Kun aika on...

Syyskuu on ollut erikoinen. On tapahtunut asioita, joita en voi tai halua avata, lisäksi on ollut paljon menetystä ja rakkautta. 

Parina aamuna herään miehen hiljaiseen puheeseen. Ensimmäisenä päivänä lähdemme aamusta aikaisin sairaalaan. Halaan puolison ja nuorenmiehen sekä sisarukset. Silitän pedissä lepäävän kättä ja mietin miten nopeasti kaikki voi muuttua. Illalla tulemme uudestaan ja huomenna hän on poissa. Siihen tietoon mieheni minut herättää. 

Kuolema ei pelota. Suru sen sijaan iskee lujaa ja tämä hetki. Minä katson puolisoani ja mietin häntä sekä veljeään. He ovat molemmat rauhallisia ja hiljaisia. He molemmat rakastavat ja toimivat. Ei suuria ääniä, ei voiton juhlia, ei koskaan kinaa. Miten voikin olla tuollaisia ihmisiä.

Lähdetkö kävelylle? Se tekisi sinulle hyvää, sanoo mieheni. Minä vähän hoipertelen ja kyselen ehtiikö hän varmasti vielä ennen omia menojaan. Mielelläni lähden kanssasi, kuulen vastauksen. Kävelemme käsikynkkää. Syysaurinko paistaa koivujen keltaisiin lehtiin ja minun mieleeni. Tästä kannattaa nauttia nyt, kun mahdollisuus on, ajattelen.

Toisena päivänä seison kukkakaupassa. Olisi isoa auringonkukkaa, hempeitä pikkuruusuja, koristekaalia taikka gerberaa. Valitsen kelta-roosaisen kimpun miehelle. En muista milloin olisin edellisen kerran näin tehnyt, mutta siitä on ehdottomasti aivan liian pitkä aika.

Kotona minä kirjoitan korttiin: 
Sinun rakkautesi tekee ihmeitä ♥