maanantai 19. marraskuuta 2018

Elävänä elokuvan tunnelmassa

Oltiin ostettu liput iltatapahtumaan muutama päivä sitten. Silloin idea tuntui mahtavalta, mutta kuten yleensä, niin illalla kun kello lähestyy yhdeksää ja minun pitäisi lähteä, alan jarrutella umpimielisesti.

Mietin päässäni:
siellä on niin kamalan pimeää
meidän pitäisi kiivetä se hirveän pitkä rinne ylös
siinä tulee varmasti kuuma, onko sitten kivaa olla hikisenä ravintolassa
jäätä ja liukasta, kyllähän sitä vielä ylös menee, mutta alas...
ja hitto vie - voihan täällä olla susia!

Sanon sanat "susi - raatelukuolema" jopa ääneen ja kantapääni jarruttaa jäljen lattiaan ;-).

Mies katsoo minua levollisesti. Se on tottunut tällaiseen. Ja lopulta, kun en voi päästää miestä yksin kipuamaan tunturille, pimeässä, ilman turvaa, minä laitan naskalit kenkien pohjiin ja lähden taistoon arvaamatonta maailmaa vastaan.

Kylä on tyhjän oloinen. Se jää taakse, kuten iso ajotiekin, meidän kääntyessä autiolle sivutielle. Minä otan hanskat pois ja tapailen miehen kättä. Kuin käärme kiemurtelemme tietä pitkin eteenpäin, ja aina tasaisin välein mustaa maata valaisee pieni katulamppu. Tuulenvire nousee ja se rikkoo pilviä taivaalla. Näyttää kirkastuvan. Monen mutkan jälkeen katuvalot loppuvat ja me askellamme taskulampun valossa perille.

Ulko-oven edustalla ihmiset ovat tupakalla pikkutakeissaan. Me otamme raudat pois kengistä ja astumme sisään ravintolaan. Kukaan ei kysy lippujamme, mutta mies ottaa takkimme, nuori nainen ohjaa meidät pieneen ikkunapöytään ja tuo meille juotavaa.

Tila on kaunis ja paikka rinteen reunalla täydellinen. Valtava takka lämmittää ilmaa. Viereisen pöydän äänet nousevat ja jonkun pää notkahtelee väsymyksestä. On jotenkin odottava hetki. Me nojaamme lähemmäs toisiamme ja juttelemme hiljaa ja ihailemme ikkunasta näkyvää maisemaa. Alhaalla olevan tunturikylän valot loistavat kauniisti. Siellä täällä kiemurtelee ajoteitä, mutta autoja ei ole liikkeellä.

Aika kuluu. Nainen saapuu lavalle kvartetin kanssa. Hän tervehtii meitä ja sanoo: "Olkaa kuin kotonanne, voitte jutella tai tehdä mitä vaan." Kvartetti soittaa kauniisti ja laulu solisee mukana. Minä istun ja kuuntelen. Katselen ihmisiä ympärilläni, mutta maisema pimeässä ulkona vetää minua puoleensa. Kuu pilkistää esiin pilven takaa, kuin tervehtien, mutta katoaa samantien.

Joku taputtaa innokkaasti. Toinen keskustelee kovempaan ääneen bisneksistä. Minä yritän kuunnella kappaleiden sanoja, mutta hukkaan ne. Huomaan etsiväni kuuta taivaalta, muttei sitä näy. Uppoan pieniin valonvälkkeisiin kaukana kylässä ja kellun kuin toiseen todellisuuteen.

Otan kulauksen lasistani ja sitä laskiessani takaisin pöydälle katsahdan miehen lasiin. Sen pohjalla näkyy kirjaimia. Tuijotan niitä ihmeissäni ja lopulta otan kameran esiin. Mies kääntyy puoleeni, näyttää huvittuneelta ja kysyy: "Onko sulla tylsää?"

"Ei", naurahdan. "Mutta minulla on tunne kuin olisin elokuvassa Lost in Translation", minä kuiskaan. "Ajattele, täällä korkealla ravintolassa, kaupungin valot kaukana tuolla, keltaisena ja punaisena. Joku laulaa pitkässä kauniissa asussa, nämä ihmiset tässä ympärillä, en ole lainkaan niiden kanssa samassa moodissa, vaan kuin omassa maailmassa unen ja valveen rajalla, ja ... sitten tämä lasin pohja... katso miten ihmeellisen kaunis. Tämä on jotenkin epätodellista..."

Poistumme aikanamme paikalta. Taskulamppu näyttää meille reittiä, mutta kohta mies sammuttaa sen. "Katso, tuolla on Orion", hän näyttää minulle. Alhaalla kimmeltää tähtien kaltainen kylä ja sitten kuin tyhjästä tulee esiin käsittämättömän hieno ja iso ruosteenpunainen kuu.

En enää tiedä mihin pitäisi katsoa, alas jalkoihin, taskulampun valokiilaan, taivaalle tähtiin vai tuohon mahtavaan ruskean punaiseen kuuhun. Jatkamme iloisin mielin alaspäin. Nastat tarttuvat mukavasti jäähän ja meistä kuuluu hauska rapina kävellessä. Muistelemme mihin suutaan pitää kääntyä risteyksissä. Nauramme minun puheilleni, joilla yritin selvitä, kun joku tuntematon kysyi mielipidettäni illasta, ja ähkien sain sanottua jotain kaunista kvartetista. Mutka toisensa perään laskeudumme alas ja lopulta tulemme pirteinä ja huvittuneina takaisin tunturikylään.

voi olla ettet tajunnut tätä juttua, ei se mitään,
en minäkään oikein tajunnut,
mutta hienoa se oli kuitenkin :)
En ollut koskaan kadonnut elävässä elämässä elokuvaan, mutta nyt sekin on koettu, kun katosin Tokion tunnelmaan Saariselän tunturissa. Luulen, että tämän retken muistan hyvin pitkään :)

8 kommenttia:

  1. Ihanasti kerrottu Birgitta, voin ihan aistia tunnelman:)

    VastaaPoista
  2. Joskus olen ollut tuollaisissa tunnelmissa, elokuvassa, kiitos kun palautit asian mieleeni.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Eikö ollut erikoinen tunnelma. Jotkut tilanteet jäävät kummasti kehoon muistiin, minulla ainakin tulee heti todella jännä fiilis, kun muistelen tuota iltaa. Mukavaa viikkoa sinulle Susu :)

      Poista