Jouluhaaste - sitä vai tätä

Nappasin Marikalta hauskan haasteen, jossa näin joulun alla keskitytään omiin tapoihin ja haluihin.

Missä vietät joulua?

Mihinkäs sitä ihminen kotoaan lähtisi (jollei sitten salaa muilta erämaamökkiin, mikä olis aivan ihanaa)

Mitä puuhastelet joulun välipäivinä?

Voiko sanoa, että puuhastelee töitä? Lomailen vähän myöhemmin, niin lapsiperheet voi viettää yhdessä välipäivälomaa :)

Joulupukin kuuma linja vai Samu Sirkan joulutervehdys?

Ai kamalaa, Samun joulutervehdys katsotaan joka vuosi, vaikkei meistä kukaan pidä kuin Akun joululahjapakkaamopätkästä, joka sekin on aika hurlumheitä. Pikakelaamme siis tallenteesta kaikki muut paitsi Akun.

Joulusauna aamulla, päivällä vai illalla?

Kävisin jokaisena hetkenä, mutta kun meillä ei ole saunaa ;-)

Joulukinkku vai graavilohi?

Muut haluavat ehdottomasti kinkkua, joten minä syön sitten graavilohta

Perinteiset jouluruuat vai erilainen menu joka vuosi?

Edellisestä vastauksesta voit arvella, että perinteillä mennään vuodesta toiseen, ehkä vuosisadasta toiseen...

Mitä kuuluu joulupöytääsi?

Ehdottomasti pöytäliina. Se silitetään ja sen päälle laitetaan mitä halutaan, kynttilöitä, ruokaa, juomaa, seurapelejä, murusia jne.

Jouluruokia vain aattona vai tapaninpäivään asti?

Lanttulaatikkoa voisin syödä läpi vuoden, mutta syön sitä kuitenkin ainoastaan aatosta tapaninpäivään asti.

Vaalea vai tumma glögi?

Kaikki menee, myös oranssin värinen mandariiniglögi. Ilman tujua ja tujulla.

Suklaakonvehdit vai vihreät kuulat?

Konvehdit. Niiden jälkeen kannattaa syödä ehdottomasti pari vihreää kuulaa, joiden jälkeen suosittelen vaikkapa salmiakkia tai lakritsaa. 

Pikkusuolaisen jälkeen onkin hyvä aika keittää kahvit ja ottaa kaveriksi pari konvehtia. Ja näin noidankehä onkin valmis :)

Piparit vai joulutortut?

Tämä on paha, sillä juuri muutama päivä sitten näin aivan uudenlaisen piparkakkuohjeen, joka pitäisi testata ennen näin tärkeää vastausta. Eli jollei uusi ohje on voittamaton, vastaan joulutortut. Tortuissa on sitten parasta olla valtava määrä luumuhilloa ja paljon tomusokeria.

Parasta joulussa?

Yhdessäolo perheen kesken. Hipsuttelu, rento ja hötkyilemätön oleminen.

Joululahjojen antaminen vai saaminen?

Olin joskus sitä mieltä, ettei lahjoja tarvitsisi hankkia. Mutta nyt olen alkanut miettiä, että jos lahja on sellainen, josta vastaanottaja tulee iloiseksi, niin miksikäs ei. Itse mieluiten vastaanotan lahjuksia jotka voin syödä tai juoda. Ei mene hukkaan, menee suoraan vartaloon ;-)

Pehmeät vai kovat paketit?

No, kyllä mä tykkään myös villasukkapaketeista ♥

Lahjat aattona vai joulupäivänä?

Koska meillä ei ole takkaa eikä savupiippua, niin vastaan että aattona.

Aito kuusi vai tekokuusi?

Aito on paras, jollei siitä saa allergiaoireita. Katsastin toissa vuonna tekokuusitarjontaa ja viime vuonna hankin tarkasti valitun version. Olen kuuseen todella tyytyväinen. Tuossa se on juhlallisesti seisonut jo joulukuun alusta.

Suomenkieliset vai kansainväliset joululaulut?

Kansainväliset duurivoittoiset :) Katsos olen täysin, kokonaan, vain ja ainoastaan duurivoittoisten joululaulujen kuuntelija ja hoilottaja. Oh beibi, ooool ai vant for kristmas issssss juuuuuuuuuuuuu, ooh beibeee!

Juhlavaatteet vai rento oloasu?

Rennot juhlavaatteet

Joulutähti, hyasintti vai amaryllis?

Amaryllis

Leffoja vai lautapelejä aattona?

Kyllä meillä pelit kuuluvat aattoon, siitä ei pääse yli eikä ympäri. 

Kuvaile perinteistä jouluaattoasi?

Sitä odotetaan innostuneesti pitkään, varautuminen aattoon alkaa toista kuukautta aiemmin. Lopulta se herää aamulla, täyttää toiveet päivällä, rentoutuu illalla ja on onnellinen, kun yö tulee ja voi taas lähteä vuodeksi pois luotamme. Kiitos ja näkemiin.

Joulupäivänä ohjelmaa vai yökkärissä rennosti kotosalla?

Minusta joulupäivänä on hyvä olla kuten sunnuntaisin, eli tehdä vain sitä mikä itsestä hyvältä ja kivalta tuntuu. Minulle on aivan sama missä tamineissa ympäristö on, mutta itse laitan enemmän päälle kuin yökkärit.

Joulukoristeet pois heti vai vasta loppiaisena?

Sii o soo. Aloitan joulukoristelun sen verran aikaisin, että saatan korjata koristeet pois nopeasti joulun jälkeen. Mutta toisinaan taas kaikki venyy loppiaiseen asti. Eli kannatan iisiä meininkiä tämänkin asian suhteen.

Kumpi mieluummin

🌲

suklaa - juustot

joulu - uusivuosi

joulutee - joulukahvi

tekstiviesti - joulukortti

paljon lahjoja - ei lahjoja

joulu kotona - joulu muualla

vain jälkkäreitä - vain suolaista

jouluna musiikkia - jouluna leffoja

valokuvaisin kaiken - ei kameraa ollenkaan

Myötätuntoisesti sikin sokin ja nurin narin

Jos tavoitteenani oli nautiskella ja hissutella läpi joulukuun, olla rento ja reipas tai kukoistavan kaunis, niin kaikkea kanssa. 

Talvipakkanen tai mikä lie aiheutti niiskuttelu ja aivastusviikon, jolloin yöt kukuin ja päivät olin mörkö. Toisaalta, tulipahan siivottua tosi hyvin nenänpään ja keuhkojen välinen väylä sekä vahvistettua syviä vatsa- ja lantionpohjalihaksia ;-)

Noh, mörkö-tunnelmassa ollessani tajusin olevani muutenkin harmaassa alassa. Elämässäni on todella paljon hyvää ja tiedostan sen, mutta huomasin, että mukavien ja hauskojen päivien alla makaa yllättävän synkkä tunnelma. Siellä asuu tämä kulkutauti, mutta myös monta vanhaa asiaa.  

Alkusysäys havahtumiseeni oli kun pysähdyin Björn Natthiko Lindebladin kirjan ääreen Saatan olla väärässä ja ajattelin lauseita 

• Myötätunto; aloita aina itsestä
• Puutteet; suhtaudu itseen huumorintajuisemmin, anna itselle anteeksi
• Luottaminen; elämää ei voi ohjata, mutta ota vastuu omasta itsestä
• Tietoinen läsnäolo ei koskaan vastusta todellisuutta

Vaikka olen monesti ollut itselleni armollinen, niin useasti olen myös unohtanut sen. Niin on käynyt nytkin, sillä olen puhunut rumasti ääneen ja varsinkin itselleni. 

Aloita itsestä

Yllättäen Adele oli toinen henkilö, joka tökkäsi minua kylkeen katsoessani Adele One Night Only -konserttia (YleAreena ja loppuvuonna TV2 kanavalla). Konsertin välissä on haastattelupätkiä, jossa Adele vastaa Oprahin hiukan päällekäyviin kysymyksiin. Nainen on käynyt läpi tunteitaan tavalla, jonka tiedän toimivaksi. Katson konsertin kahdesti ja samalla mietin ärsyyntyneenä miksen vieläkään elä kuten parhaaksi tiedän: anna tunteen tulla, tunnista se ja päästä irti. Minulla olisi niin paljon helpompaa, jos en säilöisi ikäviä asioita, miinoja, syvälle sisälleni poteroon. Minä siis tiedän mistä on kyse ja minulla on kokemus kuinka helpottavaa tunteiden hyväksyminen on. Mutta voi saamari sentään, tässä minä taas olen, uponnut suohon, kasvattanut kärpäsistä härkäsiä ja antanut käärmeiden pesiytyä sisälleni. 

Tietoinen läsnäolo

Taisi olla seuraava yö, kun valvoessani pyörittelin luupissa synkkiä ajatuksia. Seurasin tilannetta sivusta ja totesin, että nyt saa riittää. Sinä puhut mitä sattuu. Tuo on pelkoa, joka ei perustu tosiasioihin. Minä kuulen mitä sanot ja otan lauseesi huomioon, jos siihen on tarve, mutta juuri nyt tuo ei auta, sillä tarvitsen rauhaa ja levollisuutta. 

Paraninko kertaheitolla? No en, mutta seuraavana päivänä mietin minkälaisia asioita pyörittelen mielessäni. Mikä niiden merkitys on? Voinko heittää naurettavat huolet ja pelot roskakoriin? Ja mitkä huoleni ovat sellaisia, joiden kanssa joudun tekemään töitä. Esimerkiksi nuorenmiehen puolen vuoden reissu ulkomaille. En halua missään nimessä pilata sitä minkäänlaisella huolestumis-pelko-älämölöllä, vaikka päässäni möyrisi mitä ajatuksia. En tiedä toimiiko metodini, mutta sovin itseni kanssa, että tästä ulkomaanmatkasta minä puhun itsellenikin vain positiivisesti ja ratkaisukeskeisesti.

Myötätunto

Toissapäivänä perjantaina, kuuntelin Maaret Kalliota. Kallion läsnäolo oli käsinkosketeltava ja kun hän luennon aluksi sanoi lempeällä äänellään "Pysähdy", kehoni lakkasi jännittämästä. Aika nopeasti ymmärsin, että tuo kolmikko munkki-adele-kallio toistivat minulle samaa asiaa uudelleen ja uudelleen.

