Tappajahyttyset ja muita horinoita

Taivas parkuu. Tuulilasin pyyhkijät ovat kuin sprinttikisoissa. Poroja ei enää näy, mutta matkalla Muonioon on muuta seurattavaa.

Muistin menomatkalla Kilpisjärvelle ihmetelleeni tienvarteen ilmestyneitä pieniä punaisia mainosplakaatteja. Nyt tihrustan ikkunan läpi mitä kylteissä markkinoidaan.

RAUTUAA JA LOHTA lukee ensimmäisessä kyltissä, ja sitten viidensadan metrin välein:
Muikut
Savulohta
Lohisoppaa, Salmon soup
Käristys
TakeaWay ateria
Lättykahvi
Jäätelöä

Olen varma, että menomatkalla oli lisäksi kyltit Hampurilainen ja Pizza ennen lättykahveja, mutta en nyt mene vannomaan. 

Siinäpä oli neljän kilometrin matkalla monta houkutusmainosta. Meihin ne eivät tehoa sillä aiomme pysähtyä Muonin Swiss Cafe Konditoriossa testaamaan sveitsiläistä kaakaota ja kahvia kermavaahdolla. Kondiittori tarjoaa leivonnaisia, mutta jätämme väliin. Luulen, että talvella tämä paikka on taivas lämpimien juomien ja herkkujen himoajille. 

Liikaa inisijöitä

Päätämme koukata myös Aavasaksalle, nimi on tuttu isoäitini kertomuksista. Luulin pienenä, että paikka on jossain ulkomailla, hehee, mutta nyt tiedän enemmän. Aavasaksalla on korkea vaara, josta on upeat näkymät. Se on Lapin vanhin matkailukohde ja eteläisin paikka, jossa juhannuksena aurinko ei laske lain. 

Ajamme ylös parkkipaikalle ja samantien hyttysparvi imeytyy auton tuulilasiin. Katson siippaan. Tästä ei ole ollut puhetta. Että suostuisin tällaiseen. 

Sisuunnun hetkeksi. Avaan oven. Kipitän portaat ylös huiskien inisijöitä iholtani. Onneksi kahvilaan ei ole pitkä matka. Hengitän syvään ja otan pientä välipalaa. Sitten mies kysyy, että mennäänkö näköalatornille? Että mennäänkö, siis minäkin? Täällä, missä ainoa turvallinen paikka on sisällä? Tiedän, että käyttäytyisin huonosti jos joutuisin neulainvaasion keskelle, joten sanon, että mene sinä, minä lähden autolle. Niinpä mies lähtee yksin näköalatorniin ja minä pikkuruisen metsän kautta autolle. Huidon kuin ne tuulilasinpyyhkijät alkumatkasta. Kun saavun autolle, ovessani on valehtelematta 50 hyttystä odottamassa uhria, eli minua. Päätän olla nopeampi kuin ne, mutta istuessani autossa paniikki iskee ja joudun tappamaan ainakin kymmenen verenimijää. 

Mies tulee ajan kanssa ja kehuu näköalatornin näkymiä ja Keisarin majaa. Minä kerron, että englantilainen kirjailija Ethel Brilliana Tweedie jo vuonna 1897 kertoi Suomen matkastaan: "Kun me kesäyönä käymme kauniisiin lehtoihin ja järvien rantaniityille, vihollinen on aina vieressämme, ja kun me soudamme tai purjehdimme järvillä suomalainen, paholainen on jo kimpussamme."  

Ja että italialainen Guiseppi Acerbi jo sata vuotta aiemmin oli varoittanut ulkomaisia kanssamatkailijoitaan sanoen: "Hyttysten perimmäinen tarkoitus on pitää ihmiset poissa pohjoisen luontoa pilaamasta". Lupaan samantien, etten enää koskaan tule pilaamaan Aavasaksan luontoa. Kiitos ja Anteeksi. 

Miestä naurattaa.

Lisää kivan nimisistä tyypeistä 
löytyy Lasaretin tarinasta. 

Sopivasti lasarettia

Seitsemän tunnin ajomatkan jälkeen (kääk) olemme Oulussa. Ihailin edelliskerralla Hupisaarten kyljessä olevaa lasaretin aluetta ja nyt aiomme yöpyä Nordic Art Hotel Lasaretissa. Taidehotelli on kivalla ja rauhallisella paikalla. Meillä huonenäkymä on puistoon, mutta jos tulisin uudestaan, niin pyytäisin huoneen joelle päin. Jälkeenpäin tajuan, että hotellissa olisi saanut ilman lisämaksua toivoa taiteilijahuoneenkin. Meidän huone on kuitenkin tosi kaunis itsessäänkin.

