Sataa sataa ropisee

Kymmenes päivä

Katsomme aamulla löytyykö Negreirasta yhtään aamiaispaikkaa ja onneksi yksi kahvila on auki ennen kello kahdeksaa. Sinne siis. Kun astun kahvilaan sisään kierrän neljän hengen pöydän ja hätkähdän, sitten jo naurattaa. Nainen joka istuu pöydässä lukemassa aikakausilehteä onkin mallinukke :)

Tilaan kaksi cafe con lecheä. Vanhempi mies tiskin takana näyttää kahta kahvikuppia meille. Osoitan isompaa ja näin saamme aamukahvia. Tiskillä on näkyvissä vain makeaa pullaa, joten kysyn tostadaa. Mies nostaa kysyvästi tiskin alta esiin kaksi paahtoleipäpalaa ja kiitän häntä. Kohta kaveri tuo pöytäämme tähän asti parhaiten paahdetut leivät ja tietysti marmeladia.

Kun herkut on syöty lähdemme tihkusateeseen kävelemään. Ensin laitamme sadeviitat päälle, muttei mene kauaakaan, kun hermostun viitan sisällä hikoiluun. Poistan viitan ja laitan takin päälle. Venkoilen myös takin kanssa. Ensin se on päällä ja kohta pois, ilman on kylmä ja kanssa on kuuma. Sateen määrä vaihtelee koko ajan, välillä sataa kovempaa ja sitten on taas tiheää tihkua.

Matka käy todella vehreissä maisemissa, metsässä saniaisten peittäessä polun viertä. Vaikka täällä ollaan hieman suojassa, niin tihkusade ja kosteus tiivistyy lehtiin ja tuullessa pisarat tipahtelevat isoina alas. Kaikki on kuitenkin jotenkin kaunista. Tuulimyllyjen valtavat siivet pyörivät ja niillä on mukavan rauhallinen tempo. Pikkukylän kirkon torni on sammaloitunut ja muurit hautausmaalla kasvavat pikku kukkia. Aika kuluu täällä hitaasti, mutta varmasti.

Kahdeksan kilometrin päästä näemme kahvilan, jonne hakeudumme suojaan. Tilaamme tortillat, jotka ovat taivaallisen maukkaita. Aah! Etsiessämme istumapaikkaa Daniel huudahtaa meille, että tulkaa meidän seuraamme. Hän istuu kanadalaisen kaverin kanssa. Mies on kävellyt Camino Francesia ja Camino Finisterreä nyt yhteensä kaksi kuukautta. Kysyn kuinka hän tuli lähteneeksi vaellukselle. Mies kertoo menettäneensä vaimonsa vuosi sitten, samoin hänen ystävänsä menetti aika pian miehensä. Ystävykset olivat miettineet caminoa ja harjoittelivat kotipuolessa vaellusta. Heillä oli kuitenkin hyvin erilaiset toiveet matkasta. Ystävä halusi varata kaikki yöpaikat etukäteen hostelleista tms ja kävellä noin 17 km päivämatkoja. Mies taas ei halunnut varata mitään etukäteen, vaan kävellä sen verran kun hyvältä tuntuu ja majoittua sinne minne mahtuu sisälle. Nyt molemmat ovat siis caminolla ja molemmat tekevät kuten itselle on oikein. 

Itse olen kokeillut molempia tyylejä ja olen miehen valinnan kannalla. Kun yöpyy yhteismajoituksissa ja  syö siellä yhteistä ilta-ateriaa ja tutustuu muihin vaeltajiin, tuntee caminon spiritin. Se on jotain erityistä, mikä kantaa pitkään matkan jälkeen. Keskustelut muiden matkaajien kanssa avartavat omia ajatuksia ja hyvän näkeminen elämässä yleisesti laajenee.

No, meidänkin keskustelut päättyvät. Daniel lähtee uusia seikkailuja kohti ja kanadalainen eri suuntaan kohti Santiago de Compostelaa. Me lähdemme sateessa kulkemaan vielä reilut 12 kilometriä. 

Täällä jossain keskellä ei mitään, pienen leipomon kupeessa, soitan Jorgelle, joka tulee hakemaan meidät reitin ulkopuolelle A Picotaan. Olemme läpimärkiä alusvaatteita myöten. Jorge antaa meille upean huoneen, jossa sadesuihkun alla (siis sadepäivän jälkeenkin ihminen hakeutuu sateen alle) voi lämmitellä hetken ja sitten kömpiä sänkyyn ja nostaa jalat kohti kattoa (paras tapa palauttaa jalat kuntoon). 

Emme liikahda Jorgen huomasta minnekään vaan syömme Pilgrim Menun täällä. Huomenna pidämme poikkeuksellisesti kävelyttömän päivän. Minun jalkani tai ehkä paremminkin selkäni tarvitsee taukoa kävelystä ja miehen jalat myös, jotta ne pääsevät parantumaan. Olen jo tottunut siihen, että matkalla sattuu ja tapahtuu. Reissu ei tällaisten muutosten takia mene pilalle, se on vain erilainen kuin alunperin suunniteltiin. 

Kävelyä Negreirasta Maronasiin 21 km, josta kyydillä A Picotaan. Sää sateinen koko päivän, puuskittaista tuulta. Lämpötila max +18 astetta.

Yhdestoista päivä

Kello soi juuri oikeaan aikaan, se herättää minut painajaisesta. Aamiainen on runsas ja se tarjoillaan valkoisin pöytäliinoin. Menemme sateessa kylän ainoalle bussipysäkille kymmeneksi, ja kuten respan rouva totesi, bussi tulee noin puolen tunnin sisällä. Bussissa on useita vaeltajia ja seuraavan kahden pysäkin aikana niitä tulee lisää. Minun istuinpenkkini liukuu vasemmalle ja oikealle riippuen mihin suuntaan kuljettaja kääntää rattia. Vuorelta alas tulo siksakkina pitää minut siis hyvin hereillä.Tällaista autokyytiä en olekaan ennen kokenut :D

Poistumme melkein kaikki Ceessä, joka on kivan tuntuinen metenrantakaupunki. Sade on kaikonnut, mikä on kiva asia. Iloitsen meidän kävelysäistä, vaikka eilen satoikin koko ajan, niin muuten pilvisyys on ollut vain plussaa. Koko tämän kahden viikon ajan etelässä Sevillassa on ollut +40 astetta. Siinä kuumuudessa kävely ei onnistuisi minulta mitenkään. 

Satamassa on siisti hiekkaranta, kauempana keinuu pieniä veneitä paikoillaan. Talot ovat rinteessä tiukasti yhdessä ja näyttävät suloisilta erilaisine ikkunoineen. Me vietämme aikaa kierrellen Ceessä, istumme pitkään ja hartaasti kahviloissa ja nautimme jotain pientä herkkua. Myös paikalliset istuvat päivällä kahviloissa ja illalla siirtyvät lasten kanssa aukioille. Vauvasta vaariin kaikki ovat yhdessä ulkona. Tällaista menoa kaipaisin kotiinkin. 

***

Matkalla tunteet korostuvat monta kertaa. Erilaisia tunteitahan meillä nousee läpi päivän. Täällä niitä ei voi peittää kaikenlaisella tekemisellä, mitä kotona tavallisesti touhuaisi, vaan ne kohtaa ehkä rehellisemmin silmästä silmään. Kenties sen vuoksi reissussa tulee mietittyä paljon sitä mitä tekee, miksi tekee ja myös kenen kanssa tekee. Oma arvomaailma on käsillä lähes koko ajan.

Me ehkä otettiin varaslähtö näihin mietintöihin jo Madridiin tullessa. Nyt ollaan puhuttu ääneen monta kertaa, että mitä haluaisimme, noin ihan ylipäänsä. Materiaa se ei nyt ole vuosiin ollut, mutta muita toiveita meillä kai pitäisi olla. 

Jos ei ole pakko, niin eikö sitä toiveiden kautta mennä eteenpäin? 

Ylämäki on aina ylämäki

Seitsemäs päivä

Ollaan kahdeksalta aamiaisella viereisessä kahvilassa. Tiskillä miehet istuu rivissä kuin kanat orrella. Yksi tilaa kahviinsa pullosta lisäprosentteja, ja kun suurin osa muista on jo lähtenyt töihin, tilaa kaveri toisen terästetyn kahvin. Meillä on taas tosi kuiva aamiainen, paahdettu patongin pala kaipaisi muutakin kuin marmeladia ja voita, mutta näin täällä mennään.

Kuten melkein joka päivä, niin tänäänkin kukko kiekuu. Nyt aivan keskustassa korkeiden kerrostalojen pihalla. Kävelyreitti siirtyy nopeasti maalaismaisemiin ja vain yhdessä kohdassa joudumme kävelemään ison ajotien pientareella. Nämä kohdat voivat olla joskus vaarallisia, sillä ohitse ajaa isoja kuorma-autoja 90 km tuntivauhdilla. Onneksi piennarosuus on ohitse nopeasti ja pääsemme taas metsään. 

