sunnuntai 8. syyskuuta 2013

Hitaita päiviä

Olen istunut loputtoman kauan paikallani, varjossa auringon alla. 

Rouva O on suunnannut lauttansa taas mereen. Minä mieluummin käyn kerran hitaasti uimassa ja palaan takaisin omaan maailmaani.

Täällä minä istun, joka ainoa päivä. Joskus kolme tuntia, toisinaan kaksi taikka neljä. Minulle ajalla ei ole nyt väliä, sillä maisema on henkeäsalpaava ja käsittämättömän rauhoittava. Minä ainoastaan olen, katselen merta, seuraan O:ta lautallaan, luen hymyillen ja itkien kirjaa: "Kirjallinen piiri perunankuoripaistoksen ystäville" tai kirjoitan mielessäni sinulle.

Huomaan usein hetkien säkenöivän kauneuden. Laajenen välillä rajattomaksi, kun katson taivaalla lipuvia pilviä. Valkoisia pehmeitä muotoja, pumpuleita, jotka irtoilevat toisistaan sulaen pikkuhiljaa siniseen. Sama sini vastaa pisaroina meressä. Meren laineilla ui yhtenä suurena perheenä lokkeja (ne laulavat toisin kuin siellä kotona). Linnut nousevat ilmaan kiertämään suurta ympyrää aina kun vene irtoaa rannasta, mutta palaavat hetken kuluttua takaisin keinumaan aalloille. 

Kun ystäväni lautta palaa rantaan ja hetki tuntuu oikealta me nousemme rinnettä ylös isolle talolle. Lopulta istahdamme terassin valkoisille tuolille, rouva O aurinkoon ja minä varjoon. Joskus edessämme on kuuma kahvi, mutta useimmiten kylmä valkoviinilasi. Meri häikäisee kauneudellaan täälläkin, samoin tuo kaunis lahdenpoukaman vastaranta. Siellä talot häviävät vehreisiin puihin, rinne kumpuilee ylös, alas ja kirkko loistaa kirkkaan valkoisena pikku saarellaan. 

Päivittäin minä seuraan pientä seuruetta, en mitenkään julkeasti vaan ennemminkin lempeällä rakkaudella. Tämä seurue koostuu miehestä ja kolmesta naisesta. He siirtyvät joka päivä lounaan jälkeen tälle samalle terassille. En tiedä ovatko he sisaruksia vaiko vanhemmat ja tyttäret, mutta vanhoja he ovat, pieniä, lyhyitä ja suloisen vanhoja. Yksi naisista on varsamaisen laiha lyhyissä shortseissaan, luulin häntä ensikerran takaapäin katsoessani nuoreksi tytöksi. Ohitse kävellessäni huomasin paksun mustan tukan peitossa olevat suloiset syvän ryppyiset kasvot. Toinen nainen pitää päällään aina tyttömäistä hametta, hän on isosilmäinen, jollain tavalla hauras, kuin valkoista harsoa. Miehellä on suloiset höröttävät korvat ja vanhimmalla naisella kaunis isokiharainen kampaus. Jos englannin nummilla olisi pieni talo, näkisin heidät siellä istumassa ja syömässä samalla hitaalla hartaudella aterioitaan. Nyt nämä neljä kaunista ja vanhaa istuvat Korfun saarella, valkoisilla tuoleilla, jutellen hiljaa päät yhdessä toisiaan kohti sekä kulkevat pareittain, joku aina tyttömäistä naista hellästi tukien. 

Tällä valkoisella terassilla, rinteellä kauniin meren äärellä tunnen siirtyneeni kuin Hercule Poirotin maailmaan, jonnekkin vanhaan ja hohdokkaaseen. Minä tunnen olevani pieni kupla meressä, ja samalla olen syvä juonne silmäkulmassa. Olen huomaamaton ja kuitenkin huomaan. Olen osa jotain isompaa, jotain sellaista, jota ei kuvaa nämä kirjoitetut rivit tai hetkien kuvaukset.

Oikeasti me olemme yhtä suurta energiaa, loistavaa sädettä, jonka loimussa on vain hyvä olla.

Kiitos rouva O, joka toit minut tähän hetkeen ja näihin vapauttaviin ilmanaloihin. 


14 kommenttia:

  1. Mahtavaa!!! Sait lukijan taas tuntemaan, että on mukana -vähintäänkin tunnelmissa. Olen käynyt Korfulla joskus kauan, kauan sitten. Nyt haluan sinne takaisin. Kiitos sinun!!! Eli, eikun unelmoimaan... :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos M, tämä reissu oli erilainen kuin mikään aikaisempi. Saari oli vihrein niistä Kreikan saarista joissa olen käynyt ja varsinkin Korfun vanha kaupunki sai haukkomaan henkeä, niin kaunis ja koskettava se oli. Unelmat kukkimaan nyt =)

      Poista
  2. Olipa ihanaa luettavaa! Voi kun pääsisikin lämpimään..

