Pieni ja keltainen talo

Kristiinan maaliskuun haasteena on erikoinen rakennus. Olen ihaillut tätä pientä taloa Porvoossa monena vuonna. Se ei ole ehkä erityisen erikoinen, mutta jotenkin salaperäinen se on minulle. Pikkuruinen talo, jonka muratit ovat peittäneet yhtä ikkunaa lukuunottamatta. 

Minusta olisi ihanaa asustaa tämän ruosteisen mansardikaton alla, vihreän peitossa. Laittaa takkaan tuli ja istua läheisten ja ystävien kanssa juomassa kamomillateetä. Samettisella, pehmeällä sohvalla kirkastaisimme ajatuksiamme, parantaisimme maailmaa. Meitä ei haittaisi ulkoinen myllerrys, ei raju ukkonen, ei helteinen kuumuus, ei näiden suojaavien vihreiden verhojen takana.

Isoäitini sanoin: minä kun en ole muiden mielipiteistä riippuvainen

Normaaliin palaaminen ei ole ollut yhtään helppoa. Tunnistan tämän mietinnän päässäni usein ja olen kai vähän pettynyt itseeni -tai sitten työpaikkaan, jollen jopa koko maailmaan. Siksi tänään olen hiukan totisempi, mutta sellaista elämä välillä on.

Onneksi parempiakin hetkiä tulee kohdalle. Kävellessäni viikolla rautatientorin läpi tunnen ilmassa nopeasti etenevän kevään. Mukulakivillä ei tarvitse enää liukastella ja kohta on tennareiden aika. 

Olen varma, että kesä tulee pian. Sen on pakko tulla :)

Taiteen seinällä

Huomaan Ateneumin seinällä roikkuvan kangasmainoksen. Perjantaina esille pääsevät naiset, rajojen rikkojat. Nuo ikiaikaiset rohkelikot, jotka lähtivät ulkomaille vastoin yleisiä normeja opiskelemaan ja tekemään taidetta 1800-luvulla.

"Jees!", tekee mieleni huutaa ääneen, mutten kehtaa. (Hitto että olen nössö.)

Tuonne aion mennä ja monesti menenkin. Ensiksikin siksi, että Ateneumissa on ollut viime vuosina aivan mielettömän hienoja näyttelyitä. Mutta myös siksi, että naisten on ollut entisaikaan, ja varmasti joissain paikoissa vieläkin, erittäin vaikeaa saada teoksiaan näytille mm. museoihin.

Kirjojen sisällä

Samalla Ateneumin ohitse kulkiessani muistan Enheduannan ja hänen runokirjansa. Olin häkeltynyt sitä lukiessani. Nainen kirjoitti runoja ja hymnejä noin 2200 eKr. ja oli maailman ensimmäinen tunnettu kirjailija, joka signeerasi teoksensa. Monestiko olin kuullut tästä naisesta äidinkielen tai historian tunneilla? No en tietysti kertaakaan. Olisiko pitänyt?

Kun talvella luin Katy Hesselin kirjaa Taiteen historia ilman miehiä, minua ärsytti, että kirja painoi 1,7 kiloa ja järkäle runnoi ikävästi pehmennyttä mahaani iltalukemisella. Mutta kirja oli täynnä painavaa tekstiä, joka seikkaperäisesti kertoi naistaiteilijoiden arvostuksesta, joten aloin pitää mitättömänä tuskana sitä, että vatsani joutui pinnistelemään kirjan terävää reunaa vasten. 

Toisaalta oli riemastuttavaa nähdä naistaiteilijoiden teoksia kautta aikojen. Taiteessa näkyi vahvoja, syviä tunteita nostattavia, herkkiä ja uudenlaisia näkökulmia. Niitä on luonut vuosisatojen ajan joku rohkea ja muiden mielipiteistä piittaamaton nainen. 

Vapaasti irti

Nyt näitä historian kirjoituksissa piilotettuja henkilöitä ja taiteilijoita nousee esiin enemmän kuin koskaan. Onneksi, sillä yksipuolinen maailma on kuivakan tylsää.

