keskiviikko 15. syyskuuta 2010

Silitän pelkoni peltiä ja odotan itsenikin joskus kehräävän

Päivällä tiesin mitä illaksi aijoin pääni menoksi.
Onneksi oli hyvä työpäivä ja fiilikset hyvät.
Kotona iski väsymys ja villi lauma perhosia ihan täpötäyteen mahaan.
Ja sitten kuitenkin huomasin sanovani, että eiköhän lähdetä ajamaan sillä uudella kaaralla.
Pää ulos kämpästä ja samantien takas kotiin.
Siellähän sataa ja kaatamalla!

No, menin hakemaan sateenvarjon -olen tehty sokerista ja sulan sateessa ;-)
Sitten pienen mutkan kautta istahdin sinne ratin taakse.
Sataa, sataa edelleen ja kovaa.

Ja minä tein pientä lenkkiäni. Välillä tuntui, että sulkien viuhtominen kohotti omaa sykettä, mutta ehkä se oli vain omaa luulotautiani.

Siellä mä menin, puikkelehdin ja lopulta parkkeerasin kaupan parkkihalliin.

***
Se on ihana auto. Se melkein kuin kehrää.

Aika virn-olo ;-)

Sen kunniaksi soitan itselleni ja teille tämän kauniimpaakin kauniimman Lennonin biisin.

Hetki kerrallaan.
Askel kerrallaan.
Hiljaa hyvä tulee.

Mä nauran tälle vielä leveämmin vuoden kuluttua =)




5 kommenttia:

  1. No niin siitä se lähtee,ens kesänä voitte lähteä automatkalle eurooppaan ja sinä olet ratissa Saksan autobahnoilla:)
    Paras neuvo on luota itseesi mutta ÄLÄ toisiin kuskeihin.

    VastaaPoista
  2. Hieno homma, onneksi olkoon! Saitkin tuohon jo hyvän neuvon: luota itseesi ;)

    VastaaPoista
  3. Sylvi; kiitos =)

    Jukka; jep, nauru on parasta jännityslääkettä.

    Henrietta; vai vielä autobahnalle ;-) Johanna jo aiemmin kannusti sanoilla "hanaa beibi", ja nyt vielä sitten ehdotellaan ulkomaiseen kaistamaailmaan.

    Elisa; kiitos =)

    Kiitosllisuudenpäiväkirjaan tulee rennompia rivejä tästäkin asiasta.

    Kiitos kannustuksesta, se vahvistaa toiveeni toteutumista =)

    VastaaPoista