Kissa vieköön

Kohta tulee vuosi siitä, kun olen hommaillut asioita vain kotosalla. Vuosi tuntuu ajatuksena pysähtyneenä, mutta eihän se sitä voi olla. Jotain on myös muuttunut parempaan päin.

Enemmän askeleita

Yhtenä iltana täytellessäni bujoani aloin selailla sitä taaksepäin ja huomasin, että viime maaliskuusta asti olen kävellyt enemmän kuin ennen. Lähes päivittäin on tullut lähdettyä ulos, tampattua tuttuja teitä ja poikettua oudoillekin poluille. Erittäin harvassa oli ne päivät, jolloin vain makasin sairaana sisällä.

Mitä pidemmälle kevät eteni, sitä useammin ulkoilin. Kesä oli aivan parasta aikaa, kunhan muistin ottaa juomapullon mukaan. Tajusin nimittäin jossain vaiheessa, että välillä tarvitsen huikan vettä. Liekö jokin vaihdevuosijuttu? Kulutin lenkkareitani siihen tahtiin, että mun oli pakko kesken kesää paikata niitä jesarilla. Ajattelin, että kun en kerran ketään näe, ja jos itseäni ei haittaa kauniisti paikatut lenkkarit, niin antaa palaa vaan! Keväällä aloitin myös aamukävelyt, eli hyppäsin suoraan sängystä ulkovaatteisiin ja lähdin raikkaisiin tuuliin. Tätä tapahtui joulukuun alkuun asti, jolloin iski flunssa, tuli joulu, tammikuun lomat, uudet flunssat ja kaikki muut tekosyyt, jotka ajattelin ensiviikolla lopettaa, hehee. Sillä nuo kirpeän aamun hetket, yksin hiljakseen ulkona astellen olivat mitä ihanimmat päivän aloitukset.

Lisäaskeleita vastaan menetin kyllä jotain. Taakse jäi työkavereiden kanssa käynnit Yrjönkadun upeassa uimahallissa. Samalla jäi nautinnolliset saunassa rupattelut, yläkerran pikkupöytien ääressä herkullisen siman nauttiminen uimareita katsellen. Menneisyyden vangiksi jäi myöskin ystäväni kanssa juuri aloitettu salsakurssi. Ai että, juuri kun mun lantio oli lähdössä irti. Tai sitten ei ;-). Noh, nyt se keinuu ainoastaan hulavanteen kanssa. 

Enemmän unihiekkaa

Silloin vanhoina aikoina heräsin kuudelta ja vähän seitsemän jälkeen olin jo matkalla töihin. Vielä marraskuussa heräsin puoli seitsemältä ja aamulenkin jälkeen aloitin työt kahdeksalta. Nyt olen kahtena aamuna herännyt 7:45 ja mennyt suoraan tietokoneelle. Jaahas, ei ole ihan laadukasta tällainen toiminta, mutta tämän viimeisen vuoden aikana olen tajunnut, että ehkä minulle tekee hyvää saada nukkua ainakin puoli tuntia pidempään kuin ennen. 

Se on kyllä hassua, että jos arkipäivänä en nouse salamana sängystä ylös kun kello soi, niin sitten vitkuttelen täkin alla viimeiseen asti. Mutta kun viikonloppuna saa nukkua vaikka kuinka pitkään, niin saatan herätä jo kuudelta. Erikoista :)

Harrastuksille lisäaikaa

Mitä pidemmälle korona-kevät kulki, sitä enemmän ajattelin, että minun on aloitettava jotain uutta mielen virkistämiseksi.

Niinpä ilmoittauduin kirjoittamiskurssille. Ilman kurssia viime syksy olisi ollut varmasti aika musta, mutta nyt en ehtinyt miettiä haluanko olla erossa ihmisistä vai en. Korkeintaan ehdin töiden jälkeen lukea, lukea ja lukea, sekä kirjoittaa kirjoittamisen perään. Joo, tiedän, kysyin usein itseltäni miksei harrastukseni näy blogin puolella, sillä postauksia tulee harvemmin kuin ennen? En voi kuin pyöritellä silmiäni, kenties elämä tuntuu vain makaavan paikallaan ja ehkä myös siksi, että luennot, pienryhmät ja tehtävät veivät yllättävän paljon aikaa. Koetan parantaa tapani, sillä kuten joku muukin bloggaaja on todennut, tällä foorumilla on merkitys meille kirjoittajille. Jokainen meistä kaipaa blogikavereitaan ja kommentteja vaikka taukoja kirjoittamisessa tulisikin. 

