Mutkainen asfalttitie tuo meidät Kilpisjärven keskustaan (kai tätä voi keskustaksi sanoa). Tänään emme siis yövy Hetta-Pallas -reitillä teltassa vaan Santa's Hotel Rakkassa. Tunnustan heti, että hotellivaihtoehto on erinomainen. Huoneemme on rakennuksen toisessa kerroksessa, ja kun avaan huoneen oven, edessäni aukeaa koko seinän kokoinen lasi-ikkuna ja vihreä tunturimaisema.
Ensin huudahdan: Aah! Ymmärrän saman tien miksi jotkut rakentavat koteihinsa ikkunaseiniä. Sellaisen takaa kun katsoo ulos, on kuin olisi luonnon keskellä rauhoittumassa. Keitämme kahvit ja istahdamme ikkunan äärelle ihailemaan näkymää.
Koska tänään sataa ja hermokipuni on tapissaan, päätämme retkeillä autolla Norjan puolelle. Ajotie vaihtuu tullin jälkeen mukavan mutkaiseksi. Tunturit muuttuvat terävämmiksi ja niiden huiput ovat paikoin lumessa. Käymme katselemassa Rovijoen putouksen kuohua. Sade yltyy mahdottomaksi ja olen hetkessä likomärkä. Illalla mies käy Tshahkaljärvellä, siellä mistä otetaan se klassinen "Puuvene järven rannalla ja Saana taustalla" -valokuva. Mies sanoo, ettei venettä ollut. Olen vähän järkyttynyt ;-)
Aamulla taivas on pilvetön. Vedän pimennysverhot niin kauaksi sivuun kuin ne vain saa. Käymme aamiaisella (joka ei vedä vertoja Lappland Hotellien aamiaiselle, mutta on siltikin erinomainen) ja lähdemme päiväretkelle. Auton jätämme Mallan luonnonpuiston parkkipaikalle ja kävelemme ajotien toiselle puolelle mistä lähtee mm. reitti Saanalle.
Takana kaukana näkyy kota |
Ensin edessä on kippuraisia viisimetrisiä koivuja. Kroppani tuntee sympatiaa puihin, sillä niissä mikään kohta ei mene suoraan. Kaukana ovat ajatukset metsiemme suorista mäntyriveistä taikka Espanjan istutusmetsistä, joissa -katsoipa mistä suunnasta tahansa- näkee puut säntillisesti peräkkäin. Kippurassa ovat nämä suloisen lyhyet koivut, hiekkatie mutkittelee niiden lomassa ja välillä vesi solisee pikkuisessa purossa. Vesi on kirkasta ja pyöreät kivet loistavat pohjalla.
Kun koivikko loppuu on edessä kota, jossa voi lämmitellä, olla hyttysiä paossa tai miltä nyt haluaakin olla suojassa. Kaksi poikaa kertoo vanhemmalle pariskunnalle, että ovat kiivenneet Saanalle aiemminkin ja matka kesti kaksi tuntia.
Me otamme sauvat esiin ja jatkamme matkaa ylöspäin rappusia ja hiekkatietä pitkin. Tasanteella huohottaessani pojat tulevat juoksujalkaa portaita ylös. He katsovat alaspäin kodalle ja huuhdahtavat: "Mummo pääsi perille!" Sitten he jatkavat matkaa reippaasti eteenpäin. Naureskelen itsekseni, että jos pojat valloittavat Saanan kahdessa tunnissa, niin miten minulle mahtaakaan käydä :D
Tasanteen jälkeen tie katoaa eikä rappusia tarvitse nousta. Jos pikku koivikossa hyttyset vähän inisivät, niin nyt niistä ei ole kiusaa.
Reitti on luonnollisempaa maastoa, kivikkoista ja mättäistä nousua. Sää on täydellinen. Tuuli puhaltaa mukavasti, aurinko paistaa ja ympäröivä maisema on hieno. Takana näkyy Suomen ja Norjan tulli, sen takana Norjan kaunis vuoristomaisema, oikealla on Ruotsin matalampaa tunturia ja edessä ... vain nousua ylöspäin.
