Ne seuraa sua

Käännyn aamulla talon kulmalta torille, mukulakivet loistavat kuin tähdet taivaalla ja kaikki näyttää kauniilta. 

Pitäisi kiirehtiä toimistolle, mutten voi vastustaa kiipeämistä kirkon portaille ja vain tuijotella Helsinkiä. Se on niin kaunis täältä katsottuna. Kojut ovat säntillisissä riveissään odottamassa myyjien heräämistä ja asiakkaiden ääniä. Valot rakennusten ikkunoissa eivät kerro, että sisällä olisi vielä ketään, ne loistavat muuten vain valoa pimeyteen. 

Hellin itseäni hetken, kunnes laskeudun alas tavalliseen maailmaan. Myöhemmin kun hämärä päivänvalo on taas vaihtunut pimeään täällä on valtavasti turisteja ja paikallisia.

Käyn tuoksuttelemassa kaikkea savun ja sokerin väliltä, iloitsemassa karusellin kyydissä olevista sekä katsomassa kuinka rautaa taotaan. Vieressäni kävelee mäyräkoira ruskeassa tähtikuvioisessa villapaidassaan ja kuulen iloista puheensorinaa ympärilläni.

Kotona viikon tahti hiljenee ja nukahdan heti sohvalle vain herätäkseni vartin päästä kahvin tuoksuun. Se on siippa, joka ehtii vielä juoda kupillisen, ennen kuin lähtee omiin harrastuksiinsa. 

Minä taas katkaisen ajatuksen päivän keskustelusta esihenkilön kanssa. En ole nyt töissä, olen kotona. Nyt on Birgitta perjantai ja työviikko ohitse. Päätän tehdä palapeliä, mutta sitä ennen käyn puhelimellani ja saan viestin, että minua on taas seurailtu.

Kaikki kerää tietoa. Mitä teen, mitä katson, mistä keskustelen, mitä etsin. Spotifykin seuraa. Se ilmoittaa minulle valot ja pallot välkkyen kuluvan vuoden kuunteluistani:

Makusi on suorastaan sanoin kuvaamaton - mutta yritetään silti: Kuuntelit yhteensä 136 genren musiikkia. 

Lisäksi se varoittelee minua: Älä ota tätä henkilökohtaisesti, mutta kuunteluikäsi on 89, koska kuulokkeistasi soi historia. 

Räjähdän nauruun. Jos nyt onkin kaikkiruokainen ja roaming twenties tanssittaa tai jazz heiluttaa varpaita, niin että 89! Kuuntelen kuitenkin myös parikymppisiä tyyppejä ja aina uuttakin musiikkia. Mutta olkoon, tästä vain voi todeta, että sovellus ei sentään salakuuntele elämääni koko ajan ;-)

Saan myös viestin yhdeltä "suosikiltani".

Mies edessäni puhuu hitaasti samettisen pehmeällä äänellään. Se kertoo miten vuosi meni ja kiittää, että olen ollut matkalla mukana. Mies istuu tapansa mukaan leveästi, ei kaihda olla, kuten tavallista.

Se sanoo lopuksi Stay tuned, Looooove! Pistää sormet huulilleen ja lähettää pusun mulle (ja parille muullekin). 

No tietysti mä pysyn tuned ja polvet notkahtaen otan lentopusun vastaan ;-)

***

Olen selvinnyt joulukuun ensimmäisestä työviikosta. Vaikka työt jatkuu koko loppuvuoden, niin nyt aloitan laskeutumisen jouluun.

Skool sille :)

Marraskuun selätys - timanttisia hetkiä

Marraskuun kahdeskymmeneskuudes

Makaan vatsallani pedillä ja katselen reiästä lattialle. Nainen jossain yläpuolellani kyselee yksityiskohtia ja minä vastailen. Hän tutkailee rankaani, ensin alhaalta ylös ja sitten ylhäältä alas. Käsittely alkaa sieltä, mistä vika todennäköisesti on, ja minä hiukan jännitän mielessäni, että nouseeko kyyneleet vaiko eivät. Tämä nainen on kuitenkin taitava, hän käsittelee aluksi lempeästi, kuin nukkuvaa karhua hämäten, hetken päästä ote kuitenkin napakoituu ja minä kuuntelen sisäisesti tapahtuuko kehossani vapautumista. Loppukeskustelussa hän toteaa, että olin kireä. Joka paikasta. "Siltä elämä on tuntunutkin", ajattelen mielessäni.

Marraskuun kahdeskymmenesseitsemäs

Jos eilen makasinkin, niin tänään istun samettipenkillä katsellen isolta kankaalta italialaista Timantit -elokuvaa. Italialaiset naisnäyttelijät esittävät 1970-luvulla elokuvaan liittyvän puvuston suunnittelua ja valmistamista. Tekemisen äärellä keskustellaan naisten elämästä, sen eri puolista, peloista, selviytymisestä, väkivallasta, himosta ja rakkaudesta. Muutama turha kohtaus ja ylilyönti elokuvassa laskevat pisteitäni, mutta olen ehdottomasti sitä mieltä, että tämä leffa kannattaa käydä katsomassa elokuvateatterissa.

Illalla istun paljon kovemmalla penkillä ja kuuntelen Suomalaisen Barokkiorkesterin, Fibon, soitantaa ja kohtuullisen ison kuoron laulua. Bachin H-molli messu raikaa niin, että ihokarvat nousevat pystyyn.

Kun laitan silmät kiinni, tuntuu kuin katoaisin menneisiin vuosisatoihin. 

Marraskuun kahdeskymmeneskahdeksas

Tänään lähtee korona-ajan hiustyyli hittoon. Koska Jormaa ei enää ole, eikä hänen jälkeensä tulleet ole koko aikana vakuuttaneet minua, niin olen päättänyt etsiä uuden hiustaiteilijan. Tein etukäteistutkimusta ja nyt istunkin tuntemattoman kampaajan tuoliin. Sanon, "voisitko tehdä tästä jotain kivaa ja kaunista" ja niin siinä käy, että saksien käydessä naps naps, kamman vedellessä hiuksia eteen, taakse, vinoon, suoraan ja ehkä kieroon minä muutun pikkuhiljaa. Kaiken näköistä suihketta ja vaahtoa katoaa hiuksiini ja kun fööni vielä puhaltaa lämpimästi, niin kylläpä nainen nuortuu useammalla vuodella. Tiedänhän minä, etten oman käsittelyn jälkeen näytä samanlaiselta, mutta onpas mukava omata taas lyhyemmät hiukset.

Illalla lähdetään rakkaiden kanssa ravintolaan syömään ja nauttimaan yhdessäolosta. Ruoka on hyvää, henkilökunta ei painosta mihinkään suuntaan, kuulemme hyvin toisiamme ja saamme olla rauhassa niin pitkään kuin meitä huvittaa. Ihanat rakkaat! Ihana ilta! 

Marraskuun kahdeskymmenenyhdeksäs

Ystävämme eivät ole lainkaan glögi-ihmisiä, mutta päättivät harjoitella asiaa ja kutsua meidät jakamaan hetkeä, koska kaappiin on kertynyt outoja vuosikertapulloja ;-) Aluksi juhlistamme tapaamistamme skoolaten kylmällä ja kuplivalla glögillä. Kun lasit on kumottu ja ensimmäiset kuulumiset vaihdettu siirrymme keittiön kupeeseen. Minua alkaa naurattaa, sillä meitä on paikalla neljä ja pöytä notkuu kuin olisimme saapuneet karjalalaisiin juhliin. Tarjoamisia on niin paljon, ettei meillä ole mitään mahdollisuuksia nauttia kuin murto-osa herkuista. 

Myöhemmin vatsat pinkeinä menemme sohville jatkamaan rupattelua. Edellisestä tapaamisestamme on kulunut lähes kolme vuotta, mutta olemme niitä ystävyksiä, jotka pitkänkin tauon jälkeen jatkavat siitä mihin edelliskerran jäimme. 