Kallio puhui oman kuormittuneisuuden tunnistamisesta. Kuormitus ilmenee olemalla tavallista enemmän vetäytyvä, negatiivinen, kiukkuinen, myötätunnoton tai tunnoton. Nähdessään ennakkomerkkejä kuormittumisesta ei pidä moittia itseään (kuten minä pääsääntöisesti teen: miksi sä kiukuttelet, kiukuttelu ei ole aikuisen tapa toimia, hyi sinua, häpeäisit), vaan olla myötätuntoinen. 

Eli, vaikka tiedän olevani kyvykäs ja pystyvä, niin lisäksi minun pitäisi ymmärtää, että olen myös hauras, herkkä ja tarvitseva. Jos en ole myötätuntoinen itselleni, en kykene auttamaan toisia kuten haluaisin. 

Olemme toistemme turvavöitä, sanoi Kallio. Ihanasti sanottu :) Tiedän sisälläni asuvan ihmisen haluavan olla turvavyö toisille, näköjään minun täytyy antaa muille sama mahdollisuus itseni suhteen.

Luottaminen

Kallio oli saanut minut laskemaan kilvet alas ja kun päivä kääntyi iltaan me lähdimme hakemaan nuortamiestä, jolle olimme ostaneet lahjaksi lipun J. Karjalaisen keikalle. Keskityin kaveriin ja juttelin tulevista kuukausista. Näin innon ja mahdollisuuden, ja se tarttui minuun. Minä ikäänkuin sulauduin hetkeen ja tunsin ilmassa puhdasta rakkautta, sellaista kaikkialla olevaa ja kaiken täyttävää. Nautin suunnattomasti koko illasta ja vaikka keikan aikana talvipakkanen muuttui jäätäväksi sateeksi ja jalkakäytävissä näkyi pääkallon kuvia en osannut olla kuin onnellinen. 

Huumorintaju

Eilen siippa totesi aamukävelylle valmistautuessa (kun tein kuulema jotain holtitonta), että olet hullerombuller. 

Mitä sä sanoit mulle eteisessä, kysyin kesken kävelyn. 

Olet hullerombuller, vastasi mies. 

Hullero bullero?

Ei kun hullerombuller

Täh? Huller och buller?

Nyt sä sekoitat mua, se on huller om buller.

Kotona katsoin sanakirjaa ja kyllä se on niin, että mies tietää: 

minä olen ollut aivan huller om buller, sikin sokin, nurin narin, pitkin poikin ja aivan sekaisin ;-) 

Puutteet

En tule koskaan valmiiksi, muttei se haittaa. Toiveenani on kuitenkin elää mukavammin, ilman turhia kipuja, joten kun pelkkä tietäminen ei riitä, niin ehkä harjoittelu tekee mestarin :) 

* * *

Tämän pitkän ja ehkä oudon postauksen lopuksi toivotan sinulle oikein ihanaa viikonloppua. Pidä itsestäsi huolta ♥ 

* * *

Ps. Maaret Kallion sivuilla mielentila.com löytyy kuulema hyviä äänitteitä ja harjoituksia.

Marraskuun selätys - silmäpusseista itsepetokseen

Marraskuun kahdeskymmeneskahdeksas

Hiljaiseloa. Ainoa päivän askare on valita valokuvat joululahjakalenteriin. Ennen tein vuosikalenterin alusta loppuun itse, mutta nyt tilaan sen jo toista kertaa netistä. 

Huomaan, että kuvaliikkeestä saisi tilattua muistipelin omilla valokuvilla. Päätän kuvata ensi vuoden aikana kasan värikkäitä, hassuja valokuvia ja teettää niistä lahjan -kenties itselleni. 

Äidin ja isän joululahja on siis hoidettu. Miehen lahjan olen jo selvitellyt päässäni. 

Vielä kun keksisin jotain hauskaa nuorellemiehelle, se kun ei koskaan toivo eikä halua mitään. Idean pitää siis olla joko aineeton tai syötävä/juotava. Onneksi aattoon on riittävästi aikaa...

Marraskuun kahdeskymmenesyhdeksäs

Olen ripotellut viimeiset lomapäivät loppuvuoden viikkoihin ja tämä maanantai osui onnettaren käteen. 

En oikein ymmärrä mitä tapahtuu, mutta aamupäivällä huomaan puunaavani vessaa. Taputan olalleni katsellessani kaakeleiden kiiltävää pintaa, ja sitten haluan unohtaa tuollaiset omituiset lomatouhut. 

Lähden kirjastoon etsimään uusia tuttavuuksia. Löydän aivan hervottoman hauskan Cath Taten kirjan Vanhempi ja valloittavampi. Hihittelen illalla tunnistaessani itseni monesta kuvasta.  

Viimeistelen pikkuruisen maalauksen. Ja sitten jätän jäähyväiset isoveljelle. Onneksi seuraavaan kauteen menee monta monta kuukautta :)

Koronatukkani on alkanut kiusata minua. Se kiskoo minua yllättävän usein, milloin taistelee selkäni ja sohvan välissä tai kutittelee kasvojani nukkuessa. Kaipaan lyhyitä hiuksiani, mutten viitsi etsiä kampaajaa, kun elo on pääosin kotona olemista. Siispä katson siippaa syvälle silmiin ja kysäisen, josko hän ottaisi sakset käteensä ja olisi omantoimen ohella hiusmuotoilijani. 

No todellisuudessa siippa on kaukana Jormasta (voi miten kaipaankaan entistä kampaajaani), joten palaan tosiasioihin ja mietin kuinka aiheutamme mahdollisimman vähän tuhoa. Menen keittiöön ja otan laatikosta  sellaisen litteän ja leveän pussinsulkijan. Tarkan kampaamisen jälkeen laitan pussinsulkijan hiuksiin ja niin ohuet hiukseni ovat tiukassa nipussa. Hetken päästä kuuluu nips ja naps ja olen muutamaa senttiä lyhyempi -hiuksistani.

Marraskuun kolmaskymmenes

Minulla on ollut vuosikausia mahtava piparkakkuresepti, jota tehdessä en koskaan muista, kannattaako taikinaa tehdä tuplasti vai ei. Viime vuonna taisin tehdä tuplataikinan tuplasti, koska olin laittanut pakkaseen todella monta taikinapötkylää.

Tänään otan pakkasesta jäisen pötkylän, vuolen siitä veitsellä ohuita siivuja ja laitan pellille uuniin. Kanelin, neilikan, inkiväärin ja pippurin aromit leijailevat miehen työpisteeseen asti, eikä mene kauaakaan, kun hän päättää lopettaa työt ja tulla keittiöön. 

Kuten tavallista, keitämme kahvit ja pelaamme Yazzy-turnauspelimme (olen nyt 11 pisteen johdossa!). Samalla syömme melkein pellillisen pipareita. Ähky ja Röyh ;-)

En tajua miten nopeaan yksi kuukausi voi kulua. Olen mielestäni ehtinyt elää sen mukana monet pitkältäkin tuntuvat hetket, ja siltikin nyt on jo joulukuu. 

Tästä alkaa nyt hiljainen leijailu kohti joulua :D

Musta varmaan tulee jonain päivänä vielä tällainen tapaus ;-)

Marraskuun selätys - pyörimistä oman navan ympärillä

Marraskuun kahdeskymmeneskolmas

Aamulla on lunta maassa. Liukastelen ulos päästyäni ja palaan samantien vaihtamaan lenkkarit parempiin kenkiin. Ohut lumikerros ja sininen kirkas taivas kuiskuttelevat ihania talven kuvia: Täältä tulen, oletko valmis. Illalla aika kuluu rupatellessa, ensin mies soittaa pojalle ja sitten minä isälle. Sovimme, että torstaina käydään yhdessä ostamassa uusi tietokone.

Marraskuun kahdeskymmenesneljäs

Luen Hesarista afantasiasta. Olen kolmekymmentä vuotta sitten tajunnut siipan kanssa keskustellessani, että hän miettii asiat kuvina ja minä sanoitan ne sanoina. Ajattelin aina, että siippa on kummallinen. Mutta lukiessani Hesarin esseetä, huomaan että se olenkin minä, joka olen omituinen. Pohdin mistä kaikesta jään paitsi, kun en näe mielikuvina muistoja tai asioita. Se ei siis olekaan höpöttelyä ja öyhötystä, kun jotkut kertovat elämän kulkevan elokuvana silmiensä edessä. Tai meditoidessa näkevät rentouttavan merimaiseman hiekkarantoineen, tai unettomina hetkinä laskevat lampaita. Että oikeastiko ihminen voi nähdä ne lampaat hyppimässä aidan tai aitojen yli? Mitä hittoa! 

Marraskuun kahdeskymmenesviides

Minulla on kehityskeskustelut. Olen kehityksen äärirajoilla, eli melkein täydellinen ;-) Tajuan iloita pomon sanoista läpi päivän. Tiedän, että viikon kuluttua olen todennäköisesti unohtanut kuulemani lauseet tai en enää usko niihin. 

Isä soittaa, ettei tarvitsekaan tietokonetta, eli vapauduimme musta-aukkoperjantai-ostosriehasta. Näin ne asiat joskus muuttuu lennossa ;-)

Palaan ties monennenko kerran afantasiaan, mielikuviin. Tenttaan miestä ja ihmettelen. Jos muistelet äitiäsi, niin näet hänet, mutta kuuletko myös hänen äänensä? Etkö oikeasti kuule mitään sisäistä puhetta, kun mietit jotain mennyttä asiaa? Jos mietit lapsuudenkotiasi ja näet pihamaan silmiesi edessä, niin tunnetko myös ne tuoksut? 

Ai että, tämä asia häiritsee minua. Tunnen jääväni vaille jotain erityistä, vaikka mielikuvituksettomuuteni on ilmeisen lievää. Minulla silmien edessä näkyy ainoastaan läsnäoleva todellisuus. Jos ajattelen mennyttä, en näe mitään. Kun laitan silmät kiinni, näen vain mustaa. Minä sanoitan muistot, sen minkä tiedän, että isoäidin talo oli valkoinen ja sen oikealta reunalta noustiin rappusia pitkin ylös. Ulko-oven avattua tultiin verannalle, jonka ikkunalaudoilla oli pelargonioita ruukuissa, verannalla tuoksui erilaiselle kuin eteisessä, jossa taas oli täysin omanlaisensa tuoksu. Ja, että Pihlajatiellä oli yhdessä rappukäytävässä aivan sama tuoksu. Mutta minä en saa mieleeni tuota tuoksua, jollen mene jompaan kumpaan paikkaan käymään. Minulla kuvan tilalla on tieto, se ilmenee minulle sisäisenä puheena. 