Hotellissa näen Naima Kurvisen kabinetin. Mietin mikähän nainen tämä Kurvinen oikein oli. Lisäksi ilmentyy Nukuttaja Näyhänkin nimi. 

Minulle selviää, että Kurvinen oli edistyksellinen neinen, joka edisti sairaanhoitajien asemaa ja palkkauksen tasa-arvoa. Hyvä Naima Kurvinen! Olit mukana sata vuotta sitten asiassa, josta vieläkin puhumme. Uups, vain sen vuoksi, että asiat ovat vieläkin kesken...

Nukuttaja Näyhä taas oli valpas ja seurallinen sairaalavahtimestari. Ylilääkäri äkkäsi herra Näyhän ja opetti tämän nukuttamaan leikkaukseen tulleet potilaat. Anestesia"lääkäriksi" oli ennen paljon lyhyempi koulutus kuin nykyään, sanoisin.

Jos joisin kaljaa 
joisinko Aina olutta

Vanha tuttavamme ravintola Toscana on tänään kiinni ja me päätämme jäädä hotellin ravintolaan illalliselle. 

Koska mieleni tekee poikkeuksellisesti erilaista juotavaa kysyn tarjoilijalta: 

- Olisiko teillä jotain alkoholitonta juomaa, esimerkiksi inkivääriolutta?
- Sitä ei ole, mutta meillä on alkoholittomia oluita?
- No en pidä tavallisen oluen mausta, enkä oikein siideristäkään, joten olisko teillä muuta vaihtoehtoa?
- Joo, on meillä alkoholitonta GingerAlea
- No minäpäs otan sitten sitä, vastaan, enkä voi olla hymyilemättä leveästi.

Tutkiskelen siipan juoman etikettiä, sillä nykyään en voi enää ohittaa fontteja, värejä, tai melkein mitään visuaalista. Mitä mieltä olet, eikö olekin kiva janojuomatuotteen nimi? Tälle tuotteelle olisi helppo keksiä vaikka minkälaisia sloganeita. 

Mukavasti ihmettelyä

Masu sopivasti täynnä maukasta ruokaa lähdemme iltakävelylle kaupunkiin. Ihailemme vanhaa keskustaa ja kiertelemme torialueella.

Lähellä Hupisaarta huomaan upean vanhan rakennuksen. Sen ylimmän kerroksen ikkunapuut nousevat kauniisti katonrajan ylle. Mietin, miksei enää rakenneta näin kauniita taloja. Luulen, että ostajaehdokkaat eivät vastustaisi koreaa ulkomuotoa. Ei varmasti ohikulkijatkaan. 

Rakennusta on aivan pakko mennä katsomaan lähempää, joten astelen sen eteen... ja yhtäkkiä näen kuinka tervapääsky lentää pienen pienestä rakosesta talon uumeniin. 

Tässä me kaksi seisotaan keskellä katua ja tuijotetaan taloa. Tuosta parvekkeen alapuolen oikeanpuoleisesta raosta tosiaan lentää ulos tervapääsky. Sisältä kuuluu poikasten ääntä. Muut linnut lentävät ympyrää taivaalla, ne huutavat kauniisti kriik kriik. Voi että miten minä rakastankaan noita lintuja.

Ihmeet eivät lopu tähän, sillä Hupisaarilla näen kaksi upeaa punalehtistä koivua. Aivan mahtavan näköisiä puita. Joku biologian opiskelija oli löytänyt Yli-Kiimingissä 1970-luvulla tällaisen mutatoituneen koivun ja nyt niitä voi ostaa omaan puutarhaansa. Näiden jännittävien luontokokemusten jälkeen olenkin valmis yöunille :)

Aamulla tuumimme, että ennen kuin matkaamme kotiin, pitää käydä vielä Oulun taidemuseossa. Näyttelyn aiheena on Kipu, mikä sopiikin mainiosti tilanteeseeni. (Saanan alastulon jälkeen olen keskustellut kroppani kanssa ja olemme mitäkuinkin sovussa.) Kirjoitan näyttelystä toivottavasti oma postauksen, sillä aihe on vähän, no tiedät kyllä, kipuileva. Jokatapauksessa suosittelen ehdottomasti käymään näyttelyssä jos olet tienoilla :)

Tarpeeksi kotimatkaa

Kotimatka kestää yli seitsemän tuntia. Sataa ehkä kovemmin kuin eilen, mutta mitä lähemmäksi tulemme Helsinkiä sitä enemmän pilvet kaikkoavat. 

Kotona olen aivan muhjuna, mutta kuitenkin onnellinen. Huomenna on uusi päivä. 
Kenties pyykkäyspäivä 
tai ehkä kuitenkin 

olen kuin ellun kana. 

Joskus päätösten tekeminen on vaikeaa.

