- Me ollaan mietitty, että oletko sä pelästynyt koskaan?
- No enpä ole. ...Tai ehkä joskus pienenä.
Mä mietin miten usein itse pelästyn. Usein. Todella usein. Jos jokin luiskahtaa kädestäni, niin pelästyn. Kun joku sanoo jotain epäselvää, pelästyn sisäisesti siitäkin. Olen pelkuri vailla vertaa, sillä huomaan usein istuvani lihakset kireinä, kuin ollen valmiina pakenemaan, jos taivas yllättäen tippuisi päälleni.
Kaksi ihmistä, aika samanlaisia muuten. Hereillä olevat. Toinen vaan ei pelkää. Se ottaa tilanteet sellaisena kuin ne eteen tulevat. Rauhallisuuden perikuva. Ja toinen on taas herkkä ja nopee, se ehtii pohtia sadasosasekunnissa mitä voi tai voisi tapahtua.
Hyvät yhdessä, me kaksi aika samanlaista, mutta kuitenkin niin erilaista. Mutta minä, se herkempi olisin halukas jo luopumaan ja samalla lähentymään.
Haluaisin oppia minäkin tuon luottamuksen taidon.
Pelkoni nopeat ajatusjuoksut ja turhan aikainen reagointi
olisivatpa ne minusta pois
kuin tuuleen puhallettuja.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti