Hillot ja hyllyt ja kadotettu energia

On pitkästä aikaa vapaa viikonloppu. Kesän ja hulinoiden jälkeen tällainen hetki tuntuu ihanalta. 

Lauantaina

Hidas aamiainen on nautittu ja kyselen siipalta mitä sillä on mielessä. Kun miehellä ei ole toiveita, kysyn sopiiko jos opiskelen hetken ja tehdään sen jälkeen jotain yhdessä. Sisälläni on ollut parin viikon aikana tunne, että opiskelumateriaali, joka on minulla vielä pahasti kesken ollaan poistamassa alustalta. Ja niin minä uppoan materiaaliin ja kahden tunnin päästä palaan virtuaalimaailmasta todelliseen. Silmät ovat kuivat, mutta mieli virkeä. Olen tehnyt osani, ja vielä kun huomenna vähän pinnistelen, niin ehkä saan kaiken tiedon sisuksiini ja sen jälkeen annan intuitiolleni muuta tekemistä, kuin aavistella pahoja. 

"Lähdettäiskö Munkkiniemeen, voitaisiin samalla etsiä sen verhoilijan liiketila", tulee suustani, kun olen vienyt tietokoneeni paikalleen. Houkutteluja ei tarvita enempää ja pian kävelemme Tammitiellä, jossa paksut puut kasvavat keskellä jalkakäytävää. Tallikujalta löydämme verhoilijan liiketilan, mutta kuten arvelimmekin, se on kiinni. Kurkistan ikkunasta sisään. Tuolla on ihana 60-luvun nojatuoli ja siippa bongaa ison rahin tapaisen, jonka istuinkankaaksi on valittu ehkä 1700-luvun maalaus. Kun liike on tutkailtu ulkopuolelta, jatkamme matkaa merelle.

Seisomme rantakalliolla. Meri on aivan tyyni. Vasemmalla näen iglun tapaisia kellumassa laiturin vieressä ja samalla kuulen heikkoa ääntä. Tarkemmin ääntä etsien näen kirkkoveneen. 

Porukka soutaa tasaisesti, mutta kovaa, ja perässä päin kuuluu jo seuraavan kirkkoveneen tulo. En kuule sanoja, mutta perämiehen kiihkeän huudon kylläkin. Tyyni meri saa kyytiä ja hiki virtaa. 

Näen veneitä ainakin kuusi. (Myöhemmin tarkistan mistä on kyse ja tänäänhän siis on Seurasaaren ympärisoutu -niminen kirkkovenekilpailu.) 

Munkkiniemen rannassa on ihana kävellä. Vasemmalla rauhallinen meri ja oikealla on upeita taloja, joissa voisin melkein kaikissa asua. Yhdessä rakennuksessa on niin valtavat ikkunat, että polvet notkahtavat. Jos jokin minua innostaa, niin isot valoisat huoneet. Läpitalon huoneisto on parasta mitä tiedän, se että valo kulkee asunnon lävitse. Ehkä tämä johtuu siitä, että vanhenen ja valon tarve kasvaa ;-)

Pilvet kaikkoavat yllättäen ja Munkkiniemen talviuimarannalla päivä herää. Hiekalla makoilee yksi henkilö, mutta raikastavalle uinnille on ehtinyt jo neljä naista. 

Nousemme rannalta ylemmäs ja palaamme eri reittiä takaisin rantakahvilaan. Terassilla viereisessä pöydässä istuu nainen koira sylissään. Heidän luokseen nousee nainen toisesta pöydästä. Hän kyselee koirasta ja kuulen, että tämä kaveri on varsinainen terassikoira. Ainoa mitä koira haluaa, on olla sylissä ja ihmetellä maailman menoa. Seuraan hetkisen tilannetta, ja todellakin, nainen saa aivan rauhassa nauttia kahvilan antimista. Koira kyllä katselee laiskasti, kun pullapalanen menee toiseen suuhun, mutta ei asia näytä haittaavan. Ohitse lentävät linnut ja pöydillä pyörivät varpuset eivät myöskään häiritse koiran fiilistä. Se vaikuttaa olevan täysin tyytyväinen elämäänsä. Minunkaan ei tee mieli mitään, mutta maistelen siipan raparperijuomaa ja puraisen pienen palan korvapuustia. Tiedän, on kahdenlaisia ihmisiä, niitä joiden korvapuustin pitää olla kypsä ja niiden jotka himoavat pehmeää taikinaa. Minä en kuulu jälkimmäisiin ;-)

Lähdemme rannalta kohti Munkkiniemen sydäntä ja kun pääsemme puistotielle, hyggeilemme hetken Hygge-kaupassa, josta ostan pari pari kukkaruukkua. Lisäksi käymme italialaista tuontitavaraa myyvässä liikkeessä, josta ostamme mantelikeksejä, ison purkin viikunahilloa, maustetta ja mozzarellajuustoa. Hinta neljälle tuotteelle on mojova ja mietin, että nyt on kyllä parasta olla hyvää herkkua. Mietin myös mikä minuun on iskenyt, sillä yleensä en osta mistään mitään. 

Sunnuntaina

Olen löytänyt maailmasta vain yhden viikunahillon, josta olen pitänyt. Se on skotlantilainen Mrs Bridgesin hillo, jota on ollut vaikeaa löytää kaupoista Brexitin jälkeen. Mutta tänään on taas yhden purkin mahdollisuus voittaa minut puolelleen. Eihän hillo nyt maailman tärkein asia ole, mutta minä pidän vain itse tehdystä päärynä-vadelma-chiahillosta, jonkun muun väsäämästä viikunahillosta tai sitruunaisen kirpeästä marmeladista.