Saa nähdä miten naisen käy :)

Yksi melkein sateeton päivä ja valloitan vihdoin Saanan

Mutkainen asfalttitie tuo meidät Kilpisjärven keskustaan (kai tätä voi keskustaksi sanoa). Tänään emme siis yövy Hetta-Pallas -reitillä teltassa vaan Santa's Hotel Rakkassa. Tunnustan heti, että hotellivaihtoehto on erinomainen. Huoneemme on rakennuksen toisessa kerroksessa, ja kun avaan huoneen oven, edessäni aukeaa koko seinän kokoinen lasi-ikkuna ja vihreä tunturimaisema.

Ensin huudahdan: Aah! Ymmärrän saman tien miksi jotkut rakentavat koteihinsa ikkunaseiniä. Sellaisen takaa kun katsoo ulos, on kuin olisi luonnon keskellä rauhoittumassa. Keitämme kahvit ja istahdamme ikkunan äärelle ihailemaan näkymää. 

Koska tänään sataa ja hermokipuni on tapissaan, päätämme retkeillä autolla Norjan puolelle. Ajotie vaihtuu tullin jälkeen mukavan mutkaiseksi. Tunturit muuttuvat terävämmiksi ja niiden huiput ovat paikoin lumessa. Käymme katselemassa Rovijoen putouksen kuohua. Sade yltyy mahdottomaksi ja olen hetkessä likomärkä. Illalla mies käy Tshahkaljärvellä, siellä mistä otetaan se klassinen "Puuvene järven rannalla ja Saana taustalla" -valokuva. Mies sanoo, ettei venettä ollut. Olen vähän järkyttynyt ;-)

Aamulla taivas on pilvetön. Vedän pimennysverhot niin kauaksi sivuun kuin ne vain saa. Käymme aamiaisella (joka ei vedä vertoja Lappland Hotellien aamiaiselle, mutta on siltikin erinomainen) ja lähdemme päiväretkelle. Auton jätämme Mallan luonnonpuiston parkkipaikalle ja kävelemme ajotien toiselle puolelle mistä lähtee mm. reitti Saanalle.

Takana kaukana näkyy kota

Ensin edessä on kippuraisia viisimetrisiä koivuja. Kroppani tuntee sympatiaa puihin, sillä niissä mikään kohta ei mene suoraan. Kaukana ovat ajatukset metsiemme suorista mäntyriveistä taikka Espanjan istutusmetsistä, joissa -katsoipa mistä suunnasta tahansa- näkee puut säntillisesti peräkkäin. Kippurassa ovat nämä suloisen lyhyet koivut, hiekkatie mutkittelee niiden lomassa ja välillä vesi solisee pikkuisessa purossa. Vesi on kirkasta ja pyöreät kivet loistavat pohjalla. 

Kun koivikko loppuu on edessä kota, jossa voi lämmitellä, olla hyttysiä paossa tai miltä nyt haluaakin olla suojassa. Kaksi poikaa kertoo vanhemmalle pariskunnalle, että ovat kiivenneet Saanalle aiemminkin ja matka kesti kaksi tuntia.

Me otamme sauvat esiin ja jatkamme matkaa ylöspäin rappusia ja hiekkatietä pitkin. Tasanteella huohottaessani pojat tulevat juoksujalkaa portaita ylös. He katsovat alaspäin kodalle ja huuhdahtavat: "Mummo pääsi perille!" Sitten he jatkavat matkaa reippaasti eteenpäin. Naureskelen itsekseni, että jos pojat valloittavat Saanan kahdessa tunnissa, niin miten minulle mahtaakaan käydä :D 

Tasanteen jälkeen tie katoaa eikä rappusia tarvitse nousta. Jos pikku koivikossa hyttyset vähän inisivät, niin nyt niistä ei ole kiusaa. 

Reitti on luonnollisempaa maastoa, kivikkoista ja mättäistä nousua. Sää on täydellinen. Tuuli puhaltaa mukavasti, aurinko paistaa ja ympäröivä maisema on hieno. Takana näkyy Suomen ja Norjan tulli, sen takana Norjan kaunis vuoristomaisema, oikealla on Ruotsin matalampaa tunturia ja edessä ... vain nousua ylöspäin. 

Askel kivelle, toinen seuraavalle, tukea välillä sauvasta, pienten vaaleanpunaisten tunturikohokkien ihailua, satunnaisia pysähtymisiä ja taaksepäin maiseman katselua. Kun näen maston ja sen alla olevan rakennuksen näen myös pojat, jotka jo laskeutuvat alaspäin. 

Minulla ei ole hajuakaan miten pitkä matka laelle on, mutta olen varma etten näe sitä vielä. 