Harvoinpa olen täällä blogissa nostanut naistenpäivää esille, mutta tänään niin teen. Jos mielesi tekee lukea jotain innoittavaa naisista, niin suosittelen näin pikapikaa miettittyjä satunnaisessa muistelujärjestyksessä olevia teoksia:

• Enheduanna: Suurisydämisin valtiatar - runoja jumalatar Inannalle
• Katy Hessel: Taiteen historia ilman miehiä
• Mia Kankimäki: Naisia joita ajattelen öisin
• Hanna-Reetta Schreck: Säkenöivät ja oikukkaat - Suomen kultakauden naisia
• Virginia Woolf: Oma huone
• Aleksandra Kollontai: Uusi nainen, uusi moraali
• Suvi Ratinen: Omat huoneet - Missä naiset kirjoittivat vuosisata sitten
• Hanna-Reetta Schreck: Minä maalaan kuin jumala

Loppukaneetiksi vielä muistelen isoäitiäni.

Kotona vietettiin isoisän 50-vuotisjuhlia. Kun oli kahvitarjoilun aika, oli miehille aveciksi konjakkia ja naisille likööriä. 

Miehet hakivat konjakkinsa ja rupattelivat mukavia. Naiset taas seisoivat paikallaan, eivätkä uskaltaneet koskea alkoholitarjoiluun (en muista kuka silmää tekevä se oli, kenties paikallisen lääkärin vaimo, joka piti paheksuvalla elekielellä muut naiset aloillaan).

Isoäitiäni ärsytti moinen toiminta, joten hän totesi napakasti: "Minä kun en ole kenenkään mielipiteistä riippuvainen, niin minä kyllä otan likööriä." Hän haki itselleen juoman ja näin muutkin naiset uskalsivat ottaa itselleen sitä, mitä kukaan miehistä ei olisi ikipäivänä kainostellut, olipa paikalla isokenkäinen absolutisti taikka ei. 

* * *

No, joitpa sinä lasistasi hanakirkasta vettä, kuplivaa lähdevettä taikka ihan mitä vaan, niin minä nostan sinulle tänään oman lasini täynnä toivon ja ystävyyden kuplia. Paljon terveyttä. Suuresti rohkeutta. Runsaasti rakkautta. Ja riittävästi energiaa tehdä juuri sitä mikä sinua inspiroi. 

 ♥♥♥

Paluu töihin, helppoa kuin heinän teko

Istun asiantuntijoiden valmennuskoulutuksessa. Mitä enemmän mietin koulutusta, sitä enemmän se tuntuu oikealta. Sopivalta tähän hetkeen, jolloin olen palannut takaisin töihin. Sillä:

Ensiksi on kovat odotukset

Kenellä? No minulla tietysti.  Siitä vaan hanko kouraan ja lappamaan heinää seipääseen. 

Heti ensi päivistä asti odotan, että kaikki menee nappiin. Olenhan ollut täällä töissä ennenkin ja hoitanut kaiken tuosta vaan. Mutta eihän se niin mene. Joudun samantien toteamaan, että olen muiden armoilla pelkästään tekniikan, työkalujen ja uusien järjestelmien vuoksi.

Sitten ovat muiden kuvitelmat

Ei ole kulunut montakaan päivää, kun huomaan, ettei kenelläkään ole aikomustakaan perehdyttää minua mistään. Heidän ajatuksissaan mikään ei ole muuttunut parin vuoden aikana ja oletus on, että tiedän kaiken mitä pitää. Että siitä vaan Birgitta heinäpellolle hommiin!

Minä taas koen, että oikeastaan kaikki on muuttunut, enkä saa mistään turvallista otetta. Paine kasvaa ja mietin itsekseni, että, tässä sitä pitäisi hoitaa työtehtävänsä, mutta miten ja millä. Niinpä uppoudun intran saloihin ja selvittelen yksinäni mikä kaikki tieto, joka pikkuhiljaa pulpahtaa mieleni sopukoista, on saanut valohoitoa tai siirretty romukoppaan.

Ehkä ulkopuoliset näkevät paremmin

Mitä enemmän olen töissä, sitä enemmän huomaan, että minun kannattaa muuttua. Joten tässä minä nyt istun ja imen tietoa kouluttajalta. Esimerkiksi pohtimalla mihin oikein keskityn? 

