
Tämä on ollut pysäyttävä viikko.
Riemuitsin alkuviikosta töihin menosta ja ihmisistä ympärilläni.
Hämmennyin kesken kaiken kehoni ikävästä toimintalakosta. Kuuntelin lääkäriä ja pysyttelin kotona pari päivää. Minä hoidin itseäni ja orkideoitani. Pyyhin lehtien pintaa ja unelmoin taas kerran vapaudesta leijailla keijukaisen lailla kotona yhden pitkän ajanjakson. Saisinpa hoitaa asioita kiireettä ja nauttien. Olisinpa oikea taivaallisen upea kodin hengetär
(voi-mitä-ihmettä-se-oikein-kuvittelee). Sitten kehoni yllättäen kipuili vielä enemmän, eri tavalla, ja huomasin todella nopeasti haluavani vain parantua ja päästä takaisin töihin ;-)
Vielä olen kyynelehtinyt toisen menetystä hänen kanssaan. Suru on vahva tunne, siitä ei pääse läpi läpi kuin kanssaelämällä ja luvalla antaa sen tulla, olla ja lähteä.
Ja tässä minä nyt olen
kenties tuon surun jälkeisen hiljaisuuden puhdistamana.
Olen omassa kotonani,
valkoisen peiton ympäröimänä, kipristäytyneenä sohvan nurkkaan.
Minä kuorin pirskahtelevan klementiinin.
Irroitan hiljalleen palan ja puraisen hedelmälihan sen kokonaan aistien.
Katselen hyvillä mielin nuorukaista, joka jakaa asioitaan ja hymyilee väliin.
Ja juuri nyt minusta tuntuu, että hiljaa hyvä tulee. Lumi valaisee kauniisti kaupungin. Joku on tuonut pikkulinnuille taas ruokaa. Nuorimies vaikuttaa tyytyväiseltä elämäänsä. Lääkkeet ja lepo auttavat, jos vain malttaa levätä. Voin lukea väliin
Elämän lempeät maut -kirjaa. Ja unelmoida, että osaisin yhtä taidokkaasti joskus laittaa ruokaa, levittää hekumallisia tuoksuja ympärilleni, oppia jotain uutta ja erilaista.
Jotta jotain uutta tapahtuisi nopeammin kuin huomaankaan, olen
Onnen koukkuja kirjan luettuani pitänyt lähelläni pientä erityistä muistikirjaa. ...olen alkanut kirjailla siihen unelmiani... ja huomaan miten yllättäviä asioita sinne tuleekaan kirjoiteltua...
Senpä vuoksi toivottelen sinulle oikein hauskaa ja jännittävän mielenkiintoista viikonloppua =D