Jossain vaiheessa lakipiste kuitenkin tulee eteen. Perillä on postilaatikko, jonka kannen avaan. Kaivan sisältä vihon ja kynän ja kirjoitan terveiseni vihkoon. Täällä sitä nyt ollaan, huipulla! Tänne noin 80 vuotta sitten isoäitini ja isoisäni kiipesivät. Hei vaan sinne jonnekin, terveisiä Saanalta ♥

En ole koskaan Suomessa nähnyt näin mahtavia maisemia. Tai jos olenkin hämmentynyt yhtä lailla, niin juuri nyt olen kauneimmassa paikassa juuri tällä hetkellä. 

Istahdamme tuulensuojaiseen paikkaan. Olemme vain. Kaivamme retkieväät esiin ja kuuntelemme, kuinka sade ripsuu huppuun. 

tunturikohokki

Ja kuten aina, kun ensin kiipeää ylös, niin seuraavaksi laskeudutaan alas. Vaikka satelee hiljalleen ja maa on märkä, alastulo on jotenkin rentoa ja letkeää. On yllättävän kivaa etsiä jaloilleen seuraavaa askelluspaikkaa, ottaa vähän loikkaa tai edes ajatusta siitä ;-) Vaikka ylös tullessa katselinkin tasaisesti taaksepäin, niin kyllä paluumatkalla on aina vähän erinäköistä. Jossain vaiheessa näkyy taas tie Norjaan, sitten tulli ja kohta kota. 

Hermotus jalassa tai selässä jää pinteeseen, se laittaa minut miettimään miten hitossa pääsen rappuset alas. Normaalisti huolestuisin valtavasti. Nyt huomaan ajattelevani, että olipa onni, että kroppa jaksoi tähän asti. Olen siis ollut tarpeeksi paljon lomalla, kun pää kestää tilanteen. No eihän minulla ole muuta mahdollisuuttakaan kuin askeltaa eteenpäin. Lopulta pääsen tasaisen hitaalla ja keventävällä kävelyllä perille autolle. Samalla sade yltyy.

On ihanaa tulla hotelliin ja nauttia liikunnan tuomasta raukeasta olosta. 

Palaan usein lattialle ikkunan äärelle tai seison sen edessä. En tiedä miksi ihminen katsoisi kännykkäänsä tai televisiota, kun on mahdollisuus nähdä jotain näin kaunista. Kiemurtelevia koivunrunkoja, sinistä taivasta tai sateen ropinaa. Näkymä rauhoittaa hetkessä mieleni ja kehoni.

Sataa taas hitonmoisesti. Huomennakin sataa koko päivän.

Joten edessä on jotain aivan muuta...

* * *

(Ajatuksia näin jälkikäteen: Kilpisjärjellä on erinomaiset retkeilymahdollisuudet. Mitä nyt vähän selvittelin, niin päiväretkiä voisi tehdä enemmän kuin Pallastunturilla. Täältä voisi vaeltaa Haltille. Hmmm, aika mahtava juttu. 

Tulevaisuudessa matkaisin yöjunalla Kolariin ja sieltä bussilla Kilpisjärvelle, kenties suoraan matkailukeskukseen, jossa yöpyy lähempänä Saanaa. 

Jos haluaisin käydä Norjassa, niin miettisin auton vuokraamista paikanpäältä. Tai jos olisi pakko ottaa oma auto mukaan, niin ehdottomasti ottaisin menopaluun autojunaan ja säästelisin istumalihaksiani). 

Vahva suositus kaikille matkaa kestäville maisemaihailijoille :D

Joustaa vähän joka suuntaan

Herään aamulla junassa. Olen siis nukahtanut, vaikka yön pyörin vasemmalta kyljeltä oikealle vain palatakseni kohta takaisin. Nousen ylös ja katselen ikkunasta vihreänä vilahtelevia maisemia. Kyllä on kaunista. En oikein tajua, kuinka näin nopeasti voi siirtyä paikasta toiseen. Illalla sitä on Helsingissä ja aamulla Kolarissa. Itsensä voi teleportata tuhannen kilometrin päähän pelkästään nukkumalla :)

Ajatusten venyttelyä

Pallastunturin hotelliin tullessani näen ensimmäiseksi tutun valokuvan vanhasta hotellirakennuksesta. Murhe pyörähtää sisälläni. Miten noin kaunis rakennus on voitu tuhota. Olisin mielelläni astunut tämän (kylläkin mukavan) hirsirakennuksen sijasta funkkisrakennukseen, menneen ajan maailmaan. Mutta eihän se mene niin. En voi tuoda mennyttä tähän päivään. Parempi nauttia siitä mitä nyt on tarjolla. 

Niinpä viemme kamat huoneeseen ja lähdemme ulos. Hotellin vierestä lähtee nimittäin reitti Palkaskerolle. 

