Se on ylämäki, pitkä ja jyrkkä, jota kävelen.
Ihailen pyöreitä kiviä, ne tuntuvat sileiltä ja lämpimiltä paljaissa jaloissa. Välillä jokin terävä kirpaisee, muttei minulla ole sellaiselle turhuudelle aikaa. Hiekka tuoksuu mukavasti nenään ja pienet päivänkakkarat viilentävät jalkapohjassa.
Huomaan saaliin, laitan sormeni sen eteen ja kohta leppäkerttu seikkailee kanssani. Se venyttelee siipiään, muttei lennä pois. Harmittelen tyhmiä aikuisia, jotka päästivät kymmenet aarteeni lasipurkista, olinhan tehnyt kiinni saamisessa kovan työn. Nyt kuitenkin laulan laulun...
Jos palaan takaisin ja kiepsahdan talon kulman taa voin ihailla punaisia valtavia tomaatteja. Kuinka kovan torun saan jos jään kiinni yhden maistamisesta? Vähemmän kuin mansikkamaalla käynnistä, mietin ja tunnustelen mahdollisuuksia.
Nostan katseen ylös ja näen Jussin juoksevan toisella puolen tietä, siellä se haavi kädessään tavoittelee lenteleviä, ja minä himoitsen vain punaista tomaatin lihaa.
Ketään muuta ei ole lähettyvillä. Nyt on mahdollisuus ;-)