Aamiaisella avaan sisilialaisen purkin ja yllätyn kuinka hyvää hillo on. Katselen etikettiä tarkemmin ja tavailen italialaista tekstiä (sillä suomenkieltä purkista ei tietenkään löydy). Pienen selvittelyn jälkeen alkaa pulssi nousta. Ohjeena on: Säilytettävä avaamisen jälkeen jääkaapissa ja käytettävä 14 päivän aikana. Hahaa! Näin valtava purkki pitäisi syödä nyt parin viikon aikana. Ei tule tapahtumaan :D

Seuraavana ohjelmassani on kotiprojektini. Pikkuhuoneen ikkunalaudan on vallannut viimeisinä vuosina kukkaset ja tuuletusikkunan sijainnin vuoksi huonetta on ollut mahdoton tuulettaa. Tajusinpa sitten viime vuonna, että jos laitan ikkunan viereiselle seinälle pari hyllyä, niin saan kukat siihen. Valoa riittää kasveille ja huone raikastuu nopeammin. Olisin alunperin halunnut vanhat 60-luvun tiikkihyllyt, mutta päädyin tee-se-itse versioon. Pari viikkoa sitten löysin itsestäni tarpeeksi energiaa etsimään sopivat hyllynpidikkeet sekä hyllyt (eihän siinä mennyt kuin vuosi, hehee). Nyt puuhyllyt on maalattu samalla sävyllä kuin seinä viime vuonna ja eilen kun vielä pintakäsittelin hyllyt, niin hommahan on jo melkein valmis ;-) 

Kiivaan hyllyjen pidikkeiden asennuksen jälkeen (minä olen kiivas aina minkä tahansa remontin aluksi, kunnes oma käytös alkaa naurattaa ja sen jälkeen rauha on taas maassa) huoneessa on nyt kaksi hyllyä. Niihin asettuu kohtapuolin kukat ja sitten vihdoin yksi asia on taas ratkaistu. 

Mutta, työt ennen huvia, eli viimeinen osio opiskelua, jotta saan itselleni ja intuitiolleni rauhan. Luulin, että homma olisi nopeasti tehty, mutta kattia kanssa. Olen istunut usean tunnin koneella ja vasta ilta viideltä pääsen iltapäiväkahville. 

Loppuillan lupaan itselleni olla kuin Ellun kana. Jos jotain pitää tehdä, niin se saa olla vain jotain ihanaa :)

Ps. Morbidi di Alfieri mantelipikkuleivät ovat niin herkullisia, että etsin ohjeen ja päätin leipoa pikkuleipiä lisää. Luulen, että edessä on pahemman laatuinen pikkuleipäriippuvuus :D

* * *

Jos ideasta toteutukseen kestää hyllyjen kanssa vuosi, niin tämän postauksen julkaisun kanssa meni viikko, kun energiat loppuivat työpäivien jälkeen täysin. Pikkuleivätkin ovat jääneet vain ajatuksen asteelle. 

Pitäisiköhän jäädä taas lomalle ;-)

Onnellisena sittisontiaisen kanssa

Olin melkein keikalla viime lauantaina. Luulen, että siippa tarkoituksella avasi television yhdeksän aikaan illalla ja laittoi Ultra Bran eetteriin. Hän ehkä arvasi, etten katsoisi tallenteena keikkaa, sillä sehän on silloin menneen talven lumia :D Ja niinhän siinä kävi, että kun näin livelähetyksenä olympiastadionin väen ja tunnelman, tuntui kuin olisin itse paikan päällä. Jäin hytkymään keskelle olohuonetta ja lopulta kahden tunnin päästä saatoin istahtaa alas.

Sinä lähdit pois

Sunnuntai aamuna herään Shanghain valot kappaleeseen. Kysyn siipalla, mikä biisi sillä soi päässä. Hauki, hän vastaa, ja näin minulla vaihtuu kappale mielessä. Kun nousen Joensuun junaan, muistuu mieleeni vuosia sitten näkemäni keikka Ilosaaressa ja nyt kappaleiden määrä monistuu ajatuksissani. 

Juna on täynnä viimeistä penkkiä myöten. Mies ei saa luettua kirjaa puheen sorinalta, mutta minun päässäni pauhaavat puhaltimet ja sähkökitara, kun siivoan puhelimestani pois turhia valokuvia.

Asemalta suuntaamme taiteen ääreen. Joensuun taidemuseo on remontissa, joten käännymme kannoillamme ja menemme Taidekeskus Ahjoon, jossa onkin Antti Jääskeläisen upeita lyijykynä-öljyväri teoksia. Valokuva ei anna oikeutta teokselle lasin heijastumien vuoksi, mutta kuvaa suurentamalla pääset halutessasi tutkimaan lyijykynän jälkeä. Pidän erityisesti töiden aiheista, vaikka ne ovatkin synkkiä. Synkkyydellä on joskus puolensa, se saa ihmisen miettimään rakenteellisia ongelmia.

Minä suojelen sinua kaikelta

Koska illaksi on luvattu parin kylmän viikon jälkeen lämmintä ja kesäistä säätä, menemme serkun siirtolapuutarhan viettämään iltaa. Karviaiset ovat parhaimmillaan ja punaherukatkin niin makeita, että poskissa tuntuu. Käymme läpi kaikki suunnitelmat. Tuonne tulee pesupaikka juureksille ja tämä varasto poistetaan. 

Kannamme upeaan pergolaan kahvit, pullat ja jotain pientä suolaista (kuten serkku ilmoitti viestissään). "Tämä täytyy syödä sitten kokonaan", sanoo talon rouva, tarjoillessaan valtavan kokoisesta vuoasta lämmintä piirakkaa. Hymyilen ja mietin, että mitenköhän meille käy. Ehkä napa ratkeaa :) Sitten ripsahtaa pisara jostain. Katson ylös. Taivaalla ohuet pilvet ovat paikallaan. Ei näytä pahalle. 

Jonkin ajan kuluttua pisaroita on tipahdellut useampia ja emäntä toteaa, että siirrytäänpä parempaan suojaan. Otamme tarjoamiset mukaamme ja nousemme rappuset ylös verandalle, ja kokoamme kaiken taas pöydälle. Leikkaan lautaselleni toisen palan piirakkaa, se on mehevää ja täydellistä. Mietin, miksen kotona leipoisi näin hyviä herkkuja, mutta unohdan ajatuksen samantien, sillä puhe siirtyy nopeasti asiasta kolmanteen. Olemme tyytyväisiä ja peltikatolla ropisee mukavasti. 

Mutta sade yltyy, ja kun peltikaton pauhu lopulta peittää meidän äänemme, nousemme taas kerran. Otamme käsiimme kahvipannun, pullat, piirakan, kupit ja lautaset ja muut, ja siirrymme sisälle hirsimökkiin. Laskemme kantamuksemme pöydälle ja nauramme luvattua kaunista iltaa ja lämmintä kesäsäätä. Puolen tunnin päästä katsomme hämmästyneenä ikkunasta ulos, kun rakeet piiskaavat maata. Mietin, että nyt irtoavat viimeisetkin karviaiset pensaasta. 

Kalpeat kasvot

Sitä voisi kuvitella, että täyttävän illallisen jälkeen aamulla ei olisi nälkä, mutta toisin käy. Syömme mahtavan aamiaisen Hotelli Lietsussa (ihana paikka) ja sen voimilla lähdemme kävelemään Botaniaan. Sisäpuutarhassa seuraan ison sinisen perhosen viipottelua, se käy katsomassa onko aurinko esillä vaiko ei. 

