Skool vanhalle ja kauniille

Nautiskelkaa siitä mitä on.

Jos ei ole, niin nautiskelkaa siitä mitä ilman pärjää ;-)

Ja hiukan huomista ajatellen:

Paljon hyvää ja kaunista tulevallekin vuodelle

2013!

Hengitä sisko, hengitä syvään

Suuntana luminen maisema

ja mahtava kuusirivistö

jonka juurella, suurten oksien alapuolella

minä kuljen eteenpäin.

Astun isompiin jalanjälkiin

kumarrun monen monen kuusen alaoksan kohdalla

pysähdyn välillä ihailemaan puun rungon vihreää väriä

tai hentoa siiven kuvaa lumen pinnassa.

Kun saavun perille

näen miehen istumassa keskellä valkeaa maisemaa

puiden ja oksistojen lomassa

katsellen lintuja.

Se on tuonut jouluruokaa tänne,

omenoita, pähkinöitä, siemeniä ja rasvaa...

Aika on kuin pysähtynyt,

ja miksei olisi täällä luonnon lomassa.

Näin sunnuntaina,

toivon, että kaikki reaktioni olisivat täytetty tällä olotilalla.

Hyvällä mielellä ja paljolla hyväksyvää ymmärrystä.

Samalla mietin, että

oletpa pyhät itseksesi, kaverisi kanssa tai kera perheen.

Liekö töissä, kotona tai jossain muualla.

Niin toivottavasti voit viettää aikasi

itseäsi lempeästi kuunnellen,

nauttien hiljaisuudesta jos se tuo hyvän olon

tai sosiaalisuudesta kun sen aika on.

Syö sitä mikä maistuu,

ja jos ei maistu tai maha on täynnä,

niin anna komeron oven olla kiinni.

Katso, kuuntele ja tunne sinulle hyvää tekevää elokuvaa, kirjan sivua, levyn kantta, luonnon kauneutta, valokuvaa, kukan herkkää olemusta, tähtien kirkkautta taivaalla, toisen silmiä tai omiasi peilistä. Silitä välillä omaa olkaasi ja kun vierelle sopiva osuu, niin hänenkin.

Naura tai hymyile, se rentouttaa kehon ja virkistää mielen =)

Mitkä lihakset, mikä voima

Istuin pöydän vierellä,
kyykyssä, keskustellen ystäväni kanssa.
Ilta oli nuori ja orkesteri vasta lämmitteli.

Sitten musiikki alkoi
ja sivusilmällä näin miehen kävelevän kohti.
Ajattelin sen menevän hakemaan jotain tanssiin

mutta hän pysähtyikin kohdalleni,
ojensi kätensä
enkä voinut kuin vastata omallani.

En ymmärtänyt miten jalkani liikkuivat allani
en tuntenut lattiaa
en liikettä
omaani
ainoastaan miehen.

Miten voi viedä noin hyvin?
Mitä ihmettä tässä tapahtuu?

Ja sitten tajusin,
hänen nostaneen minut ilmaan,
niin ylös ettei kosketus lattiaan ollut mahdollistakaan.

En epäröintiä
en pelkoa,
niin tiukassa otteessa ei voinut kuin nauttia.

Mikä mies
mitkä voimat
voiko olla, että voi viedä näin...

Eikä ollutkaan tajusin, kun tänä aamuna heräsin.

Mä jo vähän ihmettelinkin, että kuinka se mua tuli hakemaan...
...mutta mahtava tanssi meillä kyllä oli...

Piru vie, että pitikin olla kello soimassa ;-)

Valoa, värejä ja halauksia

Parasta on nähdä.
Nähdä kauneus siellä missä on. Missä ikinä onkin.

Tähän olen tällä viikkona päätynyt.

Maanantaina seisoin lavan edessä ja kun Muse saapui, alkoi Unsustainable sellaisella voimalla, että sydämeni jysähti joka iskusta taakse kiinni selkään ja silmäni ihailivat punaisten ja valkoisten valojen tajuttoman kaunista liikettä. Heiluvat kädet ja ihmismeri ympärilläni olin kuin toisessa maailmassa. Nostin katseeni ylös, kattoon ja taakse, koko paikka tuntui olevan kuin yksi suuri vellova meduusa. Ja siellä minä elin heiluvana lonkerona muiden joukossa, välillä pomppien kuin vallaton kumipallo...

Koko viikon päässäni on soinut biisi toisensa jälkeen, välillä vanhaa jazzia ja sitten taas Musen Animals, Panic Station, Follow Me ja varsinkin Explorers.

Aamuisin olen aina yhtä hämmästynyt, kun Suurkirkon kulmauksessa olen katsahtanut oikealle ja nähnyt Tähtitorninmäeltä taivaaseen loimottavaa sinistä loistavaa valojuovaa. Liekö ottavat yhteyttä toisiin luomakuntiin taikka eivät, mutta sykähdyttävä tuo sininen valo on.

Viikonloppuna olen perheen hääräillessä ympärilläni katsellut useampaan otteeseen ilman ääntä Single Man elokuvaa. Minua ei ole haitannut, vaikka leffa alkaa kesken ja keskeytyy kohta taas. Olen vain istunut ja ihaillut sen upeita kuvakulmia ja hitaita siirtymiä. Aaahh...

Samoilla silmillä olen katsellut ihmisiä tämän viikonlopun aikana. Ja jokaiseen olen ihastunut taas kerran. Olen ollut sosiaalinen ja olen halannut enemmän kuin tavallisesti. Jos pääsen tässä kauneuden puuskassani viettämään koko tulevan viikon, niin viimeisten jouluvalmistelujen teko on hidasta ja satavarmasti rentouttavaa. Eloa ilman huolen häivää, sillä huoli on vain oman egon energiantuhlausta. Kaikki tulee sujumaan niin hyvin kuin sujuu.

Tekisi mieleni halata jokaista tässä ja nyt.

Siispä ainakin virtuaalihalaus kaikille =)

Eräänä yönä sinua kaipaan

Hamuan pimeässä rasiaa
mutta laitan tikun takaisin ja jään hetkeksi hengittämään syvään.

Lasken varpaani
puun viileälle pinnalle
ja otan askeleen kohti kuuta
ikkunan ääreen.

Minä olen hiljaa
tässä kylmässä yössä
viileässä ilmanalassa
paljasjaloin ja nahoin.

Annan aisteilleni aikaa
jotta huumaani viilentäisi
tauotta paukkuva pakkanen
sekä tämä elämäänsä natiseva talo

tässä ja nyt
minä katson kirkkaan yötaivaan lumoon
sen takana avartavaan maailmaan
enkä saa itseäni talttumaan.