Puolivälissä päivämatkaa on iso kahvila, jossa kohtaamme herrat Itävallan ja Italian sekä neiti Hollannin. Neiti Hollanti on vakavailmeinen nainen ja kun hän kertoo historiastaan tokaisee herra Italia, että sen vuoksi sinä olet niin vihainen. Oletus tulee automaattisesti, jos olet vakava tai hiljainen olet vihainen ;-) En voi kuin miettiä miten meihin rauhallisiin suomalaisiin suhtaudutaan :D 

Lisäksi rupattelemme hetken Etelä-Afrikkalaisten naisten kanssa, suloisia vanhempia rouvia, jotka ovat jo toistamiseen caminolla. Voi olla, että kohtaamme heidät vielä, sillä he kiertävät loppureissun eripäin kuin me.

Koivuja on tänäänkin tien varrella ja todella kauniita satumetsiä, joissa muratit ovat kietoutuneet tiiviisti puiden ympärille. Tunnelma on kuten ranskalaisen reitin kautta tullessa, vehreää ja todella kaunista. 

Santiago de Compostelaan tullaan suoraan pohjoisesta ja reitti on edelleen hyvin merkitty vaikka ollaan isossa kaupungissa. Yhden pikku kirkon ovella mies huikkaa meille, että ”Tulkaa hakemaan leimat”. Saamme hienon punaisen leiman passiin ja jäämme hetkeksi istumaan ja ihailemaan kirkkoa. 

Fiilis alkaa olla iloinen siitä, että lähestymme katedraalia. Tuntuu myös hieman oudolta, että perille voi kävellä näin nopeasti? Aiemmin meiltä on mennyt aina kuutisen viikkoa matkaan ja nyt vain viikon verran  :) 

Katedraalin aukiolla on valtavasti vaeltajia. Täällä kuuluu ilon kiljahduksia ja näemme myös kyyneleitä. Otamme pakollisen selfien, jossa seisomme katedraalin edessä ja siirrymme sitä vastapäätä istumaan pylväsmuuria vasten. Siinä me sitten olemme ja katselemme ihmisten riemua, kuinka joku nostaa polkupyöränsä ilmaan voittajan merkiksi, toinen menee kylkimakuulle katedraalin edustalle ja pyytää ottamaan itsestään hauskan valokuvan muistoksi. Matkakaverit näkevät toisensa ehkä viimeistä kertaa ja niin mekin pitkän istumisen jälkeen nousemme ja lähdemme tervehtimään matkan viimeisinä päivinä tutuksi tulleita. Juttelemme ja otamme yhteiskuvat, ja kun vielä viimeisen kerran on halattu, lähtevät herrat Itävalta ja Italia hakemaan todistusta caminostaan, Maltalais neidit syömään ja me lähdemme hotellille. 

Päivämatka Siqueirosta Santiago de Compostelaan noin 16 km. Camino Inglesen reitti yhteensä 117 km. Kävelypäiviä meillä seitsemän (kreikkalaiset veti neljässä päivässä).

Kahdeksas päivä

Vietämme Santiago de Compostelassa vielä toisenkin päivän. Etsimme ensimmäiseksi erinomaisen aamiaispaikan ja kuljeskelemme vanhassa kaupungissa. On hyvä vähän lepuuttaa kroppaa ja nauttia kaupungin hulinasta. Kaupungissa on erityinen tunnelma, iloinen ja hersyvä ja varmasti joillekin erityisen herkkä. Muistan ensimmäisen caminokaverini Brunon, joka ei millään halunnut palata caminolta kotiin, niin hieno oli hänen matkansa tähän asti ollut.

Käymme tänään rauhassa myös katedraalissa. Täällä on tarjolla päivän aikana useampi messu pyhiinvaeltajille. Yläalttarin takana on krypta jossa on Pyhän Jaakobin jäännökset. Aika lähelle Jaakobia pääsee, kun maksaa pari ropoa. 

Upea suitsukeastia, botafumeiro, ei enää heilu kuin juhlapäivinä tai kun joku maksaa siitä ison korvauksen, joten sitä voi ihailla nyt videolta (laitan linkin myöhemmin).

Yhdeksäs päivä

Olemme pähkäilleet syystä ja ilman syitä jatkammeko matkaa vielä sinne, minne ennen ajateltiin maailman loppuvan. Päätämme jatkaa kävelyä ja niin me taas kerran laitamme herätyskellon soimaan kesälomalla ja nousemme aikaisin (kaikkea hullua sitä ihminen tekeekin).

Ylämäki on aina ylämäki, pääsee suustani, kun taas kipuamme korkeammalle ja korkeammalle. Kunto on kohonnut täällä, mutta mikään ei saa minun kroppaani tottumaan aamiaisen jälkeisiin nousuihin ja ponnistuksiin. Heti kun olen tasaisella, nautin täysillä. Matka jatkuu kivasti metsäpolkua pitkin. Tätä olen kaivannut, sillä Inglesellä kuljettiin tosi paljon asfaltilla. Pitkälle ei tarvitse myöskään kävellä, että näkee kaukana siintävät vuoret ja tuulimyllyt. Kummallista miten niitäkin olen kaivannut. 

Puolivälissä päivämatkaa tapaamme lounaspaikassa englantilaisen nuoren miehen. Hän on kävellyt Via de la Plataa, Sevillasta Santiago De Compostelaan yli 1000 kilometriä. Aikaa hänellä meni 34 päivää ja niistä  neljä meni levätessä kaatumisen vuoksi. Että kyllä on nopea kävelijä. Daniel kertoi nauttineensa hiljaisesta Via de la Platasta, suoraa tietä, ei suojaa auringolta. Tärkeintä oli että siellä ei ollut ylä- tai alamäkiä :D sillä niitä hän vihaa. No tällä reitillä edessä on parin kilometrin yhtämittaista ylämäkeä, joten voi Daniel parka.

Jossain vaiheessa päivää Daniel juoksee alamäessä meidän ohitse hypellen kuin Peppi Pitkätossu. Hän huutaa ohi mennessään, että näin alamäki ei tunnu niin kamalalta. Ai, että on hauska kaveri, tämä nuori mies..

Päivämatka Santiago de Compostelasta Negreiraan on 21 km. Poutapilveä, noin +20 astetta. 

***

Kroppa alkaa näköjään taas nikotella, oikea jalka puutuu viimeisten kilometrien aikana. Siipallakin näyttää olevan vaeltajan ihottumaa jalassa. Hmmm, pitänee tarkastella tilannetta.

Batman ja tuppisuut aasit

Viides päivä

Syömme aamiaisen majapaikassa ja lähdemme ennen kahdeksaa liikkeelle. On ihanan pilvinen sää, joten aamun kipuaminen ylös pari sataa metriä korkeammalle ei hikistä minua aivan heti. Matka etenee taas asfalttiteitä pitkin, ajotie on todella kapea, se on suunniteltu pikku Fiatille ei nykyajan leveille autoille.

Nousemme päivän aikana monta kertaa mäkeä ylös ja laskeudumme alas. Välillä kuljetaan ajotien viertä, mutta onneksi myös metsätiellä tai maalaismaisemassa. Suurinta hupia on jutella hevosille (yrittäen ottaa niiden kanssa selfieitä) ja lampaille (joita ei yhtään kiinnosta meidän höpinät, ruoho on makoisampaa). 

Käymme jokaisessa kahvilassa mitä eteen tulee, sillä energiaa tarvitaan. Kun matkaa on kuljettu reilut 12 km oikealla puolellani on upea paksu kuusiaita ja sen toisessa päässä on pieni aukko sisään ravintolan pihaan. Edessämme on todella kiva ruokapaikka ja taidepaikka, Meson Museo, Xente no Camino (=kukaan ei kävele). Sisällä istuu paikallisia senioreita ja arvelen, että nyt ollaan taas hyvän ruoan ytimessä. Jäämme tänne lounaalle ja lepuuttamaan kehoa, sillä matkaa on vielä reilusti jäljellä. 

Ravintolan jälkeen ohitamme vanhan pariskunnan pihan. Rouva putsaa harjalla oven pieltä ja siippa seisoo vieressä. Pihalla on kaksi aivan uskomattoman isoa ruusupuuta. En tajua miten puut voivat olla niin suuria ja täynnä pieniä vaaleanpunaisia ruusuja. Toivotamme hyvää päivää ja kehun kauniita kukkasia. Rouva taas ihmettelee miten olemme tulleet Suomesta asti. Hauska kohtaaminen.

Viimeisen kerran pysähdymme kadunvarsikahvilassa. Talon emäntä on totinen ja topakka täti. Hän tuo pallit vaeltajien viereen ja käskee nostamaan jalat niille (ai että tekee hyvää jaloille). Lisäksi nainen tuo meille ulkona istuville kahdesti pieniä leipiä chorizolla. Hymyä ei irtoa, mutta vaeltajista pidetään hyvää huolta. 

Illalla väsyttää ja jaloissa tuntuu päivän pituus. Majapaikka on siisti, mutta kylä on ankea. Huoneessa mies toivoo näkevänsä telkkarista kunnon jalkapallomatsin. Televisio on ihan pikkuruinen, ehkä 15 tuumaa. Jalkapalloa tulee, mutta se on nuorten poikien ottelu: pieni telkkari, pikkuisten ottelu :D

Betanzoksesta Meson do Ventoon on noin 27 km. Kävelylle klo 8 ja perillä klo 16:30. Sää pilvinen, aamulla pientä tihkua, noin +20 astetta. 

Kuudes päivä

Aamulla ikkunat on märät, ulkona on sankka sumu. Lähdemme matkaan ilman aamiaista, sillä olemme 1,5 km pois reitiltä ja paikallinen kahvila olisi vielä enemmän väärässä suunnassa. 

Reitin ensimmäinen kahvila on kiinni, mutta seuraava on onneksi auki. Kahdeksan kilometrin jälkeen onkin ihanaa saada kahvia, tuorepuristettua appelsiinimehua ja tortillaa. 

Kun tulemme 13 kilometrin kohdalla kylään, kaukana edessä näyttää Batman astelevan alas mäkeä. Hänellä on kokomusta asu, musta päähine ja viitta joka liehuu kävellessä. Lisäksi supersankarilla on valtava keppi kädessä. 

Käännymme samaan kahvilaan Batmanin jälkeen. Terassilla selviää, että mies onkin ihan tavallinen tyyppi, tai ei nyt ihan. Hän on vähän pidemmän matkan kulkija, joka on tehnyt pyhiinvaellusta viimeiset 15 vuotta. Mies vaikuttaa hiukan erikoiselta, enkä ihmettele lainkaan. Mitä nyt olen nähnyt näitä elämäntapavaeltajia, niin elinolosuhteet vaikuttaa paljon ja näkemykset voi erota isostikin. Tämä mies ei kuulema tee töitä, vaan elää muilta vaeltajilta saamillaan rahoilla. En tiedä miten se voi olla mahdollista, mutta tuskin mies meitä huijasi puheellaan. Ei-Batman kyllästyy meihin ja lähtee pohjoiseen, meitä jää sekalainen ryhmä juttelemaan. Skottipariskunta, italialainen vanhempi mies ja hänen kanssaan kulkeva nuorempi itävaltalaismies. 

Vielä on reilut 12 kilometriä matkaa. Reitti on taas pikkuteiden reunassa kävelyä ja välillä metsässä etenemistä. Eukalyptuspuiden (tehometsää pääosin) lomassa on kaunista lehtipuumetsää, jossa muratit peittävät puiden rungot. Ilokseni näen koivujakin. Pikkulinnut visertävät läpi päivän ja kissat metsästävät pelloilla. Parin aasinkin kanssa yritän jutella, mutta ne vaan tönöttää peräkkäin eivätkä virka mitään.

Jalkapohjat valittavat viimeisen 7 kilometrin kohdalla, mutta pakko on jaksaa edetä. Tänään tullaan isompaan lähiöön, vai mitenköhän tätä paikkaa kuvailisi. Ei enää pittoreskeja rakennuksia silmänruokana. Illallista syödään erinomaisessa ravintolassa. Paikkaa on kehuttu netissä ja huomaammekin sisällä olevan 9 caminolta tuttua tyyppiä. 

Matka Meson do Ventosta Siqueiroon reilu 25 km. Aamun sää +13 ja sumua, loppupäivä pilvistä ja noin +20 astetta. Kävelylle klo 7:30 ja perillä 15:45. 

Huis vaan, ja vesi katoaa

Kolmas päivä

Heräsin mukavasta sängystä. Kylkiä ei jomottamut kuten edellisten kahden yön jäljiltä :) Ihana sänky ja mukavan lämmin huone!

Kylä on hiljainen, kun lähdemme. Suunta on kapeaa tietä ylös ja tätä tietä riittääkin. Kuljemme kaksi kilometriä tiukkaa siksakkia kivuten. Paljoa ei jalkaa tarvitse nostaa, kun se jo osuu maahan, niin jyrkkä on ylämäki. Olen läpimärkä hiestä ylhäällä, mutta siellä voikin hengitellä hetken, kääntyä ja katsoa upeita näkymiä alas merelle ja Pontedeumeen. Matka jatkuu kauniin metsän suojassa, on ihanaa nauttia varjosta ja viileästä aamusta. 

Ohitamme pari omakotitaloa, katselen pellolla metsästävää kissaa ja mies taivaalla liihottavaa haarahaukkaa. Sitten huomaan kauempana edessäpäin  ison ajotien varressa pakettiauton, se on jotenkin oudosti pysähdyksissä. Auto kääntyy ja lähtee meitä kohti. Vieressäni kuljettaja avaa ikkunan ja sanoo, että olemme väärällä reitillä. ”Kävelkää takaisin ja menkää tuon keltaisen talon kohdalta vasemmalle.” Kiitämme miestä. Hän kääntyy takaisin minne ikinä olikin matkalla ja me palaamme keltaisen talon kohdalle ja huomaamme opastolpan ja pikkuruisen polun talojen välissä. Että, kiitos vaan sinä ihana espanjalaismies, joka neuvoit oikeaan suuntaan.

Taukopaikan jälkeen meidät ottaa kiinni neljä kreikkalaista kaveria ja rupattelemme hetken ennen Minon kylää. Miehillä on tiukka aikataulu, he kävelevät Camino Inglesen neljässä päivässä. Mutta he ovatkin nuoria :) ja meillä on lomaa ja aikaa.

Minonissa on upea pitkä hiekkaranta, johon paikalliset tulevat viettämään aikaa. Täällä pelataan rantapelejä, tehdään hiekkalinnoja, suplautaillaan, uidaan ja tietysti otetaan aurinkoa. Osa dyynistä on suojeltu, eikä rannalla ole kuin yksi kahvila.

Iltaruokapaikassa tarjoilija kysyy tuoko hän soodan tilaamani viinin lisäksi. Tuo toki, sanon ja ajattelen että hän tarkoitti kivennäisvettä. Tarjoilija ei kuitenkaan tuo kivennäisvedelle lasia, ja kun myöhemmin pyydän sellaisen, katsoo nuori nainen minuun kysyvästi, mutta tuo kuitenkin. Kun maistan kivennäisvettä se onkin makeaa sokeria. Vasta nyt tajuan, että se oli varmaankin tarkoitettu sekoitettavaksi punaviiniin. Kysyi asiasta ja näinhän se oli ;-) Testaan sekoitusta, ja päätän pysytellä tulevaisuudessa vain viinissä :)

Kolmen ruokalajin illallinen punaviinipullolla ja soodalla maksaa 12,30e. Ei huono, sanoisi Uotinen.

Päivämatka Pontedeumesta Minoon on vain 10 km. Päivä on hikinen, auringon paahdetta +28 astetta. Illalla rannalla sentään tuulee. Hyvä hotelli aivan rannassa maksaa vaatimattomat 46e (sängyn leveys yli 2 metriä, että kyllä nyt mahtuu).

Neljäs päivä

Ihana pilvinen aamu ja pientä tihkua ilmassa. Kävelemme koko päivän asfalttitiellä, se kaartelee metsien tai harvaan asuttujen alueiden läpi, tie on onneksi hiljainen eikä autoja tarvitse kovin väistellä. 

Aika alkumatkalla näen vierelläni tiheän metsän ja siellä valtavan eukalyptuspuun. Pieni rautaportti kohdallamme on avoinna ja menemme katsomaan puuta lähempää. Sen rungon ympärille mahtuisi ehkä kuusi aikuista levittämään kätensä ja sormet hipoisivat juuri ja juuri toisiaan. 

Hetken päästä kuuntelen vähän järkyttyneenä ukkosen jyrinää, mutta kun jatkamme matkaa huomaan, että ääni tulee kolmenkymmenen metrin korkeudessa olevalta valtatieltä. Siellä isot autot tekevät ukkosen kaltaisia ääniä.

Vinasin kylässä tienvarsikahvilassa tarjoilija tuo meille tilattujen juomien lisäksi pikkuista suolapalaa. Tiskillä seisoo pari kaveria oluella ja huomaan kuinka toinen ottaa leivän jos toisenkin suolapalalautaselta ja mutustelee niitä hiljaa selkä tarjoilijaan päin. Luulen, että ruoka tulee miehelle tarpeeseen. Toinen kaveri juo vain oluttaan ja vaihtelee tukijalkaa kuin ”onks viljoo näkynyt” Heikki Kinnunen sketsissään. 

Myöhemmin näemme ja kuljemme saksalaisnaisen, Andrean, kanssa. Keskellä ei mitään on yhtäkkiä niitetty alue, jossa vanha pappa pitää taukopaikkaa. Vaeltajille on tarjolla lepotuoleja ja virvokkeita. Otamme banaanit ja niitä maksaessamme (oman tunnon mukaan) pappa kertoo vilkkaalla ja supernopealla espanjallaan kuinka hyvä eväs banaani on, kun siinä on magnesiumia ja mitä muuta kaikkea. Tajuan myös sen verran, että pelkkä vesi sellaisenaan ei ole hyväksi. Pappa näyttää kuinka vesi vain valuu ihmisen sisältä pois. Huis vaan, hän näyttää kädellään kuinka vesi katoaa. Kivennäisvettä juoman olla pitää. Tai vielä parempaa: Olutta! sanoo hän :)

Pappa antaa meille leiman pyhiinvaeltajapassiin ja haluaa ottaa meistä valokuvan caminopiirroksen vieressä. Vasta sitten olemme vapaita jatkamaan matkaa. 

Betanzos on kiva isompi kaupunki. Kauniita rakennuksia ja paljon paikallisia liikkeellä. Kivijalkakaupoissa on kaikkea kaunista, voisin ostaa upeita kesämekkoja, mutta … mutta ne painaisi repussa liikaa. 

