Timanttihetkiä

Joulukuun ensimmäisenä iltana ulos lähtiessäni
maa kimmelsi kirkkaammin kuin kirkas tähtitaivas,
asfaltin miljoonat timantit saivat siristämään silmiä
ja toivat naururypyt väkisinkin esiin.

Tänään joulukuun toisena tajusin, että tonttu ei ole kotona, vaikka vuoden viimeinen kuukausi oli jo alkanut! Siippa on koko illan poissa ja ukko jää hakematta, jos minä en sitä tee...
Niinpä minä tarkkailin itseäni vakavana peilistä. Katsoin syvälle silmiini ja etsin vastauksia kysymyksiin: Voiko tuon tyypin kanssa mennä kellariin? Voisiko tontun hakea vasta huomenna?

Lopulta päätin olla egoani isompi ja kohdata maanpinnan alaiset haasteet kuin Dalai Lama (onkohan se koskaan käynyt tavallisen ihmisen varastossa).

Otin siis pikameditoinnin tuolilla
nuuhkaisin kanelipurkkiin
katsoin tyyneen nuorukaiseen
ja päätin olla samanlainen vakaa rauhallisuus.

Hiljaa astelin rappusia alas,
hengitystä pidättäen avasin lukkoa.
Katsoin tiiviisti suuntaan, jossa kuvittelin aarteeni olevan,
en lattiaa, en käytävää, en katon rajaa, en senttiäkään sivulle siitä
punaisesta laatikosta joka hyllyllä minua odotti.
Ojensin käteni laatikkoa kohti ja sitten
laitoin nopeasti oven perässäni kiinni.

Kotona kohotin puolitoistametrisen tontun seinälle roikkumaan paikalleen ja lempeää joulun odotusta tuomaan.

Fly me too the moon

Ukkoa katsellessani päätin kohottaa lämpimän glögimaljankin. Sillä yllä yksi tonttu lisää perheeseen on aina juhlimisen arvoinen asia. Saati sitten, että selvisin ilman sen kummempaa sydämentykytystä kellarikeikastani.

Tätä kannattaa juhlia =)
Skool ja mahtavaa joulukuun alkua!