Sillä tunnen vieläkin huulesi huulillani
ja kuun herättämänä olen muuttanut
kuvan kevyestä kosketuksesta
kuumaksi taivutukseksi ja intohimoksi,

niinpä käännyn,
sytytän kuitenkin kynttilän,
nostan neulan lautaselle
kuuntelen rahinaa ja sointuja
ja keinun lattialla kanssa viiman heiluttaman valkean verhon

... I could climb the snow capped mountains

sail to mighty ocean wide

 I could cross the burning desert

if I had you by my side...

Kohtalokkaita katseita

Eilen jäin räntäsateessa katselemaan jäällä liukuvia kaveruksia. Vihdoinkin työmatkallani on jotain päivittäistä valoa, vaikka muuten taivas on musta aamulla ja illalla.

Tänään hekumoin aamulla kylmää ilmanalaa. Ihanaa, tuulkoon pohjoisen puolelta. Tulkoon niin vilu, että jokainen mahdollinen pisara jäätyy matkallaan maahan ja valaisee siten enemmän kuin kaupungin valojen värjäämä märkä maa.

Otin aamulla pari harha-askelta ja katsastin miltä Helsinki näyttää suurkirkon rappusilta. Edessäni oli upea sininen taivas, ilma raikkaan jäätävä ja valot loistivat kuusessa sekä ikkunoissa. Heräsin vihdoin tulevan kuukauden hekumaan...

Iltapäivällä olen vieläkin hämmästyttävän pirteä ja huomaan olevani valmis ison tontun hakemiseen.

Olen valmis tulevaan juhlaan ja rentoon oloon ... ja sitten katseeni osuu taas johonkin hämmentävään...

ja huomaan miettiväni, miksei henkkamaukka ota kuvia uroista alusvaatteissaan tai kireissä yöasuissaan. Ei sitten tarvitsisi julisteita tuijotellessaan pelkästään miettiä, miten erilaiselta itse näyttää verrattuna joulunalusmainoshoukutuksiin.

Rautatieasemalla
odotetaan
pehmeitä paketteja

Mutten taida napista tästä enempää. Jos haluaisin oikeasti olla langanlaiha, niin kenties tekisin asialle tosissani jotain ;-)  Lisäksi voin halutessani yrittää kokeilla kohtalokasta katsetta, mutta tuskin se menee kenellekään läpi  -sisäinen virneeni paljastaisi kuitenkin todellisen luonteeni.

Ja ajattelenpa vielä, että miehiä, upeita sellaisia, näkee kunhan vaan uskaltaa katsoa ympärilleen, ja sitäkin mieltä oikeasti olen, että ne on reilusti vaatetettuinakin erittäin vetovoimaisia =)

Verevää toiveen paloa

Ojennan käteni
kurotan sinua kohti.
Otan kiinni
kevyesti mutta kuitenkin varmasti.

Soisitko tänään kädessäni?
Voisitko kiltisti tehdä sen mitä pyydän?
Voisitko?

Etkä ole samalla aaltopituudella kanssani.
Kiemurtelet ja kaartelet
teet jotain ihan muuta,
suorastaan rumia asioita
ja minä hermostun.

Lähden pois
toisaalle, niin kauas kuin vain pystyn,
punaiseen verevään sävyyn,
valkoisen peiton pehmeään huomaan...

kohta kuitenkin palaan luoksesi
tyhjästä täytettynä
ja päätän antaa sinun linjata kuvani miten itse haluat:
   Tee rumaa jos niin kerran tahdot,
   tee jotain sellaista josta alkuperäinen toiveeni ei täyty sitten millään.

Otat vallan
sinä heilutat minua
vedät vetoja
annat värejä

ja huomaan olevani vain energiaa
tila jossain toisessa paikassa
pelkkä käsi
ja liike
jota jokin ohjaa
enkä tiedä mikä ihme se on...

Liekö jazzin puolella, mutta olkoon: 

That Ole Devil Called Love

Kun musta ja kostea valtaa alaa

Olo oli kuin rahisevalla neulalla
ilman säveltä jota soittaa
ja vain pölyä jota liikuttaa.

Niin kova nälkä oli kun lähdin töistä pois.

Kiedoin takkia tiukemmin ylle,
tuuli riepotteli kovin, kulkeutui väkisin nahkoihini
mutta onneksi sade oli juuri lakannut.

Korkoni kopisivat yksin kadulla,
hiljaisella sellaisella
ja sitten katsoin oikealle mäkeä ylös.

Yllätyin tien kaunista pintaa,
sen lempeää sävyä.

Puuttui vain tummasävyiset sävelet
ja pariskunta kävelemässä keskellä katua
tai kaasuvalon hehku katulampussa ja hevosrattaat ajureineen.

Voi miten yksi pieni hetki
saa ajatukset muualle
ja nälän kaikkoamaan kauas.

Minä niin huomaan kaipaavani jonnekin epätodelliseen ja kauniiseen
huumaan ja hekumaan.

Järjestäisiköhän joku matkoja romantiikan täyteisille keväisen lämpimille kivikaduille
hevosen kavioiden kapseen ja saksofonin syvään äänimaailmaan
kapeiden katujen illan hämyyn
kahviloihin tai

jonnekin vaan...

Ole nyt kunnolla

Käyttäytymissäännöt

En halua noudattaa niitä
vaikka pyrin aina kiltisti toteuttamaan.

Siksi pysähdyn kesken kävelyn
käännyn puoleesi
ja nostan katseeni
hymyillen
kuin kahjo keskellä tätä kaunista iltaa.

Liimaan nenänpääni kiinni sinuun
aistin ihosi väreilyn ja tuoksun.
Hivutan sormeni sormiesi lomitse
ja pyörähdän sinut mukaani temmaten.
Olemme pieni hyrrä keskellä elämää,
sillä kevyesti saan sinut irti maasta
keinumaan kanssani
ihmisten ohittaessa meidät,
meitä ihmetellen.

Ja kun pysähdyn huumaantuneena
pää pyörryksissä
lasken kätesi vapaaksi
nostan omani kasvoillesi.
Annan aivoituksieni nousta ilmaan huminan ja pyörtymyksen kierteessä
ja kevyesti kosketan huuliasi
punaten ne lopulta kokonaan.

Käyttäytymissäännöt

En pidä niistä,
vaikka aina niitä kovin toteutan.

Ja nauran miten helposti huulipuna leviää huulilta toiselle =)

Luulin tekeväni oikein

Oli yö jolloin en nukkunut,
oli päiviä joina yritin vain selvitä.

Tuli perjantai. Ja aloitin aamuni ajatuksella alhaalta ylös.
Huomasin arvostavani jalkojani, jotka jaksoivat kannatella minua pitkin päivää.

