Perjantaihuumoria

Tänään perjantaina ei olekaan muuta sanottavaa ;-)

Ihanaa viikonloppua aivan kaikille miehille ja naisille =D

Elokuvissa: Birdman (The Unexpected Virtue of Ignorance)

Kuten yleensä, olin unohtanut sen trailerin jonka aikoinaan Birdmanista olin nähnyt, ja niinpä minä menin elokuvateatteriin täysin tyhjänä odotuksista. Tai ehkä vähän varautuneena, sillä tiesin elokuvan saaneen useita Oscar-palkintoja.

Elokuva ei ollut päässyt kunnolla alkuunkaan, kun olin jo täysin haltioitunut. Pidin musiikista, pidin siitä miten kuvaus oli kuin yhdellä otolla tehty. Elokuvan kuvauspaikka ja tunnelma sai minut kierroksille ja tajusin samantien, että elokuva oli nähtävä pian uudestaan, sillä en millään ehtinyt huomata mitä kaikkea hienoa taustalla tapahtui...

Riggan Thomson sekä taustalla paasaava Birdman

Elokuvan tarinan näyttelijä Riggan Thomson kantaa mukanaan vanhaa elokuvasankari Birdmanin painolastia. Mies kuulee päässään Birdmanin puheen, välillä viekoittelevat sanat ja toisinaan matalan uhoilun. Media ja yleisö näkee näyttelijässä vain sankariolennon, vaikka Riggan haluaisi päästä urallaan eteenpäin.

Kunnianhimossaan Riggan haluaa ohjata ja näytellä pääroolin Broadwaylla Raymond Carverin novellista What We Talk About When We Talk About Love. Ja tästä näytelmään valmistaumisesta, muutamasta päivästä Broadwayn teatterissa, sen käytävillä, nurkkauksissa, lavalla sekä lähitienoilla, elokuva näyttää meille.

Riggan levitoi pukuhuoneessaan, siirtelee tavaroita yliluonnollisen näköisesti, kuuntelee Birdmanin puhetta päässään ja yrittää saada näytelmää valmistumaan ennen ensi-iltaa. Näyttelijöiden kanssa tulee ongelmia eikä Riggan tunnu saavan näytelmää läpi kertaakaan, ei edes ensinäytöksessä taikka kenraaliharjoituksessa. Rahatilannekin on huonossa jamassa ja tyttären päihdeongelmakin painaa mieltä.

Vaikka tarina kuullostaa hiukan tylsältä, elokuva on kaikkea muuta. Tapahtumien kuvaus on niin sujuvaa, että aika kului kuin siivillä (ja siivillähän välillä edettiinkin ;-)). Elokuvan musiikki ja äänimaailma oli niin hienoa, etten muista vähään aikaan olleeni niin innostunut.

"Hulttionäyttelijä" Mike ja Rigganin tytär Sam teatterin katolla

Olisin juhlinut elokuvaa, jos se olisi loppunut yleisön seisomaan nousuun, mutta vielä enemmän juhlin mielessäni, kun näin todellisen loppukohtauksen. Sitä en osannut odottaa ja kuitenkin tämä loppuratkaisu oli juuri se, mitä sisimmissäni toivoin. Kiitokset siis ohjaajalle ja käsikirjoittajille hienosta lopusta =)

Oscar-juhlia katsoessani olin vähän epäileväinen menikö palkinnot oikealle elokuvalle, mutta nähtyäni Birdmanin en epäröi enempää.

Koska haluaisin sinunkin kokevan elokuvan yhtä tyhjältä pöydältä kuin minäkin, niin en kerro juonipaljastuksia laisinkaan. Kerron vaan, että elokuva oli osin syvällinen, hauska, hervoton, erikoinen ja jollain tapaa (minulle) täydellinen.