Mitä pidemmälle tylsyys iski minuun tänä vuoden aikana, sitä enemmän huomasin paineen myös piirtämiseen. Olen käynyt vuosikausia jotain ihmeellistä sisäistä taistelua itseni kanssa, että kädenjälkeni on aina samanlaista ja että olen supertylsä kaikkinensa. Olen odottanut ihmettä tapahtuvaksi, että pääsisin opiskelemaan kuvataiteiden perusopintoja. Sitten mietin, että "kenties eläkkeellä". Nyt aivan viimeaikoina olen lopettanut ajattelemisen, sen sijaan sanon itselleni "Paskat, älä mieti, vaan tee. Ihan miten vähän tai miten pientä tahansa. Kunhan teet."

Rakkauden puuskia

Rakkaus on pyörinyt mielessäni pitkään viimeisen vuoden aikana. Tunne nousee kehossa esiin ja myös ajatuksissa. Osa ajatuksistani saa pontta ystävän rankasta elämäntilanteesta. Suuren rakkauden menetys ei ole koskaan helppoa, mutta se ikävä kyllä jossain vaiheessa sattuu omalle kohdalle. Jos ei rikkoutuen, niin viimeistään kuoleman kautta. Mutta muuten nämä tunteeni ovat  syventyneet tämän ihmisiä näkemättömän korona-ajan vaikutuksesta. 

Mies sanoi ruokapöydässä eilen, että rakastunut näkee kohteensa täydellisenä, sellaisenaan kuin on, ja tällöin rakkaus leviää myös toiseen. Ja että caminolla voi kokea vahvasti saman rakkauden tunteen. Vaikka aluksi vähän ihmettelisi ihmisiä, niin parin viikon jälkeen sitä siirtää oman itsensä sivuun, näkee ihmisten hyvyyden, ymmärrys laajenee ja tarttuu toisiin. Lopulta syntyy kuin iso rakkaudellinen perhe. Ymmärsin häntä, juuri noin se on. Pitkällä vaelluksella, muiden joukossa, elämä näyttää meidät parhaimmillaan, avuliaisina, rakastavina, täydellisinä ihmisinä kaikkine vikoinemmekin. Jatkoimme kahvin juontia ja paransimme hetkisen aikaa maailmaa. Todettiin, että saman hyvää näkevän rakkauden voi kokea tässä ja nyt, varsinkin jos jättäisi somen mölinät ja valikoisi uutisensa, jos niitäkään haluaa kuulla.

Niin, että, jotta ... tänä kuluneena vuotena luulen, että olen muuttunut pehmeämmäksi, ja niin hullulta kuin se kuulostaakin, rakastan läheisiäni enemmän kuin ennen, ainakin sisäisesti syvemmin. 

Korvikkeiden keksimistä

Olen ollut viimeiset kaksikymmentä vuotta töissä keskustassa. Joka ikinen arkipäivä olen kulkenut kaupungin läpi ja ihaillut sen elämää. 

Nyt olen käynyt kymmenisen kertaa pyörähtämässä Helsingissä ja nekin kaikki pikaisia maskipäällä jonnekin sisään ja heti takaisin junaan ja kotiin. Kun katson kaupungista ottamiani valokuvia, niin aivan sydän sykähtää. Miten kaunis Helsinki onkaan. Ne ihanat mukulakivikadut, valoisa Suurkirkon tori, vihreä taikka valkoinen Tähtitorninmäki, meri ja sen houkuttelemat lokit. Kahvilat, ihmiset. Oih, ihmiset. 

No, kaipuuta kaupunkiin ja sen sykkeeseen olen onneksi saanut korvattua lukemalla hyviä kirjoja. Ville Eerolan hieno teos Nuori Waltari vei minut rakkaasta kotikaupungistani Pariisiin ja jotenkin kertakaikkisen puhtaaseen nuoreen rakkauden kokemukseen. Ja nyt aivan viime päivinä pääsin kolmanteenkin upeaan kaupunkiin, Roomaan. Sinne minut kuljetti Jyrki Erra kerrassaan herkullisessa taidedekkarissa Lyijyvalkoinen. Minä hyrisin mielihyvästä, kun pääsin kulkemaan kivisiä Rooman katuja päähenkilön kanssa, kuulin papukaijojen huudot ja tunnelmoin Caravaggion tummien teosten pintaa.

Suositteluni molemmille kirjoille. Ensimmäinen täynnä nuorta rakkauden himoa ja tuskaa, ja jälkimmäinen taidetta, verta ja jännitystä.