Kuten myös kenkiä, joilla taiteileminen mukulakivikadulla oli joskus helpompaa,
mutta jäisellä säällä sain yllättäen vaarallisen tehtävän tuomaa hekumaa.

Elämän makua, jota koin vihdoin tämän viikon jälkeen,
laajentumalla osaksi karvalankamattoani, nostamalla kinttuni ylös,
katsomalla anovasti miestä...

...voisitko kiltti tuoda minulle...

Ja hän toi.

Mä arvostan tätä perjantai-iltaa,
jolloin olen saanut itseni irti monista turhista ajatuksista
sekä monesta tekemättömästä tehtävästä.

Ja mä todella rakastan näitä käsiä,
jotka vielä kykenevät kulkemaan näppäimistöllä.

Sillä tajuan olleeni uskoton.
Itselleni.

Taidan siis palata takaisin ja kuunnella mitä minä oikeasti nyt tarvitsen.

Sen kunniaksi vietän muutaman herkullisen hetken kuninkaan seurassa. Lepäilen ja virnistelen ajatuksella olla osa villiä ja vapaata lantiota =)

Oikein ihanaa viikonloppua!

Olkoon sitten tiistai

Kuin olisi otettu nilkoista jalat nippuun, nostettu koko ruumis ylösalaisin ja pyöritetty ilmassa vinhaa vauhtia. Niin silmäni kieppuivat ja sekavina yrittivät kohdistaa katsettaan, kun lähdin töistä tänään.

Pikkuhiljaa, pikkuhiljaa rauhoittelin mieltäni, kun mustassa illassa jätin konttorin taakseni. Ehkei minun kannata tässä tilassa mennä heti kotiin, muuten siellä olevat voivat kokea kovia.

Niinpä ajattelin hengittää ulkoilmaa ja kävellä kohti keskustaa. Mustat mukulakivet kiilsivät katulamppujen sävyjä. Talojen suljetut ovet ja pimeät kyljet muuttuivat näyteikkunoiksi ja ihmisvilinäksi. En osannut kiirehtiä, olin niin pihalla päässäni, sen sijaan nautin sateettomasta hetkestä, siitä että saatoin kävellä ilman tuulta ja riekkuvaa sateenvarjoa. Ihailin ihmisten tapaa kulkea kaduilla, osa hitaasti toistensa kanssa keskustellen ja toiset tehokkaasti astellen ja kärsimättömästi hitaampia ohitellen.

Houkutusten äärellä mietin kahvilaa... ei, ei kahvilaa nyt, vaikka nälkä kyllä on... olisikohan kirjakaupan ilmapiiri sopivan rentouttava ... ei näin isänpäivän aikoihin... ja sitten näin punaisena hohkaavan kyltin ja räväytin silmäni auki.

Elokuviin! En olekaan ollut pitkään aikaan samettisen tuolin uumenissa.

Soitin siipalle ja kyselin sopiiko pakoiluni muutamaksi tunniksi. Ja kiltti mies toivotti mukavaa elokuvailtaa.

Kohta siis seisoin Maximin ulkopuolella ja katselin mainoksia. En saanut otetta kummastakaan tarjolla olevasta. Astuin kuitenkin sisään ovesta ja otin käteeni ohjelmavihon. Kävin teatterit läpi ja huomasin kolme elokuvaa, jotka alkaisivat puolen tunnin sisällä.

Jo tunsin paremman olon niskassani, sain rankani suoremmaksi ja suuntasin toiseen teatteriin. Siellä jäin vuorostaan lippuluukulle ihmettelemään. Mikään elokuvista ei alkanutkaan seuraavaan puoleentoista tuntiin. Tiistai on poikkeuspäivä. Tiistai... Olkoon sitten...

Hipsin ulos mustaan iltaan. Ilma oli raikas, asfaltti kimmelsi edelleen kauniisti  ja minä päätin kävellä junaan.

Että on siis tiistai. Se viikonpäivä, jolloin olen lähes aina kuolemankielissä pitkästä työrupeamasta. No, en kuollut tänäänkään, olen elossa. En päässyt eläviin kuviin elokuviin, joten menen sitten kotiin. Siellä on elämää riittämiin. Kaksi miestä, joita voin seurata suorana lähetyksenä.

Yrittänyttä ei laiteta. Joten ajattelen selvitä tästä illasta, miesten kaikista tekemisistä, tekemättömyyksistä, hassutteluista ja hulluista lausahduksista. Yritän olla kuin maailmaa nähnyt rautainen, kaiken kestävä, hyvillä hermoilla ja kauniilla ajatuksilla armoitettu herttainen nainen.

Sitten laitan junassa viestin miehelle: Ei ollut elokuvailta tänään. Tulen nyt kotiin.

Ja hetken kuluttua puhelimessani kilahtaa viesti: Tervetuloa =)

Olipa kerran ajatus päästää irti

Olipa kerran perjantaiaamu.
Aamu jona satoi isoja valkoisia hiutaleita pimeässä kävellessäni ja jalanjälkiä maahan jättäessäni.
Seurasin lumen leijailevaa keinuntaa ja ihastelin vaahteran lehtien sävyjä valkoisen laskeutuessa niille.

Päivällä,
viikon viimeisen työpäivän viimeisenä vapaahetkenä nautin erilaisesta lounaasta. Siitä että oli rauha keskustella, ilman ruoan kanssa leikkimistä. Ymmärsin olevani kuin italialainen poliisimies; syön mieluummin erikseen ja keskustelen erikseen ;-)

Iltapäivällä saavuin kotiin. Laitoin stereot soimaan. Soimaan niin kovaa, että kaikki epäröinti siirtyi mielestäni pois taivaan tuuliin ja löysin itselleni juuri tähän iltaan sopivan asun alta aikayksikön. Näin kuinka helposti "Dance little sister" astui sisääni. Huulipuna syveni punaisemmaksi ja olin valmis.

Kun perjantain ilta pääsi käyntiin, löysin itsestäni sen kauan kaivatun ihmisen, joka päätti päästää irti kaikista maailman aiheista. Irti omistaan ja toisten.

Annoin rummun sykkeen tuntua sydämessäni. Annoin sanojen kimmota päähäni ja laajentua sieltä sydämeeni. Täytin keuhkoni täydellä hetkellä hetken jälkeen ja kun olin valmis, puhalsin kaiken ulos.

Kun yö ja tuhkimoiden aika oli saapunut, vaihdoin tanssikengät toisiin ja astelin kevein askelin kylmässä ilmassa tolpalle. En nostanut sen kohdalla koipea, vaan otin taksin. Herrasmieskuljettajan, joka saattoi minut koti-ovelle asti.

Ja kotona, tanssin huumasta vieläkin pyörryksissä heitin tapetut tanssikenkäni roskikseen ja hymyilin leveästi kuin järjetön.