Tässä pienoinen tunnelmapala elokuvan mahtavasta musiikista. Jazz-rumpali Antonio Sánchez:

Ohjaaja: Alejandro González Inárritu

Kuvaus: Emmanuel Lubezkin 

Pääosissa:

Riggan Thomson - Michael Keaton

Mike - Edward Norton

Sam - Emma Stone

Lesley - Naomi Watts

Puolen päivän soundtrack

Aamulla ennen kuin kelloradio alkaa soida kaikuu taivaalla kerrostalomme yllä Stairway To Heaven. Minä makaan pimeässä, muistelen sitä lattiaa, jolla nuorena makasin juhlissa -oli yhtä pimeää ja kaikki kuuntelivat biisiä mykistyneen haltioituneina. Kesken kappaleen minä lasken varpaat lämpimälle lattialle, nousen sävelten mukana ylös seisomaan, venyttelen itseni maailman ääreen ja 6:42 minuutin jälkeen kykenen aamupissalle.

Kylpyhuoneesta palattuani näytän pesun, puuteroinnin ja ripsivärin laiton jälkeen niin mehukkaalta, että mieheltä menee jalat alta ja hän kaappaa minut syliinsä (biisin vaihto Whole Lotta Loveen) ja vie aamiaispöytään syömään...

Päiväni sujuu yläilmoissa toistona soivan Knock on Woodn siivittämänä. Tällä discosykkeellä työtahti pysyy hyvänä eikä ajatuskatkoja ehdi tapahtua. Lopulta joku vaimentaa kappaleen, minä tajuan katsoa kelloon ja huomaan, että on aika siirtyä toisiin maisemiin...

Hiljaisuudessa minä astun kotiin, tähän taloon. En heitä elokuvamaisesti kenkiä jaloistani eteisessä taikka viskaa takkiani kädestäni nojatuolille. Vaan siististi minä asetan ulkovaatteet paikalleen, vaihdan työasun pehmeämpään versioon. Sitten siirryn levysoittimen ääreen ja lähitienoo kuulee kuinka vahva nainen laulaa: Some say.

Ja niin minä palaan aamun tilaan, makaan  karvalankamatolla pitkänä kuin lapamato, kuuntelen kehoani ja tutkiskelen asioitani: iloja ja suruja (biisin vaihto: One). Sitten nostalgiahetki on vietetty ja on aika palata nykyhetkeen, tähän maailmaan.

Kun nousen ylös, mietin taas sitä samaa: mitä ihmettä laittaisin ruuaksi miehille -elämän isoimpia kysymyksiä ;-)

Ja lopulta kun olen löytänyt talosta sopivan lihapalan jota käsitellä, alkaa vahva syke nostaa päätään teemalla Treat Her Right. Minä otan sanat kirjaimellisesti sekä itselleni, että lihakimpaleelle. Lihalle otan vielä avuksi kiinalaisen viismausteen ja loihdin mitä mehevimmän iltaruuan. Sitä taivastellessani saapuu perhe kotiin
ja huomaan, ettei ilmassa kuulu enää ääniä...

Josko olenkin vain kuvitellut nämä kaikki äänet päässäni, tämän elokuvamaisen päivän, kummallisine vivahteineen...
Kannattaako kysyä mieheltä asiasta? Enpä taida... Jään jännityksellä odottamaan jos/kun illalla sävelet palaavat väreilevinä ilmaan...

Että näin sitten tällä kertaa.
Tästäkin huolimatta oikein mukavaa viikonloppua sinulle =)

Kipu ei tapa minua -egoni yrittää kyllä

Tiedättekö sen tyypin, joka illalla sanoo itselleen: olen niin kipeä ja huonovointinen, että huomenna minä jään kotiin toipumaan. Se tyyppi, joka kuitenkin herää aamulla kellonsoittoon, nousee tikkana ylös ja lähtee töihin. Sama tapahtuu kerta toisensa jälkeen, milloinkaan aamulla pysähtymättä ja miettimättä, että ketä kunnioitan, kun en kunnioita omaa kehoani tai terveyttäni.

