus". Pysähtyminen ja hiljentyminen saa tosiaankin asioita järjestykseen, sekä sisällä itsessä että kotonakin ;-) Pidetään toivoa yllä ja katsotaan mikä kaikkea hyvää syntyykään.

      Ihanaa uutta viikkoa sinulle <3

      Poista