Mieletön ainakin, sillä olin jättänyt tanssilattialle murheet, surut, aatokset ja saanut ilon kuplia sisääni enemmän kuin luulinkaan.

Olipa kerran perjantai,
sellainen hyvä, kaunis, helppo ja iloinen.

Kiitos =)

Ei ole elämä tylsää tihkusateisessa yössä

Olin matkalla vuokramökille. Meitä istui kolme väsynyttä autossa, osin vahvasta Ikean lihapullamäärästä, osin säkkipimeässä sadesäässä ajamisesta.

Navigaattori oli pahalla päällä, eikä halunnut kommunikoida kanssamme. Sen sijaan se ohjasi loppumatkalla meidät hiekkakuopalle. Kun vihdoin itse tajusimme tehdä u-käännöksen ja jatkaa matkaa vielä eteenpäin Tomtom ilmoitti meidän olevan perillä. Katsoimme talon rämää edessämme ja  huumorini katosi pirun pisaroiksi roiskeläppien alapuolelle. Joko joku kusetti meitä pahemman kerran tai sitten tämäkään ei ollut vielä oikea osoite.

Ajovalot ainoana vihjeenä ajelimme eteenpäin uukkareita välillä tehden. Sitten mies pani auton parkkiin ja lähti kävellen etsimään majapaikkaa. Minä istuin etupenkillä mutisten Tompalle ja maailman tihkusateille. Yllättäen (minulle) mies löysi takaisin autolle ja vihjaisi ottamaan tavarat mukaan. Niinpä siirryimme kamelin virkaan. Löysimme portaat alas ja siellä rinteen alapuolella ja pimeässä oli uusi väliaikaisasumuksemme.

Huh... vihdoinkin, ajattelin. Sain avattua oven ja asuin eteenpäin suoraan suihkutilaan.
Hei, me tullaan sisään jostain takaovesta, sanoin.
Ei tulla, tämä on ainoa ovi tähän taloon, totesi mies.

Ja niinhän se oli, että ensimmäisen kerran elämässäni kävelin taloon suihkun kautta. Tiesin olevani matkasta nihkeä ja takakireä, mutta että näin likainen...

Laskettiin tavarat tupaan ja sitten alkoi hellittää. Upea tupa sisältä, ulos ei nähnyt ikkunasta, mutta mitä väliä. Ulkonahan satoi, sisällä oli sen sijaan ihanan kuivaa ja lämmintä. Isäntä oli ystävällisesti laittanut lämmityksen päälle.

Kun aamu sai, laskeuduin alas yläkerrasta ja katsoin uusin silmin uutta aamuani.

Edelleen upea tupa, mahtava järvimaisema suoraan talon kupeesta vastarannalle asti. Laitoin veden kiehumaan, istuin ruokapöydän äärelle. Ja jäin ihmettelemään sekä jatkuvaa sadetta että suihkua ulko-oven ja kuramaton lomassa.

No satoi tai paistoi, mietin, minä olen nyt kuitenkin lomalla.

Kännykättä ja tietokoneetta minulla oli reilusti aikaa oleiluun. Niinpä luin monta hyvää lausetta tällä pidennetyllä viikonlopulla. Niistä herättävin minulle oli tällä kertaa:

Haluanko olla oikeassa vai haluanko olla onnellinen?

Tiedän vaimona ja äitinä olevani todella usein oikeassa, mutta ehkä se ei tee minua onnelliseksi. Ajattelin voivani muuttaa oikeassa olemisen pakkoa kohtuullisen helpostikin. Samalla päätin unohtaa tuon omituisen peseytymis paikan ja toivoin avarakatseisuuteni tarttuvan moneen muuhunkin ajatukseeni ;-)

No, onnellisuutta harjoitellessa olen kuitenkin muutaman kerran ihmetellyt, ihan vaan mielenkiinnosta, että kuka oikeasti asentaa suihkun ulko-oven kupeeseen? Ja olen antanut itselleni luvan olla oikeassa siitä, ettei suihkun paikka kuitenkaan oikeasti voi olla eteisessä kuramaton vieressä =)

Matkan tekoa

Joskus tulee sellaiseen hetkeen kaunista ja hyvää, jolloin ei valoa omissa silmissä näy. Näin kävi sinä päivänä, kun sain Leenalta oheisen tunnustuksen.

Kiitän syvään kumartaen ja olen iloinen jos saan läheskään viestitettyä sitä intoa, runsautta ja jakamisen ilon määrää, jota Leena luo blogissaan.

Sen lisäksi, että olen saanut ilon kirjoittaa välillä tyhjästä ja välillä asiasta, olen saanut upeita ihmisiä elämääni tämän blogimaailman ansiosta.

Siksi koenkin, että jokainen joka käväisee lukemassa täällä on kannustaja minulle ja jokaikinen jonka luona ehdin käydä on inspiroiva, luova ja rakentava.

Olkoon siis tämä tunnustus eteenpäin teille lukijoille ja upeille bloggaajille. Kaipauksella niitäkin ajatellen ja kiittäen jotka ovat lopettaneet bloginsa omalta osaltaan.

Muuttolintu   Pitsit sekaisin   Jukka   Ainosofia   Henrietta   Mirka   Pohdiskelija
Yaelian   Ari   Susanna   Itkupilli   Elegia   Kimmo   Hanne   Karkki   FeminineApproach   Johanna

Lukekaa,
kyläilkää sekä kävelkää luonnossa.
Nukkukaa hyvin ja riekkukaa välillä vallattomasti.
Olkaa lempeitä itsellenne.

Muistakaa, että jos joskus tuntuu siltä,
ettei mikään ole mitään
eikä kukaan ole ketään,
niin siitä huolimatta joku jossain ajattelee sinua
hyvällä ja kauniilla ajatuksella.
♥

Ihminen voi mitä tahansa

universetoday.com

Mä haluan olla vapaa.
Mä voin tehdä mitä vaan.
Mä uskallan.
Mä harjoittelen.
Mä valmistaudun huolella.

Ja vihdoinkin mä istun tässä,
taivaan kannen yläpuolella,
kolmessakymmenessäyhdeksässä kilometrissä,
kapselin luukku avoinna edessäni,
valmiina nousemaan seisomaan.

Ja mun äiti on tuolla alhaalla,
sen sydän on happivajeessa,
sen kyyneleet vuotaa pitkin poskia.

Mä tiedän sen toivovan,
että vielä peruuttaisin tämän aikomukseni.

Mutta mä haluan olla vapaa
ja mä aijon tehdä sen mitä olen aina halunnut.

Hei te siellä.
Nyt mä hyppään =)

space.com

...

Minä kilometrien päässä katson sinua tietokoneen ruudulta

mietin äitinä äitiäsi,
mietin miten rohkea olet ja miten hullu samaan aikaan.