Ärsyttävää. Olen niin usein miettinyt, kuinka kyllästynyt olen omaan ääneeni. Ei ihme ;-) Te muut saatte välillä levätä itsestänne erilailla. Siippa tosin ei nyt saa lepoa minun kysymyksiltäni...

Marraskuun kahdeskymmeneskuudes

Taputan itseäni olalle työpäivän lopuksi. Pari isompaa työtehtävää valmistui ja olo on onnellinen. No, käsiä on kyllä särkenyt kaksi päivää ja tiedän, että kipu kestää pitkään. 

Koska työpaikan pikkujoulut jää tänään väliin, ehdotan että vietämme kotona kekkerit. 

Ostamme kaupasta viiniä ja ruoka-aineksia, mutta kun en älyä edes pukeutua, niin ruokailu menee tavallisesta päivällisestä. Katselemme illalla Vain elämää lauleluja (tunnustan, että marraskuun televisiottomuus on epäonnistunut) ja kello kymmeneltä olen niin väsynyt, että painun sänkyyn nukkumaan.

Marraskuun kahdeskymmenesseitsemäs

Voi myrkky! Herään neljän aikaan aamuyöstä tukkoisena ja aivan pirteänä. Nousen ylös ja katson eilisen BigBrother -koosteen. Kun senkään jälkeen ei nukuta jatkan elokuvalla Ilta Andrén kanssa. Mies hipsii pimeästä makuuhuoneesta ulos. Olen kuulema herättänyt hänet miljoonalla aivastelullani. (Aivastelu on nykyään kamalaa, se tuntuu huonolta tavalta. Paheksun itseäni.)

Mies käy rakentamassa metsään linturuokintapaikan. Minä hipsuttelen kotona. Ulkona on mahtava pakkassää. Fiilis on kaikesta huolimatta hyvä :D

Marraskuun selätys - kalkkunaa ja muita härpäkkeitä

Marraskuun kahdeksastoista

Menemme töiden jälkeen ruokakauppaan. Odottelen miestä pakasteiden kohdalla ja alan uteliaana katsella mitä altaista löytyy. Kun mies palaa luokseni päätän yllättää ja ehdotan, että ostettaisko pieni luomukinkku. Jouluksi. 

Sellainen on siis hankittu, vaikka vuosia haaveilin kalkkunasta ja jopa kokonaan lihattomasta joulusta. Nyt haluan kuitenkin tarjota kinkkua aattoväelle, kun ne siitä niin kovasti tykkää.

Kalkkuna selviää tänäkin vuonna käsittelystäni :D

Marraskuun yhdeksästoista

Mulla on lomapäivä. Lähden kaupungille, mutta junan leimauslaite ei ota vastaan lataustani eikä myy lippuakaan. Näen tarkastajat toisessa päässä junaa ja kipitän heidän luokseen. Kaverit ovat yhtä ihmeissään tilanteesta. Menen rautatieasemalla HSL:n toimistoon, edelläni on kuusi henkilöä ja odotan noin tunnin tiskille pääsyä. Lopulta saan itselleni uuden matkakortin kiiltävillä vihreillä kuorilla. 

Koska tarkoitus oli tehdä lomalla jotain kivaa, kävelen Stoccalle ja seison pienten naperoiden kanssa katsomassa jouluikkunaa. Lisäksi etsin ja kierrän kaikki mahdolliset joulutunnelmapaikat. Ihan vain saadakseni taikatähtipölyä. 

Löydän patterilla ja ajastuksella toimivat ledivalot parvekkeelle. Mietin riittääkö yhdet vai pitääkö ostaa kaksi. Ostan vain yhdet valot. 

Siipalle hankin miestenpäivän kunniaksi suklaarasian. (Se oli ympyröinyt kalenterissa miestenpäivän, jotta huomaan asian.)

Olen tämän marraskuun kierrellyt joulukorttitelineitä ja ihmetellyt, kun joka paikassa näyttää olevan tarjonta. Niinpä hyppelehdin innosta, kun löydän Akateemisessa kortteja, joita en ole koskaan aiemmin nähnyt. Tietysti itse tehdyt olisi parhaita, mutta kyllä nämäkin ovat kivoja. Ostan kaikki tarvittavat kortit.

Illalla kun annan suklaarasian siipalle, se esittää yllättynyttä. En mene lankaan ;-)

Marraskuun kahdeskymmenes

Aamulla tuulee. Etsiydymme kävelyllä metsäreiteille, jolloin puhuri on hiukan pienempi. Mies saa houkuteltua minut myös hiekkamyrskyyn, eli elokuvaan Dyyni. Muistan kuinka 80-luvulla olin pettynyt leffaversioon (kirja siis toimi paremmin) ja nyt uusi versio tuntui toistavan tarinaa liiankin samanlaisesti. No, tulipahan nähtyä. Ei tarvitse katsoa toiste.

Marraskuun kahdeskymmenesensimmäinen

Vien parvekkeelta kylmettyneet kukat kompostiin. Yritän järjestellä pienelle tasolle valokylää, mutta se jää ankean näköiseksi. Olisi kuitenkin pitänyt ostaa lomapäivänä kahdet patterilla toimivat valot.

Vaikka blackfriday nostaa minulla hiuskarvoja pystyyn, niin illalla avaamme netin mustan aukon ja alamme etsiä isälleni uutta tietokonetta. Nyt sellaisia voisi saada kohtalaisen hyvällä hinnalla. 

Marraskuun kahdeskymmenestoinen

Klo 6:35 lämpömittari näyttää pakkasta ja appi sanoo, että säätila tuntuu kuin -8 astetta. Puen sen mukaisesti päälle ja lähden ulos. Takaisin tultuani olo on raikas ja pääsen aloittamaan työpäivääni. 

Juttelen työkavereiden kanssa pikkujouluista. Epäröimme niihin osallistumista. 

Ihana ystäväni toteaa, että hän osti uuden huivin pikkujouluihin, mutta jos ei osallistu kekkereihin nyt, niin onneksi hän mahtuu siihen myös ensi vuonna :D

Minä mietin pitäisikö mun ostaa isompi huivi ;-)

Marraskuun selätys - paljon väkeä ja vähän räiskintää

Marraskuun kolmastoista

Ystävät tulevat kylään. Tarjoamme talon ei-kuuluisia-hampurilaisia, joissa on kunnon sämpylä, väliin saa siipan lihaisia pihvejä tai kahta erilaista kasvispihviä ja päälle vuollaan cheddaria sulamaan. Lisukkeita on niin paljon, ettei väki näytä kaipaavan tavallisia tai bataattiranskalaisia, joita vielä eilen suunnittelin tekeväni. 

Itseäni ei koskaan mietitytä kenenkään tarjoamiset tai esillelaitot kyläillessäni, sellaisilla asioilla ei ole minulle väliä. Joten kun näen vatsojen taputukset ja tyytyväiset ilmeet, mietin miksi ihmeessä otan stressikierrokset siitä mitä kotonani tarjoan tai teen. Menikö aamun murehtimiseni täysin hukkaan, vai onnistuinko vain siksi, että kuiskuttelin keittiössä touhutessani: Relaa nainen, kaikki menee ihan hyvin, kyllä ne tietää ennestään, etten ole mikään kodinhengetär. 

Päivä jatkuu rupatellessa ja naureskellessa. Jossain välissä ulko-ovi aukeaa. Nuorimieskin tulee kutsusta syömään ja seuraamaan jalkapallo-ottelua.

Ihana päivä ja ihana ilta!

Marraskuun neljästoista

Eiliset vieraat toivat siipalle kassillisen suppirovahveroita, sipulin, kermaa ja liemikuution :D Mies loihtii ohjeen mukaisesti suppirovahverokeittoa. Se on hyvää. Laiskottelen koko päivän. 

Marraskuun viidestoista

Saamme nuorenmiehen mukaamme leffaan. Houkuttimena on Daniel Craigin viimeinen esiintyminen James Bondina leffassa No Time to Die. 

En ole nähnyt etukäteen traileria tai arvosteluja. En siis tiedä yhtään mitä tuleman pitää. Ensimmäinen katselukerta on parasta silloin, kun on avoin kaikelle syntymän ja kuoleman välillä, olla valkoinen tyhjä paperi. Sitten kun leffan näkee toisen kerran voi kiinnittää huomiota tarinan sisällä oleviin vihjeisiin. 

En spoilaa elokuvaa, mutta sen verran paljastan, että herkullisia käänteitä on riittävästi. Bond flirttailee edelleen, mutta onneksi vanhat sovinistiset tavat ovat hioutuneet pois. Naiskuva on ottanut askelen tähän päivään, enää ei olla pelkkiä objekteja tai notkahdeta polvilleen mistä tahansa lauseesta. Ja kuten tavallista, autot ovat upeita ja maisemat mahtavia.

Ohjaaja Cary Joji Fukunaga on tehnyt jännittävän, tapahtumarikkaan ja herkänkin Bond-leffan. Aänimaailma ja musiikki on onnistunut ja tarinan rauhallinen eteneminen nostattaa sopivasti tunteita pintaan Craigin viimeisessä Bond -tarinassa.

Skyfall on tähän mennessä ollut lempi 007 -leffani ja nyt tämä uusin kipuaa rinnalle. 

Marraskuun kuudestoista

Kamala työpäivä. En viitsi edes avata tätä. Laitan tähän edes hauskan kuvan ;-)

Marraskuun seitsemästoista

Menen pitkästä aikaa keikalle. Onkohan edellisestä vuosi vai kaksi? Olen kieltäytynyt keikasta jo kerran aiemmin, sillä tiedän, että tämä artisti ei ole minun juttuni. Mutta kun mukaan tulee liuta ystäviä, päätän lähteä mukaan. 