Ennen ulkopuutarhaan siirtymistä jään ihmettelemään valokuvia, joissa voin kokea, miltä maailma näyttää hyönteisen silmin. 

Tiedän, että ihminen näkee ja kokee värit hyvin eri tavalla. Esimerkiksi minun oranssini on siipan mielestä keltainen, mikä on tietysti aivan pöyristyttävää ;-) 

Puolet kuvasta näyttää miten minun silmäni näkee kukan. Hyönteisen kyky nähdä ultravioletin sävyjä on aivan eri luokkaa. Minun kasvini on kalpea aavistus hyönteisen kukasta.

Upeat hyönteiset tulevat mukaani myös ulkopuutarhaan, sillä tänä kesänä näytteillä on hiekkaveistoksia.

Maata vasten leviää kukkanen, jonka päällä nuohoaa valtava kimalainen. Toisaalla maassa makaa reporankana sittisontiainen, joka on pyörittänyt lantamaapallonsa niin suureksi, että selkänikamat ovat mutkalla. 

Aika ihmeellistä, että nämä työt ovat selvinneet eilisestä raesateesta. 

Polkujen varrella ihailen valokuvia suomalaisista voimaeläimistä. Käyn istumassa monella penkillä, kuuntelen purojen solinaa ja tietysti kiipeän ylös katsomaan miltä näyttää maailman suurimman kivilabyrintin rakentaminen. Siinä sitä onkin kaverilla tekemistä, kun hän taiteillen siirtelee valtavia kiviä labyrintin muotoon.

Rubikin kuutio 

Kun kierros on tehty, paikan kasvimaakin tutkittu tarkasti, lähdemme kävelemään takaisin hotelliin. Kauaa en ehdi levätä, kun on lähdettävä enon luokse. Tätä kyläilyä olen odottanut pitkään, sillä aika kuluu aina siivillä ja tarinaa riittää iltamyöhään. Eno on ostanut 20 hengen täytekakun sekä 10 hengen voileipäkakun meille neljälle. Naurattaa vielä enemmän kuin serkun luona. Jos matkaa tänne asti, niin koskaan ei tarvitse pelätä nälkää. Sellainen ei ole mahdollista :D 

Mutta ruokailu ei ole tärkeintä, se on seura. En ole kova sukuloimaan, mutta tästä kaverista ja puolisosta saan niin paljon energiaa, ettei paremmasta väliä. On nimittäin ihmisiä, joista saa virtaa ja sitten niitä toisia...

Hei kuule Suomi

Yllättäen tulee taas kerran myöhä ja on aika palata nukkumaan ja herätä aamulla aamiaiselle. Juna kotiin lähtee vasta yhdeksältä, joten voin antaumuksella nauttia kirpeästä marjashotista,  syödä ruispuuroa tuoreilla mustikalla, jugurttia itsetehdyllä omenahillolla, ottaa parikin maailman parasta karjalanpiirakkaa munavoilla (missään ei ole niin maukkaita karjalanpiirakoita kuin Pohjois-Karjalassa). 

Junassa on hiljaista. Ketä nyt kiinnostaisi matkata etelään ;-) Mies pystyy keskittymään lukemiseen ja minä käsittelen otettuja valokuvia ja siivoilen pois turhia. 

Yksi tämän vuoden toiveista on täytetty. Kiitos Joensuu!

* * *

Koska on vielä elokuu, niin ehdinpä juuri ja juuri osallistua tällä postauksellani Repolaisen elokuun bingoon. 

Sain aikaan yhden rivin sanoista Taivaalla, Katolla ja Maassa

* * *

Taidekeskus Ahjossa näkee Antti Jääskeläisen teoksia 7.9. asti.

Tunnettuja ihmisiä pallomeressä

Kristiinalla on taas jännittävä kuukausihaaste: Tunnettuja ihmisiä. 

No minä tiedän monen monta ihmistä, mutta ovatko ne samoja, joita sinä tunnet? Sitähän minä en tiedä ;-) Niinpä pyörin sanaleikkiä itseni kanssa. 

Mitä tarkoittaa tunnettu ihminen

Riittääkö, että on joskus iltapäivälehtien otsikoissa tai televisiossa? Puhuuko asiantuntijana tai onko ammatissa, joka pakottaa olemaan julkisuudessa? Riittääkö minulle tuttu runoilija tai taiteilija? Pitäisikö olla isommin tunnettu? Entä rauhallinen kirjailija, jolla on sana hallussa, mutta joka mielummin karttaisi parrasvaloja? Käykö Kari Hotakainen kirjailijahaastattelussa? Tai filosofi luennolla?

Entäpä kuvaaminen

Nuorena olin kerran Eppujen Martti Syrjän kanssa samassa hississä. Silloin valokuvaaminen olisi ollut supernoloa. Hissi oli kamalan pieni ja ahdas, ja pokettikameralla olisin kuitenkin saanut vain huonon kuvan.

En muutenkaan pyydä selfietä julkkikselta. Ehkä minulla on jokin puutostila, kun sellainen ajatus ei tule mieleenkään. 

Eräs työkaverini kävi usein katsomassa Helsinkiin tulleita ulkomaisia julkkiksia, seisoi hotellin edustalla, odotti tapaavansa heidät ja juhlisti asiaa kännykkäkuvalla. Minä söin mieluummin lounaan toimistolla ja lähdin takaisin hommiin...

Olenko jotenkin arka vai enkö ymmärrä hyvän päälle? 

Mutta entä jos sittenkin

Kun asiaa oikein pohdin, niin olisihan se hienoa, jos olisin aikoinaan ottanut valokuvan David Bowiesta. Mahdollisuuksia olisi ollut useampia.

Miten mahtaisin toimia nyt, jos tuo nuoruuteni rakkaus tulisi kadulla vastaan? Ehkä mittavan suremisen jälkeen olisin tarpeeksi rohkea imeytymään kylkeen, sanomaan jotain hehkeää ja ottamaan meistä yhteiskuvan. Kotona sitten näyttäisin otostani onnellinen hymy huulillani ja todistaisin, joko että olen seonnut tai maailman kirjat ovat pahasti sekaisin :D

Koska nyt en kuitenkaan voi täyttää enkä näyttää tuota yllä mainittua haavetta, niin päädyn helpommin lähestyttäviin julkisuuden henkilöihin.