Minä mietin haluanko oikeasti  nähdä hyppysi koska tajuan, ettet sinä aijo perääntyä.

Huomaan vain katsovani, katson ja pidätän hengitystäni. Olen samassa hapettomassa tilassa äitisi kanssa.

Ja kuinka onnellinen olenkaan teidän molempien puolesta, kun vihdoin näen vartalosi maan pinnalla ehjänä ja liikkuvana.

Nenästä vedettävä

Pidän
metsän tuoksusta
lehtien, maan ja tuulen huminan raikastavasta yhdistelmästä.

Nautin
sateen tuoksusta
varsinkin sateen tuoksusta kuuman asfaltin pinnalla.

Huumaannun
saunan tuoksusta
minulle harvinaisesta herkusta joko lauteilla tai järven rannalla.

Ilahdun
pullan tuoksusta
aina kävellessäni aamuisin töihin ohi pienen kahvilan.

Rakastan
ihon tuoksua
tanssiessa, halatessa tai nuuhkiessa posken nukkaa.

Mutta en pidä testosteronin vahvasta aromista sohvassamme. Siksi ensikerran elämässäni hankin
ostosteeveen-eikä-tässä-vielä-kaikki-vempeleen.

Höyrytin jännityksellä kankaan 110 asteisella vesihöyryllä.

Ja nyt istun punaisella puhtaalla sohvalla nuuhkien...

... nuuhkien ei mitään...

Jaahas, nyt sitten pitää keittää inkivääriteetä,
jotta nenälle on jotain tekemistä =)

Parempi myöhään

En ole antanut perikis.

Älä sinäkään anna persiks,

ota gumi 

ja pyyhik pois elämäsi virheet.

Aloita uusi liuska =)

Ruma heti aamusta

Turta
tyhjä
hidas.

Hiljainen
hankala
matalapaineinen.

Kun tulet lähelle
olen kadoksissa
kunnes käsi tarttuu käteen
iho saa tuntemuksen.

Ravista mua, riistä mut maailmasta jonne eksyn,
jonne lehdet lahoaa ja musta saa.
Revi nahkani auki, tuo rakkautesi sisään.
Pakota tulemaan luo,
maailmaasi
tähän elämään.

Ja kun taas näen valoa,
edelleen tunnen märän valuvan poskeltani.

Enkö voi jo lopettaa tätä?
Painan pään häpeästä tyynyyn, syvälle pimeään.
Mietin miten rumalta näytän
punaiset silmät, mustat silmänalukset, tukka kuin harakalla.
Ei puutu kuin valuva räkä...

Ja sitten sinä sanot
"Mitä välii.
Mä rakastan sua kuitenkin."


Runotorstain haasteena: Mitä välii

102 v 9 kk ja 20 päivää

Matkalla luoksesi näin
kolme sateenkaarta
kaksi joutsenparia
yhden hirven.

Kun tulin viereesi
näin kuulaat ja rauhalliset kasvot
pienen ja kevyen naisen.
       Sinä olit jo hengittänyt sielusi ulos.

Lausuin sinulle jäähyväiset
toivotin hyvää matkaa
enteilin näkevämme vielä
ja laskin valkoisen kukan syliisi.

Tajusin, että tässä on viimeinen kohtaamisemme, näin.
Ja kyyneleet sumensivat silmäni
hengitys salpautui hetkeksi
ajatukseni ravistivat minua fyysisesti.

Saattaessa taivaskin satoi ja mietin,
että antaa taivaan sataa vaan
       Maa on niin kaunis
antaa sen kastella meitä
       kirkas luojan taivas
ja laimentaa kyyneleemme.
        ihana on sielujen toiviotie.
Virtaa sinä kanssamme
        Maailman kautta kuljemme laulain
sillä me olemme kuitenkin yhtä.
        taivasta kohti matka vie.

Nyt ei tunnu haittaavan vaikka sataisi pitkäänkin,
sillä silmäni saattavat kastella kasvoni milloin ja missä vain. Minua ei ravisuttele enää, mutta suru siirtyy silmistä ulos.
Ehkä ne odottavat näkevänsä vieläkin sinun sateenkaaresi värit.

Jos vuoteessani olisi kunnon jousitus

Jos olisi erilainen viikonloppu tulossa.
Jos olisi isompi sänky.
Jos olisi ihanan suuri makuuhuone.
Jos nopeasti nouseminen ei pyörryttäisi.
Jos mahaani kasvaneeseen laardilaatikkoon ei sattuisi hyppiessä.
Ja jos mieheni suostuisi samaan.

Voisin yrittää tätä seuraavaa:

The Netherlands Dans Theater celebrates Jiri Kylian

Oikein mukavaa ja antoisaa viikonloppua =)

Leffassa Moonrise Kingdom



On vuosi 1965 New Penzancen saarella Englannin rannikolla.

Suzy ja kiikarit

Siellä erään talon ikkunassa Suzy Bishop katselee horisonttiin kiikareillaan. Talossa asuu hänen lisäkseen kolme pikkuveljeä sekä lakimiesvanhemmat. Äidillä on aina megafoni kädessään, jotta perheen komentaminen sujuu kätevästi. Isä taas kulkee haamuilevana kotona yöpuku päällään. Kuinka latistavaa ja masentavaa aikuisuus onkaan...

Sam ja avoin mieli

Toisaalla Sam, Camp Ivanhoen epäsuosituin kaveri, kirjoittaa kirjettä Suzylle. He suunnittelevat jotain parempaa elämäänsä, seikkailua, yhdessä pois karkaamista. Ja siitä se sitten alkaa.



Suzy kerää tarvittavat tavaransa, kirjoittaa pikkuveljelleen ystävällisesti lappuun: Lainaan levysoitintasi kymmeneksi päiväksi. Sam taas tekee aukon pikku telttansa kankaaseen ja poistuu Camp Ivanhoesta. Hän samoilee kohti peltoa, jossa vastaan kävelee Suzy. Tytöllä on mukanaan olkalaukku, kassi, matkalaukku kirjoille ja levysoitin. Samilla on selässä rinkka ja kädessä ase. Mukana on siis kaikki mahdollinen, jota nuori mies tarvitsee matkallaan nuoren naisen kanssa.



Tässä on se muinainen intiaanireitti jota pitkin me mennään.

