Kulkekoon napani minne nenäni näyttää

Maailman napa on pieni
se herää aamulla pimeässä vaimeaan radiokellon musiikkiin
vetäisee sukat lattialta jalkaansa
etsii hapuillen kaapista nutun harteilleen
hiipii pimeässä vessaan
ja kurkistaa varovasti peiliin...

Kun suurimmasta säikähdyksestä on toivuttu
pieni napa siirtyy keittiöön kuikistelemaan lämpömittaria
ja kunhan loputkin vaatteet on päällä
ovi suljetaan hiljaa kiinni perässä.

Niin jäivät kaksi rakasta maailmaani kotiin
tuhisemaan pehkuihinsa
ja minä lähdin ahertamaan ensin lumituiskun läpi
sekä sitten töihin.

Minun napani pyörähtää aina heti joulun jälkeen uudelle kierrokselle. En tiedä mikä kalenteri minun sisääni on maalattu, mutta otan monen päivän varaslähdön. Ja miksipä ei, sillä oikeastihan jokainen aamu on aina uusi alku. Ja jos huomista ei jaksa odottaa, niin kannattaa ottaa jo seuraava sekunti käyttöön =)

Useimmilla kuitenkin vuosi alkaa 1.1.2015, niinpä toivottelenkin teille kaikille

Juuri sellaista vuotta kuin unelmissasi haluat =)

Minä ja possut

Olen aina pitänyt sioista (ja lehmistä, mutta jääköön se nyt tällä kertaa ;-)) Niinpä minä suurella innolla luin eräänä päivänä Tiede-lehden pientä juttua Cambridgen yliopiston sika-tutkimuksesta...

Tutkimus:
Tutkimuksessa kuukauden ikäisille possuille laitettiin karsinaan peili viideksi tunniksi. Siat tuijottelivat peilin äärellä itseään ja alkoivat ymmärtää peilikuvan ideaa. Tämän jälkeen samat possut vietiin yksi kerrallaan toiseen karsinaan, jonka keskellä oli väliseinä ja takaseinällä oli peili. Peilistä näkyi, että väliseinän toisella puolella oli kuppi (saman näköinen kuin tutut ruokakupit). Kahdeksasta possusta seitsemän vilkaisi peiliin ja kipitti oitis väliseinän ympäri kupille, vaikka niiden piti lähteä poispäin peilistä, jossa kuppi näkyi.

Peilittömässä huoneessa olleet 11 verrokkipossua innostuivat myöskin kupin näkemisestä, mutta eivät löytäneet sitä peilin takaa. Kymmenes possu kaatoi jopa peilin, mutta vain yhdestoista possu jaksoi etsiä kuppia ympäri huonetta ja lopulta löysi sen väliseinän takaa.

Kotipossu:
Peili on ollut minunkin elämäni suuria iloja. Mikään muu maailman keksintö ei auta kun aamuinen tarhapöllöhiuskuontalo pitää tarkistaa näkökentän ulottumattomista kohdista ja saada jonkinlaiseen järjestykseen. Siinä kun katsoo toisiinsa peilaaviin peileihin ja sohii kuuman suoristusraudan kanssa takaraivon puolella liehuavien hihojen heiluessa saa olla oivaltava ja osaava...
Näin minä pieni töpselinassu usein aamuisin tuijottelen vessakarsinassa itseäni ja toivon, että jostain ilmestyisi erilainen herkkukuppi, eli varmaotteinen kampaaja, joka hoitaisi hommat puolestani. Silloin tällöin kun suihkeet ja käsivoimat loppuvat kesken taiston minä jämähdän ajatukseen: voinko lähteä ulos talosta -taikka edes vessasta.

Tutkimus:
Siat ovat kuulema niin ovelia, etteivät ne mene kätketyn herkun luo niin kauan kuin näköetäisyydellä on toinen isompi lajitoveri, joka ei tiedä herkun piilopaikkaa.

Kotipossu:
Olen kauan aikaa sitten jäänyt pienimmäksi meidän perheessä, joten oveluus voittaa joskus nolon isottelun ja uhoamisen (keinot: herkkujen piilottelu, avaamattomaksi paketiksi naamioiminen). Useimmiten kuitenkin perheen nuorin veijari on olevampi ja löydän roskakorista ainoastaan herkkujen käärepaperit.

Jotta tästä kummallisesta postauksestani olisi edes jotain hyötyä, niin sika-tutkimuksen lopputulemana oli:

Virikkeellinen sika on onnellinen ja tylsistynyt sika on onneton.