Viime viikolla en ottanut kuvaa Martti Servosta Napanderi-bändinsä kanssa. Eli häntä voitte katsella kodinrakentamisliikkeen mainoksesta ja ajatella, että tuonkin hervottoman tyypin se on nähnyt ;-) 

Sen sijaan jaan teille ihanan Maija Vilkkumaan keikkaelämää pallossa sekä Coldplayn aivan mahtavan stadionkeikan toisenlaisen pallomeren. 

Juuri tällaisissa positiivissa kuplissa minä tykkään viettää aikaani. Yleensä ilman kameraa, mutta joskus sattuu myös vahinkoja :)

Nainen, joka ei nouse koskaan paikaltaan

Ajamme ystävän kodin eteen ja otamme hänet mukaan reissuun. Kaveri heittää takakonttiin reppunsa ja penkille viereeni painavan kirjan kivikirkkojen arkkitehtuurista. Otamme matkan varrelta kaverin vaimonkin matkaan ja ajelemme Sastamalaan.

Aamulla herään ison päärakennuksen yläkerrassa pikkuruisessa makuuhuoneessa. Vaikka ikkuna oli yön sepposen selällään, niin tekee mieli astella viileään suihkuun. Talo tarjoaa meille valtavan aamiaisen. Neljälle ihmiselle 12 karjalanpiirakkaa, juustoa niin paljon, ettei kukaan kykenisi niitä heti aamusta tuhoamaan, vihanneksia riittävästi, reilusti hedelmiä, neljä puolen litran jugurttiannosta (valmiiksi tehtynä), puuroa ja tietysti juotavaa. Kyllä ovat vieraanvaraisia täällä Mattilan majatalossa. Iso rakennus yksin meille neljälle ja runsas aamiaistarjoilu.

Kun napa on täynnä lähdemme länsirannikolle ja löydämme etsimämme Rauman Pyhän Ristin kirkon. Edessäni on upea paanukattoinen kivikirkko, joka rakennettiin 1500-luvun alkupuolella fransiskaaniluostarin kirkoksi. 

Pihamaalla on niin paljon nuoria, että arvelen tänään olevan rippijuhlat tulossa. Mikään ei kuitenkaan näytä estävän meitä menemästä kirkkoon sisään, joten suuntaamme sinne.

Sisällä tunnelma on sanoinkuvaamaton. Kuoriholvin maalaukset näkyvät edessäni ja molemmilla puolilla lehtereitäkin koristaa apostolien kuvat. Takanani soivat urut, nyt harjoitellaan juhlia varten. Käännyn katsomaan ylös taakse, ja siellä onkin aika upean näköiset urkupillit koristeineen. Kun käännähdän takaisin huomioni herättää jostain kumman syystä vasemmalla puolellani penkissä istuva nainen. Hänellä on kirja (virsikirja?) kädessään ja naisen katse on kuin ajatuksissaan eteenpäin.

Suupieliäni alkaa hymyilyttää, sillä pian tajuan naisen olevan täällä pysyvästi. Kyllä on huumoria kirkolla. 

En yhtään ihmettele, jos nainen katseleekin vähän sivuun kirjastaan. Olisihan se ikävä lukea samoja lauseita kerta toisensa jälkeen ja olla näkemättä muita paikalla olevia :)

Naisen yläpuolella lehterin kaiteissa on maalauksia. Kuvat esittävät apostoleja ja heidän alapuolellaan kyltissä on suomenkielistä tekstiä, jota alan tavailla. Menee hetken, ennen kuin sanat alkavat luistaa ja vanhat kirjaimet löytävät aivoissani oikean lausumatavan.

Urkurin soitto kaikuu edelleen. Se on vaihtanut tempoa, nyt ollaan jo nopeammassa rytmissä. Kaverilla taitaa olla hyvät fiilikset tulevista juhlista. Mietin, miten kappale tuntuu tutulta ja kun aikani sitä ihmettelen löydän suvivirren sanat päästäni.

Sitten on pakko lähteä eteenpäin, sillä kuorimaalaukset näyttävät todella houkuttelevilta. 

Istahdan sivupenkille ja ihailen kattoa ylläni. Sinne on maalattu raamatullinen pelastushistoria. Katolisia kirkkoja on tullut hiukan tutkailtua, mutta kenties olen käynyt väärissä paikoissa, sillä tämän kaltaista kuvajälkeä en ole ennen nähnyt. Näistä maalauksista ei voi tulla kuin hyvälle tuulelle, vaikkei itse asiaan uskoisikaan. 

Kuvitusten lomassa kiertävät lehdet ja kukat, ja tarinassa kerrotaan sukupuusta, kruunauksista, taivaaseenastumisesta, ja enkelikuorosta. 

1520-luvun kuvat ovat selkeitä ja hauskoja. Niska kenossa minä katselen maalauksia ja ihailen vanhaa restaurointijälkeä. Onneksi kirkko on selvinnyt tulipaloista. 

Täällä on paljon nähtävää ja hyvä rauhoittua. Maalaukset, taulut, mm. Suomen vanhin votiivitaulu ja patsaat on helposti kierreltävissä. Vanhaa isoa kirjaa on mukava selailla ja harjoitella fraktuurakirjainten lukemista. Ystäväni käy katsomassa lähempänä istuvaa veistosnaista ja toinen on istunut jo pitkän aikaa kirkon penkillä.

Minäkin pikkuhiljaa siirryn istumaan penkille. Vaikka meitä vierailijoita on paljon, täällä on hyvä ja levollinen tunnelma. Ikkunoista tulee lempeä valo ja urkurikin on jo laskenut tempoa. Minä voisin istuskella täällä pitkäänkin, mutta pian näen liikehdintää ystävissäni. Alamme olla siis valmiita. Lähdemme astelemaan ulos. 

Ja juuri kun olemme tulleet ulos, näkyy toisaallakin liikettä. Nuoret kävelevät jo kohti kirkkoa. Siellä ne nyt menevät, yhden riitin lävitse. 

Luin jostain, että kellotornin kellot soivat, kuten entisaikaan fransiskaanien päivinä, kymmenen minuuttia jäljessä. Jos tämä on totta, niin onpas suloinen tapa kantaa historiaa mukanaan.  Nyt en huomaa kellojen lyöntejä, en ehkä ole enää tarpeeksi läsnä, vaan mieleni tekee jo päästä kiertelemään vanhaa Raumaa ja etsimään kahvilaa herkkuineen.