Musiikki ja tila on pelkkää sinistä ja violettia, melankoliaa. Kun käymme jälkipuintia, huomaan kuinka erilaisia olemme. Yhtä häiritsi laulukieli, toinen oli seurannut pääosin basistin touhuja, kolmas totesi että rumpali oli liian päällekäyvä ja onneksi yksi piti kaikesta kuulemastaan. 

Minäkin suljin nopeasti lyriikat pois ajatusvirrastani ja keskityin vain säveliin. Unohdin artistin siirtyen seuraamaan pelkästään kitaristia. Hänen pitkät sormensa näyttivät yltävän kahdesti kaulan ympäri. Miten minun käteni on aina liian pienen tuntuinen kitarani kaulaan. Mistä saisin sormien venytyskoneen?

Ennen nukkumaanmenoaikaa haluamme vielä kuulla toisistamme.  Kerromme kuulumisia, haaveilemme yhteisistä hetkistä, kenties pitkäaikaisista, jossain kaukana unelmamaisemissa. 

Illalla toivon näkeväni unta meistä yhdessä Italiassa, laventelipeltojen keskellä tai vain istumassa yhdessä pihamaalla hedelmäpuiden alla. Olispa ihanaa jos vielä jonain päivänä pääsemme kaikki lähtemään yhteiselle lomalle...

Marraskuun selätys - murrunko vai olenko kuitenkin leijona

Marraskuun yhdeksäs

Päivä menee levätessä. Parhaimpana hetkenä käyn parvekkeella ja nostan aurinkokennovalaisimet pois ja laitan kaiteelle pimeänajan ledivalot. Iloinen Jack näkee viimeiset silmäyksensä kun laitan hänet pilkkeeksi ja vien kompostiin. 

Illalla siippa kysyy tehdäänkö sanaristikkoa. Mietin miksei mökkiharrastusta voisi tehdä kotonakin, joten suostun. Otamme reteästi kuulakärkikynän esiin ja istumme kylki kyljessä. Ensimmäinen kulmaus syntyy hetkessä. Oikea yläkulma ei aukene, joten siirrymme vasemmalle. Lopuksi palaamme takaisin koilliseen ja kampitamme senkin. Saldoksi saamme täyden ristikon, kolmella korjatulla kirjaimella, joista yksi on ajatusvirhe kirjoittaessa. Katsomme mitä täydestä ristikosta voittaa ja olemme suunnattoman pettyneitä, kun tajuamme, ettei palkintoa ole luvassa. Että kyllä kehtaavat! 

Illalla minun pitää vaihtaa kirjaa tylsempään, koska piristyn mitä pidemmälle luen. Toinen kirja ei ole huono, mutta se hoitaa tehtävänsä ja kohta pääsen unten maille.

Marraskuun kymmenes

Soitan heti aamusta pomolle, sillä yksi tehtävä on hoidettava (mielellään jo eilen). Se kysyy olenko kunnossa? Totean, että aika, ehkä, joo. Aamupäivä meneekin hyvin, saan kaksi hommaa valmiiksi. Mutta iltapäivällä tunnen aivojeni kompuroimisen ja lopetan työt ajoissa. 

Mietin mikä olisi lempeintä lääkettä olotilaani. Menen lämpimään suihkuun, keitän itselleni kahvia ja paahdan hyvää kauraleipää. Päälle laitan omatekoista vadelma-chiahilloa ja sitten vain nautiskelen ja olen mitään tekemättä. Suosittelen testaamaan tuota hilloa, se on todella hyvää :D

Marraskuun yhdestoista

Luulen, että kello on jotain viisi aamulla. On säkkipimeää ja olen täysin hereillä. Makaan paikallani, aika kuluu, käännän kylkeä ja kohta toiselle. Mietin työasioita. "Ajattele nyt jotain muuta, kohta kello soi ja sitten voit aloittaa työpäivän", sanon itselleni. Tik,tak,tik,tak... nostan päätä ja silmämaskia. Kello on  kaksi yöllä. No niin, totean hiljaa. Teen kehomeditaation, pyöritän mielessä työkuvioita, teen anteeksiantoharjoituksen, ajattelen edelleen töitä, ihan typeriä sellaisia. Lasken alaspäin numerosta 387 ja pääsen todella pitkälle kunnes huomaan miettiväni taas tyhjänpäiväisiä juttuja. Kurkistan kelloa ja se on reilusti yli kolme. 

Nousen ylös, laitan oven kiinni perässäni, etsin kuulokkeet ja alan katsoa sohvalla isoveljen koostetta. Välillä säikähdän kun mies hipsii vessaan. Kun BB loppuu, ei minua nukuta vieläkään. Päätän rikkoa marraskuun lupaukseni ja katson vanhoja tallenteita. Joskus viiden jälkeen menen takaisin sänkyyn ja aloitan rentoutuskeinot alusta. Jossain vaiheessa olen nukahtanut ja kun kello soi jään makaamaan kuin kuollut lahna paikalleni.

Saan päivällä äidiltä oudon viestin. Loukkaannun siitä vähän, vaikka kai minun pitäisi olla aikuinen ja antaa heidän pitää omituiset ajatuksensa, jos niin haluavat. Mietin päivän aikana moneen otteeseen ruotsalaisen munkin mantraa "Saatan olla väärässä" ja saan lopputulemakseni, että turha kai minun on vängätä toisten tahtoa vastaan, vaikka lopputulos tuntuu, niin, se tuntuu surulliseltakin.

Illalla käyn pitkällä kävelylenkillä, sillä arvelen edellisyön valvomistaudin johtuneen liian vähästä ulkoilusta. 

Marraskuun kahdestoista

Kiitän aamulla hyvin nukuttua yötä ja sitä, että tänään on perjantai. Viikko on ollut jotenkin takkuinen sairasteluineen ja muineen. 

Kuvittelemme olevamme ovelia lähtiessämme ajoissa ruokakauppaan, mutta moni muukin on ajatellut samoin. Iso kauppa on täynnä porukkaa ja ostoskärryjä. Olen väsynyt ja onnellinen, kun pääsen kaupasta pois ja vihdoin kotiin. 

Jos meillä olisi sauna, niin menisin nyt sinne ja tulisin ehkä huomenna pois, ruttuisena kuin rusina, mutta lämpimänä, avokätisenä ja rauhoittuneena. Sellaisena kuin me leijonat olemme ;-)

Viikonloppu on käsillä, joten oikein mukavaa sellaista sinulle ♥

Marraskuun selätys - teetä, munkkia ja karkkia

Marraskuun viides

Aamulla sade hakkaa ikkunaan. Päätän jättää aamukävelyn väliin ja herättelen kroppani joogalla. Syön lämpimän aamupuuron ja katson kuinka siippa lähtee toimistolle. Teen töitä, laitan lounaan, syön ja palaan hommiin. Huokaisen syvään kun saan ison ja hankalan tehtävän eteenpäin. Kirjoitan maanantaiksi to-do listan ja suljen tietokoneen. 

Mieli tekee karkkia, mutta kun katson ikkunasta ulos, niin siellä sataa edelleen. Pysyn sisällä.

Kun mies tulee töistä, keitämme päivän toiset kahvit, pelaamme jo lokakuussa alkanutta maxi yatzy -turnausta. Nopan heitto on tietysti tuuripeliä, mutta olen mahtavassa seitsemän pelin johdossa. Vuoden lopussa häviäjä ostaa voittopiste-erotuksen mukaisella summalla voittajalle herkkua ;-) 

Voitan pelin. Mieleni tekee vieläkin karamellia. Katson taas ulos. Siellä sataa. 

En käy koko päivänä ulkona.

Marraskuun kuudes

Herään kuudelta. Jippii, kellojensiirto ;-)

Ihmeellinen marraskuu. Aurinko paistaa. Jo ennen kuin ehdimme laittaa ulkokenkiä jalkaan, sanon käveleväni aamulenkin lisäksi isoon kauppaan ja suoraan irtokarkkihyllylle. Sieltä saan mitä haluan (ehkä myös pahan olon). Reissu koukkaa siis kaupan kautta ja mukaan tulee läjä hedelmiä ja karkkia. 

Käyn sohvalle. Otan vetävän kirjan syliini ja kylkeen pussin.

Meinaatsä nyt syödä karkkia, kysyy mies ihmetellen.

No just nyt meinaan, vastaan. 

Kirjamessuilla näimme mielenkiintoisen videohaastattelun ruotsalaisesta Björn Lindebladista ja hänen tuoreesta kirjasta Saatan olla väärässä.

Kaveri lähti nuorena vaativasta ja hyväpalkkaisesta työstä Thaimaaseen buddhalaiseen metsäluostariin. Hän eli munkkina 17 vuotta, kunnes palasi takaisin Ruotsiin. Kotimaassaan Lindeblad sairastui masennukseen ja sen jälkeen vielä ALS-tautiin, näistä huolimatta hän vaikutti haastattelussa sekä kirjan sivuilla hyvinvoivalta mieheltä.  

Ilta menee äänikirjaa kuunnellessa, Lindeblad hauskuuttaa meitä hilpeillä kuvauksilla kokemuksistaan ja kertoo viisaiden munkkien viisaita lauseita. Kuuntelun lomassa piirrän pitkästä aikaa uutta kuvaa.

Marraskuun seitsemäs

Mikä viikonloppu. Taas on hieno aurinkoinen ilma. Päiväkävelyn jälkeen paleltaa. Leffateatterissa pidän takin ja hanskat kädessä (ja maskin kasvoilla). Hytti nro 6 ei ollut ensisijainen elokuvavalintani, mutta joskus aikataulut ei tue omia toiveita. Mitä pidemmälle katson elokuvaa, sitä enemmän pidän henkilökuvista ja tunnelmasta. Tulee mieleen oma nuoruus ja se kuinka olin joskus tilanteissa, joissa omat ajatukset kannatti sulkea pois, jottei pelko olisi ottanut kokonaan kontrollia. Jos olet menossa katsomaan Kuosmasen uutta elokuvaa, suosittelen olemaan katsomatta etukäteen sen traileria. 

Kun illalla vielä pitäisi lähteä kuuntelemaan kamarikonserttia, sanoudun irti lupauksestani. Paleltaa edelleen, menen sohvalle ja juon teetä.

Marraskuun kahdeksas

Sanoinko eilen siipalle, ettei muutamana päivänä ole kolottanut mistään. No niin. Tänään olen sairaana.

