Haastelua

Satulla on blogissa hauska haaste, johon osallistun. Kysymyksiä on paljon ja vastauksia saman verran.

Asioita, joista et koskaan kirjoittaisi blogissasi?

Olen yrittänyt pitää blogin pääasiassa mukavana käyntipaikkana. Välttelen täällä riehumista, paheksuntaa, älämölöä ja huutamista. Vaikkei asiat aina ole hyvin, niin niistä puhuminen tai kirjoittaminen voi olla rauhanomaista.

Missä pihistelet/säästät?

Kirjoitin jokunen vuosi sitten bujooni tavoitteeksi: 

Älä osta paskaa! 

Tuo lause on toiminut oikein hyvin. Eli pihistän asioista

• jotka on huonolaatuisia
• jotka eivät mielestäni kestä aikaa
• ei tule käytettyä/syötyä
• jolle ei ole tilaa ja 
• joita en oikeasti halua tai tarvitse

Tällä ideologialla olen säästänyt monta euroa. 

Missä et pihistele/säästä?

Mitäköhän tähän pitäisi vastata? Ystävistä? Mielenkiintoisista kulttuurikokemuksista? Ruuasta? Vastaan rakkaudesta!

Lempikotityösi?

Petaaminen. Pimennusverhojen nostaminen aamulla. Ja kyllähän tiskaaminenkin on kivaa. 

Inhokkikotityösi?

Imureeraus. Tosin hyvin pitkän harjoittelujakson jälkeen olen alkanut sietää sitä. Onneksi siippa kuitenkin tykkää imurista, joten saan vapautuksen noin 95 prosenttia vuodesta.

Vanhin omistamasi esine?

Tämä oli vaikea. Molièren Ihmisvihaaja on vuodelta 1929. Yksi isoäidiltä saatu sormus on ehkä vähän vanhemmalta ajalta. On mulla yksi Kalevala-korukin, joka näyttää hitonmoisen vanhalta. Mutta onko se sitä, en tiedä?

Eli vastaan kirja.

Eniten käyttämäsi puhelinapplikaatiot (Top 5)

Tästä tulisi niin tylsä vastaus, koska käytän puhelinta aika vähän mihinkään. Kerron mieluummin kivoimmat appit mitä käytän. 

• Wallet, jolla maksan ostokset silloin kun kortit on kotona. Erittäin kiva vaikkapa iltakävelyllä, jos yhtäkkiä iskee himo saada jotain kaupasta. Tai esimerkiksi kun toissapäivänä siippa totesi matkalla lounaspaikkaan, että hän unohti lompakon kotiin.
• Taskukirjasto, olin aikoinaan tosi innoissani kun tajusin, etten tarvitse kirjastoon mennessä enää korttia, puhelinappi riitti. Kaikki lainaamiseen ja varaamiseen ja varaushyllyn numeron tarkastamiseen löytyy erittäin kätevästi Taskukirjastosta.
• Justin Guitar, pistä vain kuulokkeet korviisi, ota kitara käteesi, valitse harjoitus tai biisi jonka haluat soittaa ja anna mennä! Mahtava appi, jonka avulla saa taustabändin ja ehkä vokalistin omalle keikalle. Itsekin voi lauleskella sanojen kanssa, jos oikein kurkkua kutittaa.
• YleAreena, täältä kuuntelen tiettyjä radiotallenteita, vaikka Levylautakuntaa tai kesällä Klassikkokäräjiä. Joskus kuuntelin hauskoja kuunnelmia. Eilen jaoin telkkariin Hal Ashbyn mahtavan Shampoo-leffan, eli täyden nautiskelun appi.
• Sitten tämä viimeisin on tylsä kivuudessaankin. Eli Spotify, kuuntelen kävellessä tai työmatkoilla podcasteja ja toisinaan artistiradioita. Välillä tarkistelen tyyppejä, joita olen kuullut jossain muualla. Olen ärtynyt kaikkiin algoritmeihin, joten olen huono kuuntelemaan mitään "sinulle ehdotettuja" listoja. Vaikka kyllähän nuo artistiradiot on algoritmipohjaisia juttuja.

Käytätkö vitamiineja? Jos, niin mitä?

D-vitamiinia ja B12-vitamiinia. Jostain syystä D-vitamiinitasoni ovat laskeneet huomattavasti viimeisen puolentoista vuoden aikana, vaikka syön deetä. En tajua mistä on kyse. 

Työ, jota et voisi koskaan tehdä?

Ovelta ovelle myynti tai puhelinmyynti. 

Olisin todella huono myymään muille mitään sellaista johon en itse uskoisi satasella. Enkä tiedä uskonko mihinkään täysillä :D

Mitä piirteitä arvostat toisessa ihmisessä?

Hyvää kuuntelutaitoa ja kunnioittavaa yhdessäoloa. Sitä ettei huuda ja pelottele. Yleisesti ottaen on ihanaa kun ihmisessä on hengissä pieni hassuttelija.

Mitä sinulla on aina jääkaapissasi?

Noh, yleensä siellä on lähes a i n a maustamatonta jugurttia, margariinia, kasviksia, juureksia, kahviin luomumaitoa tai kauramaitoa.

Kaunein näkemäsi paikka?

Ihmisen muokkaamana Egyptissä Karnakin temppeli, luonnonmukaisempana Espanjan Foncebadonin laaksot, kukkulat, niityt ja vuoret, kotimaassa Pallastunturi.

Mistä pidät itsessäsi?

Olen vähän hupakko, sellainen iloinen ja tanssahteleva tyyppi.

Mistä taas et pidä itsessäsi?

Ylenmääräisestä herkkyydestä. Siitä että aina särkee jostain, se on todella ärsyttävää. Olen myös pelkuri monessa asiassa (toisaalta kun raja tulee vastaan saatan tehdä rohkean hypyn).

Harrastus, jonka haluaisit aloittaa?

Mulla on niin paljon harrastuksia, joihin ei riitä aika tai tarmo. Eli en haluaisi aloittaa uutta harrastusta, mutta olisi kiva, jos jatkaisin kitaran rämpyttämistä. Ei kun soittamista.

Kuvaile kotiasi kolmella sanalla

Sopiva Mukava Rauhallinen

Mitä tekisit, jos voittaisit lotossa 10 miljoonaa?

Mulle riittäisi paljon paljon vähempi. Mutta jos 10 milliä pärähtäisi tilille, niin varaisin siitä 0,02% itselleni, 0,05% lähipiirin "tarpeisiin", laittaisin 1 millin sijoituksiin ja loput säätiöisin.

Lempiherkkusi?

Karkkiherkku on salmiakki, mutta siipan leipoma kääretorttu on mmmmmmm-ihanaa ja isoäidin makea marenkipiirakka oli täydellistä.

Mieleesi jäänyt YouTube-video?

https://www.youtube.com/watch?v=l2JIu4n6uvw 

Ainakin Kathrine Switzerin kokemus Bostonin marathonilta on jäänyt vahvasti mieleen. 

Videota ei voinut upottaa blogiin, joten kuvassa on linkki YouTubeen.

Lempihedelmäsi?

Nautin aina kauden hedelmiä ja nyt herkkuani luumut, jotka on todella mehukkaita ja lisäksi vielä edullisia. 

Mitä kaipaisit enemmän elämääsi tällä hetkellä?

Rautaista luottoa siihen, että tässä tulee käymään vielä todella hyvin.

Horoskooppimerkkisi ja nouseva merkkisi?

Olen leijona, joka nousee joka aamu venytellen sängystä, välillä syvältä pohjalta ponnistaen ja toisinaan ketterästi. Kuten huomaat, mulla ei ole hajuakaan nousevasta merkistä ;-)

Mikä rästiin jäänyt asia sinun pitäisi tehdä, mutta et millään viitsisi?

Pitäisi ottaa yhteyttä kodinkoneyhtiöön, että tulisivat huoltamaan pesutornia ja siirtäisivät sitä hiukkasen. En tajua miksi tämä asia on roikkunut vain mielessä enkä tee asialle mitään. Asia on kuitenkin pakko hoitaa tämän vuoden puolella, eli mulla on vitkutteluaikaa parisen kuukautta, hehee.

Tärkein asia, jonka olet oppinut elämäsi aikana?

Asiat järjestyy aina - jollakin tavalla.

Syksyn ja rakkauden sydänkäyrää

Äärettömän pitkän ajan jälkeen laitan tällaisen viikkopäiväkirjan tulille :)

Sunnuntaina

Minä joka en pidä autolla ajamisesta istahdin kuskin paikalle ja ajelin Tuusulaan. Parkkeerasin auton ison keltaisen talon viereen. Haistelin ulkoilmaa ja mietin kuinka kaunis onkaan syyssää, nyt kun ei sada tai tihuuta. 

Käveltiin hiekkatietä, soratietä, lohkarekivitietä, asfalttitietä, heitettiin u-käännös ja palattiin samoja reittejä takaisin. 

Katselin ihmeissäni tienpiennarta, näin parissa paikassa lupiineja, jotka olivat päättäneet hehkua syvän violetteina näin syksyllä. Voiko tämä olla totta?

Maanantaina

Oltiin pitkän iltakävelyn loppusuoralla ja mietittiin mitä laitetaan iltaruuaksi, kun muistin, että Meri Valkaman kirjailijahaastatteluahan meidän piti mennä kuuntelemaan. 

Pikainen vilkaisu kelloon kertoi, että jos kävellään tosi nopeasti niin ehditään tilaisuuteen mukaan. 

Minulla oli vähän nihkeä mielipide Valkaman kirjasta "Sinun, Margot" ja mietin vaikuttaako se ajatuksiini kirjailijasta. No ei vaikuttanut. Selkeäsanaista Valkamaa oli mukava kuunnella ja hänen sekä haastattelijan keskustelu kirjan aikakaudesta, Saksojen yhdistymisestä ja siihen liittyvistä asioista oli mielenkiintoista.

Iltaruoka jäi tekemättä.

Tiistai

Jaa-a. Niskajumppa taisi olla päivän antoisin hetki.

Keskiviikkona

Nuorimies ilmoitti tulevansa käymään töiden jälkeen. Siippa leipoi jo menneiden nimipäivien kunniaksi maan parhaimman kääretortun. Oli ihanaa istua iltaa, pelata korttia ja rupatella. 

Juteltiin Meri Valkaman mielipiteestä itäsaksalaisten suhtautumisesta Saksojen yhdistymiseen tai oloihin sen jälkeen, pohdittiin kaasuputken vaurioiden aiheuttajaa ja mietittiin salaliittoteorioita, juteltiin keikkakokemuksista, parista artistista, oluen juonnista tuopista versus tölkistä ja siitä kuka haluaa syödä Fazerin sinisen suklaalevyn vai jätetäänkö se odottamaan joulun aikaa. 

Vietiin nuorimies kotiin ja kotimatkalla mietin miten onnellinen olenkaan perheestäni.

Torstaina

Menin kaupungille labraan, katsoin kun rauhallinen kaveri otti verta minusta ja toivotti sitten mukavaa päivän jatkoa. Kotimatkalla junassa etsin YleAreenan Levylautakunta-tallenteen, pistin kuulokkeet korviin ja tuijottelin ohikulkevaa maisemaa. Joutsenet uivat Töölönlahdella ja kaikki näytti olevan kuten tavallisesti. 

Yksi biisi alkoi soida hämyisesti, kuin tynnyrin sisältä. Pysähdyin melkein heti lauseeseen: "Suru kulkee aina kanssain kulkien" Että laitoit sitten kaksi kulkea sanaa samaan lauseeseen? Kuulinko väärin, vai oliko se tarkoituksellista? No sait ainakin huomioni, hetkeksi. Mutta sitten ajatusvirta vei mukanaan ja mietin entistä työkaveriani... ja Boom! Jotain tapahtui kappaleessa. Se kasvoi niin, että ihokarvani heräsivät ja sisälläni myrskysi. Keskeytin biisin ja laitoin sen soimaan alusta. Kulkien -sanat osui hermoon samalla tavalla, mutta mitä pidemmälle biisi eteni sitä kosteammaksi silmäni muuttuivat. Melkein ehdin koota itseni ennen kuin piti hypätä junasta ulos (huomaa, että olen aika herkillä). Tulin sisälle kotiin ja palasin töihin, eli etä-leimaus sisään ja näpyttelemään.

(Kasper: Kirjaimet)

Perjantaina

Mies laittoi kesken retkipäivänsä viestin: "Moi, lähdetkös nimpparikahveille Eloon-eloon-elämään siinä kahden hujakoilla? Minä tarjoon!"

Arvaa lähdinkö :D 

Muutama lounastaja oli lopettelemassa ateriointia. Vanha mies istui pitkään ja seurasi kuinka pieni tyttö touhuili leikkipaikalla. Me oltiin ikkunan ääressä. Oli ihanan rauhallista.

Edessäni oli tuoksuva kahvi ja suloinen leivos. Sellainen syksyn keltainen herkku, jossa oli sydämellinen syke kirjailtuna kuoreen. Sitruuna-mikä-ikinä-olikaan oli niin hyvä, että viettäisin toisenkin kerran nimppareita!

Käveltiin kiertotietä pitkin kotiin. Matkalla istahdettiin ihan muuten vaan omenapuutarhaan penkille. Katselin kuinka tuuli heilutti valtavien kuusien runkoja. Kuuntelin puiden lehtien kahinaa toisiaan vasten ja tunsin kovan, mutta lämpimästi puhaltavan tuulen ihollani. Oli ihana syyspäivä ja viikonloppu oli alkamassa!

* * *

Tämän viikon parasta antia on ollut perheen ja ystävän kanssa rupattelu. Lisäksi aurinko on pilkahtanut ja luonto näyttänyt syvää ja hyvää värikirjoa. 

Kastanjat peittävät lähikatua kuten alla olevassa kuvassa omenapuun sato omakotitalon sisääntuloreittiä. En uskaltanut edes yhtä poimia mukaani, vaikka arvelen, ettei talon väki niistä piittaa lainkaan.

Monimutkaisia polkuja

(Editoitu jälkeenpäin pienen ajatuskuvion seurauksena)

Katselin tässä yksi päivä elokuvaa Mary Shelleystä. Frankenstein -kirjan luojasta. 

Reilut parisataa vuotta sitten kuusitoistavuotias kirjailijan urasta haaveileva Mary Godwin tapasi runoilija Percy Shelleyn ja rakastui tähän. Vanhempiensa vastustuksesta huolimatta tai juuri siitä syystä Mary karkasi miehen matkaan ottaen mukaansa sisarpuolensa Claire Chairmontin. 

Pari vuotta myöhemmin kolmikko lähti Geneveen lordi Byronin luokse, johon Claire oli rakastunut. Elämä huvilalla oli railakasta. Iloliemi, huuruiset hetket, suru ja kiihko lensivät kartanon sisällä. Ulkona myrskysi ja oli kylmä Tambora-tulivuoren purkauksen aiheuttaman ilmastonmuutoksen vuoksi.

Ajankuluksi kerrottiin kummitustarinoita ja lopulta Byron julisti tylsyyden karkoittamiseksi vierailleen kauhutarinan kirjoituskilpailun. 

Byronin henkilääkäri John Polidori alkoi kehitellä huvilalla modernia vampyyritarinaa ja Mary puolestaan kirjoittaa tarinaa hirviöstä, joka saatiin herätettyä eloon sähköllä. 

Talon tunnelma muuttui ilonpidosta murheeseen ja lopulta tunteet ja riidat nousivat niin pintaan, että Shelleyt palasivat kotiin Lontooseen. Maryn ja Percyn suhde rakoili, mutta Mary jatkoi kirjoittamista ja sai lopulta valmiiksi tarinansa Frankensteinin hirviöstä. Hän vei kirjansa kustannusliikkeestä toiseen vain saadakseen hylkyjä.

Lopulta Frankenstein kuitenkin julkaistiin. Ei Maryn nimellä vaan Percy Shelleyn, koska ... niin, koska Mary oli nainen. (Lontoon kirjakustannusmaailma sentään muutti mielensä toista painosta tehtäessä ja vihdoin Mary Shelley sai nimensä kirjan kansiin.)  

Otteita: "Oli synkkä marraskuinen yö, kun näin uurtamiseni tuloksen. ... Muista että olen sinun olentosi. Minun pitäisi olla Aatami, mutta olenkin langennut enkeli, jonka pakotat pois ilon luota syyttä suotta. Näen kaikkialla onnea... josta .. josta yksin minä jään aina paitsi. Olin hyvä ja suopea. Kärsimys teki minusta pahan. Teki minusta onnellisen. Olen jälleen hyveellinen. Pian minä kuolen. Silloin tunteeni katoavat. Pian tämä polttava kärsimys on ohitse. Nousen hautajaisroviolleni voitonriemuisena - ja ilakoin kiduttavien lieskojen tuskassa. Henkeni nukkuu rauhassa, ja jos se jotain miettii, se ei enää mieti tätä. Hyvästi."

Elokuvan perusteella nuo kirjan lauseet kenties kuvailivat myös kirjailijan omaa elämää. Kuinka sukupuoli vaikutti arvostukseen. Miten kaipuu ja suru mursi mielen ja siirtyi omiin näkökulmiin. Ja miltä tuntui kun lopulta löysi oman äänensä, näki oman kädenjälkensä ja pystyi toteamaan, että minä tein sen. 

Lopputekstien pyöriessä kiipesin tuolille ja kaivoin kaappini uumenista yhden harvoista nuoruuteeni liittyvistä muistoista, lehtikotelon täynnä kuvisvihkoja. Elokuvan Geneven tapahtumia katsellessani olin nimittäin kuullut kiihkeiden ja juopuneiden runoilijamiesten lausuvan runoa. Tunnistin säkeen heti. Se oli jossain sisälläni ja hetken päästä kaivaessani menneisyyttä löysin säkeistön omituisen lintuolennon alta. 

Luin runoa ja ihmettelin sen voimaa. Mikä lie siinä vedonnut nuoreen minään. Miten ihmeessä saatoin heti tunnistaa sen. Enhän osannut yhdistää sitä lordi Byroniin. En tiennyt kirjoittajaa.

Päädyin kaivelemaan vihkojani enemmänkin. Löysin sieltä hupaisia kauhukuvituksia, joita nuorena piirtelin. (Löysin myös ihanan muiston nuoruuden ystävästäni. Kirjoitin hänestä jo aiemmin, mutta postauksen sekavuuden vuoksi editoin nyt pois.)

Lopputulokseksi käteeni jäi mielenkiintoinen elokuva naiskirjailijasta, hervottoman sekavista ja komeista runoilijamiehistä, omituinen yhteys omaan menneisyyteeni ja ihmeellinen voimaantuminen Mary Shelleyn lopulta saamasta arvostuksesta. 

Jos Mary Shelley pystyi löytämään oman äänensä tuossa maailman ajassa 200 vuotta sitten, niin enköhän minäkin voi päästää irti epäilyksistäni ja luoda jotain uutta.

Näillä mennään!

Ihanaa syyskuun loppua sinulle ♥

Mary Shelley -leffa on nähtävissä Yle Areenassa 3.10. asti: https://areena.yle.fi/1-60937564

Muutoksen vaiheessa

Aika on kulunut. Olen kirjoittanut useita sanoja tähän alle. Katsonut niitä, nostellut hartioitani, pudistanut päätäni ja poistanut kaiken. Tässä välillä on tapahtunut paljon, mutta kaikesta en ole voinut kirjoittaa. Tämä on alkurypistys, jotta pääsen vauhtiin. Ensiviikolla tulee lisää :)

Paluu menneisyyteen

Kahden ja puolen vuoden jälkeen olen palannut pikkuhiljaa toimistolle. Testattu on. Tuntuu oudolta, kivalta ja totta puhuen myös aikaa vievältä.

Paluu muistutti, kuinka hyvältä tuntuukaan seistä työpöydän äärellä ja naputella näppistä. Ryhti on parempi ja pääkin suoremman niskalenkin varassa. 

Vierineet kuukaudet ja vuodet ovat kuitenkin aiheuttaneet nuhjuuntumista. Sen tajusin heti ensimmäisenä lähipäivänä. Tarvoin samoin tein ostoksille. Siinä sovituskopissa lahkeita jalkaani vetäessäni päätin, että helpotan toimistopäiviin (kahdesti viikossa) liittyviä aamujani ja käytän jokaikinen toimistopäivä samoja siistejä housuja. Kuka sitä katselee, onko minulla aina samat vaatteet. Ei kukaan. 

Kotona avasin vaatekaapin ja testasin mitkä puserot toimivat uunituoreiden housujen kanssa. Löysinpä kaapistani hyvän hameenkin, johon voin pujahtaa aamuina, jolloin mieleni tekee hameilla. Eli minulla on yhdet housut ja yksi hame, sekä neljä siistiä puseroa ja pari neuletakkia. Jakku saa jäädä hankkimatta, se olisi kyllä hyvä juttu, mutta... nyt en viitsi. Näillä mennään. 

Nyt työhönlähtöaamuni ovat erittäin helppoja, kun minun ei tarvitse miettiä miltä minusta tuntuu ja mitä haluaisin pukea päälleni tänään. Yhdessä tangossa odottavat vähäiset vaihtoehtoni ja ne kaikki sopivat yhteen toistensa kanssa. Tadaa!

Hakuammuntaa

Olen tässä miettinyt miten muutun erakoituneesta kotikonttorilaisesta sosialisoituneeksi toimistolaiseksi. Ensin ajattelin, että peräkkäiset päivät toimii parhaiten ja menin työpisteelleni keskiviikkona ja torstaina. Illalla olinkin sitten täysin käkenä tai ehkä paremminkin kuolleena lahnana lattialla. Viikonloppuna laskin nopeasti yhteen yksi plus yksi ja sain tulokseksi seuraavalle viikolle lähipäiviksi maanantain ja perjantain. Idea tuntui toimivan. Paitsi, että perjantaina olin taas raatona koko illan. Tällä viikolla olin toimistolla maanantaina ja torstaina. Ja nyt perjantaina tuntuu perjantailta, sillä lailla kivasti. 

Siinä sivussa

Ehkä parasta tässä konttorielämässä on palaaminen kaupungin sydämeen. Kävellessäni eilen auringon paisteessa hammaslääkärille näin valtavan mainoslakanan peittämässä rakennustelineitä. Näkymä Espanjassa vaelluksella olevasta naisesta antoi minulle mahtavan virtapiikin. 

Ansaitsen tosiaankin :)

Olin niin hyvällä fiiliksellä tuosta mainoksesta, että puristin vain 80 prosenttisesti kynsiäni kämmeniini hammaslääkärin sukeltaessani suuhuni. 

Mietin tulevaa suunnitelmaamme ja laskin, että näillä haaveilla ja toiveilla selviän mainiosti tämän syksyn ja talven. 

Ja kyllä tosiaankin, toiveita kannattaa heittää ilmaan. Joskus elämä yllättää niin nopeasti, ettei ehdi edes ajatuksissa sanoa "Häh!"

Itsesabotaasiako?

Voiko v***tukseen tukehtua? Mitä en enää ymmärrä?

Kokonainen nainen

Lomailin viisi viikkoa. Viisi. Se on hirveän pitkä aika. Ja se tuntui nahoissani. Olin tyytyväinen. Nautin kesästä. Nautin miehestäni ja tietysti nuoresta miehestä joka palasi Suomeen ja meidän luokse. Nautin ystävistäni, luonnosta, merestä, järvestä, sateen ropinasta ja auringosta. 

Nukuin hyvin, söin hyvin ja tunsin palautuvani elävien kirjoihin. 

Ensimmäisillä viikoilla huomasin, että kivut olivat kadonneet. Ei kipua missään. Ei yhtään. Ihmeellistä.

Puolivälissä lomaa

Olin lupautunut menemään työkoulutukseen. Sen piti kestää kolme tuntia. Siinä meni koko päivä. Aamupäivällä pähkäilin teknisiä ongelmia jotka tietysti jatkui myös koulutuksen alkuosassa. Päivän anti oli kuunnella sujuvasti engantia italialaisella ja saksalaisella aksentilla, mutta portugalilaisen puhe meni kuin vesi hanhen selästä korvieni ohitse. Asiaa olisi ollut vaikka kuinka paljon, mutta aikaa ei.

Minulle selveni hyvin nopeasti, että syksystä tulee vaativa vain tämän yhden järjestelmän kanssa. 

Mietin miten koulutan toiset, kun oma koulutus on kurkistus jäävuoren huipulle. Hapettomassa tilassa oli aivan liian paljon selviteltävää ja testattavaa itselleni. Puristi rintaa. 

Laitettuani läppärin kannen kiinni hengittelin syvään ja päätin unohtaa koko asian loppuloman ajaksi.

Nollauksen nollaus

Viisi viikkoa tuli täyteen ja oli töihin paluun aika. 
Maanantaina aloin käydä läpi järkyttävää määrää sähköposteja.
Tiistaina sain viestin, josta mulla meni kuppi nurin. En jaksa ihmisiä, jotka ei hoida omia tehtäviään vaan siirtelevät niitä muille.
Perjantaina sain oikein appelsiinin kokoisen tukoksen nenääni. Teki mieli repiä hiukset irti päänahasta ja huutaa äänihuulet riekaleiksi...

Lopetin työt ja suljin suuni. Olin hiljaa.

En tiedä miten jaksan. Vähän lamaantunut olotila. 

Ensimmäinen viikonloppu

Jos olisin saanut valita, en olisi lähtenyt perjantaina mihinkään. Mutta koska kauan aikaa sitten oli sovittu että mennään ystävien mökille viikonlopuksi, totesin että lähdettävähän se on. 

Automatkalla työkuviot pyöri neljä tuntia nonstoppina mielessä, miten selviän syksystä, mitä teen sen tyypin kanssa, miten hoidan tämän työn, mitä, miten, miksi, paska, paska, paska... 

Ja kun oltiin perillä ja istuttiin valmiiseen ruokapöytään päästin suustani tuskaisen ähkäisyn ensimmäisen työviikon tunteista. 

Ystävät

Se mies on jutellut aikaisemminkin työhön suhtautumisesta, omista kokemuksistaan pitkältä ajalta. Kuuntelin kaverin puheita. 

Sunnuntaina kun olimme aamiaisella kiitin miestä. Totesin, että yritän taas vaihtaa asennetta, että aamulla aloitan tyhjältä pöydältä, teen oman osuuteni ja kun kello lyö sopivasti, niin mun työhanskat tippuu kädestä ja yritän olla ajattelematta enää työkuvioita. 