• Keskitynkö siihen mitä mun täytyy ja pitää? Onko tämä se asenne, jolla haluan tarpoa työpäiväni läpi? Ööö, täytyy ja pitää on aika ... ääh, ikävän nihkeiltä kuulostavia työpäiviä ja tunnustan, että tällaisia olen jo ehtinyt tehdä viimeisen kuukauden aikana. 
• Ehkä mieluummin keskittyisin siihen mitä osaan ja opin. Sillä kyllähän mun taidot on todellisuudessa laajemmat kuin asiat, joita mun pitää ja täytyy tehdä. Ja onhan mulla lähiaikojen kokemusta siitä, että opin ihan mitä vaan, kun tarve on.
• Ja jospa keskittyisinkin osaamisen lisäksi myös siihen mitä haluan. Vaikkapa millä fiiliksellä haluan tehdä töitä ja mitä kohti edetä.

En kaipaa yhtään niitä tunteita, joita muutama vuosi sitten pyörittelin sisuksissani. Ja kun työvuosia on vielä reilusti jäljellä, niin todellakin tuntuu hyvältä idealta kehittyä ihmisenä. 

Jospa menenkin rohkeasti eteenpäin ja laitan uuden vaihteen työkuvioihin. Samanlaisen kun otin käyttöön opiskeluvuosinani: uuden oppimisen ilon ja keskittymisen siihen mitä haluan saavuttaa. 

Tässä voisi olla hyvä lista mun uuteen työelämään:

yhdessä tekemistä

uusia taitoja

keskittymistä

herkkyyttä

rajoja ja jämäkkyyttä

itsenäisyyttä

ja tietysti

hauskanpitoa :)

***

Juuri kun olen kirjoittanut tämän tekstin valmiiksi, menen juutuubiin ja näen ihanan kaverin tuoreen videon. Painan play ja mietin kuinka sopivasti Rajiv sattuikin miettimään syntyjä syviä. Taidan miettiä vielä lisää mitä oikein haluan. Ehkä haluaisinkin lähteä opiskelemaan Firenzeen maalaamista, ah se olisi ihanaa. 

Kurkkaa jos kiinnostaa, ehkä kenties sinäkin innostut pohtimaan kaikenlaista jännittävää ja innostavaa :)

Making Big Life Decisions - With Rajiv Surenda

Syvämietteitä Doriksen kanssa - kodinkone josta en luovu

"Mikä on se kodinkone, josta et luovu", kysyy Kristiina.

Siirrän vaikean kysymyksen Dorikselle. Se tuijottaa minua ja sanoo, ettei voi valita vain yhtä. En mäkään, vastaan ja kierrän ympäri kotia. Lasken samalla ääneen, että meillä on noin yhdeksän vehjettä. 

Mitä jos yksikään ei selviydy voittajaksi, kysyy Doris. Pakko löytyä voittaja, vastaan ja osoitan sormellani ensin siivouskomeroon.

Imuri? Siitä vaan menoksi. En tykkää ylipäätään imureista. Sen johdon kanssa on ikävä tanssia ympäri taloa, se metelöi liian kovaa ja on jotenkin uppiniskainen kanssani. Eli ei jatkoon.

Astianpesukone? Ääh, tiskaaminen on oikeastaan ihan kivaa hommaa, eli ei sekään.

Kuivausrumpu? Juu ei. Pikkulapsiperheessä kuivausrumpu tuo ihanaa helpotusta arkeen, mutta en elä sellaista vaihetta nyt. Tästä voisin luopua aika nopeastikin. 

Pesukone? Noo-o. Ehkä nyrkkipyykkiä pestessä tulee helposti ikävä vaikkapa pulsaattoria, mikä sekin olisi kodinkone, eli pitäisi harkita pyykkilaudan ostamista. Toisaalta vaatteet tykkäävät tuulettamisesta... Sanoisin, että finaaliainesta. Tätä pitää miettiä vähän pidempään.

Mikroaaltouuni? Aika helppoa tästäkin olisi luopua. Käytän lähinnä sulattamiseen eikä siihen oikeasti tarvita mitään erityisiä laitteita. Eikös ruuat sula ihan itsekseen huoneenlämmössä?

Kahvinkeitin? Helppo valinta. Pois vaan. Kattilassa voi oikein hyvin keittää vettä.

Liesi+uuni? Nyt tuli paha. Pärjäisinkö retkikeittimellä? Ehkä kesän, mutta talvella parvekkeella tulen sytyttäminen voisi olla epämukavaa touhua. En tiedä mitä naapuritkaan tykkäisivät jos liekittelisin lohta partsilla.