Kun kahvittelut, kirjakaupat ja helteessä kävelyt on suoritettu, käymme vielä syömässä Wanhan Rauman Kellarissa. Täytyy sanoa, että palvelu on erinomaista. Saamme pöydän, kun jaksamme odotella hetkisen. Tarjoilija toteaa meille, että nyt saattaa kestää pitkään, ennen kuin saamme ruokaa, mutta saammekin ne reilusti aikaisemmin kuin luvattiin. Kun sitä ruokaa, jota tilaan ei ole enää tarjolla, saan ehdotuksen modatusta vaihtoehdosta, joka vaikuttaa hyvältä idealta. Nautin saamastani vaihtoehtoateriastani todella paljon. Nam! Eli, jos haluat hyviä ruokakokemuksia Raumalla, niin tähän ravintolaan kannattaa etsiytyä.

Ja niin taas kerran, navat pinkeinä, me istahdamme kuumaan autoon ja lähdemme takaisin Sastamalaan. Illalla on nimittäin tarjolla Sastamalan Gregorianan loppukonsertti Pyhän Marian kirkossa. 

Kävin viime kesänä tässä kauniissa kivikirkossa ja ihastuin kertakaikkisesti sen tunnelmaan. Jos Raumalla kirkossa on seinät täynnä kuvituksia, niin Sastamalassa ollaan minimalismin äärellä. Vanhan kivikirkon kaarevaa sisäkattoa peittää valkoiseksi maalattu puu. Sisäseinät ovat uskomattoman kauniit. Kun pienistä kaari-ikkunoista valo taittaa sisälle, muuttuvat valkoiseksi maalatut kiviseinät muhkuroineen kuin vatkatuksi kermavaahtokukkuroiksi. Seinät ovat niin elävät ja kauniit, etten voi unohtaa niitä. 

Ja niin nytkin illalla, kun konsertti on alkamassa, minä ihailen kirkon seiniä ja kattoa. Saatikka maalattiaa, jossa on mukava kävellä ja joka tuntuu ihanan viileältä.

Penkit vaativat istumaan suorassa, eikä jalkatilaa ole kovinkaan paljoa. Mutta gregorianaviikon viimeinen esitys on alkamassa ja nyt kehon täytyy vain kestää tiukasti paikallaan. 

Tunnustan, että harmittaa, kun en kuulekaan gregoriaanista laulua (oletin niin viimekesäisten puheiden perusteella). Myös ystävääni harmittaa asia. Mutta kyllähän sitä voi kuunnella barokkimusiikkiakin, kun nyt tänne asti ollaan tultu. Kai ;-)

Paikan akustiikka sopii minun korvilleni, joten lopulta annan toiveitteni haihtua ilmaan ja Händelin oratoriolle mahdollisuuden. Kuuntelen sopraanon kirkasta ääntä ja nautin tenorin vastauksesta. Kuoron voima on huikea ja orkesteri, se tuntuu tuovan heleyttä esitykseen. Koska vastustan sisäisesti kaikkea, niin vastustan myös seisomaan nousemista kohdassa, jossa englantilaiset tapaavat niin tehdä. Katsomme ystävän kanssa toisiimme, ja minua jo vähän naurattaa, kun huomaan kuinka me molemmat vitkuttelemme ja jarruttelemme liittyä muihin ympärillämme. Tämän yhden kerran, näin sanon itselleni. Ja taas voin antaa musiikin viedä mennessään :)

Automatkalla mietimme, että seuraavan kerran, kun on tarjolla gregoriaanista laulua, lähdemme keikalle heti. Nyt kuitenkin tämä viikonloppu alkaa olla ohitse. Jäljellä on matka kotiin, jossa ollaan reilusti puolen yön jälkeen.

* * *

Muuten, tuon Rauman kirkon naispatsaan penkille on tehnyt kuvanveistäjä Kerttu Horila. Teoksen nimi on "On riemu kun saan tulla sun Herra temppeliis"

***

Kristiinalla onkin sopivasti heinäkuun haasteen aiheena kirkko, joten tässä siihen yksi vastaus :)

Miltä tuntuu kun tuntuu tältä

Heinäkuun helteet, ne ovat täällä.

Kun toiset harjoittelevat lomalla oloa, niin minä yritän palata työmoodiin. Ensimmäinen työviikko oli niin paha, että mieleni teki lähteä takaisin caminolle rauhoittumaan. Sain sentään pieniä helpotuksia vapaa-aikanani.

Tonttien tutkintaa

On sunnuntai ja tarjolla avoimia puutarhoja. Lähdemme Talin siirtolapuutarhaan katsastamaan minkälaisia unelmia sinne on luotu. Siippahan on kysellyt muutamaan otteeseen tässä vuosien aikana, että mitä mieltä olisin siirtolapuutarhasta. Olen tähän mennessä kieltäytynyt ajatuksesta, mutta saa nähdä käykö tänään kuten kävi työkaverille autokaupassa, jonne hän meni vain hakemaan lapsille ilmaiset jäätelöt.

Ensimmäiseen puutarhaan astuessani emäntä tulee vastaan ja pahoittelee, ettei ole ehtinyt siivota pihamaata kunnolla. Minä huokaisen helpotuksesta, sillä tämä rehevä ja jonkun mielestä ehkä villi puutarha on aivan uskomattoman ihana. Katselen ihmeissäni riippalehtikuusia, jotka ovat suloisia pikkuruudessaan. Valtavat omenapuut taas ovat siirtolapuutarhan alkuperäisiä puita ja niiden alle on aseteltu houkuttelevasti pieniä penkkejä ja tuoleja.

Oi miten haluaisinkaan tällaisen rehevän ja kasveja täynnä olevan puutarhan. Ei turhaa nurmea ajettavaksi. Vain kapeita polkuja, joita pitkin pääsee seuraavalle lepopaikalle ihailemaan alati kukkivia kasveja tai hakemaan hyötypuutarhaosasta jotain herkullista ruokapöytään. Älä vaan siivoa täällä turhaan, ajattelen mielessäni ja pyörin itseni ympäri toivoen, että saisin tämän kaiken itselleni.

Muutaman puutarhan jälkeen saavumme käsityöläisen kesäpesään. Pihamaa ei tarjoa reheviä piilopaikkoja, mutta kun emäntä esittelee meille leikkimökkiin rakentamaansa saunaa, alkaa siippa jo huokailla ja hyristä. Seuraavaksi saamme kurkata päärakennuksen sivuhuoneeseen. Kun nainen avaa oven, näen pitkän ja kapean tilan. Sivuikkunasta valo tekee varjoja valkoiselle puupaneelille ja kun katson alas, näen valkoisen lampaantaljan lattialla. Sen vieressä, aivan ikkunan alla on upean, herkullisen, ihanan, sanoisinko vielä taivaallisen romanttinen tassuamme. Että jos siippa huokaili pihasaunasta, niin minä jäisin mielelläni nyt kylpemään tähän paikkaan. 