Joustaako keho

Tunnustan jo puolen kilometrin jälkeen, että alkuvuoden tietokoneen ääressä istuminen on ollut p**seestä. Istuminen ei ole vahvistanut kehoani, eikä tietokoneilu tehnyt minusta parempaa ihmistä.

Hengitän tiheästi. Nostan jalkaa toisen eteen, sitkeästi. Välillä heilautan kättä, jos hyttynen vaikka katoaisin taikamaisesta huitaisustani. Taika on kuitenkin vain tuulessa, joka löytyy korkeammalla tunturissa. 

Kotona kävellessä ei tule pidettyä taukoja, mutta täällä on mukavaa välillä kiivetä kiven päälle ja istahtaa siihen. Katson järvelle ja kauas äärettömiin. Näkymät ja uskomattoman rauhallinen tunnelma palauttavat nousussa menetetyt mehut. 

Ja vaikka matkaa ja nousua huipulle vielä riittää vielä, sen jälkeen reitti kiertääkin alaspäin tunturin takapuolta päättyen suloiselle Orava Avenuelle :)

Palkaskeron reitti ei ole kuin seitsemän kilometriä, mutta illalla jalkani ovat järkyttyneen oloiset.

Toimiiko toisto

Seuraavana aamuna muistan miten mahtavia ovatkaan Lappland hotellien aamiaiset. On kuusenkerkkäjuomaa, mustaherukkamoussea, hunajakenno täynnä elämän eliksiiriä ja hurmospuuroa. 

Herkuttelun tukemana lähdemme päivän reitille, Taivaskerolle. Ensin ohitamme pienen koululaisryhmän, seuraavaksi vanhan hotellin rauniot. Tie tekee pieniä mutkia, kohisevan veden äänet kuuluvat vasemmalta, jossain edessä näkyy muutama kävelijä. Aurinko pilkahtelee. Alkaa olla lämmintä.

Ehkä olen nykyään hitaasti syttyvä. Reitti alkaa tuntua helpommalta kuin kolme vuotta sitten. Sauva kolmantena jalkana kävelen viimeisiä nousuja tunturin laelle kiveltä toiselle jo kohtuullisen taitavasti. Maisemat ovat uskomattoman hienot, kumpuavaa tunturia joka puolella. 

Olemme olleet jo jonkin aikaa paluumatkalla, kun huomaamme koululaisryhmän lähteneen väärälle paluureitille. Kuulen heikosti opettajan huudahduksen hairahduksesta. Seuraamme hetken palaavatko he oikealle reitille. Eivät palaa. 

Tauko on kuin jousi - asiat kevenevät

Koska meillä ei ole kiire minnekään, istahdamme kivelle, otamme termarin ja retkiruoka-annospussin esiin. Kehuin aikoinaan Summitin retkimuonia ja suosittelen niitä edelleen (poislukien Lohi-Parsakaali-Pasta ateria, josta saattaa jäädä paha mieli jollekin muullekin kuin minulle). 

Pienen ruokatauon jälkeen loppumatka sujuu kuin tanssi - no pientä rajaa sentään ;-) siis mukavasti kuitenkin.

Taivaskeron reitti on noin 8 kilometriä ja illalla olo on henkisesti mahtava. Jotta totuus ei unohtuisi, niin jalkahermoni ei olekaan samaa mieltä kanssani.

Eipäs nuolaista ennen kuin tipahtaa

No niin. Tässä vaiheessa retkeilyintoamme suunnitelmat muuttuvat. Tarkoituksenamme on ollut lähteä telttailemaan Hetta-Pallas reitille, mutta sääennuste on surkea. Luvassa on sadetta ja viimaa. 

Toteamme, että on parempi tehdä jotain muuta kuin lähteä parin päivän kävele-rinkka-selässä-jatkuvassa-sateessa-ja/tai-vietä-aikaasi-teltan-sisässä -retkelle. 

Ei. Nyt me lähdemme pohjoiseen, käsivarteen. 

Joustaa, joustaa - vaikka pakolla

Aamulla autossa tunnen puristuvani tylsyyteen, kun matkaa perille on vielä 190 kilometriä. Parin päivän kävely on saanut autossa istumisen tuntumaan suorastaan ankealta. Ainoa piristys on PysyHengissä -peli. Huudahtelemme vuorotellen "PORO", kun sellainen on näkyvissä. Ne koikkelehtivat tiellä, eivät tiedä minne ovat menossa, eivät ehkä mistä ovat tulossakaan. Autot eivät pelota niitä lainkaan, ehkä vähän siirtävät peräänsä, jos töötillä yrittää komentaa. 