Pikkuruisen kujan varrella on vielä pienempi ravintola. Näemme siellä kolmen espanjalaisvanhuksen syömässä ja päätämme kokeilla onnea. Saamme erinomaista sipuli-tomaattisalaattia sekä kalaa. Hyvä ruoka - parempi mieli :)

Minosta Betanzosiin on myös vain 10 km. Sää pilvinen ja noin 19 astetta. Täydellinen sää kävelyyn. Betanzosin jälkeen merellinen tunnelma jää taakse kun matkaamme enemmän sisämaahan.

***

Pyhiinvaeltajapassin kanssa voi majoittua edullisesti reitillä olevissa albergueissa. Kunnallisissa on usean hengen makuuhuoneet, mutta yksityisissä albergueissa on myös pienempiä kahden hengen huoneita. Passiin saa leimoja albergueista, kirkoista, kahviloista jne. Jos vaeltaja haluaa todistuksen vaelluksestaan, tulee hänen saada tietty määrä leimoja per päivä. Ennen se oli 2 leimaa/päivä viimeiseltä 120 km matkalta ennen Santiago de Compostelaa. Nyt säännöt leimojen määrästä on tainnut helpottua, mutten ole ottanut selvää, kun en tarvitse todistusta :)

Oluesta vielä, että täällä Inglesellä olut virtaa, sillä englantilaiset ovat kuulema tuoneet juoman mukanaan. Toisin on Camino Francesilla, siellä punaviini on kova sana. Pullo viiniä tuodaan aina vaeltajalle illallisen mukana. 

Ps Jos ja kun: kuvitelkaa kirjoitusvirheet korjatuiksi ;-)

Hyvää matkaa huusi mies ohi juostessaan

En ole koskaan postannut camino-reissuistani, mutta nyt ajattelin kokeilla. Voi olla että menee hermo kirjoitella kännykällä, mutta katsotaan miten käy :) Menen varmaankin samalla tyylillä kuin marraskuussa, eli lisään valokuvia vasta kotona.

Olen siis Espanjassa lyhyellä Camino Inglese-vaellusreitillä. Irlantilaiset ja englantilaiset tulivat aikoinaan laivalla meren yli tänne Ferroliin ja lähtivät kävellen kohti Santiago de Compostelaa. Hiljaisten vuosien jälkeen vaellusinto reitillä on kasvanut, vuonna 2000 Camino Inglesen vaeltajista 98 haki todistuksen reissusta ja vuonna 2023 hakijoita oli jo 24093. Eli vaikka reitti on Espanjan hiljaisimpia, niin täälläkin vaeltajia kulkee aina vaan enemmän. 

Tänne pääsy on hidasta ja hiukan tuskastuttavaa. Ensin lento Madridiin, yö siellä ja aamupäivällä lento Corunaan, josta kyydillä Ferroliin. Kestää puolitoista päivää saapua lähtöpisteeseen ja vielä odottaa yön yli, että pääsee kävelemään. Mutta tästä se kuitenkin lähtee:

Ensimmäinen päivä

Aamun kävely alkaa sataman viertä pitkin. Sotilasalueen juoksukentällä näen valkoisissa asuissa nuoria miehiä viipottamassa. Eikä kavereita juokse vain siellä, sillä kohta kapealla tiellä vastaan tulee iso ryhmä sotilaita. Ryhmän vetäjä nostaa käden ylös merkiksi ja miehet väistävät meitä. Joku myös toivottaa hyvää matkaa, Buen camino. 

Vaellusreitin tunnistaa selkeistä nuolimerkeistä ja täällä meitä ohjaillaan tavallisen kävelytien kupeeseen omalle kulkuväylälle. Huvittaa tai ei, niin välillä teemme oudolta tuntuvia lisäkoukkauksia. Ylimääräisiä lenkkejä tehdessämme näemme hienon hiekkarannan ja siellä koiriaan ulkoiluttavia paikallisia. Kahvilaankin kierrämme takakautta, mutta eikös tänne kävelemään ole tultukin ;-) Tähän tienvarsikahvilaan valuu paikallisia tasaiseen tahtiin. Terassilla tupakka tupruaa ja kahvia kuluu. Me ostamme tortillat (perunamunakas) ja tuorepuristetut appelsiinimehut. Tortilla maksaa 2,5e ja mehu 2e. 

Koska kävelymatka on tänään lyhyt ja majapaikkaan pääsee sisälle vasta 15:30 vetelehdimme kahvilassa pitkään, sen jälkeen istuskelemme kolmessa puistossa ja vielä yhdessä kahvilassa.

Perillä Naronissa näemme Galician ja ehkä koko Espanjan suurimman magnolian, sen ympärysmitta on 6m. Mahtavan kokoinen ja upea puu.

Jostain syystä täältä ei saa illalla ruokaa mistään. Onneksi ehdimme illalla juuri ennen kaupan sulkeutumista sisälle ostamaan evästä. Syömme ne leikkikentän penkillä ja tilanne jo vähän naurattaa. Toivottavasti huomenna ruokahuolto on parempi.

Hytisen illalla majapaikassa. Pistän bambukerraston päälle ja kiitän itseäni, kun otin sen mukaan. Huone on pirun kylmä. En tiedä miten selviän ensi yöstä, hrrr.

Kävelyä Ferrolista Naroniin noin 16 km, sää aurinkoista noin +20 astetta. Naron ei ole mikään mieltä ylentävä paikka, mutta ei pahinta mitä caminoilla on tullut vastaan. Magnolia oli parasta antia :D

Toinen päivä

Mies toteaa aamulla, että olen melkein tuupannut sen yli sängynlaidan etsiessäni yöllä lämpöä. Onneksi en tönäissyt kaveria lattialle. Olisi ollut aika tylyä. 

Aamiaistarjoilu on kuivakkaa. Paahdettu leipäpala, ruokalusikallinen tomaattisosetta ja vaihtarina siipalta marmeladia. Lisäksi kahvi. 

Onneksi kävelyreitti on kiva. Kuljetaan kapeita asfalttiteitä omakotitaloalueiden läpi. Joissain pihoilla ruohoa pureskelee hevonen, toisaalla haukahtelee laiskasti koira kyljellä maaten. Välillä ylitetään iso valtatie ja sukelletaan eukalyptuspuiden alle. Olen iloinen, että haistan niiden tuoksun. 

Fenessä syömme välipalaa, jotta jaksamme jatkaa matkaa seuraavat 5 km ylös, ylös ja aina vaan ylös. Välillä kiivetään kiemuraista ajotien viertä ja sitten mukavaa metsäreittiä. (Yhteensä tänään noustaan 810 m ylös.) Ja kun ollaan perillä, niin laskeudutaan saman verran takaisin, jotta päädytään Pontedeumen kylään. Matkalla alas tapaamme saksalaisnaisen, joka tuli tänne ryhmämatkalla, mutta huomatessaan, että reitti on hyvin merkitty hän päättikin kävellä päivämatkat yksin. Nainen haluaa tulla ensivuonna juhlistamaan 60-vuotissynttäreitään Suomeen. Tilauksessa olisi toive nähdä revontulet. Toivottavasti sellainen onni osuu kohdalle :)

Pontedeume on kiva paikka. Vanhan kaupungin talot ovat kauniita, niissä on kapeat parvekkeet ihanine pikku ikkunoineen. Aukiolla paikalliset istuvat iltaa ja lapset leikkivät vieressä. Iltaruokaa tarjoillaan vaeltajalle hiukan liian myöhään, mutta tänään sentään saamme sellaista :)

Kävelyä Naronista Ponteneumeen noin 15 km. Lämpötila noin +24 ja aurinko porottaa.

***

Seuraavat kaksi päivää ovat vielä lyhyempiä reittejä, sillä annamme kehon tottua rinkan kanssa matkaamiseen ja kuumaan säähän. 

Rinkka muuten painaa 4,5 kg + vesipullo + hedelmäeväs. Mutta siltikin kroppa huutelee välillä tuskissaan :D

Toukokuu - paras kevätkuukausi

Jos alkuvuosi onkin tuntunut oudolta, niin nyt on ollut hehkeää sekä sisällä että ulkona.

Ensimmäinen päivä. 

Siis vappu. Mahtavaa, kun Ullanlinnanmäellä ei olekaan hyhmäistä ja kylmää. Ei, täällä aurinko paistaa, ilma on lempeä ja ihmisiä on hurjan paljon. Retuperän WBK puhaltaa tähtitornin edustalla letkeitä töräytyksiä, paukuttaa rumpuja ja huudahtelee reteästi kappaleiden jälkeen. Minä haistelen kevättä. Se tuoksuu iloiselta. 

Istumme kalliolle. Siippa avaa pikkuisen kuohuvan ja tarjoan donitsia kaveriksi. Se hotkaisee omansa alta aikayksikön ja on kaivamassa toista pikku repusta, kunnes tajuaa, etten ole pakannut kuin kaksi donitsia mukaan. Samalla minäkin tajuan, että parempi on puraista omasta pikku haukkaus ja antaa loput miehelle. Kaverille tulee taas hymy sokeriseen suupieleen. Tilanne on pelastettu!