Miksi siis syntyi paniikki? Ensin se nousi partiojohtaja Wardille, jonka vastuulla Sam oli. Hänen kauttaan hätä siirtyi poliisi Sharpille. Kun tämä kävi Bishopien talolla, siirtyi ongelma myös Suzyn äidille ja isälle. Mitä, mitä, meidän 12 -vuotias tyttäremme on karannut orvon, kamalan ja kodittoman pojan kanssa luontoon -kahdestaan! Kaiken tämän lisäksi myrsky on tulossa kohti saarta. Miksi juuri nyt?

moonrise kingdom 

Nuorten matka kulkee läpi upeiden maisemien, Samin ohjaamana, vanhaa intiaanireittiä pitkin. Lopulta he päätyvät rannalle. Miten kaunis paikka levätä ja majoittua, miten hieno paikka vaikka rakastua. Tanssia jonkun oikean ja villin kanssa rannalla illan tummetessa.

Sitten aamu saa ja taas tapahtuu.

Isä, äiti, partiopäällikkö Ward ja poliisi Sharp

Elämä ei aina mene niinkuin toivoisi, tämän kokevat niin nuoret kuin heitä etsivät aikuisetkin. Aikuisten elämä tässä elokuvassa tuntuukin olevan kovin ankeaa ja alakuloista. Mutta on hienoa nähdä kuinka apeastakin nousee virtaa, kun sitä ravistaa.

Kun lähikuvassa katsoo Samia, jolla on silmälasit vinossa ja karvahattu päässä, ei voi kuin ihastua. Nuoruuden suoruus ja peittelemättömyys on niin raikasta. Kun taas seuraa Suzyn kiikarointia, kiihkeää kirjeen odotusta, aikuisten elämän seuraamista, voi oikeasti ymmärtää miksi nuorta hermostuttaa ja nyrkit heiluvat. Minäkin olisin halunnut pois, olisin halunnut mitä tahansa muuta kuin sitä pysähtynyttä elämää.

Seikkailu on aina hyväksi. Poliisille tekee hyvää miettiä mikä on oikein. Partiojohtajalle tekee hyvää ottaa ohjat käsiinsä. Nuorten tulisi pitää toisistaan huolta.

partiopojat ja vanhemmat etsintähommissa

Onneksi nuoret jokatapauksessa tekevät tempauksiaan. Ilman niitä me pölyttyisimme ullakoillemme. Vain muutos, vanhan ravistelu ja uuden maan löytäminen vievät meitä eteenpäin.

* * *

Elokuvalle, hullunhauskalle, erinomaiselle:

Kyllä nuoruus on niin tätä ja kyllä nuoruus on niin ihanaa. Se on suloista,  herkullista ja aikuisten mielestä välillä ärsyttävää ja kuitenkin niin tarpeellista.

Elokuva on kaunis, se on täynnä upeita, kuulaita värejä. Tämä on visuaalista ja tarinallista iloittelua. Musiikista puhumattakaan -ja musiikkiin liittyen ehdotan, että elokuvassa kävijät istuvat penkillään rauhassa lopputekstien loppuun asti. Se kannattaa =)

Ohjaus: Wes Anderson

Pääosissa:

Orpo Sam Shakusky - Jared Gilman

Suzy Bishop - Kara Hayward

Paikallinen poliisi Sharp - Bruce Willis

Camp Ivanhoen partiojohtaja Ward - Edward Norton

Suzyn äiti - Frances McDormand

Suzyn isä - Bill Murray

Katso trailer

Top 5 rakkaudesta kotiin

Ainosofia haastoi kuvaamaan "Parhaita paloja kodistanne".

Tässä on siis Top 5 paikat kotonani, sellaisena kuin pienessä kodissa voi nyt paikkoja olla.

Top 1. Rakkaudesta taiteeseen

Punaisen sohvan yllä lepää iso taulu, se heihastelee kullan sävyä kun valo osuu siihen. Toisenlaisessa valossa kukat ovat tulipunaisia ja ne täyttävät huoneen rehevyydelään.

Tämä tuotiin ulkomailta sellaisena yönä, jona  lentokentän henkilökunta päätti lakkoilla. En millään suostunut lähtemään lentokentältä ilman tauluani ja vihdoin tuntikausien odottelun jälkeen saimme itse mennä etsimään sitä. Taulu löytyi onneksi, matkalaukkuja odottelimme useamman viikon...


Top 2. Rakkaudesta kirjallisuuteen

Metallinen musta kirjahylly, sopii minulle kuin nenä päähän. Ihastuin siihen välittömästi ja onneksi siippakin. Kirjoista tähän mahtuu vain osa, toisella puolella on dekkarit ja toisella henkisen kasvun kirjat. Sopu sijaa antaa ;-)

Edessä lepää taasen nuorukaisen kitara, pölyyntyneenä. Se siirrettiin yövieraan jaloista pois olkkariin ja nyt olen katsellut kitaraa sillä silmällä, että alkaisinkohan itse harjoitella sen vinguttamista. Tuohon kapeaan kaulaan yltäisi sormeni ympäri.

Top 3. Rakkaudesta ruokaan ja yhdessäoloon   

Keittiön pöydällä on herkän vihreä kulho, jossa on aina hedelmiä. Joskus niitä on niin paljon, että kulhot moninkertaistuvat ja leviävät ympäri keittiötä, mutta joskus pohjalla on se musta banaani, jota miehet kaihtavat kuin ruttoa.

Minusta mustakuoriset banaanit ovat käyttökelvollisia, joten huijaan miehiä ja teen marjasörsseliä, jota kaverit sitten nautiskelevat antaumuksella. Kannattaa aina hyödyntää "vanhatkin" hedelmät -sörssää, mehusta tai jotain.

Top 4. Rakkaudesta musiikkiin

Levysoittimen vierellä, pehmeällä matolla maaten voi kadota toiseen maailmaan viidessä sekunnissa. Kun kuulen neulan siirtymisen eteenpäin ja tunnen pölyhiukkasen tuoman nostalgian sekä rakkaan vanhan muusikon pehmeän äänen, olen aika nirvanassa. Jos ei levysoitin ole kaunistus, niin se on ääniaistillisuuden suloinen onni =)



Top 5. Rakkaudesta hyvään

Sain isältäni reilut 25 vuotta sitten tämän pienen valkoisen buddhan. Se on matkannut mukanani yhdessäolomme ajan.

Nyt buddha meditoi puisen vitriinin päällä. Sen seurana on ystävämme Ellun tuomat kristallit, jotka muistuttavat energiapuhdistuksen hyvästä voimasta =)

Ei mennyt kuten tavallisesti

Yhtenä (tänä) aamuna
hipsin tyhjään keittiöön
laitoin myslit kippoon ja marjat niiden päälle
avasin jääkaapin ja totesin, ettei maitoa ole tarpeeksi.

Pitää rikkoa arkikaavat.

Voitelin leivän ja otin lasin vettä ja istuin pöydän ääreen. Siinä napostellessani jäisiä marjoja myslin päältä jäin tuijottamaan ulos.

Vaahterat olivat jo punaisen oransseja.
Aurinko helotti naapuritalon seinään.
Vihreä nurmimatto oli kasteinen ja niin upean näköinen.