Juttelemme pitkät pätkät emännän kanssa hänen ammatistaan ja suunnittelen lähteväni naisen verkoiluliikkeeseen katsomaan mitä taikoja hän siellä tekee.

Niin kuin viime yönä on sade piiskannut pioneista lehdet maahan, alkaa nytkin sataa. Kierrämme viimeisetkin puutarhat, mutta päällimmäiseksi jää mieleen nämä kaksi herkkua. Olen yrittänyt pitää sisälläni sanat siitä, että eikö olisikin ihanaa, jos omistaisimme oman siirtolapuutarhan. Mutta nyt lause lipsahtaa minusta ulos. Totean heti perään, että juuri sanomani on voimassa vain tämän sekunnin ja aika loppui nyt. Siippa varmasti arvasikin, että näin tässä käy. Saan intoutumisen hetken, jonka tapan samalla kertaa ;-)

Musiikin riemua

Viikko on kiirinyt jo perjantaihin. Luen aamulla Hesaria ja juttua nuoresta suomalaisbändistä, joka on juuri ollut keikalla Glastonburyn festareilla ja menossa pian Japaniin Fuji Rockin päälavalle esiintymään. Luen mielenkiinnolla artikkelia ja kun pääsen sen loppuun huudahdan miehelle toiseen huoneeseen: Tänään mennään Espan Lavan keikalle.

Ja niin illalla, kun onneksi ei sada, me seisomme Esplanadilla odottelemassa Us-bändin keikan alkua. Kun katson ympärilleni alan laskeskella, että yksi jos toinen taitaa olla bändin läheisiä tai ystäviä. Olen varma, että jokunen isovanhempikin on paikalla. 

Kun soitto alkaa en voi kuin hymyillä. Biisit ovat herkkua, nopeita ja lyhyitä, sellaista brittisaundia. Omien biisien lisäksi mukana on hauskoja covereita ja jokaisen kappaleen jälkeen kaverit kumartavat lantiosta asti, selkä suorana, syvään alas. Liike on tiukan tehokas: kiitos. Ja kuin Beatlesilla, kavereilla on samanlaiset lyhyet takit päällä. Tästä keikasta ei voi olla kuin hyvällä tuulella.

Jos satut olemaan loppukesällä Tampereen Pyynikin Festivaali-festareilla lauantaina 23.8., niin käy kuuntelemassa myös bändi Us. Suosittelen.

Uni ja todellisuus

Yön yli nukuttuamme katsomme säätiedotusta ja kun se näyttää hyvältä, laittaudumme autolla Tampereelle. Näin joskus alkuvuonna ilmoituksen Surrealismi-näyttelystä ja nyt kierrämme taidemuseon käytäviä. 

Saan yllättävän hyvin kiinni joistain tuoreista surrealismitaiteilijoista, mutta olisin halunnut kokea ja nähdä enemmän alkuaikojen huipputeoksia. Sellaista julkeaaa suurieleistä ilotulitusta. Mutta aina ei voi saada mahan täydeltä. 

Jätämme näyttelyn kellumaan omaan maailmaansa ja siirrymme todellisuuteen, eli Lukulaariin. Mies sukeltaa alakertaan kirjojen pariin ja minä tuijottelen seinällä olevia tauluja, jossa on kirjasuosituksia sekä henkilökunnalta että asiakkailta. 

Osan olen jo lukenutkin, mutta nyt lukulistalleni ehdottomasti siirtyy Silverin teos: "Miltä männystä tuntuu olla mänty". Ja jos olet lukenut aiempia postauksiani, niin ehkä arvaatkin, että suosittelen listalta luettavaksi Thoreaun teoksen "Kävelystä".

Koska helle on ujuttautunut kauppaan sisäänkin, minua alkaa kuumottaa ja päätän lähteä istumaan viereisen puiston penkille. On mukavaa istuskella tässä varjossa puiden alla. Katselen sähköpotkulaudoilla kiitäviä nuoria ja erityisen hitaasti eteneviä senioreja. 

Yllättävän lyhyen ajan kuluttua siippa näkyy tulevan ulos Lukulaarista, hän kuikuilee minua kaula pitkänä ja joudun heiluttelemaan kättäni yltiöromanttisesti. Tultuaan luokseni, siippa sanoo hiukan järkyttyneen tuntuisesti: "Mitä ihmettä on oikein tapahtunut? Minun ei tehnyt mieli ostaa yhtään kirjaa." 

Katson häntä yhtä ihmeissäni. Pitänee nipistää itseä ja ehkä miestäkin. Jos vaikka tämä on miehen painajaisuni? Tai ehkä emme olekaan poistuneet vielä Tampereen taidemuseon näyttelystä?

Tuulimyllyt ja völjyminen

Neljästoista päivä

On viimeinen aamu tätä sorttia. Katselen ikkunasta kuinka isännän sisäpihalla sorsat tepastelevat tomerasti etsien päivän ensimmäistä ruokapalaa, samoin kanit on päästetty ulos. Pihassa telttailleet kaksi nuorta naista pakkaavat rinkkojaan ja mekin nostamme omamme selkään. 

Aamiainen on ihan sitä samaa, mutta pois lähtiessämme näen kaverin, jollaista en ole täällä ennen tavannut. Minua katselee traktorin perässä onnellisen tuntuinen koira, se odottaa isäntää tulevaksi, jotta molemmat pääsevät päivän töihin.

Me taas matkaamme reitille ja kuljemme kauniissa maalaismaisemassa ohittaen toisinaan pienen pieniä kyliä. Joskus väistelemme lehmän läjiä kapeilla kyläkujilla ja toisinaan juttelemme kanojen kanssa.

Ensimmäisen kymmenen kilometriä on nousua vuorelle, mutta kulku on todella helppoa eikä ylämäkeä kovin huomaa. Kun pääsemme laelle, ympärillämme viuhuvat tuulimyllyt. Niitä on paljon ja joka puolella. Jostain kumman syystä olen pitänyt näistä valtavista tuulivoimaloista alusta asti. Luulen, että se johtuu hitaan rauhallisesta liikkeestä ja siitä, että ne ovat siintäneet aina jossain kaukana. Nyt lähellä ollessani huomaan kuinka lentokonemainen ääni siivistä lähtee.