Mutta lopulta kolme tuntia vierähtää ja määränpää näkyy tien mutkitellessa Kilpisjärvelle. Ruotsin tunturit ovat tuossa vasemmalla ja Saana edessä päin :)

Aamut ovat parhaita

En ole aikoihin nukkunut näin pitkään. Saatan havahtua kahdeksalta miehen herätykseen. Se on puolitoista tuntia myöhemmin kuin yleensä. Ehkä palaudun kevään opiskeluista tai kenties kehoni vain tietää, että kun ollaan vieraassa paikassa, niin ei ole syytä hötkyillä mihinkään. Vieras paikkamme on vuokramökki, yksi parhaimmista vuokraamistamme. Aavistelen, että syynä on omistajien oma vakituinen käyttö. Eikös parhaat paikat ole aina omassa käytössä :)

Hitaat aamut alkavat siis itsestään verkkaisesti. Teemme yhdessä ja yllättävän sulavasti aamiaisen, kannamme tarjottimen ulos pöydälle ja istumme ihmettelemään kesän kauneutta. Muutamat männyt ja koivut varjostavat mukavasti aamuauringon paistetta. Kahvi tuoksuu herkulliselta, ja kuten ulkona yleensä, kaikki muukin maistuu hyvältä.

Kun olen istuskellut tarpeeksi, otan filtin ja levitän sen isolle terassille. Teen siinä ensin aamujoogan, sitten pyörittelen kaikki niveleni itsensä ympäri monta kertaa sekä testailen tasapainoani seisoen yhdellä jalalla ja heilutellen kaikkia muita raajojani vähän sinne sun tänne. 

En ole tullut yhtään paremmaksi näiden muutamien päivien aikana. Tasapainoni on suorastaan surkea ;-) Mutta mitäs siitä, lopuksi voin palata makoilemaan filtille, katsella taivasta ja mäntyjen latvoja. Linnut laulavat, ehkä vieno tuulen henkäys käy, mutta muita ääniä ei kuulu. Ihmeellistä.

Reilusti ennen puolta päivää alkaa olla lämmin ja astelen miehen perässä rannalle. Kiristän juoksuvyön ja menen 24 asteiseen järveen. Ja vaikka kuka sanoisi mitä, niin minusta se tuntuu aluksi aivan hitonmoisen kylmältä. 

Kun lopulta pääsen vauhtiin, minä hipsuttelen vedessä ensin pitkälle tuohon suuntaan, lumpeen luokse. Sen päällä seisoo paikallaan upea sininen sudenkorento. Ihailen sitä hiljaa. Kierrän lehden ja jatkan matkaani toisaalle, niin pitkälle, että löydän uusia lumpeita ja niiden päällä istustelevia korentoja. 

Kuten eilen, niin tänäänkin kuikkapari tulee tutkimaan vedessä hiljaa eteneviä kahta otusta. Ne sukeltavat yllättävän lähelle, katsovat meitä aikansa ja sitten taas sukeltavat muualle. Joka päivä kuikat ovat tulleet lähemmäksi, tänään muutaman metrin päähän. Upeita olentoja.

Näiden ihanien aamujen jälkeen päivä lähtee käyntiin. Välillä ollaan paikallaan ja toisinaan lähdetään vain tullaksemme takaisin. Ymmärrän suomalaisten himon mökkeilyyn, vaikken koskaan sellaista omaa haluakaan. 

Minä jatkan nyt iltapäiväkirjan lukuhetkeen ja toivon, että sinun päivästäsi tulee yhtä kaunis kuin tämä kesäinen järvimaisema ♥

Kesän herkut on nyt käsillä

Kolme näyttöä kahden päivän aikana. Kiljahdan mielessäni Jees! kun viikko sitten tiistaina astun ulos isosta keltaisesta talosta. Olen juuri pari tuntia istunut ja selvitellyt mitä, miksi, kenelle ja miten olen aivoitellut markkinointikampanjani hyvinvointijuomalleni nimeltä Soul taikka miksi minun kirjani ja kirjankanteni ja muut julkaisutoiminnan some-elämykseni ansaitsisivat kurssin läpipääsyn.

Ulkona huokaisen syvään, astun autoon ja huristelen treffeille. Olemme tavanneet työkaverin kanssa nykyisin työpaikan sijaan Lottamuseolla. Ei me koskaan ehditä museota kiertää, sillä kahvion leipomukset  on herkullisia ja niitä syödään aina siihen asti, että paikka sulkee ovensa.  

Tänään testaamme ensin kuumaa ulkoterassia. Siinä kahvi ei jäähdy ollenkaan, muttei onneksi pullakaan kypsene korpuksi ;-) Santsikupin menemme juomaan puiden varjoon, siinä onkin ihanaa olla ja nauttia syreenin tuoksusta. 