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitokset =) Lämmintä oli sekä vesi että ilma, ja olin kyllä todella iloinen kun tänne palatessa sää oli aurinkoinen ja sopivan kesäinen. Meillä on pikkuruinen syksy ja kenties vähemmän pikkuruinen talvi tässä välissä, mutta kyllä se kesä vielä taas tulee tänne ihan tosissaan =)

      Poista
  3. Tosiaankin, tähän tekstiin oli helppo eläytyä. Suloista noiden vanhojen touhujen seuraaminen <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos kun tulit mukaan matkalle =). Nuo ihmiset olivat kuin kauniita helmiä nauhassasi, herkkiä ja upeita ilmestyksiä.

      Poista
  4. Voi pirskatti sentään, tässä taas notkun kirjoittelemassa mammuttikommenttia melkein viiden kuukauden ajalta. Muistaakseni jossain vaiheessa kevättä olin samassa tilanteessa ja silloinkin pyyhin nöyränä tyttönä lattioita repaleisilla pitseilläni ja pyytelin kovasti anteeksi. Saman alkulorun voisin varmasti kirjoittaa uusiksi, mutta ei kun asiaan. Tiedät, että olen pahoillani...

    "Hitaita päiviä". Miten kaunis tarina pienistä, lyhyistä ja suloisen vanhoista ihmisistä. Kirjoituksesi henkimä ajaton rauha, huomaamaton läsnäolo ja huomioiden tekeminen sai ajatuksissani siirtymän jonnekin kaukaisuuteen.

    "Hämärän rajamailla". Miten nautinkaan näistä sinun kirjoittamistasi morfooseista, sinän purukumina venymistä. Tämä on vallattoman harvinaista herkkua, lukea miten joku voi noin muuttua ja sitten tarinoida elämästä vanumisten ohella.

    "Iholla" Uskomattoman kaunista sanoilla ilottelua, alitajunnan symboliikkaa, repaleisiin pitseihin kietoutunutta lukijaa lumoavaa.

    "Jos tulisin hakemaan". Puhdasveristä, hellää viettelyä, ihmettelyä. Unenkaltainen mykän ajan filmi, joka voisi olla totta. Sanojesi myötä leijuin toisiin todellisuuksiin.

    "Kun iso mies vapisee". Pakkohan noita rullia oli ostaa, niissä oli muutama todella upea sanailu. Kieltämättä käyttäminen vaati luonnetta ja joka kerta oli itseään karaistava. En sitten enää ostanut toista pakkausta, ei minun tunteilullani, ei kertakaikkiaan. Koko kirjoitus oli oivaltavaa kautta linjan. Ei se koko vaan ne ihmiset ja tunnelma, tunteet...

    Jess, "Älä koskaan, älä ainakaan julkisesti", siinä on asennetta kerrakseen. Tehoaa paremmin kuin barrikadeilta paiskitut tiiliskivet. Nam, että nautin.

    Aivan mieletön mielentila "Jotain vailla"-kirjoituksessa. "Istahdan lattialle, sohvan eteen ja ihmettelen itseäni tilassa, jossa varjot leikkivät valon kanssa." Voiko tuon tunnetilan enää kauniimmin ilmaista. Ja miten surrealistinen lopetus, oivaltava pakon ohittaminen. Eihän noista sanoista voi mennä kuin sekaisin.

    Toukokuun kirjoituksissa vilahti seesteinen rauha, sinut olo itsensä kanssa, kevään havaitseminen luonnossa ja valo sisällä, itsessä.

    Kuten huomasit en kommentoinut, onneksi, kaikkia kirjoituksiasi, siihen ei olisi riittänyt mikään kommenttiloora. Ja tietysti, lupaan taas parantaa tapani...:)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ihanainen Pitsit Sekaisin, kyllä olen sinua ikävöinyt. Kiitos kovasti näistä sanoista, ne lämmittävät mieltä ja saavat höyheneni leijailemaan korkealle ilmaan. Tulen hetimmiten katsomaan oletko jo päässyt kirjoittamisen makuun. Toivottavasti olet <3

      Poista
  5. Taisit olla siellä reisussa nyt ainakin teksti vei minutkin ihanan lämpöisen meren ääreen, jossa ei ole muita ajatuksia kuin ajan hiljainen kulku ja kauneus. Birgitta teit taas täydellisen kaunista tekstiä, kiitos.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tänä aamuna juuri mietin miten pitkältä tuntuu aika, jolloin istuin tuolla Korfun rannalla. Ja oikeasti siitä on vain viikko aikaa. Samantien tajusin miten nopeasti pääsin samaan paikkaan ja melkein tunsin meren suolan ja pehmeän tuulen ihollani. Jos minulla olisi oma kasvihuone, niin kasvattaisin sellaisia isoja epämuodostuneita tomaatteja, jotka purskahtaisivat mehukkaina puraistessa. Ah miten ihanaa ruokaa matkalla olikaan ja miten kaunista luonto ympärillä oli. Ah, voisin lähteä uudestaan =)

      Poista
  6. Päästit lukijan matkalle, ulkoiseen maisemaan ja sisäiseen kauneuteesi ja sinne missä ne ovat yhtä. Kaunis kiitos!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos Ari, joskus ulkoinen ja sisäinen elävät niin yhdessä, että olo on kuin pumpulissa kelluisi.

      Poista