Nainen, joka ei nouse koskaan paikaltaan

Ajamme ystävän kodin eteen ja otamme hänet mukaan reissuun. Kaveri heittää takakonttiin reppunsa ja penkille viereeni painavan kirjan kivikirkkojen arkkitehtuurista. Otamme matkan varrelta kaverin vaimonkin matkaan ja ajelemme Sastamalaan.

Aamulla herään ison päärakennuksen yläkerrassa pikkuruisessa makuuhuoneessa. Vaikka ikkuna oli yön sepposen selällään, niin tekee mieli astella viileään suihkuun. Talo tarjoaa meille valtavan aamiaisen. Neljälle ihmiselle 12 karjalanpiirakkaa, juustoa niin paljon, ettei kukaan kykenisi niitä heti aamusta tuhoamaan, vihanneksia riittävästi, reilusti hedelmiä, neljä puolen litran jugurttiannosta (valmiiksi tehtynä), puuroa ja tietysti juotavaa. Kyllä ovat vieraanvaraisia täällä Mattilan majatalossa. Iso rakennus yksin meille neljälle ja runsas aamiaistarjoilu.

Kun napa on täynnä lähdemme länsirannikolle ja löydämme etsimämme Rauman Pyhän Ristin kirkon. Edessäni on upea paanukattoinen kivikirkko, joka rakennettiin 1500-luvun alkupuolella fransiskaaniluostarin kirkoksi. 

Pihamaalla on niin paljon nuoria, että arvelen tänään olevan rippijuhlat tulossa. Mikään ei kuitenkaan näytä estävän meitä menemästä kirkkoon sisään, joten suuntaamme sinne.

Sisällä tunnelma on sanoinkuvaamaton. Kuoriholvin maalaukset näkyvät edessäni ja molemmilla puolilla lehtereitäkin koristaa apostolien kuvat. Takanani soivat urut, nyt harjoitellaan juhlia varten. Käännyn katsomaan ylös taakse, ja siellä onkin aika upean näköiset urkupillit koristeineen. Kun käännähdän takaisin huomioni herättää jostain kumman syystä vasemmalla puolellani penkissä istuva nainen. Hänellä on kirja (virsikirja?) kädessään ja naisen katse on kuin ajatuksissaan eteenpäin.

Suupieliäni alkaa hymyilyttää, sillä pian tajuan naisen olevan täällä pysyvästi. Kyllä on huumoria kirkolla. 

En yhtään ihmettele, jos nainen katseleekin vähän sivuun kirjastaan. Olisihan se ikävä lukea samoja lauseita kerta toisensa jälkeen ja olla näkemättä muita paikalla olevia :)

Naisen yläpuolella lehterin kaiteissa on maalauksia. Kuvat esittävät apostoleja ja heidän alapuolellaan kyltissä on suomenkielistä tekstiä, jota alan tavailla. Menee hetken, ennen kuin sanat alkavat luistaa ja vanhat kirjaimet löytävät aivoissani oikean lausumatavan.

Urkurin soitto kaikuu edelleen. Se on vaihtanut tempoa, nyt ollaan jo nopeammassa rytmissä. Kaverilla taitaa olla hyvät fiilikset tulevista juhlista. Mietin, miten kappale tuntuu tutulta ja kun aikani sitä ihmettelen löydän suvivirren sanat päästäni.

Sitten on pakko lähteä eteenpäin, sillä kuorimaalaukset näyttävät todella houkuttelevilta. 

Istahdan sivupenkille ja ihailen kattoa ylläni. Sinne on maalattu raamatullinen pelastushistoria. Katolisia kirkkoja on tullut hiukan tutkailtua, mutta kenties olen käynyt väärissä paikoissa, sillä tämän kaltaista kuvajälkeä en ole ennen nähnyt. Näistä maalauksista ei voi tulla kuin hyvälle tuulelle, vaikkei itse asiaan uskoisikaan. 

Kuvitusten lomassa kiertävät lehdet ja kukat, ja tarinassa kerrotaan sukupuusta, kruunauksista, taivaaseenastumisesta, ja enkelikuorosta. 

1520-luvun kuvat ovat selkeitä ja hauskoja. Niska kenossa minä katselen maalauksia ja ihailen vanhaa restaurointijälkeä. Onneksi kirkko on selvinnyt tulipaloista. 

Täällä on paljon nähtävää ja hyvä rauhoittua. Maalaukset, taulut, mm. Suomen vanhin votiivitaulu ja patsaat on helposti kierreltävissä. Vanhaa isoa kirjaa on mukava selailla ja harjoitella fraktuurakirjainten lukemista. Ystäväni käy katsomassa lähempänä istuvaa veistosnaista ja toinen on istunut jo pitkän aikaa kirkon penkillä.