Tällaiset ystävyydet ovat upeita, sillä joskus vaan käy niin, että elämä vie hetkeksi eri suuntiin. Aika kipittää nopeammin kuin puheensorinamme sillä yhtäkkiä reilut kuusi tuntia on hurahtanut ja kello kilkattaa puolta yötä. Halaamme pitkään ja tiukasti ja toteamme yhteen ääneen, että kyllä pitää tavata tiuhemmin :)

Marraskuun kolmaskymmenes

No tässä se nyt on. Marraskuun viimeinen päivä. Herään lyhyiden yöunien jälkeen normaaliin aikaan. Hipsin keittiöön ja luen Hesarin. Päivällä käymme kävelemässä sateettomassa säässä. Tuulikin on laantunut, eikä ulkona tarvitse taistella sateenvarjon kanssa. Jippii!

Tuntuu kuin jotain erityisestä olisi tapahtunut. Olisinko syntynyt uudelleen. 

Päätän aloittaa paremman elämän jo tänään. Varaan uuden ajan hierojalle. Katsotaan kauanko tämä tunne kestää ;-)

***

Viimeinen viikko on ollut aivan ihana. Loma on tehnyt minulle erityisen hyvää. Olen rentoutunut ja saanut selkeyttä ajatuksiini. 

Sään puolesta viikko on ollut pelkästään tihkusadetta ja rajumpaakin. Lisäksi tuulen nopeus on ollut 10 metriä sekunnissa. On ollut helppoa esittää modernia sadetanssia ja venytellä raajojaan tuulenpiiskaaman sateenvarjon heiluessa joka suuntaan maan ja taivaan välissä. 

Ensiviikko tulee olemaan hurja työn puolesta. Toivon, että selviän hengissä perjantai-iltaan asti ja sitten, niin sitten minä toivon, että työrupeamat hiljenisivät (turha toivo) ja että viettäisin vapaa-aikani hissutellen. Glögiä en kuitenkaan juo vähään aikaan. En ainakaan kahteen viikkoon ;-)

Sinulle toivottelen oikein antoisaa joulukuun alkua. Niille jotka pitävät joulusta, aika menee varmasti mukavasti. Jos taas joulu ei ole sinun juttusi, niin yritä tehdä vain itsellesi mukavia asioita ja viis veisaa menosta mikä ympärillä pyörii. Mukaan ei tarvitse lähteä, jos se ei tunnu itsestä hyvältä ♥

Marraskuun selätys - tanssi kuin viimeistä päivää

Marraskuun kahdeskymmenesensimmäinen

Pikkujoulut. Jokin vaivaa tätä naista, sillä minua ei kertakaikkiaan kiinnosta lähteä.

Etätyöpäivän jälkeen kävelen kuitenkin vaatekaapin eteen ja katselen sisuksiin epäilevästi: Tuolta ei löydy kuin vapaa-ajan vaatteita.

Onneksi lopetan vatvomisen ja puen päälleni hameen ja siihen sopivan puseron, jossa hapsut heiluvat villisti kun käsiä vähänkin nostaa. Jalkaan en halua tällä kertaa korkokenkiä, vaan nappaan mukaan mustat tennarit. Tuskinpa ketään kiinnostaa mitä minulla on päälläni, tärkeintä on, että mikään ei purista, varsinkaan päästä tai varpaista ;-)

Istun illan aikana kolmessa pöydässä, ja nautin suunnattomasti keskusteluista niiden kanssa, joita harvoin näen. Ehkä parasta on kuitenkin hetki, jolloin tanssilattia aukeaa ja voin päästellä kaikki viikon, kuukauden vai jopa vuoden höyryt savukoneen lailla pihalle. Mikään ei tee niin hyvää, kuin riekkua lattialla niiden kanssa, jotka antavat mennä samalla lailla. Ja täällä niitä tyyppejä löytyy. Onneksi :D

Yhtä hyvältä tuntuu tulla tuhkimon lailla kotiin keskiyön aikaan ja ottaa kengät pois jalasta. Lämmitän hiukan iltajuomaa ja sisuksiini leviää rento olotila.

Marraskuun kahdeskymmenestoinen

Aamiaispöytään tullessaan siippa, joka tiesi, että huvitusakselini oli miinuksen alapuolella ja kysyy miten eilinen ilta sujui. Jaetaan ensin molempien pikkujoulujen tapahtumat ja sitten vakaasti totean, etten ensi vuonna ilmoittaudu juhliin. En tiedä syytä, mutta tältä nyt tuntuu.