Kotimatkalla mietin nelisen tuntia lauseita jotka ovat pyörineet vuosikausia mukanani: 

• otan oman vastuuni
• voin aina valita asenteeni, toimintatapani ja ajatukseni
• muistan olla kiitollinen hyvistä asioista (hyvän asian lähde ei ole minussa itsessäni vaan toisessa ihmisessä tai luonnossa)
• puhun oman totuuteni, ilmaisen rajani, puhun selvästi ja suoraan (ja tässä törmään seinään, tätä täytyy harjoitella)
• luotan, että asiat järjestyy, ne on aina järjestyneet
• ja muistan, että tämä kaikki johtuu osittain koronasta ja 2,5 vuoden etätöistä

Toinen työviikko

Aloitin maanantain tekemällä sarakkeet:

mikä aiheuttaa negatiivisia fiiliksiä
voinko vaikuttaa, jos voin -  mitä minun pitää tehdä, jos en voi vaikuttaa - viisveisaan koko asiasta

Samana päivänä täytin listaa. Seuraavana unohdin täyttää. Keskiviikkona täytin. Torstaista en muista enää miten päivä meni. Perjantaina sain taas soiton, joka ahdisti pirusti kehossa ja veti lihaksiani kieroon.

Sitten aloin surffailla netissä etsiäkseni vaihtoehtoja päänsärylle ja potutukselle. Ehkä opintovapaa voisi olla pelastukseni?

Onko hyviä ideoita?

ps. kaikki kuvat on Kuhmalahdella olevasta Taidepappilasta, jossa taiteilija Teemu Luoto asuu ja tekee keramiikkaa. 

Luonto on ihmeellinen ja taiteilija myös

Muistan lukeneeni joskus maininnan taiteilijasta, joka muokkaa luontoa taideteoksikseen ja nyt sattui niin mukavasti, että Turun lomamatkalla pääsin tutustumaan aiheeseen lähemmin. Seuraavassa muutama kuva ja kokemuksia Antti Laitisen näyttelystä Taipuisa maisema.

Vaikka tiesin ennestään, että Laitinen muokkaa maisemaa oikeasti, huomaan valokuvia katsellessani väkisinkin etsiväni käsittelyn jälkiä. 

Mutta ei, aina kun menen lähemmäksi kuvaa näen, kuinka puiden oksistoa on taivuteltu, leikattu tai uudelleen liitetty. 

Voin vain kuvitella miten pitkään teoksen tekeminen kestää. Kiipeillä heiluvissa tikapuissa korkealla ilmassa. Jakaa oksaa kahtia ja venyttää tai taivuttaa sitä mielikuvituksen ohjaamaan suuntaan.

Jo muutaman valokuvan nähtyäni huomaan olevani myyty. Laitinen toimii!

Sitten yllätän itseni ja saan taidekokemuksen lisäksi kateuskompleksin. 

Alan vihreänä toivoa, että olisinpa ollut paljon rohkeampi ja sitkeämpi nuorena. Miten erilaista elämäni saattaisi olla, jos olisin valinnut sen mikä oikeasti kiinnosti. Havahdun kesken jossittelun, nostan katseen takaisin ylös, kerään kompleksini kasaan ja puhallan ne (ajatuksissani) puun reikien lävitse. 

Siirryn toiseen huoneeseen ja hämmästyn entisestään. Laitinen on koonnut tänne tilateoksen. Hän on tuonut eteeni aarin metsämaan. 

Yhdellä seinällä on valokuva alkuperäisestä metsästä sekä sieltä irrotetusta aarin maa-alasta. Videolta katson, kun kaveri kantaa kaatamaansa puun runkoa polkua pitkin työhuoneeseen.

Kun kaikki on roudattu metsästä pois, taiteilija lajittelee ja siivoaa materiaalit. Hän hakkaa puut klapeiksi. Lajittelee kaarnat erikseen ja kävyt, isot oksat ja pienemmät. Sammaleet puhdistetaan, nurmi samoin, kuten myös multa ja juuret. Kaikki siivilöidään ja siivotaan. 

Seuraavaksi Laitinen kokoaa työtilaansa aarin kokoiseksi taideteokseksi. 

Ja tämä sama työ on nyt edessäni taidemuseon lattialla. Värit ovat haalistuneet, mutta eihän sillä ole merkitystä, niinhän luonto toimii. Haalistuu ja maatuu pikkuhiljaa.

En tiedä miten omassa rauhassaan kaveri saa tehdä taidetta. Mutta jos itse asuisin lähistöllä, niin kävisin varmasti usein katsomassa löydänkö kohteen, joka taiteilija parhaillaan käsittelee. 

Huomaisinko esimerkiksi, että järven viereen on alkanut ilmestyä toinenkin "järvi" ja pohtisinko kuinka se on mahdollista. 

Ihmettelisinkö syksyllä, kun kaikki puut ovat jo tiputtaneet lehtensä, miten omituiselta näyttää heinäpellon laidassa, aivan koivumetsän rajalla, oleva valtava koivunlehtiympyrä. Eihän tuo ole mitenkään mahdollista!

Tai katsoisinko kävelylenkilläni talvisena päivänä puuta ohikulkiessani, että onpas lumi peittänyt jännittävästi osan oksista. Aivan kuin puu leijailisi ilmassa. 

Saattaisin mennä lähemmäs vain todetakseni: no niin, kyllä se naapurin Antti on taas keksinyt jännittävän idean.

Kun katselen puun oksista tehtyjä seinätaideteoksia alan himoita sekä pajupunontaa että omaa työtilaa. Toisaalta tiedän, etten tarvitse pajuja enkä työhuonetta. Ei minulla tunnu olevan aikaa mihinkään ylimääräiseen. Ei, vaikka se olisi kivaakin. Mutta jos aikaa olisi, mihin haluaisin sen käyttää? Mihin sinä käytät aikasi? Teetkö vapaalla juuri sitä mitä haluat? (jos työ ei ole sitä mitä eniten haluat tehdä) 

En pääse itsestäni puusta pitkälle. Näytän palaavani joka loma tähän samaan teemaan ;-), joten parempi vain syventyä Laitisen näyttelyyn.

Teoksia katsellessa tulee väkisin mieleen, että tämä taiteilija nauttii hitaasta työstä. Lopulta näenkin infotekstin, joka vahvistaa ajatuksiani: 

"Tärkeintä on tavoitteen eteen tehtävä työ, ei lopputulos."

Jos pitää luovuuden oven avoinna ja katsoo itseään ja luontoa lempeästi, ja ehkä hymyssä suin, voi ilmeisesti ponnistella rajusti ja erittäin pitkään, ja silti nauttia tekemisestä. 

Kenties pitkä ja sitkeä tekeminen on enemmänkin meditatiivista eloa kuin varsinaista "työtä".

Ehkä hauskin taideteos on It's my Island VI, jossa Laitinen tekee itselleen oman saaren. Katson videoita useamman kerran ja huvitun ja kumarran Laitisen sitkeydelle. 

Mietin milloin lie mies haaveili omasta pikkuisesta saaresta. Onko silloin ollut pimeä talvi-ilta, ehkä liian tyyntä, vain takkatulessa on napsahdellut silloin tällöin kipinä. Onko hän tuolloin toivonut kesää ja rantavettä. Ollapa oma pieni saari. Elää kalastellen ja tuulesta nauttien. Ja kun kevät on tullut, hän on löytänyt juuri sopivan paikan. 

Videolla näen kuinka mies kiskoo jotain mukanaan veden alla. Hän raahaa kerta toisensa jälkeen maa-ainesta juuri sopivaan kohtaan. Missään vaiheessa raahaaminen ei näytä helpolta tai kevyeltä. Päin vastoin, lihakset tekevät töitä ja omanikin jännittyvät, kun mies taistelee painavien säkkien kanssa, yrittää nostaa niitä paikalleen tai on aaltojen riepoteltavana.

Lopulta saari valmistuu ja se näyttää todella upealta. Kyllä tuolla omalla saarella kelpaa oleskella. Niin pitkään, kunnes tuntuu, että on aika lähteä uusiin maisemiin. 

No, minäkin lähdin jo pois, Turusta siis. Mutta kuten huomaat, niin suosittelen Antti Laitisen näyttelyä varsinkin jos pidät luonnosta, valokuvista ja aina niin tärkeästä pienestä hulluudesta, jota ilman maailma olisi todella tylsä ja ikävä paikka. 

Näyttely on koettavissa Turussa Väinö Aaltosen museossa 18.9.2022 asti :)

Ensikertaan :D

Tilannekuvia ja lepattelevia ilmoituksia

Kesäloma ulkomailla! Mikä ihana ajatus ja miten helposti toteutettavissa. Senkun lähdet Turkuun!

Vitsi vitsinä, mutta niin me teimme. Lähdimme heti kesäkuun alkupuolella reissuun. Käytössä oli pieni puutalo Port Arthurista ja sijaintina se oli täydellinen. Neljä päivää meni nopeasti, ehkä liiankin, sillä emme ehtineet Seilin saarelle emmekä kävellä paikallista pyhiinvaellusreittiä. Sen sijaan aika sujahti kaksin, ystävien ja tietysti kaikkien niiden hauskasti puhuvien turkulaisten kanssa. 

On kuukauden alkupuoli ja sää sen mukainen. Usein yhtäkkinen tuuli ja viima tukistaa ikävästi päälakea. Seuraavassa hetkessä on riisuttava pitkä neuletakki ja lämmiteltävä auringon paisteessa kylmän kevään kohmettamaa nahkaa. Katselen hämmästyneenä paikallisia, jotka aamusta asti ovat kevyesti pukeutuneita. Täällä ollaan joko karaistuneita tai sitten olen itse liian herkkä kylmälle. 

Turussa on myös mäkiä. Kun kotikulmat ovat tasamaata, niin täällä pääsee kiipeämään kummulle jos toiselle. 

Minun mieleni nauttii näistä nousuista, jalkani ei niinkään. Hermo vinkuu ja vikisee sisälläni. Sanon sille, että rauhoitu ja nauti elämästä, hellin sinua asunnolla rentouttavilla liikkeillä. Teemme sovinnon ja hyvittelen kehoani Aurajoen rannalla. 

Aivan jokaista penkkiä ei testata, mutta monta siltaa kuitenkin. Yhden sillan kautta vien kroppani katsomaan sitä mitä ihmisen pitäisi tehdä, eli menemme kurkistelemaan Paavo Nurmen kentälle urheilukisojen tunnelmaa. Liike, Birgitta, liike on hyväksi sinulle ;-)

Pienillä houkutuksilla saan jalkani kävelymoodiin ja sitten pääsemme asiaan. Kiertelemme kaupunkia sinne tänne. Ensin yhteen suuntaan ja heti kohta toiseen. 

Etsimme viime visiitillä elämää suuremmaksi asiaksi noussutta kirjakauppaa. Siellä mieheni pelasti minut yhdistelmällä mies-kirjakauppa-ja-gynekologi. Löydämme liikkeen vain todetaksemme sen olevan kiinni. Olemme hereillä aivan liian aikaisin. En saa hyvää kahvia, eikä mies löydä uusia kirjoja...