Älkäämme siis jääkö pieneen tilaan tuijottamaan lattiaa ja varpaitamme. Katsellaan sen sijaan mitä ympärillämme tapahtuu, koetetaan olla uteliaita, nuuhkia uusiakin tuulia, hellitään tuttuja ja ollaan siten onnellisempia =)

Oikein upeaa viikonloppua toivotellen,
Birgitta

Ja kohta mä puraisen sua

Tunnetko sinäkin olosi vähän kannibaaliksi, kun puraiset pipariukkoa tai akkaa? Minä tunnen ja nyt tunnen muutakin kun luin erään piparinpuraisututkimuksen tuloksia:

• Kuulema ne, jotka puraisevat pipariukolta ensin pään pois ovat määrätietoisia johtajatyyppejä, jotka eivät hyväksy muilta ei-vastausta.
• Kun taas ne jotka rouskaisevat ensimmäiseksi jalat poikki, ovat herkkätunteisia ja empaattisia henkilöitä.
• Sitten jos aloittaa oikeasta kädestä, niin on epäluuloinen ja pessimisti.
• Ja vasemmasta kädestä aloittaja on taas ulospäin suuntautunut ja luova.

No, koska me kaikki ollaan parhaita itsejämme ja hyviä tyyppejä joka tapauksessa, niin kehoitan teitä nautiskelemaan ukot ja akat kaikista tutkimuksista huolimatta. Minä tästä lähtien, jos nauramatta kykenen, tungen pipariukon suuhuni yhdellä kertaa. Tehköön muut minusta sitten minkälaisen tulkinnan tahansa ;-)

Tästäkin huolimatta, leivoin huomenna kylään tuleville lintuihmisille liudan sydämiä, kuita, tähtiä, kuusia, possuja, kelloja, kukkoja ja ukkojakin. Ehkä keskityn pipariukon syönnin sijaan siihen, voiko linnuista kiinnostunut ihminen syödä lainkaan kukkopiparia ;-)

Tämä ohje on työkaverini kouluaikojen köksän kirjasta. Näistä tuli mureita ja herrrkullisia pipareita =)

Suuret kivet

Kerran iäkästä, arvostetun ENA:n professoria pyydettiin pitämään luento tehokkaasta ajankäytöstä ryhmälle, joka koostui suurten yritysten johtajista. Tämä luento oli vain yksi osa päivän tiiviistä ohjelmasta ja professorilla oli tunti aikaa käytettävänään.

Seisoen tuon johtajaryhmän edessä, tarkastellen jokaista osanottajaa, professori sanoi:
"Teemme pienen testin."

Hän otti pöydän alta hyvin suuren lasipurkin ja asetti sen eteensä pöydälle. Sitten hän otti esiin tusinan verran tennispallon kokoisia kiviä, jotka laittoi purkkiin yksitellen. Kun purkki oli täynnä, eikä sinne voinut lisätä yhtään kiveä, professori  kysyi:
"Onko purkki nyt täynnä?"
Yleisö vastasi melkein yhteen ääneen: "Kyllä!" Odotettuaan hetken, professori kysyi: "Oletteko aivan varmoja?"

Tämän sanottaan hän kumartui nostaakseen pöydän alta pienemmän ruukun, joka oli täynnä soraa. Hän kaatoi soran varovasti kivien päälle ravistellen purkkia, jotta sora valui kivien lomiin, aivan purkin pohjalle asti. Sitten professori kysyi: "Onko purkki nyt täynnä?" Kuulijat alkoivat ymmärtää leikin juonen ja yksi heistä vastasi: "Luultavasti ei."

"Hyvä!" sanoi professori kumartuen taas. Hän otti pöydän alta pikkuruisen rasian hiekkaa. Kun hän kaatoi hiekan purkkiin, se valui suurempien kivien ja soran täyttämiin rakoihin. Taas kerran professori kysyi: "Onko purkki nyt täynnä?" Nyt kuuntelijakunta vastasi epäroimättä: "Ei."

"Hyvä." professori sanoi ottaen kannullisen vettä, jolla hän täytti purkin ääriään myöten. Sitten hän katsoi yleisöön ja kysyi: "Mitä tämä testi meille opettaa?" Yksi rohkea vastasi: "Se osoittaa meille, että silloinkin, kun kalenterimme tuntuu olevan täynnä, sinne voi aina järjestää vielä yhden kokouksen."

"Ei. Se ei ole vastaus, jota etsin. Totuus, jonka opimme, on seuraava: Jos emme laita ensin suuria kiviä purkkiin, emme saa niitä kaikkia sinne enää jälkeenpäin." Salissa vallitsi hiljaisuus ja professori jatkoi: "Mitkä ovat näitä suuria kiviä teidän elämässänne? Terveys? Perhe? Ystävät? Unelmien toteuttaminen? Tehdä sitä mitä pitää? Opiskella? Rentoutua? Tai jotain muuta?