Yksi puuttuva maitoelementti heilautti aamuani kumman mukavasti.

Kävin makuuhuoneessa ja mies availi silmänsä.
"Moneltako sä lähdet" se kysyi.
"10 minuutin kuluttua", vastasin. Niin sähän lähdetkin kaupungille aamuksi. Hyvin ehdit mukaani, jos Nyt nouset ;-) lisäsin hitaalle miehelle.

Istuin tuoliin, suljin silmäni, tyhjensin päätäni ja tunsin kuinka mies kävi pesulla sekä vaatekaapilla.
Voiko mies olla nopea? Yllättäen kyllä.

Joku vavisutti maailmaa roimasti, sillä kymmenen minuuttia tuli ja meni ja me kaksi olimme ulkona.

Se jokin ravisti enemmänkin, sillä auringon säteiden sijaan sadepisarat tanssivat kuvussani.
Mutisin ääneen siitä auringonpaisteisesta aamusta ja avasin sateenvarjon.
"Älä kävele niin kaukana, ettei mun tarvitse olla vinossa", jatkoin siipalle.
Ja se tuli, otti lanteiltani kiinni ja kylki kyljessä matkasimme ylämäkeä sateen ropistessa varjoon.

"Ei mitään huonoa ilman hyvää", nautiskelin, sillä lantioni oli ollut pitkään vailla kättä ja nyt aamu tuntui täydelliseltä.

Sade lakkasi.
Nostin varjon sivuun.
Käsi irrotti otteensa.
Ja minä nostin heti varjon takaisin päidemme ylle.

Kyllä vielä sataa, sanoin ;-)

Kylki kyljessä. Asemalle saakka.
NAM!

Erottuamme kaupungilla astelin huomattavan keveänä eteenpäin. Oloni oli levollinen ja letkeä. Sitten kuulin jotain outoa.

... Tip Tap Tip Tap Tipetipetiptap ...

Kun tulin asemarakennuksesta ulos, seisoi kaksi miestä rappusilla tonttulakit päässään laulaen antaumuksella joululaulua.

Ai, että tämmöinen päivä tänään, ajattelin.
Enkä voinut kuin virnistellä =)

Tunnustus

Sain Muuttolinnulta tunnustuksen.

Kiitokset oikein syväkumarruksella M =)

Tämän lempeän post-it lapun pistän kiertoon. Ota se mukaasi, kun kirjoitat ensikerran jotain maailmalle. Anna sanojesi virrata ja vaikuttaa meihin lukijoihin.

 * * *

Sen lisäksi toivon, että hyvänä päivänäsi tai pahalle päivälle (jos niin sattuu) otat lipukkeen toisestakin post-it tarrasta.

Ikinä ei ole nimittäin tarpeetonta vastaanottaa yhtä hymyä. Olipa se pieni tai iso. Tai tulipa se tutulta tai tuntemattomalta.

Hymy on ilmaista ja leveää ja aina kaunistuttavaa.

Ole hyvä =)

Siitä mistä kaikki joskus alkoi

Kyynelehdin toissa torstaina.
Kyyneleeni menivät isoäidilleni,
hälle, joka lähti enkeleiden matkaan.

Seisoin rankkasateesta lauantaina.
Huuhdoin sateen pisarat omalla ensimmäisellä 10 kilometrin juoksulla. Onnen hikipisarat, jotka jättivät vanhat epäilyni tuulen kuivatettavaksi.

Istuin hiljaa tihkusateessa penkillä sunnuntaina. Yötaivaan alla katselin vanhaa miestä, joka polvistui edessämme helposti kuin nuorukainen. Miehen ääni oli matala ja hän lauloi kuin enkeli. Tunsin mummoni värähtelyn yhtäkkiä ja mietin mahdoitko kuunnella herra Cohenin Aamenta yläpuolellani =)

Ja tänään perjantaina haistelin kuplia,
tunnustelin poksahduksia nenässäni,
kitalaessani ja makunystyröissäni. Ne kutittivat, loivat uusia kuvia päässäni ja veivät minut hyvässä seurassa naurun paikkaan.

Shampanjamaistiaiset -jos ikinä sinulla on sellaiseen mahdollisuus, niin ota mahdollisuuden helmasta kiinni ja kokeile pulpahtelevien kuplien vaikutusta.

Sillä kupla kimaltaa, se nousi mielessäni ylös, valtasi toisenlaisen olon kuin absintti...

Skool mummoni!

Sinulta minulle jäi elämään lauseesi: "Ikävä juttu, mutta samalla hauska!"

102 vuotta on uskomaton matka tässä maailmassa. Muistoni ovat vain mukavia ja kunnioitukseni suuri. Yritän ottaa oppia sinusta ja kasvaa yhtä suureksi =)

Skool!

Eikä sitten muuta ;-)

Syyskuun kunniaksi 

Elvistä ja Tauno Paloa

...

ja hyvää fiilistä ;-)

Usvaa putkessa

Kolmatta päivää on mulla pää karussa. Se luulee olevansa tämän elämän kingi. Se särkee ja minä poden...
... mutta en luovuta.

Aamulla kuuntelen pääni surinaa. Vedän kuteet niskaan ja astun ulos.

On kosteaa ja on kylmää.
On upea sumu, joka vie ajatukseni vihdoin raikkaammille tuulille.

Kun saavun keskustaan saan nähdä kuinka apostolit kurkottavat kohti taivasta. Heitä sumun takaa katsoo aurinko.

Mahtava näky!

Mietin miltä mahtaa apostolista tuntua. Viettää kaiken päivää katolla keikkuen. Saavat raikasta juomaa, kun taivas sen suo. Ruokaa, sitä tuskin tulee tarjoiltua, jos ei lokki tipauta vahingossa saalistaan käteen.

Minullakin olisi ollut mahdollisuus ruokailla tai herkutella champanjalla taivaan kaarella.

Katselin kuitenkin vain toisia maan kamaralta. Ei jotenkin tehnyt mieli mennä keikkumaan tuolille yläilmoihin ja miettimään, että jos hätä iskee, niin ikävä on pyytää kaikkia muitakin lähtemään mukaan ;-)

Sitten muistelin sitä, mikä ihmetytti aikoinaan minua kovin.

Näin nimittäin raput Taivaaseen. Ikkunassa valkoisen verhon läpi siinsi kauniit valkoiset portaat ylös. Ikkunassa luki valkoisella tietenkin: Taivas

Raput taivaaseen. Tuolla olisi kiva käydä, pohdin mielessäni.

Mutta sitten näin lapun oven läheisyydessä ja mietin, että taitavat olla tiukkoja tuolla Taivaan puolella. Ehkei ole vielä minun aikani ;-)

Kyllä huomaa, että jatkuva päänsärky saa ihmisessä kummallisia aivoituksia.