Jääkaappi+pakastin? Jos aivan tiukille menisi, niin pärjäisin huoneen lämmössä säilytettävillä ruuilla, eli oikeastaan en tarvitse jääkaappiakaan. Ja vaikka kuinka ihana onkin pakastin, josta ottaa talvellakin itse poimitut marjat aamiaispöytään tai pakastaa ylimääräiset ruuat, niin kyllähän sitäkin ilman pärjää.

Kaikki pois vaan, sanoo Doris virne naamallaan. Jokos nyt voisit keittää meille kahvit?

En mä kaikkia heivaa. Kyllä se on niin, etten pärjäisi ilman uunia ja liettä. En millään jaksaisi tehdä ruokaa avotulella tai retkikeittimellä.

Käännyn keittimen puoleen ja näen sen vieressä leivänpaahtimen. Laskutaitoni ja huomiokykyni on täysin ruosteessa. Näitähän onkin kymmenen laitetta. Päästän leivänpaahtimesta samantien irti, sillä leivän voi aina paahtaa pannulla tai uunissa.

Kun kahvin tuoksu leviää keittiöön iloitsen, ettei kukaan vie minulta näitä laitteita pois. Onhan se kiva päästä helpommalla, eikä päivät ole pelkkää kotitöiden tekemistä hiki otsalla. 

Kurkotanko kuuseen vai suksisinko?

Olin maalannut kauniin kuvan töihin paluusta. Vai olinko? Olin ainakin ajatellut kuinka kivaa on nähdä työkavereita ja päästä sosialisoitumaan. 

En osannut kuvitellakaan, että puolitoista viikkoa menee teknisten ongelmien kanssa. Että mulla ei ole oikeuksia yhteen jos toiseen paikkaan, en saa käyttööni kaikkia työvälineitä, en kuulu jakeluryhmiin, tai jos postilaatikossani onkin seurattavia sähköpostilaatikoita, niin ne ovat osin käsittämättömiä ja olen varma, että jotain oleellista puuttuu. Tiedän tämän kaiken vain nahoissani, sillä olen nollannut työmuistini opiskeluaikoina täysin ja kokonaan.

Ensimmäisen kahden päivän jälkeen huomaan, että päätäni puristaa. Etähommia tehdessäni suustani alkaa päästä lauseita, joita murisin ennen päätöstäni opintovapaasta. Tunteeni kiehuvat uusien ongelmien pulpahdellessa ilmaan. Tiedän ettei tämä tee minulle hyvää. Pieni paniikki alkaa pyöriä mielessä.

Juttelen miehelle tunteistani (no onhan se kuullut purkaukseni työhuoneessa jo päivän aikana muutenkin). Mies sanoo, että "sä et voi tehdä noille asioille mitään, ennen kuin ne it-tuessa lukee ja ratkaisee sun viestit". Iltakävelyllä nähdään ystävä ja hän toteaa naureskellen "Kuule, ota nyt rauhallisesti. Teet vain sitä mitä pystyt." Seuraavana päivänä olen tiimipalaverissa ja kerron tilanteen työkavereille. Pomo vastaa siihen, että "ei me odoteta sulta vielä täyttä panosta, pikkuhiljaa, pikkuhiljaa".

Mietin sanoja. Mietin itseäni. Että pitääkö heti olla täydessä vauhdissa, kun töihin on palattu. Muiden mielestä näköjään ei tarvitse. Mutta minun päässäni on oletus siitä, että jos en ole heti täydellinen ja tuottava, niin en ole... mitä en ole... tarpeellinenko?

Mitä seuraavaksi. On tullut torstai. Aamupäivällä on palaveri, sen jälkeen on lounas ja iltapäiväksi lähden omalle asialle, lääkäriin. Tämä nainen on niitä, jotka ottavat asiakseen asiakkaan kokonaishyvinvoinnin ja varmaankin kuulluksi tulemisen vuoksi tunnen pois lähtiessäni elämäni kevyemmäksi. Lepään illan, en väsyneenä kuten edellisten työpäivien jälkeen, vaan rentoutuneena. 