Neljäntenä päivänä näen rakkaat ja läheiset livenä ja miten hyvältä se tuntuukaan. Tästä ja parista omasta mietteestä on kasvanut tarve halailla enemmän. Ehkä lähes jatkuvasti :D

Saman päivän iltana, ja hyvään tunnelmaan päästyäni, päätän ottaa itseäni niskasta kiinni. Ilmottaudun viimeisellä hetkellä kurssille, jonka pitäisi saada oma projekti etenemään valmiiksi kesän aikana. Idea tuntuu ainakin aluksi hyvältä. Mutta ei siitä enempää, jotta hyvät fiilikset jaksavat kantaa postauksen loppuun asti ;-)

Kahdeksantena toukokuuta, eli torstaina, istun esihenkilön ja valmentajan kanssa keskustelemassa siitä miten muut kokevat minut työntekijänä. Opettelen istuessani, jutellessani ja kuunnellessani olemaan rento ja varsinkin herättämättä nukkuvaa karhua, joka tavallisesti nostaa puolustusmekanismit päälle positiivista palautetta saadessa. On se omituista, että ihmisen täytyy sellaistakin tehdä (siis rakentaa kiinanmuuria hyvän palautteen eteen). Samalla tajuan kuulevani tai kenties sisäistäväni ensimmäistä kertaa muiden sanat, että "voisit ottaa vähän rennommin ja olemaan armollisempi itsellesi". Että voisinko? Kenties se tekisi todella hyvää minulle :)

Kymmenentenä onkin jo viikonloppu ja lähden lintuihmisen mukaan luontoretkelle. Paras veto tällä viikolla, totean noustessani autosta ja astuessani polulle. 

Pienet vihreät lehdet ympärilläni puskevat esille. Maailma on todella kaunis. Pelkkää heleän vihreää ja kuitenkin läpinäkyvää. Ja ehkä hiukan kirpakkaa, mutta ei se mitään, olen pukeutunut kuin naparetkeilijä (sillä lintuihmisten kanssa kävely etenee t o d e l l a hitaasti). Olen siis oppinut lintuihmisten tavoille, vaikken tirpoista mitään tiedäkään ;-)

Reittimme kulkee pienillä metsäteillä ja pitkospuilla, välillä sukelletaan meitä korkeampien ruokojen sisään ja kiemurrellaan mutkittelevalla polulla. Lintutornissa katselen kuinka kiikarit nousevat silmille ja intoutuneet tyypit kääntävät takaraivonsa minulle ja saan jäädä rauhassa olemaan oma itseni, hiljaisena tuijotella kaikkea samanaikaisesti. En mieti itseäni, en töitä, en maailman menoa. Nautin vain tästä kaikesta mikä ympärillä on.

Yhdentenätoista päivänä onkin äitienpäivä. Pikkuruiset valkovuokot maljakossa, halauksia, naurua ja yhdessäoloa. Hetkiä, joita ei kannata ohittaa, kun olemme täällä vielä yhdessä. Skool meille ♥♥

Tämä on ollut sosiaalinen toukokuu. Olen valmennuspäivän jälkeen huomannut kehuvani vieraan ihmisen upeita silmälaseja, jutellut kassamyyjän kanssa niitä näitä ja ollut hyväntuulisempi. Jos toukokuu jatkuisikin tällaisten fiilisten saattelemana. Ah, miten ihanaa se olisikaan!

Pitäisi

Pitäisi

soittaa kitaraa

käydä kävelyllä

varata lääkäriaika

olla parempi ystävä

käydä pilatestunnilla

tiputtaa vähän painoa

kasvattaa lihasmassaa

olla esimerkillinen puoliso

sopeutua takaisin työelämään

saada oma projekti tuotantoon

olla miettimättä mitä kukin ajattelee

tehdä mikä omasta mielestä on oikein

kehittää paremmat ajattelumallit

hyväksyä vastoinkäymiset

olla armollisempi itselle

kuunnella omaa kehoa

käydä kävelyllä

soittaa kitaraa

tai edes

tanssia

Huhtikuussa voi himoita tulevia matkoja ja viilettää korvat heiluen

Kevät etenee vauhdilla. Kengät ovat kevyemmät ja olo sitä myöten. Ensin päivät lämpenee +15 asteisiksi ja kesken ulkoilun on riisuttava takki päältä. Tätä olen odottanut :) Sitten tulee napakka yö ja pakkanen herää. Eikä siinä mitään, tykkään minä pakkasestakin, mutta tuo tuuli, joka vihmoo pohjoisesta on ollut todella kipakka. Olen kapinoinut sisäisesti tuulta vastaan ja miettinyt tulevia aikoja.

Kävi nimittäin niin, että yhtenä viikonloppuna tämän vuoden puolella mies kysyi kesken iltalenkin, että lähdettäiskö ensi kesänä kävelemään Espanjaan. Ei mennyt sekuntiakaan, kun lupauduin matkakaveriksi. Ja tästä vastauksestahan seuraa monia asioita.

Korjausliike

Olin ehtinyt jo suunnitella kollegojen kanssa kesälomat ja nyt niitä piti rukata. Onneksi säädin lomiani omituiseen suuntaan ja vapautin heille heinäkuun kokonaan, joten mutinoita ei tullut. Oikeastaan tuntuu tosi hyvältä olla töissä parhaimpana kesäkuukautena. Salaa nimittäin toivon, että se on hiljainen jakso :)

Ensihuolista huolettomuuteen

Mutta tämä tuleva reissu on mietityttänyt. Olen tuijotellut kahden vuoden takaisia muistiinpanojani ja miettinyt laskukaavojani. Miten on mahdollista, että jokaisella caminolla olen yrittänyt jättää pois turhia asioita, mutta silti rinkka on aina painanut liian paljon (6,4 kg, 7,6 kg ja 6,9 kg).

Jostain kumman syystä olen päätynyt toissa vuonna lopputulokseen, että jos vielä reissulle lähden, niin haluan rinkan painavan maksimissaan 4,5 kg. Hahaa :D Siinäpä sitä onkin miettimistä. Ensinnäkään en tajua mistä tuo luku on tullut. Se tarkoittaisi sitä, että vanhaan rinkkaan mahtuisi mukaan enää 3 maitopurkkia. Mutta hitto vie, että ajatus on houkutteleva. Haluaisin todella kävellä näin kevyellä varustuksella.

Lääkkeet ja hygieniatuotteet on jo hiottu minimiin. Voin siis vain ostaa kevyempää varustetta taikka jättää asioita kotiin. 

Kevyempien varusteiden listalleni siirtyy: rinkka, vapaa-ajan sandaalit, vapaa-ajan housut ja pyyhe. Lisäksi on ostettava uudet kengät. (Olen tappanut jokaikisellä vaelluksella kenkäni. En tajua miten se on mahdollista). 

Hersyvää tunnetilaa kohti

Eilen laitoin vihdoin rinkan tilaukseen. Uusi painaa enää 990g (vanha 1500g), jippii. Lisäksi kovan työn tuloksena löysin Salomonilta erinomaiset vapaa-ajan housut, ne on tylsästi mustat (haluaisin mieluummin vaikka kirkuvan punaiset, mutta kaikkea ei saa). Täydellistä kuitenkin on, että housut painaa vain 165g (vanhat 330g). Aivan mahtavaa. Lisäksi ostin pyyhkeen kokoa 60x120 cm ja painoa on vain 67g (vanha 260g). Siis mitä ihmettä!!

Sitten syttyy idea.

Jos emme yövy albergueissa ja jätämme silkki/puuvilla- ja makuupussit pois kantamuksistamme, säästämme painossa hurjasti (945g). 

Koska viimeksi kävelin auringonpaisteen vuoksi vain pitkähihaisella paidalla, niin listaltani poistuu vaellus t-paita. Samoin vaellushame jää pois ja tilalla on vain pitkälahkeiset. Ja koska nyt vaellusmatka on nyt lyhyempi kuin aiemmin (eri reitti), niin nipistän sukkien määrän viidestä parista kolmeen. 

Lisäksi jätän kotiin nilkkasuojat, vaikka niitä ehkä kaipaan, jos sataa kovasti eikä mulla ole enää varsinaisia vaelluskenkiä matkassa vaan kevyemmät polkujuoksukengät. 

Edellä olevilla muutoksilla putoaa painoa 2100g. Eli tämän hetken rinkkani painaisi 4,8 kg. Vielä olisi vähän puserrettavaa :D

Sandaalit on ainoa asia, josta voisin vielä saada painoa hyvin pois, mutta koska inhoan eniten kenkien ostamista ja varsinkin tällaista painon takia ostamista, niin ehkä käytän vanhoja. Tässä taistelee nyt sisäinen ristiriitani kulutuksen ja tarkoituksen välillä. Sillä tiedän, että kun haluan kantaa oman rinkkani läpi matkan, niin mitä kevyempi se on, sitä paremmin ja terveemmin voin. Kaikista ikävintä olisi taas saada noidannuoli tai että lantioni sanoisi itsensä irti kesken matkan. Muita kipujahan on jokatapauksessa ;-)

Menojalkaa vipattaa jo kovasti ja sisälläni on mukavan hersyviä tuntemuksia. Mutta ennenkuin jään laakereilleni odottelemaan lähtöpäivää ja raskaita alkutaivalluksia, niin mun pitää ostaa kengät ja kävellä ne sisään. Olen auttamattomasti myöhässä asian kanssa. Tähänkin pitää sopeutua, sillä olen edelleen ollut hitaanlainen tässä kuussa sekä ajatusteni että kehoni suhteen. 