Soitan pomolle. Peruutan fyssarin. Pilkon mukiini inkiväärin palasia ja juon litrakaupalla lämmintä teetä ja lepään. 

Luen loppuun Alexandra Andrewsin kirjan Kuka on Maud Dixon? Kylläpä on todella herkullinen tarina, jossa kirjailijanurasta haaveileva Florence pääsee salanimellä kirjoittavan Maud Dixonin assistentiksi. Olin napannut kirjan aika sattumanvaraisesti kirjaston bestseller-hyllystä. Koska en tiennyt kirjan genreä, oli kiva miettiä miten se etenisi, että onko kyseessä kaunokirjallinen romaani vaiko dekkari vai jotain siltä väliltä. 

Suosittelen vahvasti tätä Andrewsin esikoiskirjaa ja haaveilen salaa kirjailijanurasta ;-)

Marraskuun selätys - tilanteet ja tunnelmat vaihtuu

Taas kerran on aika marraskuun selätyksen. Nappasin idean SusuPetalilta muutama vuosi sitten, eli seuraavat postaukset kertovat marraskuustani sellaisena kuin se tänä vuonna näyttäytyy.

Marraskuun ensimmäinen

Uusi kuukausi ja uusi ajanlasku. Kehoni ei tiedä, että joku määräsi siirtämään kelloja. Niinpä herään omituisen aikaisin, laitan ulkovaatteet päälleni ja lähden kävelemään aamureittiäni. Matkalla tulee pari pyöräilijää vastaan, joella on ihmeellisen valoisaa ja joku tirppa laulelee. Muistan sen laulelleen viime viikollakin, mutten saanut silloin enkä saa nytkään lajista selvää. Kun tulen kotiin esittelen eteisessä seisovalle, tyynyn kuva poskessa olevalle siipalle pikkulinnun sirkutusta: "sellaista nopeaa lirulöriturisiritsirtsitrstdrsit". Mies herää hetkessä, kävelee hakemaan kännykäänsä ja laittaa soimaan lurituksen kysyen: tämäkö? No eihän se osunut mun mielestä oikeaan, mutta syyslaulut voi kai erota kevätlirkutuksista. Unohdan linnun, mies ei. Lähden pesulle, aamupuurolle ja lopulta sivuhuoneeseen etätöihin.

Illalla näen Mariah Careyn videon It's time ja alan hymyillä salaa. Hän on oikeassa, nyt on juuri oikea aika murskata turhat mutinat ja keskittyä oleelliseen ;-) 

Marraskuun toinen

Asiat sähköistyvät. Olen ollut tänään kolmessa palaverissa, josta viimeinen kestää kaksi tuntia ilman hengähdystaukoja. Naapuripihalla kaksi miestä on huudattanut lehtipuhaltimia koko päivän. Päätäni kipinöi ja särkee. Kun työhanskat tippuvat ja laitan työkoneen kiinni saan samantien vetää kengät jalkaan. Minä astun kirkkaaseen auringonpaisteeseen ja ihmettelen mikä kumma ilmiö tuo on. Kävelen vanhempien luokse, autan varaamaan heille influenssarokotukset ja pian näen tyytyväiset ilmeet molempien kasvoilla. 

Kotimatkalla mietin kuinka itse selviän vanhana asioitteni hoitamisesta. Toivottavasti silloin riittää, että sanelen kännykälleni kaikki toiveeni ja kuin alladinin taikalamppu se toteuttaa ne mukisematta. En ole taikalamppu, kaukana siitä, mutta isä ja äiti tulee taas mieleen ja muistan heidän ilmeensä. Hyvä fiilis leviää kroppaani ja huomaan, ettei päätäni enää kivistä.

Marraskuun kolmas

Olen ollut vähän hämmentynyt, kun lempi-ihmiskoeohjelmani BB venyy tänä vuonna marraskuun loppuun. Suunnittelin viettää televisiotonta marraskuuta, mutta ei, en voi, koska haluan nähdä koko kauden. 

Halu ja todellisuus kiskoo kuin terrierit sidostesukkaa (muistatko tätä mainosta), joten joudun tekemään sopimuksen itseni kanssa: vuorokauteeni voi kuulua yksi BB:n tuijotteluhetki.

Tänään siis tuijottelen isoveljeä tunnin ja sen jälkeen siivoan kaapistani kesävaatteet ylähyllyn laatikkoon. Homma hoituu hetkessä ja päätän samalla valita itselleni pikkujouluvaatteet. Minä nimittäin ilmoittauduin juhliin heti kun se oli mahdollista. Nyt seurailen huvittuneena itseäni, sillä tiedän, ettei mene kauaa kun alan vitkutella ja viime metreillä suorastaan jarrutella. Juhlissa on kuitenkin mahdollisuus päästä tanssilattialle heilumaan kahden vuoden tauon jälkeen. Luulen, että parketin vetovoima voittaa kaikki mieleni esteet ;-) 

Marraskuun neljäs

työporukan mietteitä paluusta toimistolle

Työpäivä alkaa paskasti ja jatkuu samalla hajulla ja tunnelmalla lounaaseen asti. Ruokailun lomassa tunnepurkaus lipsahtaa suustani ja siippa joutuu sijaiskärsijäksi. Pyydän anteeksi mieheltä ja kun palaan töihin on pakko miettiä miten saan fiiliksen tasaantumaan. Laitan juutuubista rentouttavaa taustamusiikkia, ja kun iltapäivällä on videopalaveri, jossa näen työkavereitani, tunnelmani on jo paljon parempi. 

Illan pelastaa ystävä, jonka kanssa käymme syömässä ja rupattelemassa elämän eri kulmista. Hänen tekee mieli tehdä ostoksia. Minulla taas ei ole mitään tarpeita, koska olen tottunut olemaan läpi korona-ajan mustassa bambuasussani ;-)

Koska minusta on kiva kierrellä ja löytää hänelle jotain kivaa, lähdemme kaupoille. Ja kuinkas sitten käykään. Etsimme ystävälle jotain kaunista, oranssia ja piristävää, ja minä hipelöin ohimennen vaaleanpunaista neuletakkia. Ystäväni sovittelee vaatteita, mutta vain minun pehmeä neuletakkini siirtyy kassalle. Seuraavat liikkeet toimivat vähän samaan tyyliin, en etsi mitään ja löydän neulemekon. Kenkäkaupassa ystävä sovittelee yksiä kenkiä ja katselee toisia. Yhtäkkiä hän ottaa puhelun, kysyy äidiltään tykkääkö tämä konjakin värisistä ja varmistaa oikean koon, ja ostaa äidille kengät. Todella tehokasta ajattelen siinä vieressä seisoessani. Seuraavassa kenkäkaupassa minä ostan itselleni kerrassaan täydelliset talvikengät. 

En ymmärrä mitä oikein tapahtuu, mutta kenties tässä on kyse siitä, että joskus ilmaan heitetyt ajatukset menevät sekaisin. Se joka haluaisi ostaa ei löydä itselleen mitään, ja se joka ei halunnut löytää vaikka mitä. 

Illalla myöhään mietin kuinka tärkeitä ystävät ovat. Ystävien kanssa voi puhua mistä vaan, heittää ilmaan ajatuksia, joita ei ehkä itse tiennytkään olevan sisällään. Kysyä mielipidettä ja kuunnella omituisiakin vastauksia. Olla raivorehellinen ja samalla vapaa kaikesta. Ja nauraa, nauraa paljon.

Kuun alku on heilunut oikealta vasemmalle ja ylhäältä alas. 

Tuntuu hyvältä että edessä on viikonloppu :)

Kaikki likaiset yksityiskohdat

Päivä alkaa hyvissä fiiliksissä. Herään anivarhain ja annan siipan nukkua rauhassa pitkään. 

Äiti soittaa: Tuleeko nuorimies tänään käymään?

Minä: Ei tule, sillä oli jotain muuta tänään.

Aamiaisen jälkeen katson parvekkeella odottavaa kurpitsaa. Se on valtava, 22 kiloinen kaveri, jota olen miettinyt monena päivänä. Tänään se saa muodonmuutoksen.

Kannan kaverin sisään. Putsaan sen ulkopuolelta, sillä hygienia on keittiön tärkein osa. Otan ison veitsen. Pistän terän oranssiin ihoon ja viillän kaverin päälaen auki! Noin vain. Sitten käsi tehtyyn haavaan ja rivakasti päälaki irti. 

Pesen kädet uudestaan. Tungen sormeni kaverin sisälle ja kaivan siemenet höttöineen isoon astiaan. Seuraavaksi jykevämmät aseet käyttöön. Jäätelölusikka! Sillä kaavin suurimpaan kulhoon lihaa. "Lihaa, lihaa, enemmän lihaa", sanottiin jo aikoinaan Shokki-lehdessä, joita luin silmät kiiluen ja peläten, että milloin joku hyökkää pimeässä kimppuuni.

Nyt olen kaivanut lihat pois. Laitan ne kylmään. Hygieniaa!

Valitsen seuraavaksi greippiveitsen aseekseni ja alan muotoilla kaveriani. Ensin silmät, jotta hän voi nähdä minut, sellaiset pyöreät ja lempeät. Täytyyhän kaverin hengittääkin, eli pikkuruiset sieraimet. Sitten... sitten suu. Noh, koska olet veikeän tuntuinen, saat todella leveän hymyn. 

Olen onneni kukkuloilla. En muista milloin olisin ollut tällaisessa virtauksessa - tarvitsen näköjään käsillä tekemistä. Nyt veitsen kanssa taiteilu tuottaa erityistä nautintoa. En tunne ajan kulua, hyrisen saadessani tehdä jotain tavallisuudesta poikkeavaa. Kun uusi kaverini Jack on valmis, ihailen häntä hetken. Noin, kyllä olet komea.

Jack tarvitsee siistin tilan ympärilleen. Niinpä menen parvekkeelle. Siivoan nuhjaantuneet kasvit pois, imuroin maton, pyyhin pöydän ja asetan Jackin uuteen kotiinsa. Siihen, josta hän näkee kaikkialle ja minäkin hänet.

Irroitan sisussiemenet hötöstä, keitän niitä hetken ja jätän kuivumaan. Laitan hedelmälihan uuniin kypsymään ja siivoan keittiön. Olen liekeissä. Innoissani käyn pyyhkimässä pölyt talosta ja vien roskat. 