Minäkin pikkuhiljaa siirryn istumaan penkille. Vaikka meitä vierailijoita on paljon, täällä on hyvä ja levollinen tunnelma. Ikkunoista tulee lempeä valo ja urkurikin on jo laskenut tempoa. Minä voisin istuskella täällä pitkäänkin, mutta pian näen liikehdintää ystävissäni. Alamme olla siis valmiita. Lähdemme astelemaan ulos. 

Ja juuri kun olemme tulleet ulos, näkyy toisaallakin liikettä. Nuoret kävelevät jo kohti kirkkoa. Siellä ne nyt menevät, yhden riitin lävitse. 

Luin jostain, että kellotornin kellot soivat, kuten entisaikaan fransiskaanien päivinä, kymmenen minuuttia jäljessä. Jos tämä on totta, niin onpas suloinen tapa kantaa historiaa mukanaan.  Nyt en huomaa kellojen lyöntejä, en ehkä ole enää tarpeeksi läsnä, vaan mieleni tekee jo päästä kiertelemään vanhaa Raumaa ja etsimään kahvilaa herkkuineen.

Kun kahvittelut, kirjakaupat ja helteessä kävelyt on suoritettu, käymme vielä syömässä Wanhan Rauman Kellarissa. Täytyy sanoa, että palvelu on erinomaista. Saamme pöydän, kun jaksamme odotella hetkisen. Tarjoilija toteaa meille, että nyt saattaa kestää pitkään, ennen kuin saamme ruokaa, mutta saammekin ne reilusti aikaisemmin kuin luvattiin. Kun sitä ruokaa, jota tilaan ei ole enää tarjolla, saan ehdotuksen modatusta vaihtoehdosta, joka vaikuttaa hyvältä idealta. Nautin saamastani vaihtoehtoateriastani todella paljon. Nam! Eli, jos haluat hyviä ruokakokemuksia Raumalla, niin tähän ravintolaan kannattaa etsiytyä.

Ja niin taas kerran, navat pinkeinä, me istahdamme kuumaan autoon ja lähdemme takaisin Sastamalaan. Illalla on nimittäin tarjolla Sastamalan Gregorianan loppukonsertti Pyhän Marian kirkossa. 

Kävin viime kesänä tässä kauniissa kivikirkossa ja ihastuin kertakaikkisesti sen tunnelmaan. Jos Raumalla kirkossa on seinät täynnä kuvituksia, niin Sastamalassa ollaan minimalismin äärellä. Vanhan kivikirkon kaarevaa sisäkattoa peittää valkoiseksi maalattu puu. Sisäseinät ovat uskomattoman kauniit. Kun pienistä kaari-ikkunoista valo taittaa sisälle, muuttuvat valkoiseksi maalatut kiviseinät muhkuroineen kuin vatkatuksi kermavaahtokukkuroiksi. Seinät ovat niin elävät ja kauniit, etten voi unohtaa niitä. 

Ja niin nytkin illalla, kun konsertti on alkamassa, minä ihailen kirkon seiniä ja kattoa. Saatikka maalattiaa, jossa on mukava kävellä ja joka tuntuu ihanan viileältä.

Penkit vaativat istumaan suorassa, eikä jalkatilaa ole kovinkaan paljoa. Mutta gregorianaviikon viimeinen esitys on alkamassa ja nyt kehon täytyy vain kestää tiukasti paikallaan. 

Tunnustan, että harmittaa, kun en kuulekaan gregoriaanista laulua (oletin niin viimekesäisten puheiden perusteella). Myös ystävääni harmittaa asia. Mutta kyllähän sitä voi kuunnella barokkimusiikkiakin, kun nyt tänne asti ollaan tultu. Kai ;-)

Paikan akustiikka sopii minun korvilleni, joten lopulta annan toiveitteni haihtua ilmaan ja Händelin oratoriolle mahdollisuuden. Kuuntelen sopraanon kirkasta ääntä ja nautin tenorin vastauksesta. Kuoron voima on huikea ja orkesteri, se tuntuu tuovan heleyttä esitykseen. Koska vastustan sisäisesti kaikkea, niin vastustan myös seisomaan nousemista kohdassa, jossa englantilaiset tapaavat niin tehdä. Katsomme ystävän kanssa toisiimme, ja minua jo vähän naurattaa, kun huomaan kuinka me molemmat vitkuttelemme ja jarruttelemme liittyä muihin ympärillämme. Tämän yhden kerran, näin sanon itselleni. Ja taas voin antaa musiikin viedä mennessään :)

Automatkalla mietimme, että seuraavan kerran, kun on tarjolla gregoriaanista laulua, lähdemme keikalle heti. Nyt kuitenkin tämä viikonloppu alkaa olla ohitse. Jäljellä on matka kotiin, jossa ollaan reilusti puolen yön jälkeen.

* * *

Muuten, tuon Rauman kirkon naispatsaan penkille on tehnyt kuvanveistäjä Kerttu Horila. Teoksen nimi on "On riemu kun saan tulla sun Herra temppeliis"

***

Kristiinalla onkin sopivasti heinäkuun haasteen aiheena kirkko, joten tässä siihen yksi vastaus :)