Pysähdymme istumaan isolle kivelle syömään eväsbanaaneja. Ohitsemme ajaa parisenkymmentä pyöräilijää. Näillä kavereilla ei olekaan sähköpyöriä alla, joten puuskutusta kuuluu, ja siltikin huikkaamme toisillemme hyvän matkan toivotukset. Osalla pyöräilijöistä on töötti ja sekin soi kavereiden mennessä ohitsemme :)  Koska caminolla on tapana tervehtiä kaikkia, niin arvelen, että kotona kestää hetken, ennen kuin opin pois tästä tavasta. 

Viimeiset neljä kilometriä laskeudumme alas merelle ja kohti Muxiaa, joka on määränpäämme. 

Ennen iltapalaa kävelemme rannalle, merellä tuulee ja aallot lyövät kallioiseen rantaan. Vieressä on iso kivikirkko, ja vähän ihmeissäni kuuntelen kovaäänisistä tulevaa jumalanpalvelusta. Kenties ajatuksena on laajentaa kuulijakuntaa kauas merelle asti.

Muxia on niemen kärjessä ja sanotaan, ettei täällä voi eksyä, koska aina tulee meri vastaan. Iltakävelykierroksella yritämme päästä etelärannasta suoraan pohjoisrannalle, mutta se vasta vaikeaa onkin. Aina on taloja tiellä ja niiden kiertäminen voi viedä kauas sivuraiteille. Lopulta pääsemme monien mutkien kautta pohjoisrannalle, jossa ei sitten olekaan mitään näkemistä. Palaamme siis pääkadulle ja illalliselle. Siippa huomaa kuinka tarjoilija vie naapuripöytään ison pizzalautasen kokoisen naudan pihvin. En ole kuuna päivänä nähnyt mitään niin isoa lihapihviä lautasella, perunaa pilkahtaa huikan pihvin alta. Että, jos liha himottaa ja kananmuna, niin tiedät minne tulla :)

Viimeinen kävelypäivämme meni todella kevyesti. Huomaan kehon jo tottuneen matkaamiseen ja tiedän, että jos vielä jatkaisimme kävelyä, päivämatkat pidentyisivät ja reissulle tulisi uusia ulottuvuuksia. Meidän seuraava ulottuvuus on kuitenkin päästä kotiin ja siinä kestääkin kauan. 

Päivämatka Liresistä Muxiaan reilut 14 km. Sää aurinkoinen ja tuulinen, noin +21 astetta.

Meidän kävelyosuus reitillä  Camino Santiago de Compostela - Finisterre - Muxia yhteensä 90 km (menimme yhden päivämatkan bussilla).

Koko reissussa kävelimme kahtenatoista päivänä  207 km.

Niin kivaa kun täällä on ollutkin, niin kyllä on ihanaa lähteä kotiin!

Viidestoista päivä

Olemme Muxian ainoalla bussipysäkillä kello kuusi aamulla. Hurautamme kahdessa tunnissa Corunaan, jossa kulutamme aikaa, tai völjymme, kuten ystävämme hauskasti sanoo, ensin puistossa, sitten aukiolla, josta siirrymme baariin, mistä kahvilaan ja vielä kerran aukiolle. Normaalisti en kestäisi tällaista odottelua, mutta camino on vaikuttanut päähäni rentouttavasti. Vihdoin lähdemme lentokentälle ja siirrymme Madridiin. Madridissa pitää olla yötä ja aamulla lähtee lento Suomeen.

Yhteenvetoa

Camino Inglesen kävelee noin viidessä päivässä ja rennosti tallustellen seitsemässä päivässä. Kävelyä on minun makuuni liikaa asfaltilla, ehkä noin 60 % reitistä. Bruman kohdalla voi olla vaikeuksia saada yöpaikkaa, joten suosittelen varaamaan sen etukäteen. 

Camino Finisterren kävelee noin viidessä päivässä, jos kulkee Finisterran kautta Muxiaan. Jos haluaa kiertää koko lenkin takaisin Santiago de Compostelaan menee matkaan pari päivää enemmän. Camino on enimmäkseen kauniissa luonnonmaisemassa kävelyä (muistuttaa vahvasti Camino Francesia) ja sen vuoksi pidin tästä reitistä enemmän. Kulkijoita on enemmän kuin Inglesellä, mutta ei mitenkään liikaa. Täällä tulee myös vastaan vaeltajia, sillä caminon voi kävellä rengasmatkana kumpaankin suuntaan. 

Molemmista reiteistä on John Brierley tehnyt hyvät opaskirjat (englanniksi).

Kotona reissuun lähtiessäni ajattelin, että tämä on varmasti viimeinen caminoni. Viimeisenä kävelypäivänä juttelemme kuitenkin tulevista reissuista. Lupaan lähteä, mutta vasta kun olen eläkkeellä, ja jos kuljemme ranskalaista reittiä. Se olisi tarpeeksi pitkä minulle. 

Miestä himottaisi yöpyä albergueissa ja lupaudun siihenkin, sillä eläkkeellä osaisin kai nukkua taas muiden kanssa yhteishuoneissa. (Onko oletus, että olen silloin huonokuuloinen :D)

***

Loppuhöpinää niille joita camino houkuttelee:

• Älä suorita caminoa, se menee niin kuin se menee. Sinun tapasi kulkea on oikein sinulle.
• Kuuntele kehoasi, lepää kun sitä tarvitset, niin keho toipuu nopeammin
• Usko tai älä: Kengät kannattaa olla yhtä numeroa suuremmat kuin normaalisti (itsellä nyt Altran polkujuoksukengät leveällä lestillä)
• Tarvitset paljon vähemmän varusteita kuin mitä luulet
• Juo tarpeeksi
• Pidä hauskaa
• Älä yritä syödä omenaa ylämäessä ;-)

Minne maailma loppuu?

Kahdestoista päivä

Istumme kahvilassa taas aamiaisella. Vieressämme ulkoterassin neljän hengen pöydän ääressä on seitsemän mummoa ja yksi pappa. Mitä enemmän aikaa kuluu, sitä nopeammin pöydät täyttyvät terassilla. Kello yhdeksältä terassi on täynnä. En voi kuvitella että näin olisi aamuisin kotipuolessa :)

Laskuvesi on vienyt veden rannalta ja mekin jätämme Ceen. Matkaamme tietysti taas ylämäkeä, mutta se tuntuu maltilliselta. Metsäpolkua ympäröi lehtipuut ja myöhemmin upeat männyt. Meri alkaa pilkahdella siellä täällä metsän lomasta ja voisimme poiketa reitiltä pienille hiekkarannoille makoilemaan. Finisterran edustalla hiekkaranta on jo pitkä. ”La mer!”, tekee mieli huutaa kovalla äänellä (mutten vieläkään kehtaa hullutella, niin kuin mieli tekee). 

