Manifestoinnin mestari

En ole käsityöihminen, en siis ollenkaan. Olen ommellut ompelukoneella useat verhot ja pöytäliinat, ja aina valmiita viikatessa ihmetellyt, miksi yksi kulma on liikaa vinksallaan sinne tai tänne. Siksi vähän oudoksuttaa, kun katson kirjastosta lainaamaani käsityökirjaa. Toisaalta, kun katson kirjan nimeä, niin ei ihmetytä ollenkaan, siinä on jotain kieroon mieleeni vetoavaa.

Selailen kirjan kirjontatöitä ja hihittelen samalla. Huomaan sisälläni olevan murinan ja päätän pitää lounastauon. Kirja kädessäni sulatan pakkaspuolukoita, jotta saan c-vitamiinia verilettujeni päälle. (Olen taas saanut rautavarastot niin matalaksi, että päätä huimaa. "Verta, verta, lisää verta", sanoi jo nuoruuden Shokki-lehtien sarjakuvasankarini, ja niinpä minä vanhojen hyvien muistojen vuoksi otan nyt poikkeuksellisesti rautalisien tueksi lihatuotteita ruokavaliooni, mutta siis vain verta, joka on teurastuksen sivutuote -näin tahdon ajatella.)

Asettelen kahdeksan lettua lautaselle ja reilusti puolukoita niiden päälle. Istun alas ruokapöytään ja aloitan alusta Mari Hyypiän kirjan. Jo alkusanat osuvat minussa pään nyökytys ja virnistys moodiin:

"Ennen vanhaan kaikki oli raskasta, kun oli sotaa, nälkää ja puutetta. Nykyään on raskasta, kun kaikki asiat muuttuvat ja maailma on iso. ... 

V*tutus saa ihmisen elämässä monenlaisia muotoja. Se ei ole vain tarvetta kiroilla tai mököttää, vaan siinä näyttäytyy kokonainen tunteiden kudelma. ... 

V*tutuksen voi kanavoida terapiaksi, kun sen yhdistää kirjontaan. Kirjontatyön estetiikalla voi viestiä sisäisestä turhautumisestaan, ja samalla neulan pitelemisessä kehittyy itsehillintä. ... 

Tästä alkaa matkasi kirjonnan ja v*tutuksen polulla. Pysy pystyssä äläkä sohi neulalla silmään."

Pääsen kohtaan, jossa Appiukko motivoi työntekijöitään lauseella: "Jos mä oisin noin paska ni jäisin eläkkeelle." Samalla, ihan rennosti painan haarukan lettuun, se osuu suoraan puolukkaan, joka mehevänä purskahtaa ikkunaan, ikkunalautaan ja pitkäksi noroksi valkoiselle pellavaliinalle. "Voi paska", pääsee suustani. 

Nostan ruokalautasen tasolle, kirjan ikkunalaudalle, vesilasin pois, kaitaliinan kasaan ja pöytäliinan syliin. Menen kylpyhuoneeseen ja aloitan vimmaisen pesemisen. Puolukan mehu muuttuu siniseksi ja vaikka kuinka hinkkaan, niin pois se ei kokonaan lähde. Siinä samassa mietin, etten koskaan lue mitään kirjaa samalla kun syön. Että pitikö nyt mennä lukemaan, enkö vain voinut keskittyä syömiseen. No en näköjään voinut, vaan mehustin puoli keittiötä pienen pienellä pullealla ja mehevällä puolukalla.

Palaan keittiöön. Pyyhin ikkunan ja ikkunalaudan. Otan ruokalautasen ja syön viilentyneet letut ja puolukat. Putsaan astiat pois ja otan kirjan käteeni. Siirryn olohuoneeseen ja sitten muistan...

... muistan, kuinka aamulla olohuoneessa keittiöön päin katsellessani ajattelin, että pitäisi ottaa tuo liina pois, kun sitä ei ole tänä vuonna poikkeuksellisesti sössitty ja sotkettu ruualla.

Ei hitsit sentään, tämä oli kyllä nyt ala-arvoinen manifestointi itseltäni. Tai pitäisikö kuitenkin sanoa, että täydellinen. Sain juuri sitä mitä tilasin ;-)