Päätän kuitenkin luottaa siihen, että vaikka etenen kaikkialla nyt todella hitaasti, niin lopputulos on kuitenkin hyvä.

* * * 

Tässä postauksessa matkahimon lisäksi osallistun myös Repolaisen huhtikuun Bingo-haasteeseen ja siellä oleviin vaakarivin sanoihin Hiljainen, Huoleton, Hersyvä. Lisäksi haluan vielä napata yhden sanan: Hännällinen.

Vauhdin hurmaa

Yhtenä päivänä kävelen leveitä rappusia alas ajotielle. Näkymä ympäristöön on hyvä ja mies vieressäni huudahtaa: Katso tuota koiraa!

Näen pyöräilijän, joka viilettää eteenpäin. Miehen selässä on putkimallinen kassi kuin reppuna. Kassin yläosasta, pää rohkeasti pystyssä, katselee ohikiitäviä maisemia tyytyväisen näköisen Welshin Gorgi (ehkä). 

Olen varma, että se nautti matkasta korvakarvat hulmuten, vaikka hännänheilutusta ei repun sisältä voi nähdä :D

Kuukauden bingo ja ruusun ostamatta jättäminen

Maaliskuun bingon toteutus on ollut mielelle vaikeaa, sillä samalla kun kuukaudessa on tapahtunut ihania asioita, siihen on kuulunut myös rakkaan läheisen sairastuminen ja ajatusten jatkuva vaeltelu hänen ja läheisten vointiin.

Päätin kuitenkin tarttua Repolaisen kuukausihaasteen. Kirjoitin ensin koko bingotaulukon täyteen, mutta reilun päivän sisäisen ahdistuksen jälkeen olen jälkikäteen editoinut vastaukseni ainoastaan yhteen riviin. Keskityn niissä maaliskuussa tapahtuneisiin kivoihin asioihin. 

Ruudukko menee näin:

A  B  C
P   ?   I
U  F  O

Bulletjournal

Kopioin vuodenvaihteessa siipalta bujooni idean "mitä opin tänään". Kirjoitan siis päivittäin jotain minkä olen huomannut tai oppinut. Tällä hetkellä listan asiat pyörii paljon työjutuissa, mutta myös omissa harrastuksissa tai oletusasetuksissani.

Listalla tässä kuussa on esimerkiksi ollut tällaisia kirjoituksia:

• tee yksi asia kerrallaan, asiat järjestyvät aina jotenkin
• työongelmien ei pidä kuluttaa omaa terveyttä - viis veisaa epäolennaiset jutut
• pidä taukoja, niin virtaa riittää
• aina ei tarvitse tehdä jotain järkevää
• asiat selviää kun niistä puhuu
• ajatukset vaikuttaa kehoon ja kehon kokemukset synnyttää tunteita
• aloita, älä odota inspiraatiota - sitä sinulla ei ole
• itselle kannattaisi antaa aamulla yläfemma
• potutti hirveästi, otin taukoja ja viisveisasin
• sitkeä löytää ratkaisuja
• tee jotain ei-tavanomaista - kurkista uoman ylitse
• itsestä tulee pitää huolta

Filosofiaa

"Esa Saarinen pitää viimeisen luentonsa Filosofia ja systeemiajattelu Aalto yliopistossa. Taas." Tällainen vitsi kuulema kiertää Aallossa ja ehkä juuri sen vuoksi mekin menemme paikan päälle. Tällä, kenties viimeisellä, luentokerralla aiheena on "uomakipitys vs. uloskurkistelu varpaille nousten".

Saarinen kehottaa meitä erilaisten ja uusien vaihtoehtojen näkemiseen, kurkistelemaan omasta tavallisesta toiminnasta ja ajatusmallista, uomasta, ulos ja ylös päin, jopa ehkä varpaille nousten :D

Esa käyttää yhtenä esimerkkinä ruusun ostamatta jättämisen. 

Siis, että tapasi ei ole ostaa ruusua. Mutta kenties voisit ajatella olevan mahdollista, että ostaisit ruusun kumppanillesi. 

Jos ostaminen ei ole ollut tapana, niin voisitko mahdollisesti ajatella, että niin kuitenkin voisi tehdä.
Ostaisit ja kurkistaisit oman tavanomaisen toimintasi ulkopuolelle. Että mitä tapahtuu, kun ostat ruusun? Olisiko ehkä pitänyt ostaa jo kauan, kauan sitten? Ja ehkä tasaisin väliajoin matkan varrella? Ehkä tämän jälkeenkin?

Minulle jää erityisesti mieleen, että kannattaa huomata se mitä en tee ja suunnata toimintaa juuri sinne. Jonnekin uuteen ja eteenpäin vievään, jotten kulje samoja polkuja joita aina tallaan.

Severance

Kysymysmerkin kohdalle valitsen S-kirjaimen. Syynä on Severance -sarja. 

Olen poikkeuksellisesti tuijotellut maksullista tv-kanavaa ainoastaan tämän sarjan vuoksi (AppleTV). Tämä poikkeustila on nyt päättynyt ja kenties jatkuu sarjan kolmannen kauden tullessa eetteriin. Tai ei mitenkään kenties, paremminkin aivan varmasti.

Suosittelen enemmän kuin paljon Severancea (Erotus). En halua spoilata mitään etukäteen, aloitin itsekin sarjan täysin tyhjältä pöydältä, katsoisin vain ja ihmettelin miten upeita alkutunnareita toiset osaavat tehdä ja miten uskomaton mielikuvitus tekijöillä on.

Severancea katsellessa ei tiedä mitä seuraavaksi tapahtuu ja olo jakson jälkeen innostunut, hämmentynyt, odottava tai kaikkea samalla kertaa. 

Näyttelijäsuoritukset ovat huippuja :)

Pieni ja keltainen talo

Kristiinan maaliskuun haasteena on erikoinen rakennus. Olen ihaillut tätä pientä taloa Porvoossa monena vuonna. Se ei ole ehkä erityisen erikoinen, mutta jotenkin salaperäinen se on minulle. Pikkuruinen talo, jonka muratit ovat peittäneet yhtä ikkunaa lukuunottamatta. 

Minusta olisi ihanaa asustaa tämän ruosteisen mansardikaton alla, vihreän peitossa. Laittaa takkaan tuli ja istua läheisten ja ystävien kanssa juomassa kamomillateetä. Samettisella, pehmeällä sohvalla kirkastaisimme ajatuksiamme, parantaisimme maailmaa. Meitä ei haittaisi ulkoinen myllerrys, ei raju ukkonen, ei helteinen kuumuus, ei näiden suojaavien vihreiden verhojen takana.

Isoäitini sanoin: minä kun en ole muiden mielipiteistä riippuvainen

Normaaliin palaaminen ei ole ollut yhtään helppoa. Tunnistan tämän mietinnän päässäni usein ja olen kai vähän pettynyt itseeni -tai sitten työpaikkaan, jollen jopa koko maailmaan. Siksi tänään olen hiukan totisempi, mutta sellaista elämä välillä on.

Onneksi parempiakin hetkiä tulee kohdalle. Kävellessäni viikolla rautatientorin läpi tunnen ilmassa nopeasti etenevän kevään. Mukulakivillä ei tarvitse enää liukastella ja kohta on tennareiden aika. 

Olen varma, että kesä tulee pian. Sen on pakko tulla :)

Taiteen seinällä

Huomaan Ateneumin seinällä roikkuvan kangasmainoksen. Perjantaina esille pääsevät naiset, rajojen rikkojat. Nuo ikiaikaiset rohkelikot, jotka lähtivät ulkomaille vastoin yleisiä normeja opiskelemaan ja tekemään taidetta 1800-luvulla.

"Jees!", tekee mieleni huutaa ääneen, mutten kehtaa. (Hitto että olen nössö.)

Tuonne aion mennä ja monesti menenkin. Ensiksikin siksi, että Ateneumissa on ollut viime vuosina aivan mielettömän hienoja näyttelyitä. Mutta myös siksi, että naisten on ollut entisaikaan, ja varmasti joissain paikoissa vieläkin, erittäin vaikeaa saada teoksiaan näytille mm. museoihin.

Kirjojen sisällä

Samalla Ateneumin ohitse kulkiessani muistan Enheduannan ja hänen runokirjansa. Olin häkeltynyt sitä lukiessani. Nainen kirjoitti runoja ja hymnejä noin 2200 eKr. ja oli maailman ensimmäinen tunnettu kirjailija, joka signeerasi teoksensa. Monestiko olin kuullut tästä naisesta äidinkielen tai historian tunneilla? No en tietysti kertaakaan. Olisiko pitänyt?

Kun talvella luin Katy Hesselin kirjaa Taiteen historia ilman miehiä, minua ärsytti, että kirja painoi 1,7 kiloa ja järkäle runnoi ikävästi pehmennyttä mahaani iltalukemisella. Mutta kirja oli täynnä painavaa tekstiä, joka seikkaperäisesti kertoi naistaiteilijoiden arvostuksesta, joten aloin pitää mitättömänä tuskana sitä, että vatsani joutui pinnistelemään kirjan terävää reunaa vasten. 

