lauantai 14. huhtikuuta 2018

Kyntää, kyntää...

Olen pohtinut tässä viimeaikoina miten ihanaa on ollut olla nuori, aikuisempi, lapsiperheellinen ja tavallaan vailla huolia. Ikävää, etten silloin tajunnut tilaani, vaan kehittelin pienistä ongelmista isompia. Mitä turhuutta. Ehkä kymmenen tai kolmenkymmenen vuoden päästä ajattelen näistä vuosistani nyt samoin, vaikka nyt tuntuu, että elämä antaa avokämmentä.

Viime vuoden keväthuoltoni meni persiilleen ja moninkertaistui huolilla loppukesää kohti. Kuukausi sitten pohdin, että tänä vuonna pääsen varmasti helpommalla. Varasin siis taas lähetteet ja lääkärit.

Toissa perjantain lääkärin (nro 3) jälkeen näin ensin hiukan valoa tulevaisuudessa. Hymyilin jopa bussipysäkillä auringolle, joka taisteli läpi autojen nostattaman hiekkapölyn.

Keskiviikkona ei enää hymyilyttänyt. Sen sijaan kävelin kotiin ja annoin kyynelten pestä itseni. Tämän päivän lääkärikäynnin jälkeen mieleni teki vain huutaa ja kovaa, mutten kehdannut tehdä sitä kotona enkä pihamaallakaan.

Seuraavana iltana mies sanoi ääneen, että keskitytäänköhän me ihan oikeisiin asioihin tässä elämässä.  Sitä samaa minäkin nyt pohdin, vastasin.

Luojan kiitos mulla on mielettömän hieno mies. Se istuu, kuuntelee, on hiljaa tai puhuu. Se ulkoiluttaa mua ja naurattaakin. Ja miten mahtavaa, että arkea täydentää suloiset työkaverit ja ystävät. Jos elämässä onkin paskoja asioita, niin onneksi on ihmiset ympärillä. En kestäisi varmaan pitkään, jos jäisin kuuntelemaan vain omaa mieltäni.

Kävelemisen lisäksi olen selventänyt pään surinaa myös perinteisillä keinoilla. Siivosin kotona - niin, minä todellakin imuroin. Minä joka en en tykkää vetää sitä vehjettä perässäni. Lisäksi annoin toivoa tulevasta kesästä. Avasin parvekkeen oven, asettelin miehen avustuksella sinne paksun maton, tuolit ja pöydän. Kuolleet kanervatkin vemppasin kompostiin.

Ehkä on kuitenkin hyvä, että olen käynyt näissä tunkiosta-nousee-vain-mustaa-banaaninkuorta-katsauksissa.

Tästä(kin) täytyy seurata jotain hyvää.

Onneksi tulee kesä!

10 kommenttia:

  1. Seuraa siitä, vaikka usko on monesti koetuksella <3
    Olet ajatuksissani!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos kultaseni <3
      Tulen käymään kunhan saan vieterini vedettyä :)

      Kuuntelin viikolla Brené Brownia ja mietin, että toivoa on ;-). Käy kurkkaamassa molemmat 20 minuutin pätkät jos kiinnostaa: https://www.ted.com/talks/brene_brown_on_vulnerability

      Ja toinen juttu, en muista suosittelitko sinä tätä, mutta aloitin eilen Honeymanin Eleanorille kuuluu ihan hyvää, siinäpä sopivaa luettavaa tähän olotilaan.

      Poista
  2. No höh. Eipä kuulosta mukavalta. Vaikea sanoa mitään muuta, kuin että olet sinä melkoinen sissi, kun noiden varmasti vaikeiden päivien ja ajatusten jälkeen jaksat vielä nähdä positiivista. Vaikka niinhän se onkin, että pohjakosketuksen jälkeen tie on vain ylöspäin... Tsemppiä täältä! <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos M :)
      Joo - ei ole mukavaa, mutta näillä on nyt mentävä. Muistan kun kädet sanoi aikoinaan itsensä irti. Paljon myöhemmin tajusin, että ilman tuota tapahtumaa en olisi löytänyt tiettyjä ihmisiä, en olisi käynyt upeissa koulutuksissa, enkä olisi tässä nyt tällainen. Eli aina välillä sitä katsoo asioita jälkikäteen kiitellen. Se tässä elämässä hämmästyttää aina.

      Poista
  3. Voi sua <3 Mäkin uskon, että sä lopulta taas näet sen kullan läpi kaiken kakan, kaikkien rakkaiden avustuksella.
    Hurjasti ajatuksia täältä!

    VastaaPoista
  4. Vastaukset
    1. Kiitos Marika, ehkä jo pian puut vihertää ja lämmin ilmavirta saapuu meille :)

      Poista
  5. Surku tuli kun luki että olet joutunut kyynelehtimään lääkärikäynnin jälkeen:( Mutta iso onni on tuollainen mies♥ ja ne kaikki rakkaat läheiset/ystävät jotka on apuna silloin kun sitä "avokämmentä" tulee..Voimahalauksia sinulle♥

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Joo, nyt yritän ottaa tunnemyllerrykset vastaan. Onkin hyvä kun on superrauhallinen mies, joka ehkä pelkällä hengityksellä hidastaa mun sykettä. Kiitos halauksesta <3

      Poista