Istun kivipenkillä ja katselen kuinka siippa käy kahlaamassa ja testaa veden lämpötilaa. Koska ei tee mieli uimaan, menemme ravintolaan virkistäytymään ja ihailemaan maisemia. Nyt aurinko kimmeltää ihanasti veden pinnassa ja tuntuu, että meri on erityisen hieno. Voihan olla, että parin viikon pilvisyys on saanut minut herkäksi :)

Illalla olemme lähdössä kävellen maailman lopun äärelle, kun huomaan Danielin tulevan tietä alas. Jäämme juttelemaan ja mies kertoo, että kävelyt loppu tähän. ”Olen yötä hotellissa, minulla on oma suihku! … Katso, kävin ostamassa uuden paidan, joka ei haise pahalle!” Nyt hän ei ole enää pilgrim, vaan tavallinen turisti. Ihanaa! 

Daniel jää Finisterraan vielä huomiseksi ja me jatkamme matkaa, joten halailemme varmuuden vuoksi ainakin kolmesti ja pyydämme jotakuta tuntematonta ottamaan meistä muistoksi valokuvan. 

Me suuntaamme kolmisen kilometriä ajotien viertä mäntyrinteen varjossa länteen. Ylhäällä niemen kärjessä ajateltiin ennen maailman loppuvan. Ja tässä minä nyt seison, maailman lopun äärellä, vaikka Atlanttihan se on. 

Kuten vaeltajat ovat kävelleet yhdessä samaan suuntaan, niin nyt täällä 0,0 kilometrin kohdallakin he katselevat samaan suuntaan. Merelle, kauas, äärettömään. Jotkut itkevät, toiset syleilevät. Useampi soittaa puhelimellaan jollekin. Me istahdamme kivelle ja olemme vain. Ja kun lopulta aika on, me nousemme ja lähdemme takaisin vaeltamaan tietä alas Finisterran kaupunkiin. 

Kun olemme perillä, alkaa jo nälkä vaivata. Valitsemme sopivan näköisen ulkoravintolan, josta onnekseni saa myös vegaania ruokaa. Tänään Finisterrassa on musiikki ja tanssi fiesta, joten puhallinorkesteri laulajineen esiintyy sopivasti vieressämme. Takanani olevassa pöydässä lauletaan reippaasti orkesterin tahtiin. Taitaa olla paikallinen katrihelenapotpuri menossa :D

Päivämatka Ceestä Finisterraan reilut 13 km + 0,0 km kohtaan edestakaisin 7 km. Sää aurinkoinen, noin +24 astetta.

Kolmastoista päivä

Herään lauseeseen: Kello on puoli yhdeksän. Mietin, että eihän tuohon kellovastaavaan voi yhtään luottaa, kun se ei pidä huolta aikaisista herätyksistä. 

Pääsemme matkalle vasta kymmeneltä ja aurinko paistaa pilvettömältä taivaalta. Kävelyreitti kulkee tänään hienossa mäntymetsässä. 

”Mitä mietit”, kysyn siipalta. ”Selviytymistä”, vastaa mies ja räjähdän nauruun. Näin tämä camino etenee, kävelyt on parasta antia, mutta mäet on joskus tiukkoja paikkoja. Ainoa ajatus on toivo sellaisen loppumisesta, mutta mutkan jälkeen näkyy uusi nousu sekä uusi mutka, jonka takana toivot taas olevan tasaista maata. Turhaan toivot, mutka, mäki, mutka, mäki… Ja jossain vaiheessa, kun et enää ajattele mitään huomaat, että henki taas kulkee ja askel pitenee. Tasainen maa on jalkojen alla ja kaikki on taas hyvin. 

”Oletko valmis lähtemään kotiin? Jos et, niin voit tulla  Post Camino retriittin neljäksi päiväksi. Hinta donativo, (oman tunnon mukaan)” Katsomme puuhun kiinnitettyä mainosta. Jotenkin tuntuu siltä, ettemme ole olleet caminolla tarpeeksi pitkään, jotta tarvitsisimme retriittiä. Ehkä ensi kerralla :)

Saniaiset ovat isoja ja puut korkeita. Auringon lämpö mahtuu metsäpolulle ja päivän paahde tuntuu nahoissa. Olen ikionnellinen, kun Liresin kylä on edessä. Se on pikkuruinen, mutta josta löytyy hyvä ruokaravintola. Istumme nyt täällä pihamaalla sohvalla katoksen alla. Juon kivennäisvettä ja seuraan kuinka paikalliset juhlivat isolla porukalla ehkä isoäidin syntymäpäiviä. Karaokelaitteet on kannettu paikanpäälle. Meno yltyy mitä pidemmälle ilta ehtii. Mutta se jääköön salaisuudeksi :D

Päivämatka Finisterrasta Liresiin reilut 13 km. Sää aurinkoinen, noin +24 astetta. (Pari tuntia ennen Liresiä ja pitkälle kylän jälkeen ei puhelimessa ole kenttää.)

***

Välillä sitä miettii, että miksi olen täällä :) Pitkällä caminolla tunne on ainakin minulla noussut mieleen ensimmäisen kahden viikon aikana. Sen jälkeen asiat etenevät omalla painollaan ja isommat asiat alkavat pyöriä mielessä. Nyt kun matka ei ole pitkä, huomasin  että jo ensimmäisen viikon aikana mieli ja ego alkoi valitella. Se napisi, että onko tämä muka hauskaa? Miksi lähdin tänne? Kotona sohvalla olisi niin paljon mukavampaa ;-)

Ja nyt toisella viikolla ego kiemurtelee vähemmän. Ehkä se tyytyy, kun tajuaa etten lähde sen leikkiin mukaan. En nimittäin usko, että se huomaa miten kivaa itse kävely on. Tai kohtaamiset ihmisten kanssa. Taikka kuinka mahtavaa on kävelyn jälkeen päästä suihkuun. Päiväunista egoni varmasti tykkää, siitä olen varma :D

Kenties parasta caminolla on nuo kaikki mainitsemani asiat yhdessä sekä seura, mies jonka kanssa matkaaminen on helppoa. No en tiedä onko siippa aina sitä mieltä, että kanssani olisi helppo matkata, mutta vielä se on tuossa vieressä :D