Sen sijaan toteamme, että Sammakon kirjakauppa ja kahvihuone on saanut oven pieleensä ketun ja mäyrän. Molemmat näyttävät pitävän myös kirjoista. (Mahtavaa, että sähkökaappeja voi pinnoittaa nykyään muutenkin kuin koiran liruilla ja kirjoitusharjoituksilla.)

Pidän tästä kaupungista. Pidän rakennuksista, jykevistä kivilinnoista ja vanhoista puutaloista. Ihailen isoja puita. Miten vehreää täällä onkaan. Valtavat puut varjostavat mukavasti, värittävät ja pehmentävät tunnelmaa.

Vihreä Herrainpukimon rakennus ilostuttaa myös ulkonäöllään. Liikkeen nimikin on piristävä. Mietin miten hienoa olisi astua ovesta sisään ja tilata itselle herrasmiespuku kaikkine härpäkkeineen. Jos olisin mies, tekisin varmasti niin. Käännymme talon kulmalta kujalle ja näen liikkeen ovessa leijuvan paperiarkin. En tiedä mikä minuun iskee, mutta epätavallisen uteliaana nousen raput ja tutkailen lappua. 

Mietin kuinka omistaja on kiireessä laatinut viestiä, juossut teipin riekaleet kädessä rappuset alas, mittanauha taskusta pilkottaen. Lappu on jäänyt heilumaan tuulessa ja joku komea herrasmies on ihmetellyt sitä lukiessaan miten selviää tämän illan ilman räätäliään. No, jokatapauksessa, niinhän se on, ettei hätä lue lakia ja asiat pitää laittaa tärkeysjärjestykseen.

Minä olen nyt kuitenkin lomalla, eikä silloin asioilla ei ole tärkeysjärjestystä. Vai onko kuitenkin?

Ollaanko kävelty tuota katua? 
Ai ollaan. 
No, käännytään sitten tuosta seuraavasta vasemmalle. 
Mennäänkö varjoista puolta?
Ei kun mennäänkin aurinkoista

Aluksi menimme minne sattui. Nyt me kuljemme vain outoja reittejä, katuja joita ei olla kävelty aikaisemmin. Otan välillä pieniä askelia ja sitten taas loikkia. 

Sinne tänne kuljeskellessa kaupunki avautuu eri tavalla. Pienet asiat nousevat esiin. Kuten taideliike, jonka ohitse astelen. Peruutan kuitenkin kesken kaiken ja palaan ulko-ovelle. Edessäni on pitkä rimpsu irtokirjaimia entisajan ilmoitustaulussa. Nostalgia nousee sisälläni. 

Luen irtokirjaimista tehtyjä lauseita. En ole laisinkaan loukkaantunut, että taidearvioitsija on laittanut ovensa säppiin. Minullakin on nälkä juuri tähän aikaan. Kenelläpä ei olisi. 

Mitä pidemmälle luen viestiä sitä enemmän alan kaivata tällaista kepeää tiedottamista meille nykyajan anna-mulle-kaikki-heti ihmisille :)

Kävellessäni alan myös toivoa, että Helsingissäkin arvostettaisiin enemmän kivijalkakauppoja. Elämä isoissa kauppakeskuksissa on suoraan sanottuna tylsää. Tiedäthän, aina samat liikkeet. Ja vieläpä auki lähes aina. Ei minua kiinnosta kävellä kauppakeskuksen tylsiä sisäreittejä. Minua kiinnostaa enemmän nämä kaduilla olevat pienet liikkeet ja niiden elämä.

Minulle sopisi oikein hyvin, että kaupan pitäjä voisi itse suunnitella omat aukioloaikansa, sulkea oven silloin kun perhetilanne sitä vaatii, taikka oma napa kaipaa huolta tai maha murkinaa. 

Lisäksi kauppoja ja palveluita voisi sijoittaa viihdyttävästi vierekkäin. Siten että me mielikuvituskierot saisimme  naurun pyrskähdyksiä niiden ohitse kulkiessamme.

Kuten tämä morsiusliike, jossa morsian kenties miettii miten ihanaa on paeta vanhaa elämää uuteen, tai miten ihmeessä pääsisi pakenemaan tilanteesta pois. Muista vaihtoehdoista puhumattakaan.

Olipa miten tahansa, minä olin ainakin paennut lomalle pitkän kevään jälkeen. Ja kyllä tämä matka Turkuun teki minulle todella hyvää :D

Iloista kesäkuun viimeistä hetkeä sinulle ♥

ps. meinasi unohtua nälkäkokemukset

• Olisi ollut kiva kokea erilainen aamiainen, mutta hipsterimäiset aamiaispaikat eivät osuneet silmiimme tai sitten ne avasivat ovensa aivan liian myöhään. Fazer Café Aurakadulla oli kuitenkin todella herkulliset aamupuurot ja muut systeemit
• Maukkaat kala-kasvislounaat nautimme mm. ravintoloissa Ravintola blanco, Bagel House ja Tiirikkala
• Ihanan tunnelman ja iltapäiväkahvit kakkuineen tarjoili Kahvila Oksi
• Kivat drinkit alkoholilla ja ilman nautittiin Turun tuomiokirkon edustalla
• Illallisten suhteen ei ollut yhtä hyvä tuuri kuin lounaiden. Osa ravintoloista oli kiinni ja osaan olisi pitänyt älytä varata pöytä. Ilmaa ruokaa ei jääty kuitenkaan koskaan. Pizzahan on kai ruokaa ;-)