Kirjastojen kulutusta

Mistä voinkin sujuvasti siirtyä kirjastoihin. Olen ihaillut näitä meidän kulttuurikehtoja aina, mutta nyt viimeisenä vuotena enemmän kuin ennen. Ajatelkaa, että voit vaan mennä jonnekin taloon sisään ja lainata sieltä kirjoja. Sellaisia, joita tarvitsee opiskelua varten tai joista voi nautiskella vapaa-aikanaan. Tänään näin hyllyssä myös luistimet -niitä en kyllä lainannut ;-)

Kirjastosta löydän aina hyviä teoksia, kuten esimerkiksi viimeksi mainitsemani Plutarkhoksen, joka oli pienen pieni kirjanen, mutta jonka sisältö on suuren suuri taikakattila. En ole ostanut itselleni kirjoja enää vuosiin, en kaipaa hyllyyni sellaista täytettä, mutta nyt tämä makupala täytyy hankkia itselle. Toivottavasti avaan sen useasti jostain sattuman valitsemasta kohdasta ja luen arvokkaita ajatuksia ajatuksen kanssa. 

Tänään katsoin kirjastosta lainaamani elokuvan Jojo Rabbitin. Kun elokuviin ei pääse, niin kotiteatteri pelastaa tilanteen. Mikään ei siirrä minua niin helposti pois tämän päivän uutisvirrasta kuin elokuvat. Ja kirjastostojen ansiosta minun ei tarvitse ostaa niitäkään, tai edes mitään suoratoistopalveluja. 

Että tällaisia huomioita tänään. Nyt alkoi tehdä mieli päästä tanssimaan. Pitäisiköhän ottaa siipasta kiinni ja lähteä pyörittämään sitä kotilattialla? Se istuu aivan viattomana lukemassa tuossa nojatuolissa kirjaa. Mitäs luulet, tekiskö sen jäykälle lantiolle hyvää vetää parit salsat mun seuraksi? Tai edes jokin hidas tango :D

Puute

Tähän naiseen on iskenyt motivaatiopuute.

Yksitoista kuukautta kotona etätöissä on alkanut tuntua pääkopassa. Olen etääntynyt niistä ihanista asioista, joista tykkään työpaikassani. Ihmisistä! Jos olisin valinnut eri tavalla nuorena, niin tekisin ehkä jotain mahtavaa työkseni, mutta valitsin toisin. Siis koulutuksen ja työn, jossa olen kyllä hyvä, mutta joka itsessään ei ole kovin ... innostavaa. Tiedän kyllä miksi teen sitä mitä teen, nyt kuitenkin kotona, ergonomia vähän niin ja näin, yksin asioita pähkäillen alan olla siinä kunnossa, että 

ei kuulkaa oikein kiinnosta. 

Huumorintajunikin on laskenut alleen, kuten voit nähdä kuvasta. Olen sukeltanut jopa niin syvälle suohon, että kävin yhtenä päivänä eläkeyhtiön sivulla lasketuttamassa viimeistä työpäivääni. Kun katsoin tulosta, huokaisin todella syvään, se vuosiluku oli aivan liian kaukana.

Minuu pännii!

Sattuneesta syystä olen alkanut ajatella, että olotilalle pitää tehdä jotain. Sillä voihan käydä niin, että kaikki piikit eivät löydä oikeaa olkavartta ja olen etänä vielä marraskuussa. 

Minä en voi olla kuin Tuomas Jyrkinen. Minä  hyväksyn asioita vaikken aina haluaisi. Eihän maailma pyöri vain minun napani ympärillä. Siispä etsin parannusta pimeään näkökulmaani ja olen alkanut huudella miehelle kesken työpäivän: Etkös jo tule tänne heiluttelemaan käsiä?

No onhan se vähän hullua huudella noin. Mutta siippa on hoitanut itseään paremmin tänä korona-aikana, joten ajattelin ottaa siitä mallia.

Kaikki alkoi siitä, kun mies yhtenä päivänä tuli tönöttämään olohuonetyöpisteeni viereen. Se seisoi ryhdikkäänä ja pyöritteli isossa kaaressa vasenta kättään etukautta ympäri niin, että melkein kuulin olkanivelen öljyyntyvän. Minua nauratti miehen totinen ilme ja enempää ajattelematta nousin ylös ja tungin itseni aivan kaverin napaa vasten. Otin tiukan tango-otteen toisella kädellä ja vapaalla kädelläni aloin pyöritellä myös valtavaa kaarta. Siinä me sitten heiluteltiin käsiämme suuntaan jos toiseen ja tuijottelimme toisiamme huvittuneina. Ja voit vaan arvata, että työpäivästä yhtäkkiä tuli vähän hauskempi. 

Tiedostan olevani onnekas, mulla on töitä. Kaikilla ei ole. Enkä ole yksin, vaan kotonani on toinenkin etätyöntekijä. Ja välillä mietin, että voisiko tähän tuttua? Olisiko kotiin erakoituminen vain huono asia? Ehkä ei. Ehtisin puristaa säästöjä talteen työmatkoista, työvaatteista ja entisenlaisesta kulutuksesta, ja kun OVE lähestyisi, niin Birgitta piristyisi. (Lyhenne selviää sieltä eläkeyhtiön sivuilta ;-))

No, ei mun motivaatio ole kovin kasvanut, mutta ymmärrys ehkä on. Luulen, että juurisyy ololleni onkin vain järkyttävän kokoinen puute, ei pelkkä motivaation vaan kaiken, ihmisten, kosketuksen, taiteen, gallerioiden, keikkojen, musiikin ja tanssin. 

