Joustaa vähän joka suuntaan

Herään aamulla junassa. Olen siis nukahtanut, vaikka yön pyörin vasemmalta kyljeltä oikealle vain palatakseni kohta takaisin. Nousen ylös ja katselen ikkunasta vihreänä vilahtelevia maisemia. Kyllä on kaunista. En oikein tajua, kuinka näin nopeasti voi siirtyä paikasta toiseen. Illalla sitä on Helsingissä ja aamulla Kolarissa. Itsensä voi teleportata tuhannen kilometrin päähän pelkästään nukkumalla :)

Ajatusten venyttelyä

Pallastunturin hotelliin tullessani näen ensimmäiseksi tutun valokuvan vanhasta hotellirakennuksesta. Murhe pyörähtää sisälläni. Miten noin kaunis rakennus on voitu tuhota. Olisin mielelläni astunut tämän (kylläkin mukavan) hirsirakennuksen sijasta funkkisrakennukseen, menneen ajan maailmaan. Mutta eihän se mene niin. En voi tuoda mennyttä tähän päivään. Parempi nauttia siitä mitä nyt on tarjolla. 

Niinpä viemme kamat huoneeseen ja lähdemme ulos. Hotellin vierestä lähtee nimittäin reitti Palkaskerolle. 

Joustaako keho

Tunnustan jo puolen kilometrin jälkeen, että alkuvuoden tietokoneen ääressä istuminen on ollut p**seestä. Istuminen ei ole vahvistanut kehoani, eikä tietokoneilu tehnyt minusta parempaa ihmistä.

Hengitän tiheästi. Nostan jalkaa toisen eteen, sitkeästi. Välillä heilautan kättä, jos hyttynen vaikka katoaisin taikamaisesta huitaisustani. Taika on kuitenkin vain tuulessa, joka löytyy korkeammalla tunturissa. 

Kotona kävellessä ei tule pidettyä taukoja, mutta täällä on mukavaa välillä kiivetä kiven päälle ja istahtaa siihen. Katson järvelle ja kauas äärettömiin. Näkymät ja uskomattoman rauhallinen tunnelma palauttavat nousussa menetetyt mehut. 

Ja vaikka matkaa ja nousua huipulle vielä riittää vielä, sen jälkeen reitti kiertääkin alaspäin tunturin takapuolta päättyen suloiselle Orava Avenuelle :)

Palkaskeron reitti ei ole kuin seitsemän kilometriä, mutta illalla jalkani ovat järkyttyneen oloiset.

Toimiiko toisto

Seuraavana aamuna muistan miten mahtavia ovatkaan Lappland hotellien aamiaiset. On kuusenkerkkäjuomaa, mustaherukkamoussea, hunajakenno täynnä elämän eliksiiriä ja hurmospuuroa. 

Herkuttelun tukemana lähdemme päivän reitille, Taivaskerolle. Ensin ohitamme pienen koululaisryhmän, seuraavaksi vanhan hotellin rauniot. Tie tekee pieniä mutkia, kohisevan veden äänet kuuluvat vasemmalta, jossain edessä näkyy muutama kävelijä. Aurinko pilkahtelee. Alkaa olla lämmintä.

Ehkä olen nykyään hitaasti syttyvä. Reitti alkaa tuntua helpommalta kuin kolme vuotta sitten. Sauva kolmantena jalkana kävelen viimeisiä nousuja tunturin laelle kiveltä toiselle jo kohtuullisen taitavasti. Maisemat ovat uskomattoman hienot, kumpuavaa tunturia joka puolella. 

Olemme olleet jo jonkin aikaa paluumatkalla, kun huomaamme koululaisryhmän lähteneen väärälle paluureitille. Kuulen heikosti opettajan huudahduksen hairahduksesta. Seuraamme hetken palaavatko he oikealle reitille. Eivät palaa. 

Tauko on kuin jousi - asiat kevenevät

Koska meillä ei ole kiire minnekään, istahdamme kivelle, otamme termarin ja retkiruoka-annospussin esiin. Kehuin aikoinaan Summitin retkimuonia ja suosittelen niitä edelleen (poislukien Lohi-Parsakaali-Pasta ateria, josta saattaa jäädä paha mieli jollekin muullekin kuin minulle). 

Pienen ruokatauon jälkeen loppumatka sujuu kuin tanssi - no pientä rajaa sentään ;-) siis mukavasti kuitenkin.

Taivaskeron reitti on noin 8 kilometriä ja illalla olo on henkisesti mahtava. Jotta totuus ei unohtuisi, niin jalkahermoni ei olekaan samaa mieltä kanssani.

Eipäs nuolaista ennen kuin tipahtaa

No niin. Tässä vaiheessa retkeilyintoamme suunnitelmat muuttuvat. Tarkoituksenamme on ollut lähteä telttailemaan Hetta-Pallas reitille, mutta sääennuste on surkea. Luvassa on sadetta ja viimaa. 

Toteamme, että on parempi tehdä jotain muuta kuin lähteä parin päivän kävele-rinkka-selässä-jatkuvassa-sateessa-ja/tai-vietä-aikaasi-teltan-sisässä -retkelle. 

Ei. Nyt me lähdemme pohjoiseen, käsivarteen. 

Joustaa, joustaa - vaikka pakolla

Aamulla autossa tunnen puristuvani tylsyyteen, kun matkaa perille on vielä 190 kilometriä. Parin päivän kävely on saanut autossa istumisen tuntumaan suorastaan ankealta. Ainoa piristys on PysyHengissä -peli. Huudahtelemme vuorotellen "PORO", kun sellainen on näkyvissä. Ne koikkelehtivat tiellä, eivät tiedä minne ovat menossa, eivät ehkä mistä ovat tulossakaan. Autot eivät pelota niitä lainkaan, ehkä vähän siirtävät peräänsä, jos töötillä yrittää komentaa. 

Mutta lopulta kolme tuntia vierähtää ja määränpää näkyy tien mutkitellessa Kilpisjärvelle. Ruotsin tunturit ovat tuossa vasemmalla ja Saana edessä päin :)