Minä olen mennyt tällä tavalla jo pitkään. Olen ajautunut sisäisestä viisaudestani kauas tuhansia kilometriä moottoritietä automaattiohjauksella. Olen kuunnellut ainoastaan sitä tyyppiä päässäni, joka ei kuuntele minua itseäni.

Sitten kävi niin, että tiistaina varasin ajan lääkärille perjantaiksi. Ajattelin käydä hoitamassa lekurin kanssa pari asiaa ja samalla keskustelemassa pitäisikö saada lääkettä naiselle, kun se aina vaan on sairas ja kulkee pelkällä tahdonvoimalla. Tuli perjantai ja tuo valkotakkinen kaveri kuunteli minua, laittoi laboratorioon, pyysi takaisin huoneeseensa, kuunteli vielä hetken ja sanoi: Nyt sinä lähdet kotiin etkä mene töihin vähään aikaan.

Minä järkytyin ja sen jälkeen minä olin vihainen -itselleni. Olin ihan saatanan vihainen.

Ensin en tajunnut miksi, mutta nyt hiljaa oltuani ymmärrän jotain:

Minulla on ollut kipuja vuosia ja vuosia identiteettini nimi oli Kipu. Parantuminen on kestänyt pitkään ja yksi taitekohta oli päivänä, josta kirjoitin ensimmäisessä postauksessani: Skool ja kulaus. Näiden päivien jälkeen olen ottanut tavoitteekseni keskittyä hyvään, siihen mikä toimii sekä siihen että minä vielä tulen ehyeksi.

Ihan hyvinhän tässä on mennyt, mutta jostain syystä minä hukkasin jokin aika sitten punaisen lankani. Unohdin sydämeni, joka tietää, että jos en itse pidä huolta itsestäni, niin kukaan muu ei sitä tee. Muilla on kiire itsensä ja maailman kanssa. Vain minä olen vastuussa itsestäni. Minun tulee kuunnella sydäntäni -sisäistä viisauttani -ei egoani, jonka mielestä minun täytyy olla tehokas, kiltti, auttavainen, ystävällinen, tarpeellinen...

Minä siis katosin ajatukseen, että jos en huomioi kipua, niin sillä ei ole valtaa elämässäni. En katsokaas puhu kivusta monellekaan: en paljoa puolisolle, parille läheiselle työkaverille vain silloin kun olo vaikuttaa jo työntekoon. Ja lääkärille, lääkärille vain jos joku saa minut menemään vastaanotolle -tällä työnantajalla harvemmin kuin harvoin.

Toimiko systeemini? Ei näköjään laisinkaan. Ulkopuolinen henkilö, joka osasi katsoa pintaa syvemmälle, kuunnella sanoja sanojen takana, näki jotain enemmän. Ja kun tuo mies lopulta pysäytti automaattiohjaukseni minä olin häpeissäni... Olin hukkunut egoni määritelmiin siitä millainen minun "pitäisi olla". Minä ja suuri henkinen kasvuni. Ja pah!

Jotta selviän tästä elämästä hengissä loppuun asti, minun täytyy tehdä u-käännös. Minun kannattaa kuunnella sitä viisasta sisäistä ääntäni, joka tietää mikä on riittävästi. Kuunnella sydäntäni, joka tietää, että olen parempi itseni kun pidän itsestäni huolta. Mitenkään muuten en voi olla valona tai ilona muille. Maailma ei halua minua tänne kärsimään, maailma varmasti haluaa, että minulla on jotain muuta, parempaa annettavaa.

Joten tästä pitkästä tekstistä loppusanoiksi:

Kultaseni, sinä siellä joka luet tätä. Jos sinäkin olet joskus hukkunut egosi tulkintoihin siitä mitä pitää tehdä tai millainen pitää olla. Kuuntele ovatko nuo sanat päässäsi oikeasti totta.

Sisäinen totuus tuntuu aina hyvältä. Kun ratkaisusi ja tekosi tuntuvat sinussa hyvältä olet oikeassa suunnassa ja oikeassa paikassa. Jos olosi tuntuu tukalalta ja huonolta, olet menossa sinne missä minä olin. Tule siis pois sieltä, minäkin olen tulossa.

Pitäkää rakkaat itsestänne huolta.
Nyt ja huomennakin
♥♥♥

Keskimääräisen tylsä keskiviikko

Aamulla istahdin junassa sen miehen viereen,
joka taas kerran oli uppoutunut luonnoskirjansa ääreen
ja piirsi siihen vakaalla kädellä kuvia.

Minä mietin aloittaako kaveri työt jo junassa
vai piirteleekö hän muuten vaan vapaa-aikanaan...

Päivällä tuijottelin omia näkymättömiä
työnjälkiäni tietokoneella,
niitä nollia ja ykkösiä, jotka jatkuivat aina vaan, eikä loppua ollut näköpiirissä.
Minä vastailin puheluihin, sellaisiinkin, joissa soittaja oli tuttuun tapaan ottanut
summamutikassa numeroni ja halusi vastauksia minulle tuntemattomista asioista...

Mietin, miksei työ tuntunut palkitsevalta,
miksen näe itseäni luomassa mitään kaunista ja hyvää?

Iltapimeällä huristimme autolla pitkin moottoritietä
minä tuijottelin aluksi mitään näkemättömin silmin tietä,
kunnes sivuikkunasta katsahdin taivaalle.
Mustalla taivaalla oli käsittämätön määrä tähtiä,
kirkkaita valoja siellä täällä, yksin ja rykelmässä
ja punainen planeetta joka loisti itsepäisesti erivärisenä.
Sen loiste ja välkyntä sai minut lohdulliseksi,
lopulta jopa riemukkaaksi:

Ehkä en luo nollilla ja ykkösillä töissä kaunista,
mutta minä olen osa jotain ihmeellisempää,
jotain mitä itse en näe.

Huomenna on uusi päivä,
se on torstai
ja ehkä se on taaskin toivoa täynnä ;-)

Silmät auki

Kun tanssin kanssasi joudun vaikeuksiin

sanoi nainen 

ja kohta mies taivutti hänet kaarelle

...

hekuman huumassa

nainen päätti muuttua lopullisesti:

Optimisti,

hän joka ymmärtää että

ottamalla askeleen taaksepäin

eteenpäin menemisen jälkeen

ei ole katastrofi,

ennemminkin sen on kuin

tanssisi

Cha-Chata 

Pieniä ja nopeita sorretaan

Eilen illalla laitoin nuoren miehen pyykkiä koneeseen pyörimään.
Kaveri oli juuri lähdössä treeneihin ja
pyöri siinä ympärilläni kuin väkkärä edes takaisin.

Sitten hän huusi huoneestaan: Et kai sä pistänyt vahingossa mun kännykkää pesukoneeseen?

Valonnopeutta nopeammin minä etenin eteiseen,
mutta hidastin kohta, sillä tajusin kesken liikeen:
Se jallittaa minua taas!

Treenien jälkeen nuo kaksi miestä hihittivät ja esittelivät pikajuoksijan taitojani. Sain taas kerran kuulla kuinka minusta pääsee hassuja ääniä, silloin kun säikähtelen yhdestä jos toisesta asiasta ja kuinka kroppani tekee jumalattoman nopeita liikkeitä kuullessani äkkinäisiä ääniä tms...

Imitaatiot saivat minutkin nauramaan, mutta en voinut olla hiukan natisematta:

Sinä päivänä kun taivas tippuu, niin minä olen juossut muiden eläinten kanssa aikoja sitten turvaan  ja te kaksi mussukkaa ihmettelette rannalla missä kaikki muut ovat...

* * *

Kiusaavat, piru vie... mutta rakkaudesta ne kai kiusaa ;-)

* * *

Kaikille yhtä herkkähermoisille oikein rentouttavaa viikon jatkoa
ja muistakaa hihitellä itsellenne, nauraminen tekee aina hyvää =)