Perjantaina saan vihdoin työasiat johonkin reilaan. Ja kun päivän jälkeen suljen työkoneen, tunnen hyvää oloa. Ehkä asiat rullaavat pian vanhaan malliin. Sellaiseen rauhalliseen ja oman arvon tuntevaan oloon, ilman kiukkuisia kohtauksia. En halua missään nimessä palata työssäni hetkiin, jolloin puhun rumasti mistään taikka kasvatan sisäistä negatiivista tunnetta valtavaksi pyörremyrskyksi.

Nyt lauantaina tunnistan ilon siitä, että on viikonloppu. Tästä lähtien olen taas normaalirutiinissa, viikot työtä ja viikonloput vapaata.

Arki palaa. Toivon, että hankala alku opettaa minulle kuinka puran negatiivisen kierteen synnyn ja pääsen jaloilleni nopeammin ja rennommin.

* * *

Tähän postaukseen olen käyttänyt Repolaisen bingo-haasteen sanoja maalata, odottaa ja levätä, sillä ne sopivat kuin nenä päähän viimeisen puolentoista viikon töihinpaluuseeni. Kenties toivon samalla, että maalaaminen, odottaminen ja lepääminen jäävät pyörimään elämääni positiivisessa muodossa pidemmäksikin aikaa. Mutta vain siis positiivisessa mielessä ;-)

Manifestoinnin mestari

En ole käsityöihminen, en siis ollenkaan. Olen ommellut ompelukoneella useat verhot ja pöytäliinat, ja aina valmiita viikatessa ihmetellyt, miksi yksi kulma on liikaa vinksallaan sinne tai tänne. Siksi vähän oudoksuttaa, kun katson kirjastosta lainaamaani käsityökirjaa. Toisaalta, kun katson kirjan nimeä, niin ei ihmetytä ollenkaan, siinä on jotain kieroon mieleeni vetoavaa.

Selailen kirjan kirjontatöitä ja hihittelen samalla. Huomaan sisälläni olevan murinan ja päätän pitää lounastauon. Kirja kädessäni sulatan pakkaspuolukoita, jotta saan c-vitamiinia verilettujeni päälle. (Olen taas saanut rautavarastot niin matalaksi, että päätä huimaa. "Verta, verta, lisää verta", sanoi jo nuoruuden Shokki-lehtien sarjakuvasankarini, ja niinpä minä vanhojen hyvien muistojen vuoksi otan nyt poikkeuksellisesti rautalisien tueksi lihatuotteita ruokavaliooni, mutta siis vain verta, joka on teurastuksen sivutuote -näin tahdon ajatella.)

Asettelen kahdeksan lettua lautaselle ja reilusti puolukoita niiden päälle. Istun alas ruokapöytään ja aloitan alusta Mari Hyypiän kirjan. Jo alkusanat osuvat minussa pään nyökytys ja virnistys moodiin:

"Ennen vanhaan kaikki oli raskasta, kun oli sotaa, nälkää ja puutetta. Nykyään on raskasta, kun kaikki asiat muuttuvat ja maailma on iso. ... 

V*tutus saa ihmisen elämässä monenlaisia muotoja. Se ei ole vain tarvetta kiroilla tai mököttää, vaan siinä näyttäytyy kokonainen tunteiden kudelma. ... 

V*tutuksen voi kanavoida terapiaksi, kun sen yhdistää kirjontaan. Kirjontatyön estetiikalla voi viestiä sisäisestä turhautumisestaan, ja samalla neulan pitelemisessä kehittyy itsehillintä. ... 

Tästä alkaa matkasi kirjonnan ja v*tutuksen polulla. Pysy pystyssä äläkä sohi neulalla silmään."

Pääsen kohtaan, jossa Appiukko motivoi työntekijöitään lauseella: "Jos mä oisin noin paska ni jäisin eläkkeelle." Samalla, ihan rennosti painan haarukan lettuun, se osuu suoraan puolukkaan, joka mehevänä purskahtaa ikkunaan, ikkunalautaan ja pitkäksi noroksi valkoiselle pellavaliinalle. "Voi paska", pääsee suustani. 

