Juhannustaikoja

Kehoitan niitä lähtemään ajoissa.

Pakkaamaan kimpsut ja kampsut autoihinsa.
Ottamaan lapset ja lemmikit mukaan.
Hakemaan ystävätkin kyytiin.

Ja sitten liikkeelle muiden alta pois tai
jonottamaan yhdessä peräkkäin ja punaisia autoja laskien.

Hei Hei!

Tervemenoa juhannuksen viettoon.
Pitäkää hauskaa ja
pitäkää pää pinnalla jos menette uimaan.

...

Mikä ihana hiljaisuus.
Kaupunki omanlaisenaan ja kuitenkin erilaisena.

En ole perinteinen juhannuksen viettäjä,
mutta tätä juhannustaikaa on aina kiva katsella ja fiilistellä =)

Leffassa: Heartbreaker

Oletko rakastunut ja onnellinen? Vai oletko suhteessa ja tiedät eläväsi onnettomana, vai vielä pahempaa, olet suhteessa ja etkä tiedosta olevasi onneton?

Alex Lippi tilataan avuksi silloin, kun isäpappa, ystävä tai sukulainen tajuaa naisen elävän onnettomassa suhteessa.

Alex palkataan palauttamaan nainen tilaan, josta hän pääsee elämässään eteenpäin, kohti onnellista tulevaisuutta. Apuna hurmurilla on firmassaan oma sisar ja tämän omaperäinen aviomies.

Periaatteena firmalla on, että ehjää hyvää suhdetta ei rikota. Hieno periaate, mutta jos rahallinen tilanne on katastrofaalinen ja niskassa hengittää iso karju vaatimassa velkojaan, niin tällä kertaa Alex ottaa varakkaan isän toimeksiannon. Van Der Becq'n tytär on menossa avioon "täydellisen" englantilaismiehen kanssa, mutta isä ei ole tyytyväinen. Miksi?

Alex siis ottaa tehtävän vastaan, vaikka suhde näyttää toimivalta ja rakastavalta. Firma aloittaa selvittämällä taustat perusteellisesti ja ryhtyy hommiin. Tehtävä ei todellakaan ole helppo, ja siinä tämän elokuvan riemu.

Alex, Marc ja Mélanie

Alex (Romain Duris) on ehdottomasti leffan imu. Vaikkei mies minun silmiäni hivele, niin hän on jollain tavalla charmikas. Kaiken hän tekee naisen eteen, opettelee tanssimaan, syömään mitä tahansa ja viettelemään. Hänen sisarensa Mélanie ja miehensä Marc tekevät aivan hurmaavat sivuosat. Tuollaisten työkavereiden kanssa kaikki onnistuu varmasti. Työmotivaatio on aina 110% ja homma kuin homma hoituu =).

Aiemmin Alex on valitellut tehtäviensä helppoutta, mutta nyt hän  joutuu tiukan naisen eteen. Tätä naista ei niin helposti valloitetakaan. Hänen eteensä opiskellaan vaikka mitä, mm. tanssia, jonka näkeminen kyllä seisauttaa veret (joko myötähäpeästä tai hapen saannin vaikeudesta nauraessa).  Aidosti rakastuneen Julietten valloitukseen ei ole edes paljoa aikaa. Sekoittavia tekijöitä tulee tielle enemmänkin, kuten ystävättären yllätysvierailu ja Alexin oma rakastuva tila.

Vaikeasti hurmattava Juliette ja Alex 

Elokuvassa kysytään mistä näkee rakastumisen tilan. Vastauksena tulee "ääliömäinen ilme". Pari sellaista katsetta hymyineen näkyy, ja todellakin onhan se selvä merkki. Mutta rakkaus on rakkautta ja se saa näyttää välillä vähän kuolaavaltakin ;-)

Nauroin enemmän kuin aikoihin tässä elokuvassa. Hauskaa, karikatyyrimäistä, säväyttävää, romanttista ja tunnelmallista. 

Romanttisen musiikin olisi toivonut olevan omaperäisempää, sillä useammin kuuntelin, että Love Actuallyn romantikkakohtausmusa soi.  Liekö ollut tarkoituskin =)

Rooleissa:

Alex ... Romain Duris

Juliette Van Der Becq ... Vanessa Paradis

Sisar Mélanie ... Julie Ferrier

tämän aviomies Marc ... Francois Damiens

Julietten sulhanen Jonathan ... Andrew Lincoln

Ohjaus: Pascal Chaumeil. 