Toisaalta oli riemastuttavaa nähdä naistaiteilijoiden teoksia kautta aikojen. Taiteessa näkyi vahvoja, syviä tunteita nostattavia, herkkiä ja uudenlaisia näkökulmia. Niitä on luonut vuosisatojen ajan joku rohkea ja muiden mielipiteistä piittaamaton nainen. 

Vapaasti irti

Nyt näitä historian kirjoituksissa piilotettuja henkilöitä ja taiteilijoita nousee esiin enemmän kuin koskaan. Onneksi, sillä yksipuolinen maailma on kuivakan tylsää.

Harvoinpa olen täällä blogissa nostanut naistenpäivää esille, mutta tänään niin teen. Jos mielesi tekee lukea jotain innoittavaa naisista, niin suosittelen näin pikapikaa miettittyjä satunnaisessa muistelujärjestyksessä olevia teoksia:

• Enheduanna: Suurisydämisin valtiatar - runoja jumalatar Inannalle
• Katy Hessel: Taiteen historia ilman miehiä
• Mia Kankimäki: Naisia joita ajattelen öisin
• Hanna-Reetta Schreck: Säkenöivät ja oikukkaat - Suomen kultakauden naisia
• Virginia Woolf: Oma huone
• Aleksandra Kollontai: Uusi nainen, uusi moraali
• Suvi Ratinen: Omat huoneet - Missä naiset kirjoittivat vuosisata sitten
• Hanna-Reetta Schreck: Minä maalaan kuin jumala

Loppukaneetiksi vielä muistelen isoäitiäni.

Kotona vietettiin isoisän 50-vuotisjuhlia. Kun oli kahvitarjoilun aika, oli miehille aveciksi konjakkia ja naisille likööriä. 

Miehet hakivat konjakkinsa ja rupattelivat mukavia. Naiset taas seisoivat paikallaan, eivätkä uskaltaneet koskea alkoholitarjoiluun (en muista kuka silmää tekevä se oli, kenties paikallisen lääkärin vaimo, joka piti paheksuvalla elekielellä muut naiset aloillaan).

Isoäitiäni ärsytti moinen toiminta, joten hän totesi napakasti: "Minä kun en ole kenenkään mielipiteistä riippuvainen, niin minä kyllä otan likööriä." Hän haki itselleen juoman ja näin muutkin naiset uskalsivat ottaa itselleen sitä, mitä kukaan miehistä ei olisi ikipäivänä kainostellut, olipa paikalla isokenkäinen absolutisti taikka ei. 

* * *

No, joitpa sinä lasistasi hanakirkasta vettä, kuplivaa lähdevettä taikka ihan mitä vaan, niin minä nostan sinulle tänään oman lasini täynnä toivon ja ystävyyden kuplia. Paljon terveyttä. Suuresti rohkeutta. Runsaasti rakkautta. Ja riittävästi energiaa tehdä juuri sitä mikä sinua inspiroi. 

 ♥♥♥

Paluu töihin, helppoa kuin heinän teko

Istun asiantuntijoiden valmennuskoulutuksessa. Mitä enemmän mietin koulutusta, sitä enemmän se tuntuu oikealta. Sopivalta tähän hetkeen, jolloin olen palannut takaisin töihin. Sillä:

Ensiksi on kovat odotukset

Kenellä? No minulla tietysti.  Siitä vaan hanko kouraan ja lappamaan heinää seipääseen. 

Heti ensi päivistä asti odotan, että kaikki menee nappiin. Olenhan ollut täällä töissä ennenkin ja hoitanut kaiken tuosta vaan. Mutta eihän se niin mene. Joudun samantien toteamaan, että olen muiden armoilla pelkästään tekniikan, työkalujen ja uusien järjestelmien vuoksi.

Sitten ovat muiden kuvitelmat

Ei ole kulunut montakaan päivää, kun huomaan, ettei kenelläkään ole aikomustakaan perehdyttää minua mistään. Heidän ajatuksissaan mikään ei ole muuttunut parin vuoden aikana ja oletus on, että tiedän kaiken mitä pitää. Että siitä vaan Birgitta heinäpellolle hommiin!

Minä taas koen, että oikeastaan kaikki on muuttunut, enkä saa mistään turvallista otetta. Paine kasvaa ja mietin itsekseni, että, tässä sitä pitäisi hoitaa työtehtävänsä, mutta miten ja millä. Niinpä uppoudun intran saloihin ja selvittelen yksinäni mikä kaikki tieto, joka pikkuhiljaa pulpahtaa mieleni sopukoista, on saanut valohoitoa tai siirretty romukoppaan.

Ehkä ulkopuoliset näkevät paremmin

Mitä enemmän olen töissä, sitä enemmän huomaan, että minun kannattaa muuttua. Joten tässä minä nyt istun ja imen tietoa kouluttajalta. Esimerkiksi pohtimalla mihin oikein keskityn? 

• Keskitynkö siihen mitä mun täytyy ja pitää? Onko tämä se asenne, jolla haluan tarpoa työpäiväni läpi? Ööö, täytyy ja pitää on aika ... ääh, ikävän nihkeiltä kuulostavia työpäiviä ja tunnustan, että tällaisia olen jo ehtinyt tehdä viimeisen kuukauden aikana. 
• Ehkä mieluummin keskittyisin siihen mitä osaan ja opin. Sillä kyllähän mun taidot on todellisuudessa laajemmat kuin asiat, joita mun pitää ja täytyy tehdä. Ja onhan mulla lähiaikojen kokemusta siitä, että opin ihan mitä vaan, kun tarve on.
• Ja jospa keskittyisinkin osaamisen lisäksi myös siihen mitä haluan. Vaikkapa millä fiiliksellä haluan tehdä töitä ja mitä kohti edetä.

En kaipaa yhtään niitä tunteita, joita muutama vuosi sitten pyörittelin sisuksissani. Ja kun työvuosia on vielä reilusti jäljellä, niin todellakin tuntuu hyvältä idealta kehittyä ihmisenä. 

Jospa menenkin rohkeasti eteenpäin ja laitan uuden vaihteen työkuvioihin. Samanlaisen kun otin käyttöön opiskeluvuosinani: uuden oppimisen ilon ja keskittymisen siihen mitä haluan saavuttaa. 

Tässä voisi olla hyvä lista mun uuteen työelämään:

yhdessä tekemistä

uusia taitoja

keskittymistä

herkkyyttä

rajoja ja jämäkkyyttä

itsenäisyyttä

ja tietysti

hauskanpitoa :)

***

Juuri kun olen kirjoittanut tämän tekstin valmiiksi, menen juutuubiin ja näen ihanan kaverin tuoreen videon. Painan play ja mietin kuinka sopivasti Rajiv sattuikin miettimään syntyjä syviä. Taidan miettiä vielä lisää mitä oikein haluan. Ehkä haluaisinkin lähteä opiskelemaan Firenzeen maalaamista, ah se olisi ihanaa. 

Kurkkaa jos kiinnostaa, ehkä kenties sinäkin innostut pohtimaan kaikenlaista jännittävää ja innostavaa :)

Making Big Life Decisions - With Rajiv Surenda

Syvämietteitä Doriksen kanssa - kodinkone josta en luovu

"Mikä on se kodinkone, josta et luovu", kysyy Kristiina.

Siirrän vaikean kysymyksen Dorikselle. Se tuijottaa minua ja sanoo, ettei voi valita vain yhtä. En mäkään, vastaan ja kierrän ympäri kotia. Lasken samalla ääneen, että meillä on noin yhdeksän vehjettä. 

Mitä jos yksikään ei selviydy voittajaksi, kysyy Doris. Pakko löytyä voittaja, vastaan ja osoitan sormellani ensin siivouskomeroon.

Imuri? Siitä vaan menoksi. En tykkää ylipäätään imureista. Sen johdon kanssa on ikävä tanssia ympäri taloa, se metelöi liian kovaa ja on jotenkin uppiniskainen kanssani. Eli ei jatkoon.

Astianpesukone? Ääh, tiskaaminen on oikeastaan ihan kivaa hommaa, eli ei sekään.

Kuivausrumpu? Juu ei. Pikkulapsiperheessä kuivausrumpu tuo ihanaa helpotusta arkeen, mutta en elä sellaista vaihetta nyt. Tästä voisin luopua aika nopeastikin. 

Pesukone? Noo-o. Ehkä nyrkkipyykkiä pestessä tulee helposti ikävä vaikkapa pulsaattoria, mikä sekin olisi kodinkone, eli pitäisi harkita pyykkilaudan ostamista. Toisaalta vaatteet tykkäävät tuulettamisesta... Sanoisin, että finaaliainesta. Tätä pitää miettiä vähän pidempään.

Mikroaaltouuni? Aika helppoa tästäkin olisi luopua. Käytän lähinnä sulattamiseen eikä siihen oikeasti tarvita mitään erityisiä laitteita. Eikös ruuat sula ihan itsekseen huoneenlämmössä?

Kahvinkeitin? Helppo valinta. Pois vaan. Kattilassa voi oikein hyvin keittää vettä.

Liesi+uuni? Nyt tuli paha. Pärjäisinkö retkikeittimellä? Ehkä kesän, mutta talvella parvekkeella tulen sytyttäminen voisi olla epämukavaa touhua. En tiedä mitä naapuritkaan tykkäisivät jos liekittelisin lohta partsilla.