Ja kuten tavallista, lopulta henkilökunta tulee hakemaan meidän kupit ja lautaset pois ja toteaa, että olemme sulkeneet hetki sitten :)

Seuraavana päivänä lähden Helsinkiin. Olemme tämän työkaverin kanssa tehneet taidenäyttelytreffejä Ateneumiin ja niin nytkin ensin kierrämme Eero Järnefeltin näyttelyn ja sen jälkeen istahdamme upeaan Cafe Höijeriin. Herkut ovat yhtä ihanan makuisia kuin mitä ovat näköisiä. Puheessa ei tule paljoakaan taukoa. Juttelemme nuorison häistä ja työpaikan kuvioista. Että tulenhan takaisin töihin ja miten nopeasti aika kuluukaan. 

Yön yli nukuttuani tiedän, että minun pitäisi tehdä vielä yksi muutos postikorttiprojektiini. Hoidan sen kuntoon ja laitan tietokoneen kiinni. 

Ja tähän päivään asti läppäri onkin ollut kiinni. 

Luulisi, että sitä saa kamalat vieroitusoireet tuollaisen tiukan kevätrutistuksen jälkeen. Mutta kaikkea muuta. Sen sijaan, että olisin säpsähdellyt ajatuksissani ja viritellyt mielessäni värejä, typografiaa, kuvankäsittelyä, mainoskuvioita, julisteita, videokäsikirjoituksia ja sen sellaista, minä olen 

• maannut sohvalla ja katsellut kuinka ilta-aurinko värittää isojen koivujen lehtiä syvän vihreästä vaalean kirkkaisiin sävyihin
• kuunnellut kuinka tuuli soi puissa ja miettinyt miten kauniilta se kuulostaakaan
• haistellut kieloja metsässä, kerännyt niitä pienen kimpun ja tuonut keittiön pöydälleni
• seurannut kuinka kanadanhanhinaaras istuu pesässä tiiviisti sillä aikaa kun uros lekottelee vapaudessa, nyt ne ovat kolmen pikku karvapallon ansioituneita vanhempia
• antanut kasveille multaa ja vettä ja rakkauttakin
• iloinnut jokaisesta tervapääskyn huudosta
• lukenut kirjaa (ilman, että nukahdan kahden sivun jälkeen, muistamatta viimeisistä kappaleista mitään)
• sukeltanut omenapuutarhaan ihailemaan kymmeniä ja kymmeniä omenapuita ja niiden upeaa kukintaa
• yrittänyt tanssia sateessa, vaikkei sadetta oikein tullutkaan
• ja vaikka mitä muuta

Tuntuu, että vajaan viikon mittainen eloni on kestänyt vähintään kolme viikkoa. 

Se on kesä ja ansaittu kesäloma nyt :D

Kevään paras viikko

Kyllä en olisi uskonut, miten yksi viikko pelastaa koko kevään. Mutta näin on käynyt.

Ensin "vähän" kyynelehditään

Mies lähtee neljäksi päiväksi kirjoitusreissulle Örön saarelle. Olen iloinen hänen puolestaan ja opiskelen kaksi ensimmäistä päivää tiiviisti kotona. Perjantaina menen illalla petiin, otan kirjan käteeni ja alan houkutella unta. Richard Osmanin Viimeinen peto kuitenkin vie mennessään ja myöhemmin, kun tarinaan tulee surullinen kohtaus, minun näkökenttäni menee aivan sumeaksi ja lopulta vollottaen luen monta sivua. Mietin, ettei tällaista ole koskaan tapahtunut. Aamulla totean itselleni, että tietokone saa pysyä kiinni. Koko viikonlopun kävelen ulkona, kuuntelen hyväntuulisia podcasteja ja katselen elokuvia. Tajuan että tässä oli pari todella antoisaa päivää takana. Pitäisikö ottaa opiksi? 

Sitten istutaan puistonpenkillä

Maantaina käyn palauttamassa kameralainaamoon Gimbalin, jota minulla oli tarkoitus testata kahden viikon aikana. Testiä en koskaan ehtinyt tehdä, mutta lupaan itselleni, että tuollainen kannattaa hankkia omaksi, koska sillä tekisin parempia videoita. Jatkamme miehen kanssa matkaa Tuusulanjärven rannalle, kävelemme hiukan ja istahdamme katselemaan aaltojen liplatusta. Tunnen kuinka sisimmässäni jäätikkö sulaa.

Etäilyn satoa aattona

Ahkeran aattoaamun opiskelun jälkeen mies toteaa, että kohta pitää lähteä. Havahdun todellisuuteen. En tiedä miten tänä vuonna vappu tuleekin minulle isompana yllätyksenä kuin ensilumi autoilijoille. Laitan siis mekon päälle ja tennarit jalkaan. Lähdemme vapputansseihin ystävien kanssa ja se on tämän kevään parasta lääkettä. Vähän foxtrottia ja tangoa, iskelmähytkyntää, discoa, jiveä omalla tyylillä ja yhteiskaraokelaulantaa niin kovalla volyymilla, että uskon huomenna olevani äänetön. Olen iloinen, että tilasin liput ajoissa ja olen täällä sosiaalistumassa.