Nostan ruokalautasen tasolle, kirjan ikkunalaudalle, vesilasin pois, kaitaliinan kasaan ja pöytäliinan syliin. Menen kylpyhuoneeseen ja aloitan vimmaisen pesemisen. Puolukan mehu muuttuu siniseksi ja vaikka kuinka hinkkaan, niin pois se ei kokonaan lähde. Siinä samassa mietin, etten koskaan lue mitään kirjaa samalla kun syön. Että pitikö nyt mennä lukemaan, enkö vain voinut keskittyä syömiseen. No en näköjään voinut, vaan mehustin puoli keittiötä pienen pienellä pullealla ja mehevällä puolukalla.

Palaan keittiöön. Pyyhin ikkunan ja ikkunalaudan. Otan ruokalautasen ja syön viilentyneet letut ja puolukat. Putsaan astiat pois ja otan kirjan käteeni. Siirryn olohuoneeseen ja sitten muistan...

... muistan, kuinka aamulla olohuoneessa keittiöön päin katsellessani ajattelin, että pitäisi ottaa tuo liina pois, kun sitä ei ole tänä vuonna poikkeuksellisesti sössitty ja sotkettu ruualla.

Ei hitsit sentään, tämä oli kyllä nyt ala-arvoinen manifestointi itseltäni. Tai pitäisikö kuitenkin sanoa, että täydellinen. Sain juuri sitä mitä tilasin ;-)

Viimeisiä viedään ja uudet kujeet mielessä

Päiväni alkavat olla luetut

Reilu viikko enää vapaata ja sitten palaan graafisen suunnittelun äärestä tavallisen pc:n eteen näpyttelemään ei-visuaalisia hommia. 

En tiedä pitäisikö olla hämmästynyt siitä kuinka nopeasti syksy hurahti vaiko siitä, että olen oppinut valtavasti viime vuoden aikana. 

No, kuten huomaat olen miettinyt menneitä. Tapanani on ollut aina tähän aikaan vuodesta tutkailla miten elo on mennyt ja mitä tulevalta vuodelta toivoisin. Niinpä olen parina päivänä kirjoitellut ylös asioitani vanhoilla ja uusillakin kysymyspaketeilla. 

Uudet ideat nappasin Mel Robbinsin videosta. Esimerkiksi viime vuoden kohokohtia katselin puhelimen valokuvista, sillä kuvia minulla on reilusti. Huomasin nopeasti mistä asioista ja henkilöistä olen saanut virtaa.

Pohdin myös mitä olen oppinut vuodestani ja mitä juttuja haluan ottaa mukaan tuleville kuukausille. Ja koska kaikki ei mene aina ihan nappiin, listasin myös asioita, jotka veivät minut syviin vesiin ja joista haluaisin päästä eroon. Sanon siis toivottavasti hyvästit turhalle neuvomiselle (kukaan ei kaipaa neuvoja), epämääräiselle miellyttämishalulle (ketä se palvelee) ja itseni liian tosissaan ottamiselle (en halua myöskään olla tosikko ja kankea).

Ehkä kivointa on ollut miettiä asioita, jotka haluan aloittaa ensi vuonna. Niitähän ei voi olla paljoa, sillä tiedän meneväni eteenpäin ainoastaan pienen pienin askelin. Osaan tehdä enää yhden asian kerrallaan ja kivoiksi tavoiksi saan taottua juttuja vain hitaalla ja sitkeällä toistolla. Huomaatko, olen siirtynyt monitehonaisesta putkiaivoiseksi-birgitaksi.

Jos haluat kokeilla miltä tällainen pohtiminen tuntuu, niin ehkä käyt kurkkaamassa Melin videon. Ja jos tällainen touhu ei yhtään kiinnosta sinua, niin sekin on enemmän kuin ok, mitä sitä turhaan kuluttamaan aikaansa asioihin jotka eivät resonoi :D

Mutta uutta vuotta ennen haluan ehdottomasti kiittää sinua kuluneesta vuodesta. Siitä että olet tuonut minulle iloa kommenteillasi ja läsnäolostasi. Kiitos kaikille bloggareille antoisista teksteistä ja ideoista joita olen saanut. 

Toivotan sinulle oikein antoisaa vuoden vaihdetta. Tulkoon uudesta vuodestasi paras pitkään aikaan. Täyttyköön se oikein makoisilla yöunilla, lempeillä taputuksilla omalle olkapäälle, arvostavilla sanoilla itselle ja kaikella muulla mitä toivot sydämestäsi itsellesi ja läheisillesi.

Jatketaan juttuja ensi vuonna ♥