Soitto nuorelle miehelle: Iloista laulantaa hänelle

Nuorimies: voisin kuitenkin ehtiä piipahtamaan siellä

Viesti äidille: kyllä se tuleekin täällä käymään, mutta vain pikaisesti

Äiti: ok

Otan uunista hedelmälihan. Osan laitan kattilaan, jossa on kurpitsakeiton alku tekeillä (huomaatko miten tehokas olen). Lisäksi ajattelin tehdä Jaelin kurpitsa-arepoita, mutta kaapissa ei ole riisijauhoja. Vaihdan valintani focacciaan. Otan sitä varten puoli kiloa kurpitsaa astiaan, lisään muut aineet ja laitan taikinan nousemaan liinan alle.  

Nuorimies viestittää: menee ehkä tunnin myöhempään

Viesti äidille: tuleekin vasta tuntia myöhemmin

Äiti: ok

Keitto on valmis, soseutan sen ja jätän jäähtymään. Siivoan keittiötä ainakin neljännen kerran. Focacciataikina on noussut niin, että mies sanoo sen tarttuneen liinaan kiinni. Irroitan keittiöliinan ja käyn pesemässä sen. Painelen öljyisin käsin taikinan öljytylle leivinpaperille, ja lopputulos näyttää täydelliseltä. Koska en ole vielä ehtinyt paahtaa kurpitsan siemeniä, haen kaapista kaupan versioita. Rips rips vaan päälle. Sitten sormisuolaa. Ja mitä vielä, taidanpa laittaa vähän vielä seesaminsiemeniä. Rops rops. Käyn pesemässä kädet ja taikinakulhon. Tulen takaisin ja katson ihaillen uunipellillistä, jonka pitäisi nyt nousta hetken.

Toukkia! 

"Yäk!", huudan ja katson kauhistuneena focacciaa. Siellä nostelee päätään ainakin kolme sentin pituista toukkaa. Mies tulee keittiöön. Hän tuijottaa kanssani taikinaa. "Se on se saatanan seesaminsiemenpaketti" saan suustani. Pystyn juuri ja juuri koskemaan pakettiin kuivamuonakaapissani. Heitän sen juuri tyhjentämääni roskikseen. 

"Yök", sanon ja nostan tyhjään kompostipussiin taikinan, joka hetki sitten oli vielä täydellinen ja ihanan oloinen. Näen edelleen silmissäni ne toukat. Yök, yök, yök! Tiedän syöneeni siemeniä, jos en tällä viikolla, niin ainakin viime viikolla. Onneksi en muista mitä ruokaa, mutta Yök!!!

Nuorimies viestittää: venähtää vielä tunti lisää

Viesti äidille: vasta tuntia myöhemmin

Äiti: ok.

Mies vie roskat. Minä nostan kaikki kuivamuonat ulos apteekkarinkaapista ja katson ne läpi. Tavallisesti käyn kaapin läpi vuosittain, mutta nyt korona aikana olen jättänyt tämän tekemättä. Yök, Birgitta! Yök yök! Heitän muutaman pakkauksen pois, vaikka ne näyttävät ihan hyvältä, eikä päiväys ole pahasti yli. En vaan pysty ajattelemaan muuta kuin niitä päätään nostavia toukkia. Aaaarrgghhhh.

Tunnelma muuttui euforisesta nosteesta kummallisen äkkiä. Käännyn keittiössä ja näen Jackin parvekkeella. Sitä naurattaa. Leveästi!

Samalla nuorimies avaa ulko-oven. Ihanaa! Otan pakkasesta taikinalevyjä ja teen pikaisesti pellillisen Halloween-käsiä. Koska kaikki talon mantelit on syöty, laitan cashew-pähkinöitä kynsiksi. Uunissa pähkinät päättävät irrotella ja karkaavat käsistä. En hermostu, vaan tupsuttelen kädet valkoisiksi tomusokerilla. Samalla laitan leivinpaperille taikinasta jääneet leikkuupalat ja tungen pellin uuniin. Jatkamme innoissamme lautapelin pelaamista syöden valkoisia kummituskäsiä, kunnes nuori mies toteaa, että nyt kyllä käryää. 

Ei hyvää päivää! Ne saamarin cashew-pähkinät, jotka unohdin pellille. Minä avaan parvekkeen oven, otan uunista savuavan pellin ja menen parvekkeelle. Lehtitaikinapalat näyttää hyvältä, mutta pähkinät ovat Halloween-yötäkin mustempia. Katson Jackin silmiin. Se hekottaa aivan punaisena. 

Keittiö on täynnä sinistä savua. Liesituulettimen pörrätessä pelaamme pelin loppuun ja nuorimies toteaa, että hänen täytyy nyt lähteä. Minä mietin miksi äitini ei tullut, vaikka hän nimenomaan aamulla sanoi niin. 

Soitto äidille: Nuorimies on jo lähdössä. Pitikö sun tulla käymään täällä?

Äiti: Eikö teidän pitänyt tulla tänne?

Minä: Aijaa, meillä taisi mennä ajatukset nyt ristiin. No me tullaan kohta sinne pistäytymään.

Ei kun liikekannalle ja kohti äidin ja isän kotia. Siellä hetken nojailu ja rupattelu ja sitten viemään nuorta omaan kotiinsa.

Ehdotan paluumatkalla kävelyä raikkaassa ulkoilmassa, koska olen juossut tänään vain pari kertaa roskiksella. Kävely tekee todella hyvää. Ilman on sopivan raikas, pääni selviää ja yökkimisen seuraksi naurattaakin. 

Kun astun kotiin minua katsoo parvekkeelta tumma kaveri. Käyn sanomassa sille moi ja laitan vähän valoa pimeään iltaan. 

Jack kuiskaa hiljaa: Oliko hauska päivä kuomaseni? Saitko tarpeeksi jännittäviä vaaran ja oksennuksen tunteita? Jatketaanko huomenna samaan malliin ;-)

Minä: Oletkos kunnolla siinä. Vai sammutanko sulta valon?

Että hauskaa Halloweenia vaan teille muillekin ♥

20-luvun nainen

Ajattelin joskus nuorena, että olisin kuulunut 1920-luvulle. Ei minulla mitään kättä pidempää sisäiselle tunteelleni ollut, mutta iloinen meno ja naiseuden tyyli veti minua puoleensa. 

Tampereen Museo Milavidassa on parhaillaan näyttely Paluu 20-luvulle. Jos sadan vuoden takainen elo kiinnostaa sinua, mene ihmeessä Tampereelle. Tästä tulee minulle poikkeuksellisen pitkä postaus, kentis jaksat lukea loppuun, tai ehkä et ;-)

Oma budoaari, kaikki mitä tarvitset

Seinällä on Venny Soldan-Brofeltin öljymaalaus suomalaisesta
tanssitaiteilijasta Maggie Gripenbergistä. (Hyvä naiset!)

Aloitan kierrokseni pukeutumishuoneesta, jossa huomasin olevan kenties kaikki asiat mitä itse tarvitsisin: 

taidetta, 

levysoitin ja musiikkia, 

peti lepäämiseen, 

värikkäät vaatteet, 

peili, 

huulipunat ja tuoksut 

ja löytyyhän tuolta sängyn vierestä puhelin, 

lehtiä ja 

juomistakin. 

Olavi Paavolainen kirjoitti herkullisesti Nykyaikaa etsimässä teoksessaan tämän ajan hienostonaisesta: Shinglattu, kiharoitettu, maalattu ja puuteroitu pää kätkee sisälleen merkillisen määrän itsenäisiä ajatuksia, käytännöllisyyttä ja toimintatarmoa, kun sen sijaan ankaran yksinkertaisen tailor-made'in alla versovat turmeltuneet intohimot ja hienostunut paheellisuus. 

Jos haluat nykypäivän budoaarikokemuksen, suosittelen Porvoon Helmen Budoaaria.

Kuohuva 1920-luku ja ilo irti elämästä

1920-luku oli moderni, teknistyvä ja värikäs aikakausi sotien välissä. Elämään piti saada iloa, joten kaupungit täyttyivät kahviloista, ravintoloista ja mainoksista. Nyt päästettiin irti vanhasta. Naiset heittivät korsetit kaapin nurkkaan (kiitokset 20-luvun leidit tästä) ja lyhensivät hameen pituutta aina 30-luvulle asti. 

Muutosta vauhditti varsinkin elokuvien salaperäiset kaunottaret, joista otettiin roolimallia ja tyyliä. 

Jazzklubit täyttyivät juhlijoista, tupakointi yleistyi (no tuon jättäisin tekemättä) ja treffeillä käytiin oman mielen mukaan. Epäsovinnainen poikatyttö tuli ihanteeksi ja tällä lapsella oli monta nimeä; la garconne, flapper tai suomeksi jazz-tyttö.

Vapaus valita väljää ja yksinkertaista

Vaatteissa korostui huolettomuus ja yksinkertaisuus. Mallia otettiin miesten pukeutumisesta sekä urheiluvaatteista. Muoti oli mahdollista yhä useammalle, koska vaatteita tehtiin sarjatuotantona, ja jos oli näppärä käsistään, niin yksinkertaiset mallit oli helppo valmistaa myös kotona.

Muoti korosti suoria linjoja, pienirintaista ja kapealanteista naista (liekö tästä alkanut langan laihojen ihmisten ihannointi). Vaatteiden vyötärölinja laski lantion korkeudelle. Päivällä pukeuduttiin väljään jakkuun, neuletunikaan, yksinkertaisiin puseroihin ja laskoshameisiin. Rohkeat naiset käyttivät pitkiä housuja. Asusteina oli kauniit kellohatut, hihna-avokkaat ja tietysti pienet käsilaukut.

Illalla sujautettiin helmikirjailtu hihaton iltapuku päälle. Hapsut vain heiluivat tanssin tahdissa ja pitkät  helminauhat ja sulkakoristeet täydensivät eleganssia. Juhlavaatteet olivat keveitä ja rohkeita ja kankaat läpikuultavia. Helmet, kulta, hopea ja paljetit kimalsivat kankaiden koristeina.  