Paljon parempaa viikonjatkoa teille muille =)

Oma napa

Osuuko ovesta sisään? mietin kun katselin junassa humalaisen miehen hidasta askelta laiturilla. Sillä oli naama aivan turvoksissa, toinen silmä melkein muurautunut kiinni. Vanhempi mies ja voi missä kunnossa.

Älä nyt vaan tule istumaan tänne, ajattelin samaan hengenvetoon. Mutta tein ilmeisesti nopean tilauksen, sillä mies oli selvinnyt sisäpuolelle ja otti askeleen tapaisen suuntaani.

Se otti tolpasta tukea, katsoi paria porrasta edessään, ylös toiselle puolelle käytävää, missä erään naisen vieressä oli vapaita paikkoja.

Sitten mies yllättäen totesi, kai enemmän itselleen kuin meille muille: Ei, ei tonne voi istua. Nainen... Nainen, se ei varmasti haluu mua tonne... kun oon näin humalassa.

Mies horjui ja huojui... Hei kaveri, saanko mä istua tähän? Hei saanko? Mä olen humalassa, mutta mä olen tässä vaan viis minuuttia. Mä jään Pasilassa pois. Hei, jos mä istun tähän? Ja siihen mies parkkeerasi, läsähtäen ja syvässä tenussa. Se puhui välillä itsekseen. "...mä en enää koskaan kaadu niissä portaissa", mutta lopetti yksinpuhelunsa ja alkoi jutella nuorelle miehelle, jolta kysyi lupaa istumiseen.

Kun Pasilan aika koitti mies sanoi: Hei paljon onnea sun elämään. Oikein hyvää elämää sulle nuori mies. Ihan totta, kaikkea hyvää sulle.

Ja minun ajatukseni tuosta eläkkeellä olevasta laitapuolen miehestä muuttui aina vaan

.. huomioonottava .. hyväntahtoinen

Samalla päätin unohtaa ne kaikki sanat, jotka ensimmäiseksi olivat nousseet mieleeni.

Fever

Hipsin lämpimästä pedistä.
Laitan ovet nukkuville kiinni, ja siirryn tuijotteluvaiheeseen.

Piha on täynnä rastaita. Ne nyökkäävät villisti kohti ruohikkoa ja nappaavat saaliin. Uskomaton liuta rastaita.

Sitten mietin koiraa.

Ei! Parempi miettiä jotain muuta. Ja tuijottelen taas rastaita. Siirrän katseeni koivuun, joka on jo keltainen. Se aina ensimmäisenä vihertyy keväällä ja nyt elokuun vielä ollessa puolessa välissä jo kellertää. Ei voi olla totta.

Koira.

Taidanpa ottaa lasin viileää vettä. Se varmasti herättää mut.

Koira, se vois olla kiva...

Nyt kyllä teen jotain muuta! Avaan telkkarin ja siirryn uuteen Sherlockiin, josta olen innoissani. Vie mies ajatukseni muualle, vie analyysiin ja kuvapankkiin.

Niin saan taas itseni kasaan ja vietän mielenkiintoisen elokuvallisen elämän.

Sitten ovi aukeaa, sumea pörröinen ilmestys herää tähän maailmaan.

Huomenta kulta!

Ja palaan ajatusleikkiini:
Koira, se vois olla kiva juttu. Mutta ihan totta, mä olen vannonut jo vuosia sitten, ettei sellaista meille voi tulla. Voisiko? Miksei? Jaa. Ehkä. Täh! Ei.

Voih.

Komean boheeminkin voisi heittää kotona pihalle milloin vaan, mutta koiraa ei. Enkä koskaan voisi luopua siitä ilman suunnatonta itkua...

Ehkä mulla on oikeasti kuumetta, pitää hakea mittari ;-)

Kun silmäni mä auki saan

Sulla seisoo silmät päässä, sanoi mieheni keskiviikkona.
Taas sinä sanot noin ja työkaverini vain komppaa lausettasi, mietin mielessäni.

Pöllähtäneenä siis kävelin miehen ohjaamana Helene Schjerfbeckin näyttelyyn.

Kuljin hiljalleen, taulusta toiseen, huoneesta seuraavaan. Välillä jokin pysäytti vahvemmin. Toisinaan taas olin niin täynnä, etten nähnyt mitään. Mutta tunnistin, kuinka jokin on muuttunut sisälläni. Edellisessä suuressa näyttelyssä olin vanhenevan Helenen omakuvien kanssa hiukan ahdistunut ja pelokas. Nyt ne näyttivät kauniilta ja vahvoilta. Elämä kulkee ja maailma muuttuu.

Lasi valkoviiniä ja pala suussa sulavaa suklaata kruunasi näyttelyn. Kiitos Helene ja mies. Olette tämän naisen herättäjiä.

* * *

Hei, sulla tapittaa silmät. Oletko tässä maailmassa, totesi mieheni perjantaina.

Taasen hän otti kädestäni kiinni ja kävelytti minut O'Keeffen näyttelyyn. Voin paljastaa: Aluksi en tajunnut mitään, en yhtään mitään. Mutta pikkuhiljaa tämän 99 vuotiaaksi eläneen naisen teokset alkoivat avautua.

Taide on niin erilaista ja useimmiten toisten tulkinnat taiteilijan ajatuksenjuoksusta ärsyttävät minua. Niinpä katsoin väsyneenä ja luonnollisen avoimena sekä tyytyväisenä elokuvaa, jossa taiteilija itse kertoi elämästään ja taiteestaan. Näin hänen asuinpaikkansa, kuulin suhteesta mieheen, jonka O'Keeffe tapasi nuorena, jonka kanssa meni myöhemmin naimisiin. Näin myös kuinka miehen ottamat valokuvat vaikuttivat naistaiteilijan taiteeseen. Tämä mies ja nainen kirjoittivat elämänsä aikana (myös naimisissa ollessaan) yhteensä noin 22000 kirjettä toisilleen. Vau! Miehen kuoleman jälkeen O'Keeffe muutti autioon kauniiseen maisemaan, keskelle ei mitään, koska nyt hän sai tehdä ja asua missä halusi.

Heräsin usvaputkestani vihdoin.

Mikä intohimo ja vahvuus.

Sen haluaisin itsellenikin. Samoin haluaisin kauniin, ison ja valoisan työhuoneen, johon saisin laittaa mahdollisimman ison kankaan, maalata siihen isolla vedolla. Maalata niin usein ja paljon kun sielustani vaan irti lähtisi.

Jos olisin rohkea. Jos olisin tosi rohkea.
Niin...

Georgia O'Keeffe

Tekisin jotain rajumpaa!