Täytyy vain muistaa laittaa nämä kivet ensimmäisenä elämänsä purkkiin, muuten saatamme epäonnistua kaikessa. Jos laitamme tärkeysjärjestyksessä ensimmäiseksi toisarvoiset asiat (sora ja hiekka), täytämme elämämme pelkillä pikkuseikoilla, eikä meille jää enää aikaa todella tärkeille asioille. Älkää siis unohtako kysyä itseltänne, mitkä ovat teidän elämänne suuret kivet. Ja laittakaa ne ensin purkkiinne."

Professori heilautti hymyillen kättään kuulijoilleen ja poistui salista.

* * *

Tämän tarinan lähetti edesmennyt työkaverini aikoinaan työtoverilleen
-ja minkä muiston hän tämän kirjoituksen välittäneenä jättikään itsestään.

Silmät ja vatsat täynnä

Menimme Rouva O:n luokse tänään kyläilemään.
Ensin rupateltiin niitä näitä.
Sitten syötiin maukasta kalaruokaa.
Peräruuaksi (kuten mummoni tapasi sanoa) saimme kahvin kera torttuja.

Nam!

Rouva O oli käynyt aamulla ostoksilla kukkakaupassa, mukanaan hän oli tuonut suloisia hyasintteja sekä joulutähtiä. Lämpimät vatsat täynnä läksimme O:n kanssa kirpeään ulkoilmaan hakemaan metsän antimia kukkien kavereiksi.

Sitten minä ilolla seurasin, kuinka ruukku toisensa jälkeen täyttyi kukkasista ja sammalista, kuusen havuista, mustikan varvuista, puolukan oksista ja jäkälöityneistä puiden oksista.

Tässä pienet kännykkäkuvamaistiaiset teillekin =)

Hetkinen, olinko hukassa?

Kuukausi vuodesta, joskus se vuoden raskain, pyyhälsi ohitseni. Se veteli litsareina tihkusadetta kasvoilleni, mutta sitten kuitenkin pehmeni valoisiksi leijaileviksi hiutaleiksi.

Elämä on perseestä hetket:
Alkupäivät olivat täynnä ärtymystä kivusta, lääkäreiden mielipiteistä sekä siitä mitä kaikkea he osalleni ennustivat. Kiukuspäissäni latelin työkaverilleni, että vedän ranteet auki ennemmin kuin menen minnekään leikkaukseen, jonka jälkeen räjähdimme nauramaan ;-) Joku jossain universumin laidalla kuuli varmasti sisäiset mutinani, sillä puolessa välissä kuuta työn määrä hellitti. Sain purettua rästejä ja jopa hengitettyä sinne missä pahin kipu tuntui.

Ei kun, elämä onkin hyvää hetket:
Keskivaiheilla minä otin niskasta pukin avustajaa. Kävin tilaamassa paketin sinne ja toisten tänne. Tunsin onnellisuuden leviämistä saadessani lähettää tonttupostia tuntemattomille. Kiitokset Helmelle, joka näytti yhden tavan jakaa iloa: Jouluapu.

Joku tietää minua enemmän hetket:
Viime viikolla taikasormifyssarini sai minut tajuamaan taas, etten ole toivoton tapaus. Niinpä nostin pääni ylös ja uhosin mielessäni: Minä näytän niille turpeisille, jotka minuun eivät usko! Korjaan: Me yhdessä vielä näytämme! Eikun: Fyssarini näyttää meille kaikille :)

Eteenpäin meneminen vie eteenpäin hetket:
Ja kuukauden kantavin asia oli kenties osallistuminen ekspressiiviselle taidekurssille itseni sekä seitsemän ihanan ihmisen kera. Siellä minä vetelin viivoja ja värejä valtavalle paperille isoilla sienillä ja siveltimillä. Minä puristelin käsissäni märkää ja kylmää savea, muotoilin sitä hengityksen tahtiin ja annoin luvan syntyä jotain erilaista. Joka viikko minä osallistuin, riemastuin, leikin ja opin siinä sivussa millainen olen, mitä mukanani olen kantanut ja mistä haluan päästää irti.

Taas kerran sain muistutuksen, joka harhautuu välillä ymmärryksestäni: Meistä jokainen on hieno ihminen. Sisällämme asuu sympaattinen ja rakastettava sielu. Ympärillemme on saattanut kasvaa vaikka minkälainen piikkilanka-aita, taikka kokonainen betonibunkkeri, mutta siellä sisällä on jotain todella valoisaa; minä ja sinä.

Niinpä niin.

Marraskuu antoikin yllättäen minulle monivitamiiniruiskeen (tai rakkausruiskeen) persuksiini. Sillä tajusin juuri käyneeni kolmesti viikon sisällä kellarissa. En hermostunut kertaakaan. En antanut siipalle satikutia kuten aina aikaisemmin.

Minulle on tapahtunut jotain.

Olen ruvennut tontuksi ;-)
Tai muuten vaan hiukan hupsuksi =D