Pikkumusta pelastaa aina (kiitos Coco)

Toisaalta samaan aikaan Coco Chanel loi meille yksinkertaisen pikkumustan. Kun ennen musta oli yhdistetty suruun tai palvelusväen pukeutumiseen, nyt Chanelin puku muutti mustan värin muodikkaaksi. 

Vogue-lehden sanoin: pikkumusta on käytännöllinen, koruton, kaunis ja ylellinen, mutta sovitettavissa yksilöllisiin tarpeisiin. 

Mitä iso maailma edellä sitä meilläkin perässä. Muoti kiiri tänne pohjolaan ja kuten tavallista muutos ei ollut kaikille helppoa. Täälläkin huolestuttiin jazz-tytöistä. Ai ai, miten käy meidän naisillemme, kun perinteitä uhataan näin rajusti. 

Isoäitiäni ei koskaan pidätellyt muiden mielipiteet. Liekö hän saanut 20-luvun pistoksen aikanaan tai oli luonteeltaan muuten vain rohkea. Muistan hänen kertoneen, kuinka palkasta ostettiin ensin mekko, sen jälkeen siihen sopivat kengät, laukku ja hattu. Hiukset oli lyhyet ja laineilla, ja totta, valokuvista näkyy kuinka tavattoman kaunis nainen hän oli. 

Hatusta kuulin useimmiten naurun kera tämän lauseen: "ja sitten hattu tuhman pään peitoksi". Kadulla hän saattoi sytyttää tupakan ja tiedän enoni useamman kerran vaihtaneen kadun toiselle puolelle kävelemään :)

Minulla on edelleen tallella isoäidin pieni musta käsilaukku sekä puuterirasia jonka kantta koristaa Eiffel-torni.

Viereinen pörrötys ei ole isoäidiltäni, vaan museon näyttelystä. Katselin pitkään mikä ihme tuo on, kunnes tajusin lukea kyltin. En ole koskaan törmännyt yöpukupussiin -johtunee yöpuvun käyttöasteesta ;-) 

Tämä höyhenillä ja budoaarinuken kasvoilla koristettu pussukka on matkatuliainen Pariisista. Vau!

Lyhyet suorat ja villisti kiharat

Uusi lyhyt hiusmuoti aiheutti kamppailua kodeissa ja kampaajalla. Miehet ja perheenisät vastustivat jyrkästi lyhyttä kampausta, mutta joskus kävi niinkin, että nainen itse kävi hurjaa sisäistä kamppailua ollako sovelias vaiko innostua muodin virtaan. 

Kampaaja Aune Rahikka kertoi näin: "Huvittavana tapauksena voin mainita erään rouvan, joka oli ottanut valeriaanaa, että jaksoi kestää tämän leikkauksen." Ajatelkaa miten helpolla me nykyään pääsemme :D

Permanenttikin tuli suosioon. Hiukset kierrettiin rullille, joihin yhdistettiin sähköjohdot. No niin tässä vaiheessa voit arvata, että asiakkaat saivat palovammoja tai sähköiskuja. (Olen itse pari kertaa kärväyttänyt korvanlehden kampaajalla, eikä se todellakaan ole mukava juttu.)

Kun kampaajat eivät hallinneet hiustenleikkuun tekniikkaa, naiset astelivat parturiliikkeisiin. Siellä heille erotettiin kampaamo-osastoja tai omia aitioita. Parturit ottivat naiset mielellään asiakkaiksi, sillä markkinakoneisto oli saanut miehet ostamaan partahöyliä ja nyt he ajoivat partansa kotona.

Kähertäjä-lehti kirjoitti vuonna 1920: "Leikkotukka on saanut kestää kovan kiirastulen; sitä vastaan ovat taistelleet kaikki mahdolliset voimat valtioiden päämiestä myöten, mutta turhaan, nainen on voittanut kuten tavallista muotiasioissa."

Huulipunalla ihana amorinkaari esille

Kun elokuvat innostivat uuteen naismalliin oli kätevää, että Hollywoodissa filmitähtiä maskeerannut Max Faxtor toi tavarataloihin kaikkien saataville kehittelemänsä ehostustuotteet, make-upin. Meikkien lisäksi kosmetiikka-ala kasvoi, kun kaksi sen vaikutusvaltaisinta ja vahvatahtoista kilpakumppania Helena Rubenstein ja Elisabeth Arden kehittivät ihonhoito- ja meikkituotteita. 

Hissuttelu haudattiin ja rohkeus otti vallan. Poskipunaa ja puuteria ei säästelty. Luomet värjättiin mustalla, turkoosilla tai vihreällä. Silmien rajaukset olivat tummat ja voimakkaat. Viimeistely tehtiin ripsivärillä ja kulmakarvat vedettiin ohuiksi ja mustiksi. Ja huulet, ne rajattiin tarkasti tummanpunaiseksi amorinkaarta korostaen.

Lehdissä päiviteltiin, kuinka jokaisella naisella on käsilaukussaan kauneusapteekki puutereineen, huulitikkuineen, ripsiväreineen ja maaleineen. Nyt kunniallinenkin nainen saattoi julkisesti lisätä puuteria tai huulipunaa. 

Joutilaisuus, urheilullisuus ja uimarannat

Rusketus tuli myös muotiin 1920-luvulla. Villityksen laittoi kuulema liikkeelle Coco Chanel, joka välimeren lomallaan oli liian pitkään auringossa. Muoti-ikonin auringon paahtama iho herätti ihastusta ja esimerkkiä alettiin seurata. Rusketus alkoi viestiä mahdollisuudesta joutilaisuuteen. Uima-asutkin yksinkertaistuivat ja olivat hyvin samantapaisia sukupuolesta riippumatta.

Muotikuvasto no 6, kesäkuu 1929: Millainen on sitten kylpypaikkojen ja hiekkarantojen muoti? Mitä suurin pukuvapaus vallitsee rannalla. Välimeren rannalla on täysin sopivaa pelata tennistä uimapuvussa, monet naiset heiluttavat myös mailaansa pitkät ja leveät herrainhousut jalassa. Uimapuku ei saa olla urheillessa esteenä. Hattu voi olla enemmän tai vähemmän kaareva, kaksi- tai kolmekulmainen, seuraten kunkin aistia, pään muotoa ja hiuslaitteita. 

Ihmiset halusivat näyttää urheilullisilta ja kaikin puolin hyvinvoivilta. (Aivan kuten tälläkin hetkellä, elämme samankaltaisessa ajatusmaailmassa)

Elokuvatähtien loistoa ja niin... jätän kommentoimatta mielipiteeni tarinoiden lopetuksista ;-)

Naisnäyttelijät loistivat 1920-luvun Hollywoodin tähtitaivaalla ja muokkasivat kauneusihanteita. Esim. Clara Bow, Louise Brooks ja Mary Pickford jättivät miespääosan esittäjät armotta varjoonsa. 

Suurkaupungin sykkeessä elävä itsenäinen flapper-tyttö oli Hollywood-elokuvien vakiohahmo. Tarinoissa hän yleensä viimein luopui vapaudestaan ja lipui avioliittoon voimakkaan miehen rinnalle. 

Miehiä viekoittelevaa, hupsua flapperia pahantahtoisempi oli laskelmoiva ja salakavalampi vamppi. Esim Pola Negri ja Nita Naldi. 

Jazzin villi syke (syvä kumarrus tälle ihanalle musiikkigenrelle)

Vuosisadan takainen jazziin saa minut aina hyvälle tuulelle ja tietysti hymyn huulille. En tiedä helpompaa tapaa saada itseäni tanssituulelle. 

Upea Joséphine Baker

Jazzin riemu levisi myös tänne meille. Vuonna 1926 Helsinkiin saapui höyrylaivalla amerikansuomalaisista muusikoista koostunut laivan yhtye. He esiintyivät pääkaupungissa muutaman kuukauden ja toivat tietoisuuteen amerikkalaisen jazzin. Upea musiikki sai seurakseen tanssityylit shimmy, charleston ja black bottom. Tanssi-illoista tuli monen ravintolan vetonaula.

Arvostelijat uskoivat jazzin ja charlestonin turmelevan nuorison ja levittävän pahellisia tapoja. Naurettavasta jalkojen sätkyttelystä toivottiin palattavan jalompiiin tanssimuotoihin. Huvittelunhaluinen kansa ei välittänyt kritiikistä vaan otti innokkaasti vastaan uudet muotitanssit.

Aikakausi, josta saattoi sanoa: että saimmekin elää ja nähdä tämän. Kohtuullinen turmelus teki kenestä tahansa mielenkiintoisen henkilön. - kirjailija Matti Kurjensaari - 

Näin sadan vuoden jälkeen

Arvostelijat ovat aina kriittisiä, mutta ei nuoriso koskaan ole turmeltunut siinä määrin kuin vanhemmat ovat pelänneet. Ja vaikka kohtuullinen turmellus tekisikin minusta mielenkiintoisen henkilön, mitä siis en ole ;-), niin tiedän etten oikeasti haluaisi elää aikaa sata vuotta sitten. Syy on yksinkertainen, asiat ovat nyt paljon paremmin ja saan nauttia monesta 1920-luvun naisten antamasta lahjasta. Vapaudesta olla enemmän oma itseni, pukeutua kuten haluan tai tehdä hiuksilleni mikä parhaimmalta tuntuu. Voin vapaasti riemuita asioista ja vastata itse itsestäni. 

Kiitos kaikille ihanille naisille silloin sata vuotta sitten!

Sydän ei unohda

Yksin. 

Etsin vinyylin, nostan levysoittimen kannen ja lasken neulan kolmannen kappaleen alkuun. Vähän volyymia lisää, ja vielä vähän enemmän. Tahti iskee kaiuttimesta vatsaani, liukuu varpaisiin. Kaikki värisee sisälläni enkä voi estää liikettä, vaikka polvea pitäisi lepuuttaa. Minä pompin ympäri kotia, ylös, ylös, ympäri, ympäri ja koko kehoni herää eloon.

Ja minä muistan, kuinka nuorena, molemmat vielä raakoina, sinä sanoit minulle miltä tuntuu, mitä olet tässä jumalattomassa maailmassa. Pelkäsit ehkä reaktiota? Turhaa se oli, minä rakastin mitä ikinä läpi kävitkään.