Sanoisin, että romantiikasta ja kekseliäisyydestä pitäville ehdottomasti näkemisen arvoinen elokuva =)

Mä en osaa juosta

Mikrofonikäsi: katugallupista hei. Olisko sul hetki aikaa? Haluaisit sä avautuu meidän kuuntelijoille jostain sun asiasta?

Mä: no en haluu avautuu?

Mikrofonikäsi: hei pliis, kukaan ei oo vielä tänään suostunut ja mun pitäis saada joku juttu kasaan. Voisiks sä nyt auttaa mua?

Mä: no mikä juttu tää nyt on?

Mikrofonikäsi: no me tehdään kesäohjelmaa ja halutaan haastatella ihan taviksia tavisten ongelmista tai asioista? Olisko sulla vaikka joku hauska juttu, mistä voisit kertoa meille.
Mä: Ei mul nyt mitään ongelmaa oo. Mutta yks vanha ongelma on tavallaan hauskakin?

Mikrofonikäsi: hienoo hei, no mikä se sun juttu on?

Mä: Mä en osaa juosta.

 

Mikrofonikäsi: täh?

Mä: Mä ajattelin aina etten mä osaa juosta, että mulla on siihen liian pitkät kintut. Ja mä en osaa sipsutella lyhyitä askelia. Pitkillä loikilla taas ei jaksa juosta mihinkään ja sellainen juoksu näyttää typerältä ja omituiselta. Kuka nyt haluaisi näyttää kummalliselta läähättävältä loikkijahiipparilta?

Mikrofonikäsi: ai jaa, miten niin et osaa juosta, eiks kaikki osaa?

Mä: niin mä oikeesti luulin sellaiset 35 vuotta.

Mikrofonikäsi: mitä sitten tapahtui?

Mä: ensiksi 11 vuotta sitten näin isoäidin synttäreillä serkkutytön. Se näytti upealta ja sanoi aloittaneensa juoksemisen. Oih, olisipa ihanaa jos mäkin osaisin juosta. Mut kun mä en osaa, enhän koskaan juokse edes junaan tai ratikkaan. Mut kyl olis ihanaa jos osais, ajattelin.

Mikrofonikäsi: ja siitäkö se sitten lähti?

Mä: no ei, odottelin vielä 8 vuotta ja sitten yllätin itseni laittamalla aarrekarttaani juoksijan kuvan. Samalla laitoin oman naamakuvani sen tytsyn naaman tilalle. Katselin kuvaa seinälläni ja mietin, että jos kuitenkin joskus...

Mikrofonikäsi: no sittenkö lähdit juoksemaan?

Mä: no en heti, kysyin vielä fyssariltani, että saisko tällaisesta kropasta juoksijaa. Se katsoi mua hiukan pitkään, hymyili vienosti arkailulleni ja antoi sitten pari vinkkiä ja kuivaharjoittelua:  polvi ylös, suunta, rullaus jne. Kyllä se siitä lähtee, anna mennä vaan, se sanoi, kun lähdin kotiin.

Mikrofonikäsi: ai ja sittenkö sä osasit juosta?

Mä: no sitten mä lähdin kokeilemaan, ensiksi pylvään välejä ja sitten kerran päätin jättää välikävelyt pois ja huomasin kipittäväni yhtämittaa jo sellaiset parikymmentä minuuttia.

Mikrofonikäsi: no tähän sellanen vakiokysymys: miltä nyt sitten tuntuu?

Mä: Hiton hyvältä.

Mikrofonikäsi: mikäs sulla on nyt sitten tavoitteena? Marathon vai?

Mä: hauskan pito, se että voin lähteä juoksulenkille silloin kun haluan ja pystyä juoksemaan vielä pidempiä matkoja. Tunnin lenkki kuullostaa nyt pitkältä matkalta, joten jos marathonin saa ujutettua tuntiin, niin ehkä loppukesästä sellanen ;-)

Mikrofonikäsi: mitä sanoisit niille kuuntelijoille, jotka luulevat myös etteivät osaa juosta?