Jääkaappi+pakastin? Jos aivan tiukille menisi, niin pärjäisin huoneen lämmössä säilytettävillä ruuilla, eli oikeastaan en tarvitse jääkaappiakaan. Ja vaikka kuinka ihana onkin pakastin, josta ottaa talvellakin itse poimitut marjat aamiaispöytään tai pakastaa ylimääräiset ruuat, niin kyllähän sitäkin ilman pärjää.

Kaikki pois vaan, sanoo Doris virne naamallaan. Jokos nyt voisit keittää meille kahvit?

En mä kaikkia heivaa. Kyllä se on niin, etten pärjäisi ilman uunia ja liettä. En millään jaksaisi tehdä ruokaa avotulella tai retkikeittimellä.

Käännyn keittimen puoleen ja näen sen vieressä leivänpaahtimen. Laskutaitoni ja huomiokykyni on täysin ruosteessa. Näitähän onkin kymmenen laitetta. Päästän leivänpaahtimesta samantien irti, sillä leivän voi aina paahtaa pannulla tai uunissa.

Kun kahvin tuoksu leviää keittiöön iloitsen, ettei kukaan vie minulta näitä laitteita pois. Onhan se kiva päästä helpommalla, eikä päivät ole pelkkää kotitöiden tekemistä hiki otsalla. 

Kurkotanko kuuseen vai suksisinko?

Olin maalannut kauniin kuvan töihin paluusta. Vai olinko? Olin ainakin ajatellut kuinka kivaa on nähdä työkavereita ja päästä sosialisoitumaan. 

En osannut kuvitellakaan, että puolitoista viikkoa menee teknisten ongelmien kanssa. Että mulla ei ole oikeuksia yhteen jos toiseen paikkaan, en saa käyttööni kaikkia työvälineitä, en kuulu jakeluryhmiin, tai jos postilaatikossani onkin seurattavia sähköpostilaatikoita, niin ne ovat osin käsittämättömiä ja olen varma, että jotain oleellista puuttuu. Tiedän tämän kaiken vain nahoissani, sillä olen nollannut työmuistini opiskeluaikoina täysin ja kokonaan.

Ensimmäisen kahden päivän jälkeen huomaan, että päätäni puristaa. Etähommia tehdessäni suustani alkaa päästä lauseita, joita murisin ennen päätöstäni opintovapaasta. Tunteeni kiehuvat uusien ongelmien pulpahdellessa ilmaan. Tiedän ettei tämä tee minulle hyvää. Pieni paniikki alkaa pyöriä mielessä.

Juttelen miehelle tunteistani (no onhan se kuullut purkaukseni työhuoneessa jo päivän aikana muutenkin). Mies sanoo, että "sä et voi tehdä noille asioille mitään, ennen kuin ne it-tuessa lukee ja ratkaisee sun viestit". Iltakävelyllä nähdään ystävä ja hän toteaa naureskellen "Kuule, ota nyt rauhallisesti. Teet vain sitä mitä pystyt." Seuraavana päivänä olen tiimipalaverissa ja kerron tilanteen työkavereille. Pomo vastaa siihen, että "ei me odoteta sulta vielä täyttä panosta, pikkuhiljaa, pikkuhiljaa".

Mietin sanoja. Mietin itseäni. Että pitääkö heti olla täydessä vauhdissa, kun töihin on palattu. Muiden mielestä näköjään ei tarvitse. Mutta minun päässäni on oletus siitä, että jos en ole heti täydellinen ja tuottava, niin en ole... mitä en ole... tarpeellinenko?

Mitä seuraavaksi. On tullut torstai. Aamupäivällä on palaveri, sen jälkeen on lounas ja iltapäiväksi lähden omalle asialle, lääkäriin. Tämä nainen on niitä, jotka ottavat asiakseen asiakkaan kokonaishyvinvoinnin ja varmaankin kuulluksi tulemisen vuoksi tunnen pois lähtiessäni elämäni kevyemmäksi. Lepään illan, en väsyneenä kuten edellisten työpäivien jälkeen, vaan rentoutuneena. 

Perjantaina saan vihdoin työasiat johonkin reilaan. Ja kun päivän jälkeen suljen työkoneen, tunnen hyvää oloa. Ehkä asiat rullaavat pian vanhaan malliin. Sellaiseen rauhalliseen ja oman arvon tuntevaan oloon, ilman kiukkuisia kohtauksia. En halua missään nimessä palata työssäni hetkiin, jolloin puhun rumasti mistään taikka kasvatan sisäistä negatiivista tunnetta valtavaksi pyörremyrskyksi.

Nyt lauantaina tunnistan ilon siitä, että on viikonloppu. Tästä lähtien olen taas normaalirutiinissa, viikot työtä ja viikonloput vapaata.

Arki palaa. Toivon, että hankala alku opettaa minulle kuinka puran negatiivisen kierteen synnyn ja pääsen jaloilleni nopeammin ja rennommin.

* * *

Tähän postaukseen olen käyttänyt Repolaisen bingo-haasteen sanoja maalata, odottaa ja levätä, sillä ne sopivat kuin nenä päähän viimeisen puolentoista viikon töihinpaluuseeni. Kenties toivon samalla, että maalaaminen, odottaminen ja lepääminen jäävät pyörimään elämääni positiivisessa muodossa pidemmäksikin aikaa. Mutta vain siis positiivisessa mielessä ;-)

Manifestoinnin mestari

En ole käsityöihminen, en siis ollenkaan. Olen ommellut ompelukoneella useat verhot ja pöytäliinat, ja aina valmiita viikatessa ihmetellyt, miksi yksi kulma on liikaa vinksallaan sinne tai tänne. Siksi vähän oudoksuttaa, kun katson kirjastosta lainaamaani käsityökirjaa. Toisaalta, kun katson kirjan nimeä, niin ei ihmetytä ollenkaan, siinä on jotain kieroon mieleeni vetoavaa.

Selailen kirjan kirjontatöitä ja hihittelen samalla. Huomaan sisälläni olevan murinan ja päätän pitää lounastauon. Kirja kädessäni sulatan pakkaspuolukoita, jotta saan c-vitamiinia verilettujeni päälle. (Olen taas saanut rautavarastot niin matalaksi, että päätä huimaa. "Verta, verta, lisää verta", sanoi jo nuoruuden Shokki-lehtien sarjakuvasankarini, ja niinpä minä vanhojen hyvien muistojen vuoksi otan nyt poikkeuksellisesti rautalisien tueksi lihatuotteita ruokavaliooni, mutta siis vain verta, joka on teurastuksen sivutuote -näin tahdon ajatella.)

Asettelen kahdeksan lettua lautaselle ja reilusti puolukoita niiden päälle. Istun alas ruokapöytään ja aloitan alusta Mari Hyypiän kirjan. Jo alkusanat osuvat minussa pään nyökytys ja virnistys moodiin:

"Ennen vanhaan kaikki oli raskasta, kun oli sotaa, nälkää ja puutetta. Nykyään on raskasta, kun kaikki asiat muuttuvat ja maailma on iso. ... 

V*tutus saa ihmisen elämässä monenlaisia muotoja. Se ei ole vain tarvetta kiroilla tai mököttää, vaan siinä näyttäytyy kokonainen tunteiden kudelma. ... 

V*tutuksen voi kanavoida terapiaksi, kun sen yhdistää kirjontaan. Kirjontatyön estetiikalla voi viestiä sisäisestä turhautumisestaan, ja samalla neulan pitelemisessä kehittyy itsehillintä. ... 

Tästä alkaa matkasi kirjonnan ja v*tutuksen polulla. Pysy pystyssä äläkä sohi neulalla silmään."

Pääsen kohtaan, jossa Appiukko motivoi työntekijöitään lauseella: "Jos mä oisin noin paska ni jäisin eläkkeelle." Samalla, ihan rennosti painan haarukan lettuun, se osuu suoraan puolukkaan, joka mehevänä purskahtaa ikkunaan, ikkunalautaan ja pitkäksi noroksi valkoiselle pellavaliinalle. "Voi paska", pääsee suustani. 

Nostan ruokalautasen tasolle, kirjan ikkunalaudalle, vesilasin pois, kaitaliinan kasaan ja pöytäliinan syliin. Menen kylpyhuoneeseen ja aloitan vimmaisen pesemisen. Puolukan mehu muuttuu siniseksi ja vaikka kuinka hinkkaan, niin pois se ei kokonaan lähde. Siinä samassa mietin, etten koskaan lue mitään kirjaa samalla kun syön. Että pitikö nyt mennä lukemaan, enkö vain voinut keskittyä syömiseen. No en näköjään voinut, vaan mehustin puoli keittiötä pienen pienellä pullealla ja mehevällä puolukalla.

Palaan keittiöön. Pyyhin ikkunan ja ikkunalaudan. Otan ruokalautasen ja syön viilentyneet letut ja puolukat. Putsaan astiat pois ja otan kirjan käteeni. Siirryn olohuoneeseen ja sitten muistan...

... muistan, kuinka aamulla olohuoneessa keittiöön päin katsellessani ajattelin, että pitäisi ottaa tuo liina pois, kun sitä ei ole tänä vuonna poikkeuksellisesti sössitty ja sotkettu ruualla.

Ei hitsit sentään, tämä oli kyllä nyt ala-arvoinen manifestointi itseltäni. Tai pitäisikö kuitenkin sanoa, että täydellinen. Sain juuri sitä mitä tilasin ;-)