Askel kivelle, toinen seuraavalle, tukea välillä sauvasta, pienten vaaleanpunaisten tunturikohokkien ihailua, satunnaisia pysähtymisiä ja taaksepäin maiseman katselua. Kun näen maston ja sen alla olevan rakennuksen näen myös pojat, jotka jo laskeutuvat alaspäin.
Minulla ei ole hajuakaan miten pitkä matka laelle on, mutta olen varma etten näe sitä vielä.
Jossain vaiheessa lakipiste kuitenkin tulee eteen. Perillä on postilaatikko, jonka kannen avaan. Kaivan sisältä vihon ja kynän ja kirjoitan terveiseni vihkoon. Täällä sitä nyt ollaan, huipulla! Tänne noin 80 vuotta sitten isoäitini ja isoisäni kiipesivät. Hei vaan sinne jonnekin, terveisiä Saanalta ♥
En ole koskaan Suomessa nähnyt näin mahtavia maisemia. Tai jos olenkin hämmentynyt yhtä lailla, niin juuri nyt olen kauneimmassa paikassa juuri tällä hetkellä.
Istahdamme tuulensuojaiseen paikkaan. Olemme vain. Kaivamme retkieväät esiin ja kuuntelemme, kuinka sade ripsuu huppuun.
tunturikohokki |
Ja kuten aina, kun ensin kiipeää ylös, niin seuraavaksi laskeudutaan alas. Vaikka satelee hiljalleen ja maa on märkä, alastulo on jotenkin rentoa ja letkeää. On yllättävän kivaa etsiä jaloilleen seuraavaa askelluspaikkaa, ottaa vähän loikkaa tai edes ajatusta siitä ;-) Vaikka ylös tullessa katselinkin tasaisesti taaksepäin, niin kyllä paluumatkalla on aina vähän erinäköistä. Jossain vaiheessa näkyy taas tie Norjaan, sitten tulli ja kohta kota.
Hermotus jalassa tai selässä jää pinteeseen, se laittaa minut miettimään miten hitossa pääsen rappuset alas. Normaalisti huolestuisin valtavasti. Nyt huomaan ajattelevani, että olipa onni, että kroppa jaksoi tähän asti. Olen siis ollut tarpeeksi paljon lomalla, kun pää kestää tilanteen. No eihän minulla ole muuta mahdollisuuttakaan kuin askeltaa eteenpäin. Lopulta pääsen tasaisen hitaalla ja keventävällä kävelyllä perille autolle. Samalla sade yltyy.
On ihanaa tulla hotelliin ja nauttia liikunnan tuomasta raukeasta olosta.
Palaan usein lattialle ikkunan äärelle tai seison sen edessä. En tiedä miksi ihminen katsoisi kännykkäänsä tai televisiota, kun on mahdollisuus nähdä jotain näin kaunista. Kiemurtelevia koivunrunkoja, sinistä taivasta tai sateen ropinaa. Näkymä rauhoittaa hetkessä mieleni ja kehoni.
Sataa taas hitonmoisesti. Huomennakin sataa koko päivän.
Joten edessä on jotain aivan muuta...
* * *
(Ajatuksia näin jälkikäteen: Kilpisjärjellä on erinomaiset retkeilymahdollisuudet. Mitä nyt vähän selvittelin, niin päiväretkiä voisi tehdä enemmän kuin Pallastunturilla. Täältä voisi vaeltaa Haltille. Hmmm, aika mahtava juttu.
Tulevaisuudessa matkaisin yöjunalla Kolariin ja sieltä bussilla Kilpisjärvelle, kenties suoraan matkailukeskukseen, jossa yöpyy lähempänä Saanaa.
Jos haluaisin käydä Norjassa, niin miettisin auton vuokraamista paikanpäältä. Tai jos olisi pakko ottaa oma auto mukaan, niin ehdottomasti ottaisin menopaluun autojunaan ja säästelisin istumalihaksiani).
Vahva suositus kaikille matkaa kestäville maisemaihailijoille :D