Simaa ja harhailua

Olen päässyt herkullisen kuplivan kevätjuoman makuun. Yrjönkadun uimahallista saa aivan tajuttoman hyvää simaa ja eilen viimeksi kävin sitä maistelemassa oikein ison lasillisen. Tänään taas työpaikalla ennakoitiin ensiviikon juhlahumua sokeroidulla munkkirinkilällä sekä koreaan lasiin kaadetulla simalla. Nam :)

Simasuuna lähdin töistä kotiin ja muistin, että särkylääkkeet on loppu. Lähellä oli kauppakeskus, jonne menin päättäväisenä. Ajatusharhailu alkoi kuitenkin jo ulko-ovella, sillä näin silmälasiliikkeen, jonne astelin tarmokkaasti hoitaakseni lukulasitarpeeni kuntoon. Sovitin optikon avustuksella varmasti kahdetkymmenet pokat. Niistä käsiini jäi rankan karsimisen jälkeen viisi ja lopulta kahdet - siniset ja punaiset. No, nyt on sekin rästityö hoidettu.

Palasin kauppakeskuksen käytävälle ja mietin, ettei jääkaapissa tainnut olla paljoa mitään. Siispä suuntasin ruokakauppaan. Yllättäen mikään ei houkutellut makunystyröitäni. Käteeni jäi vain bataattia, pähkinöitä ja paketillinen donitseja. Siis mitä? Se oli varmasti se sokerimunkki, joka sai tämän aikaan. Palasin alkuperäiseen aikomukseen mennä apteekkiin. Jostain kaukaa kuitenkin tuli mieleen, kuinka eilen töissä keskustelimme, että HS:n julkaistua kuohuviinisuosituksensa, menee vain hetki ja kaikki ehdokasjuomat on hamuttu parempiin suihin. 

Niinpä minä katosin käytävältä yhtäkkiä vasemmalle, pitkäripaiseen, saadakseni jotain kuplivaa vapuksi. Hämmästyksekseni suosikkijuomaa oli vaikka kuinka paljon tarjolla, joten ostin sitä oikein kaksi pulloa. Ja sitten, lopultakin, pääsin apteekkiin ja ostin paketillisen lääkettä.

Kotona huvituin kassia purkaessani. Otin ostoskuvan ja lähetin sen siipalle pienellä koristuksella höystettynä:

Vappu voi nyt tulla:

sulle iso pullo

mulle pienempi,

sulle ibusal

mulle donitsit

ja serpentiini voidaan jakaa

Oikeastihan ibusalit on mulle, mutta näin päin teksti kuulosti kivemmalta, heh heh. Sitäpaitsi, jos käy kuten tavallisesti, niin donitsit on syöty jo viikonloppuna ;-)

Huminaa ja ritinää, muttei kitinää

Ulkona tuuli aamulla julmetusti.
Katselin pitkään kuusta pihalla. Se on kasvanut vinoon ja on kovin kallellaan. Kun tuuli riepotteli sitä, jännitys sisälläni kohosi aina puuskan mukana. Kaatuuko - ei - kaatuuko - ei vielä.

Viereisen talon takana, heti katon yläpuolelle maalautui välillä tumman sininen raita. Ajattelin sateen saapuvan, mutta ei, hetken päästä tuuli muutti suuntaansa ja viiva muuttui valkoiseksi. Nyt taivas on jo sininen, tuuli keinuttaa vain hiljalleen kuusen oksia ja pilvet leijailevat kevyen näköisenä.

Aurinko paistaa.

Sisällä on tyyntynyt.
No ei kauheasti, mutta pientä rauhoittumista on havaittavissa. Olen katsellut toimintaani ja miettinyt mihin käytän aikaani. Osa tavallisesta tekemisestä on ollut taka-alalla. Niiden sijaan olen kävellyt paljon, lukenut enemmän hauskaa, mutta ilmeisen herättävää kirjaa: Eleanorille kuuluu ihan hyvää. Olen pelannut lautapelejä ja olen kökkinyt sohvan reunalla kooten palapelejä.


Yhtenä päivänä kävellessäni töistä kotiin katselin kuinka poika heilui villisti edessäni. Lähestyessäni kaveria tajusin heilunnan idean. Kaivoin kuvettani ja löysin kuin löysinkin vitosen Kevätpörriäistä varten. Kotona sitten hakeuduin parvekkeelle, istuin auringon lämpöön ja sain suun jo vienoon hymyyn lukiessani lasten vitsejä.

Ostin taulun. Olen onnellinen. Kun nyt nostan katseeni tässä sohvalla ollessani, näen kirkkaat keltaisen ja punaisen värit ja mietin, että kun on silmät joilla näkee, niin kannattaa katsella.