Näin se taitaa olla.

Jon Batiste: I Need You

Aurinko nousee joka päivä

Viikon tunne: Häpeä

Sana on noussut viikon varrella monta kertaa sisältäni. Tiedän mistä kaikki sai alkunsa; maanantaina minulle sanottiin lause, joka nyt hiertää kuin myllynkivi. Miten voi olla niin, että yksi lause, sen lausujalle aivan neutraali, voi tipauttaa minut polvilleni?

Olen kuvitellut, että häpeän tunne ei nostaisi päätään enää tämän ikäisenä, että se liittyy minun kohdallani enemmän nuoruuteen. Minut saa kyllä vihaiseksi ja kiukkuiseksi tekemällä tyhmyyksiä, mutta häpeä, sen juuren täytyy olla jossain todella syvällä sisälläni. Piilotettu miina, jota joku kävi koskemassa ja nyt minä koen olevani jättiläisen isolla sormella tökitty. 

No, katsotaan saako tuon purettua.

Viikon voitto: Viuh viuh!

Niin, olen jopa lotonnut. Edellisestä kerrasta on ehkä puolisen vuotta, en voittanut silloin enkä viime viikonloppunakaan, siis rahapalkintoa. Mutta on toisenlaisiakin voittoja. Ja tämä on oman tekemisen palkinto. En ole koskaan ollut urheilijatyyppi. Koululaisena hiihdin viimeisen kerran ehkä yhdeksänvuotiaana. Toistakymmentävuotta sitten oli ostettava sukset, jotta pystyi olemaan mallina lapselle kuinka niillä suihkitaan. Ja nyt keskiviikkona reilun kymmenen vuoden tauon jälkeen, minä sitten kävelin suksipaketti kädessäni ladun varteen. Napsautin monot kiinni hiihtimiin, mietin pimeässä illassa sauvojen kätisyyttä ja sanoin "hitto" repiessäni tarranauhaa sormikkaistani irti. Mutta sitten asettauduin keskelle latu-uraa ja lähdin menemään. Kyllä luisti hyvin, sillä tavalla huiskis, huiskis. Olkavarren lihakset kertoivat jo sadan metrin jälkeen syntymisestään ja arvelin, että tästä kuulen vielä parin päivän päästä uudestaan. Mutta ihan näin tiivistettynä: Kyllä oli tosi kivaa! Menen toistekin! 

Se on kuulkaa niin, että aina voi yllättää itsensä. 

Viikon harrastukset: Ajatteleminen

Muistan ajatelleeni, että harjoittelen kitaransoittoa kolmesti viikossa. Ja? Viime viikolla harjoittelin kerran ja vielä on mahdollista päästä kahteen kertaan tällä viikolla. Olenko huono ihminen? En suostu olemaan. 

Katselin yhtenä päivänä vanhoja kuvisvihkojani, sukelsin lähes 1800 -luvulle, niin lempeät nostalgiafiilikset leijuivat ympärilläni. Myöhemmin otin taas kerran lyijykynän käteen ja aloin hahmotella ihmiskehoa ja sensellaista. Olen luvannut itselleni ainakin tuhat kertaa, että sitten joskus, jos hengissä olen, ja eläkkeelle päässyt, minä alan taiteilla oikein tosissani. Opettelen ajan kanssa tekniikkaa ja jatkan maalaamistakin. 

Silloin joskus kelasin, että pidän harrastuksen erillään työstä. Nyt ajattelen, että olisi pitänyt miettiä kolme kertaa nuorena ammatinvalintaa. 

* * *

Tässäpä oli pientä makua viikoltani. Pahoittelut pitkästä tauosta, voisin kertoa monta hyvää syytä, muttei niistä kenellekään mitään iloa ole. Sen sijaan annan teille maistiaisen Euripiden ja Plutarkhoksen sanoista:

"Ei ole pahaa ja hyvää erillään toisistaan,
vaan ne on mahdollista yhdistää,

niin että lopputulos on kaunis.

Siksi meidän ei pidä masentua eikä luovuttaa kun jotakin sattuu, vaan toimia kuin muusikot, jotka kajauttavat kauniin soinnun viemään terän kehnolta, ja verhoavat rumemman aineksen hienompaan. Näin meidänkin tulisi tehdä elämämme seoksesta sopusointuista ja itsemme mukaista."

* * *

Näihin kuviin ja tunnelmiin :)

Oikein auringonpaisteista viikonloppua sinulle!