Ja kuinka makasimme äitisi keltaisella sohvalla, sivelimme toistemme kasvoille kipsivelliä ja odotimme sen kuivumista yrittäen olla nauramatta. Kuinka kovasti pelkäsin olevani liian lihava tai liian tavallinen, mutta sinä rakastit. Hiljaa ja hyväksyen.

Olit puhdasta kultaa, herkkää riisiposliinia, sellaista pehmeää katsetta, isoja syviä silmiä. Ja tuntui, että mitä kovemmin puristi maailma, tai minua kylmä suhde, sitä korkeammalle me pompimme ilmaan ravintolan tunkkaisessa savussa, pidimme toisiamme pinnalla, vaaleanpunaisten silmälasien ja omituisten drinkkien sekoituksessa.

On pakko lopettaa. Hyppiminen. Minä katson peiliin ja mietin mitä sinulle mahtaakaan kuulua nyt? Sinä mitä ihanin ihminen nuoruuteni herkkinä vuosina.

Måneskin - VENT'ANNI

Kohtaus mokkakuppi

Perjantaina iltapäivällä mies silittelee ihastuneen oloisesti pussia, jossa kaverin pienpaahtimon vastapaahdetut pavut odottavat kahvitteluhetkeä. Mulla on meneillään jokin kitupiikkihetki ja mietin, että on varmaan arvokkaita papuja.

"Pitäisiköhän ostaa mutteripannu?"

"Ja mitäköhän vielä", sanoo ääni hiljaa pääni sisällä. Vasta muutama vuosi sitten meille ostettiin moccamaster enkä kaipaa yhtään lisähärpäkettä kotiin. Torpeedoin ehdotuksen. (Joo tunnustan, olen kamala.) 

Pian tuoksu leviää kotiin ja minä istahdan keittiön pöydän ääreen. Mies nuuhkii ja nautiskelee autuaana kahvia. Pehmeää. Ei yhtään kitkerää. Sanoisiko pallomaisen pyöreää. Kyllä, kyllä se on hyvää. 

"Meidän pitää hankkia mokkakupit!"

Katson häneen. Okei, kun en myönny mutteripannuun, niin kentis kahteen pieneen mokkakuppiin. Muistan samalla äitini ja sanon ennenkuin ehdin ajatella kahdesti:

Hilda-täti ei ollut turha täti ;-)

"Me voidaan hakea äidiltä isotädin mokkakupit. Se on yrittänyt monta kertaa tarjota niitä mulle, mutten ole suostunut."

Siis se vain lipsahti suustani. Noin vain. 

Mies hymyilee, joten mietin, että okei, se tuli iloiseksi, ehkä ilostutan äitiäkin. Soitan puhelun ja sovin, että tulemme käymään ja otamme mokkakupit lähtiessämme. 

Tulee lauantai ja seison vanhempieni keittiössä. Edessäni on kuusi kuppia, niiden alle tassit, joita varjelee isotädin virkkaamat pitsiliinat. Ja kahvikannu! Kermanekka! Sokerikko!

"Mä otan vain nuo kupit", yritän sanoa äidille, mutta hän ei tunne armoa. Ja niin minä kannan kotiini kahden mokkakupin sijaan kahviastiaston ja tunnen puristusta rintapielessäni. 

Seison lauantai-iltana nojailemassa ruokapöytään moneen otteeseen ja mietin mihin hittoon laitan uudet astiat. Meillä kun on pieni keittiö, todella pieni. Sitten menen olohuoneeseen ja avaan toisen kirjahyllyn oven ja tungen kahvikannun ja kupit tasseineen sinne. Sokerikon ja kermakon tuuppaan keittiön ylähyllyn kauimpaiseen koloon piiloon. Ahdistaa aivan sikana.

Sunnuntaina avaan taas keittiön kaappien ovet ja yritän järkeillä. Jos otan tuon tuolta pois, niin saan ehkä tilaa. Mutta sitten mulla ei ole paikkaa pois otetulle. Mies tulee nojailemaan viereeni. Ei siinä mitään, se tykkää auttaa aina kun on mahdollista, mutta kun olen valmiiksi äkäinen, niin sen ideat tuntuvat tulevan maailman kaikkeuden toiselta laidalta. Ne ei pelitä tässä keittiötodellisuudessa. Mulla menee kerta kaikkiaan hermo koko tilanteeseen ja alan äksyillä miten tyhmä olen, kun en tajunnut olla hiljaa Hildan perintökalleuksista. Luulin ilostuttavani miestäni ja äitiäni, mutta sain itse vain ison ongelman eteeni. En enää ikinä, ikinä, ikinä, ikinä enkä senkään jälkeen koskaan, milloinkaan, kuuna päivänä ehdota mitään hankittavaksi kotiin!! 

Sitten hengitän syvään. Alan murehtia miten ikävä ihminen olen. Katson kaappeihin, totean kylmästi mistä pitää päästä eroon. Ladomme kamat pinoon, mies toimittaa ne kellariin laatikkoon, jonka viemme jonain päivänä Konttiin kiertoon. Kannan olohuoneen kirjahyllystä kupit ja kannun keittiön kaappiin. Suljen oven. Ja totean, että sisälläni asuva minimalisti ei tule toimeen tämän maailman tavaroiden kanssa. 

Noh, tänään minä taas kerran istun töiden jälkeen iltapäiväkahville. Hyllyltä otetaan pari pientä kuppia ja niille tassit. Mies on vieläkin innoissaan kahvikannusta. Mokkakuppihylly näyttää tilavalta. Kupit on hauskat ja suloiset. Ja kyllä, kahvi maistuu erittäin hyvälle.

Ehkä minusta sukeutuu joskus ihan zen-tyyppi. Mutta ei ehkä tässä elämässä ;-)

Syyskuu sujuu ... mainiosti

Voisin kertoa kaikkea tylsää mitä syksyn alku toi tullessaan. Mutta, yllätys yllätys, enpäs kerro. En mangu kivuista, töistä, merkityksettömyydestä... Jaa-a, menitkö lankaan? En uskonutkaan. 

Rajaton lainaamisen mahdollisuus

Olen saanut taklattua kirjaston lainat niin, että kaikki tulee luettua ajallaan. Se on jännä miten ihmisen vapaa-ajan harrastukselle pitää laatia lukujärjestys ja opetella olemaan erityisen tarkkana vaikkapa lainausten noutamisessa. Tällä viikolla leffavarauksia tuli sellainen määrä, että olin suunnattoman iloinen, kun unohdin järjestelmäni vain kerran ja sain yhden sanktion noutamattomasta varauksestani. Uups!

Herkät aamun hetket

Mitä kauniimmaksi syyskuu on edennyt, sitä pidempään olen nukkunut aamuisin. Olen nauttinut pehmeästä sängystä aina siihen asti, kunnes terävä aivastelu ja vähemmän terävä tuhina on nostanut minut ylös pöhisemään. On jännittävää laskea montako aivastusta ihminen kykenee tekemään peräkkäin. Olen myös riemulla ottanut vastaan kaupasta tuodut nenäliinapaketit. Varsinkin ne silkkisen pehmeät...

Lihaksista ihanimmat - pakarat ja reidet

Huokaisen aina helpotuksesta, kun löydän itselleni ihmisen, joka voi auttaa minua. Ah, kuinka onnellinen olen ollutkaan maatessani fysioterapeutin pedillä tunnustelemassa miten herkästi kyyneleet nousevat silmiini, kun mies notkeilla sormillaan käsittelee lihaskalvojani. Sanoin sille, että "on se jännä miten tekee mieli potkaista sinua". Kaveri naurahti rennosti. Se tiesi, etten potkaise kuitenkaan. Mies on niin varma, että tulen kuntoon ja pystyn siihen mistä olen kauan haaveillut. Mä olen päättänyt luottaa samaan asiaan, vaikka salaa haaveilenkin jalan terävästä liikkeestä ;-)

Sain isoveljen takaisin

Toivoin pienenä tyttönä usein isoveljeä. Sillälailla salaa. Ja höpsö kun olen, niin tähänkin loveen lankesin. Melkein lupasin itselleni viime vuonna, etten enää katsoisi reality-ohjelmia, jossa "auktoriteetti" pistää ihmistä yhteen asuntoon ja tekee kokeita, vetäen kaikkia mahdollisia naruja saadakseen reaktioita ilosta itkuun. Kuitenkin, ihan vaan varmuuden vuoksi, minä tallensin tänä vuonna BB:n ensimmäisen jakson. Jos vaikka sattuisi olemaan aikaa katsoa millaiset tyypit taloon on valittu. Ja kyllä siinä niin kävi, että sain sen isoveljen, oikea tai ei, mutta veikan kanssa on mennyt nyt kolme viikkoa. Aivan hullua, mutta samalla mielenkiintoista. Minulla on aina ollut ongelma auktoriteettien suhteen, molempiin suuntiin tottelevuudessa ja tottelemattomuudessa. Jään seuraamaan miten selviän loppusyksystä.

Ystäviä ja halauksia

Nyt se alkaa, ystävien vapaampi näkeminen. Minä olen vihdoin alkanut uskoa helpompaan syksyyn ja ystävien näkemiseen. Itku pitkästä ilosta, sanoo vanha kansa, ja kait sen vuoksi sain tapaamista edeltävillä metreillä aivastusniistotaudin. No niin, eihän tässä mikään kiire ole. Johan olen harjoitellut puolitoista vuotta eristystä, työkavereista, naapureista, ystävistä ja sukulaisista. Vielähän tässä malttaa siirtää asioita muutamalla viikolla eteenpäin ;-)

No, eilen alkoi tapahtua. Otimme yhden ystäväpariskunnan mukaamme ja soitimme toisen pariskunnan ovikelloa. Menimme taloon sisään ja kohotimme kuohuvat yhteiselolle ja riemulle. Matkasimme ravintola Skördiin, jossa oli aivan taivaallisen, sanoinko jo, että siellä oli t-a-i-v-a-a-l-l-i-s-e-n hyvää ruokaa. Palasimme yhdessä kotiin, kuuntelimme maailman parhaimpia biisejä ja suunnittelimme tulevia hetkiä. Tänään on varattiin yhteiset keikkaliput ja ei hitsit: Kyllä nyt tuntuu, että kaikki murheet ja purnat on pientä sen rinnalla, että kosketusetäisyydellä on ystäviä. 

Musta alkaa tuntua, että tästä tulee vielä hyvä syksy :D