Mä: olkoon se sitten mikä tahansa asia, juoksu tai muu, niin pelkkään uskomukseen ei kannata luottaa, ainakaan jos uskomus ei tuo hyvää oloa itselle.

Mä ainakin annoin kyytiä omalle uskomukselleni.

Kato vaikka!

Elämä on nyt!

+30°C
Viikonloppu.
Vapaus!

Eväät kassiin ja matkaan.
Levitän filtin ruoholle.

Nyt.

Katson järven pintaa,
kimmeltävään ja houkuttelevaan.
Nautin lämmöstä ja sen kanssa vuorottelevasta tuulenvireestä.

Levytän sinisen taivaan alla.
Katsellen kirkasta taivasta ja elämää n y t.

Tunnustelen ja tuoksuttelen
nurmen, veden, ilman ja hänet.

Nuuhkin kahvin tuoksua
ja mehukasta persikkaa.

Kastan varpaat veteen. Lämpimään ja märkään. Niin lämpimään, ettei kastautuminen tunnu kastautumiselta. Ja niin märkään, että vieno tuuli tuntuu hauskalta iholla.

Voi taivas miten kaunis maa onkaan!

Ja
NYT
maanantaina
+12°C
sataa.

Antaa ropista vaan.
Sillä juoksu sujuu helpoiten pienessä hapekkaassa sadesäässä.

Arki.
Vapaus valita =)

Pakko rikkoa

Odotan. Odotan usein. Jotain tapahtuvaksi, jonkun tulevan tai tekevän. Mä odotan. Mä hukkaan omaa rajallista aikaani. Ja kun mä odotan, niin se on mun elämä, joka valuu hiekkana tiimalasissa ja mä katson vieressä...

Ja taas mä odotan ja katson. Olen katsonut sua tässä jo pitkään. Hengittänyt samaa ilmaa. Seissyt vierelläsi. Odottanut. Istunut likellä. Kävellyt välillä pois ja hivuttautunut taas lähemmäs. Olen koskettanut käsivarttasi. Hipaissut selkääsi. Hhmmmm...

Levoton olo kasvaa. Se mutkistaa mieleni. Kiehnään kuin kissa. Puren huuleeni ja käperryn sisääni. Menen väärään suuntaan. En sano mitään, en toivettani, hiljaisen odotukseni summaa. Menen todellakin väärään suuntaan. Ja paine sisälläni kasvaa.

Mä teen hullun itsestäni tällä tavalla.

Nousen ylös. Tulen viereesi. Laitan koneen kannen kiinni. Vastaan hämmentyneeseen katseeseesi omalla hämmennykselläni. Mä teen tän, vaikken osaa ja vaikka pelottaakin. Piru vie.

Tiukka ote.
Vedän sut ylös.
Nostan kätesi korvilleni.
En kuule mitään.
Pelkkää kohinaa.
Tunnen oman sykkeen ja sun hengityksen iholla.

Mun.
Se on nyt mun.

Suutele mua!!

Kuuma auto, hellesää, hautausmaa ja vielä yksi kuuma juoma

Sain tänään herätyksen.

Istuin kahvilatuvan pihalla mustaksi petsatulla penkillä. Kädessäni Enkeleitä hiuksissani ja kupissani teetä. Olin jo kierrellyt hautausmaan ja ihaillut maisemia. Olin kuunnellut elämää ja kuolemaa. Sitten penkillä suljin pois ihmisten äänet ja uppouduin kirjaan.

Kunnes... mies sinisessä T-paidassa kiinnitti huomioni. Se oli Supermies (ei se sama, jonka näin viime vuonna). Tämä joi höyryävän kuumaa kahvia mukista ja haukkasi suuria paloja korvapuustista. Sillä oli oranssit tennarit ja se vipatti toista jalkaansa. Kenties se oli levoton. Taikka sen piti olla jo menossa jonnekin... Auttamaan tai pelastamaan?

Tajusin miehen nähdessäni, että ehkä todellisen luonteensa tuntevat miehet voivat rennosti kantaa omaa voimamerkkiään.

Supermiehiä on siis enemmänkin. Suurin osa ei kai kehtaa näyttää sitä julkisesti.

Ajatelkaa miten monen takin alla on S-paita =D

Haluan itselleni samanlaisen aluspaidan rohkeita tai auttavaisia päiviäni varten!