Lämpimin vappupäivä ikinä?

Mahtavaa herätä vappupäivään, vaikka eilis illan tanssiminen ja monen tunnin seisominen kiskoo hermoja jalkapohjissani. Istun lattialla yrittäen avata jumejani ja ulisen suden lailla, kun mies puupulikalla yrittää hieroa sieltä mistä pyydän. Lopulta kuitenkin nousen ylös, laitan sinisen peruukin päähän, serpentiinit kaulaan ja lähdemme kaupungille kävelemään kohti Kaivopuistoa. Auringon paahteessa meihin iskee jäätelön himo ja suuntaamme lähimpään kioskiin. Jono on uskomattoman pitkä, joten kävelemme seuraavalle kioskille, sieltä seuraavalle jonka jälkeisen kioskin edessä seisoo enää vain seitsemän tötterönhimoajaa ennen meitä. Kyllä on hyvää tämä kesän ensimmäinen jäätelö!

Näyttöpäivä

Torstaina lähden Kaapelitehtaan Valssaamoon näyttötilaisuuteen. Aurinko paistaa täydeltä terältä, on ihana sää. Alkukankeuden jälkeen rentoudun pulisemaan teosten vaiheista ja lopulta saan kehuja töistäni ja yleisesti taitotasostani. Olen kuulema kaikessa hyvä, ei notkahduksia millään osa-alueella. Huomaan näitä kuunnellessani, etten osaa ottaa kehuja vastaan. Pitänee opetella nostamaan oma tunnetila satasella ylös, kun joku kehuu, eikä olla rauhallinen viilipytty, joka ei tunne mitään. Mitä iloa muuten kehumisista on, minä itseltäni kysyn...

Punainen nenä päähän

Perjantain tiukan opiskeluaamupäivän jälkeen menen hierojalle. Käsittely tekee tosi kipeää, mutta toivon nyt kävelyn onnistuvan ilman hermokipua. Varmaan tuon hieronnan vuoksi unohdan, että illalla on RedNose Companyn Juoksuhaudantie-näytös. En jaksaisi millään lähteä, mutta vedän kuteet niskaan ja etsiydyn oikeaan osoitteeseen ja oikeaan istumapaikkaan.  Olen niitä harvoja kirjojen lukijoita, joka ei ole hotakaistaan lukenut. Esitys oli kuitenkin täydellinen. Minua hymyilyttää läpi esityksen. Suosittelen :)

Sunnuntai-aamuna annan vettä valkovuokoille. Keräsin ne vappupäivän iltana vaasiin ja ihailen niitä aina nähdessäni. Pihamaalla on vielä pikkuinen läntti lunta, tiedän että se sulaa pian. Niinhän minäkin sulin yhdessä viikossa :D Eikä se oikeasti vaatinut paljoa. Hiukan parempaa otetta tietokoneen kiinni laittamiseen, ystävien näkemistä, tanssia sekä hauskoja juttuja, jotka naurattavat.

Tästä on selvästikin suunta vain ylöspäin. Kohta alkaa kesälomakin :D

Mä en ole mikään kone

Haluaisin laittaa kultaiset kiiltävät housut jalkaan
nakata hartiat irtonaiseksi

tanssia itseni sekaisin
päästää kaikki ajatukset irti
ja vaan olla

kuukausi takana on ollut hurja
en tiedä haluanko ajatella sitä
suljen jo silmäni tietyiltä henkilöiltä
joita vielä nähtävä on
enkä jaksaisi tehdä asioita
joita pitäisi kuitenkin

päätän: viisveisaan niistä
siis vahvasti ehkä
ehkä tunnollisena en kuitenkaan
olen sisuuntunut, mutta siis sisuton sittenkin

aamulla mies tulee unisena keittiöön
nousen tuolilta
menen nenä kiinni siihen
laitan kädet kämmeniä vasten
nostan niitä ylös vähän sinne ja tänne
ja hyristelen ensin hiljaa ja kohta
vähän kovempaakin

se miettii kuumeisesti mikä kappale on menossa
ja löytää kuin löytääkin letkeän hauen

nousen paremmalle tasolle

löydän entisen itseni

hitot, että haluaisin vain hetkutella elämääni näin

unohtaa kaiken ahkeran ahertamisen

haluan löytää kirjoittamisen äänen

rennon naisen
ilon ja kesän

päätän heilua vielä vähän lisää
saatana sentään mikä kuukausi.