Tein veroilmoitukseen pari korjausta ja kesken kaiken tajusin unohtaneeni Vapputanssit. Menin järjestäjän sivuille ja huomasin olevani armottomasti jäljessä. Lippujen hinnat ovat kallistuneet ja jakautuneet ikävästi ilta- ja yölippuihin. Puristin luomet ja suun tiukasti kiinni, laskin sataan, päätin olla napisematta ja ostaa räväytin meille nojaile-vappuheilaasi-läpi-yön liput.

Kyllä aivot ovat kummalliset kapistukset -veroilmoitus tuo mieleen vapputanssit.

Toisena päivänä istuin taas parvekkeen tuolille. Sillä lailla kevyesti siirsin asentoani ja pakarani alta kuului rasahdus. Tuolin istuinpunos repesi kuin vessapaperi. Onneksi pöydällä oli odottamassa kevyt salaatti, joten vaikka killotin tuolin toisella reunalla ja vetäisin ruuan kitusiini, niin tuoli jaksoi vielä kantaa minut ;-).

Mä tässä tajuan, ettei mua ole verotus koskaan ärsyttänyt, luonto on aina kaunis, vahva juuristo kannattelee kovassakin tuulessa, toisten luovuus on ehdottoman kannatettavaa, on se sitten taiteilua tai vitsien kerrontaa.

Rikkinäiset asiat ei ole aina lopun alku. Jos se rikkinäinen olen minä, niin voin myöntämällä olevani heikko ja haavoittuvainen olla ehkä kuitenkin ehyempi. Ja rikkinäisen parveketuolin tilalle voi aina hankkia uuden. Vaikka äh, sellaisen pienen, sievän ja sopivan metsästys ei hotsita mua laisinkaan...

Ei sulla olis tällaista pikku tuolia turhaan pölyttymässä kellarisi uumenissa =D

Kyntää, kyntää...

Olen pohtinut tässä viimeaikoina miten ihanaa on ollut olla nuori, aikuisempi, lapsiperheellinen ja tavallaan vailla huolia. Ikävää, etten silloin tajunnut tilaani, vaan kehittelin pienistä ongelmista isompia. Mitä turhuutta. Ehkä kymmenen tai kolmenkymmenen vuoden päästä ajattelen näistä vuosistani nyt samoin, vaikka nyt tuntuu, että elämä antaa avokämmentä.

Viime vuoden keväthuoltoni meni persiilleen ja moninkertaistui huolilla loppukesää kohti. Kuukausi sitten pohdin, että tänä vuonna pääsen varmasti helpommalla. Varasin siis taas lähetteet ja lääkärit.

Toissa perjantain lääkärin (nro 3) jälkeen näin ensin hiukan valoa tulevaisuudessa. Hymyilin jopa bussipysäkillä auringolle, joka taisteli läpi autojen nostattaman hiekkapölyn.

Keskiviikkona ei enää hymyilyttänyt. Sen sijaan kävelin kotiin ja annoin kyynelten pestä itseni. Tämän päivän lääkärikäynnin jälkeen mieleni teki vain huutaa ja kovaa, mutten kehdannut tehdä sitä kotona enkä pihamaallakaan.

Seuraavana iltana mies sanoi ääneen, että keskitytäänköhän me ihan oikeisiin asioihin tässä elämässä.  Sitä samaa minäkin nyt pohdin, vastasin.

Luojan kiitos mulla on mielettömän hieno mies. Se istuu, kuuntelee, on hiljaa tai puhuu. Se ulkoiluttaa mua ja naurattaakin. Ja miten mahtavaa, että arkea täydentää suloiset työkaverit ja ystävät. Jos elämässä onkin paskoja asioita, niin onneksi on ihmiset ympärillä. En kestäisi varmaan pitkään, jos jäisin kuuntelemaan vain omaa mieltäni.

Kävelemisen lisäksi olen selventänyt pään surinaa myös perinteisillä keinoilla. Siivosin kotona - niin, minä todellakin imuroin. Minä joka en en tykkää vetää sitä vehjettä perässäni. Lisäksi annoin toivoa tulevasta kesästä. Avasin parvekkeen oven, asettelin miehen avustuksella sinne paksun maton, tuolit ja pöydän. Kuolleet kanervatkin vemppasin kompostiin.

Ehkä on kuitenkin hyvä, että olen käynyt näissä tunkiosta-nousee-vain-mustaa-banaaninkuorta-katsauksissa.

Tästä(kin) täytyy seurata jotain hyvää.

Onneksi tulee kesä!