Myöhemmin kävelyllä ollessa pyörrän sanomiseni, ehkä kuitenkin menen, kun oli niin hauska tanssia :)

Marraskuun kahdeskymmeneskolmas

Eilen keskustan joulukadun avaamisessa oli ollut niin paljon ihmisiä, että ilo oli vaihtunut myrtyneeksi ilmeeksi ja kuulemma itkuksikin. 

Tänään Stockmannin jouluikkunaa voi ihailla aivan vapaasti. Ei ole tunkua. Siispä olen jo kolmannen kerran katsomassa muumilaakson talviriehaa luistinradalla ja mäenlaskussa. 

Koko päivän keskustassa lorvittuani huomaan kotimatkalla mahani huutavan kovaan ääneen. Kävellessäni alamäkeä totean, että ennenkuin ruoka on valmis uuniin ja saatu kypsänä ulos, olen yhtä kyltymätön kuin reippaileva Hiihto-Hemuli Muumimamman hillovaraston edessä. 

Hillon sijaan silmiini nousee yllättäen pizzan kuva. Siinä ei ole mitään terveellistä, mutta se valmistuu nopeasti. Niinpä kävelen reippain askelin lähipizzeriaan ja kohta saan tulikuuman pahvipakkauksen käteeni. Astun onnellisena ulos ovesta. Jostain tyhjästä on ilmestynyt pilvi, ja nyt vettä tulee taivaan täydeltä. Kipitän pizza kädessä kotiini ja katson ihmeissäni, kuinka sade piiskaa pahvin läpimäräksi ja pakkauksen kulmat alkavat nousta ylöspäin. Kotona riisun pizzan vettyneestä pahvikuoresta. Syön pizzan yhdeltä istumalta. Omituista, sillä en koskaan syö kuin puolikkaan. Röyh!

Marraskuun kahdeskymmenesneljäs

Loma. Sen tuntee jo aamulla sängyssä, kun herää ilman kellon soittoa ja muistissa on hassut kuvat joita hetki sitten näki.

Hoidan kivoja asioita, jotka ovat olleet muistikirjassani listalla. Jatkan myös museokortin tilausta, sillä tänä hulluna aikana siitä saa 30 prossan alennuksen. En tiedä mitä mieltä pitäisi olla siitä, että musta perjantai on muuttunut viikoksi taikka kokonaiseksi kuukaudeksi, mutta säästinpähän muutaman roposen, kun tiesin odottaa tätä päivää.

Marraskuun kahdeskymmenesviides

Olen retkuillut kaupungilla monena päivänä. Tänään löydän hyviä lahjaideoita. Yhden lahjan hankin myös lintuihmisten tammikuun pikkujouluihin. Niihin kelpaa ainoastaan lintuaiheinen sisältö ja hinta on rajattu mukavan pieneksi. Yleensä näitä lahjoja löytyy helpoiten museokaupoista, joten kierrän useamman sellaisen lävitse. Mietin samalla miten mahtaa käydä legendaarisen Vanhan joulumyyjäisten nyt kun rakennus on myyty pois. Pitääkö tässä olla huolissaan, kysyn itseltäni. Pitää!, vastaan saman tien.

Illalla soitellaan taas siipan kanssa. On ollut ikävä sitä, vaikkei se ole sen kauempana kuin Tampereella. Ikävän peitoksi olen soitellut Rayen vetävää "mis mun siippa! -biisiä. 

Raye - Where is my husband

***

Päivät ovat sujuneet leppoisasti lomaillen. Olen pääosin viettänyt aikani yksin, mikä on tehnyt hyvää. Olen jutellut ihanien ihmisten kanssa, katsellut hauskoja elokuvia, kierrellyt kaupungissa siellä täällä ja hoidellut asioitani. 

Helsinkiin tuli pieni pakkanen ja hiukan lunta. Joku on kirjoittanut pihamaalle isoilla kirjaimilla lumeen: P A R A S. Sana näkyy kun katson ikkunasta ulos ja huomaan kuinka pääni aina kehittelee ideoita: Paras väritys marraskuuhun, paras päivä lumipallojen tekoon, paras aika hoitaa asioita...

Kohta sää lauhtuu, mutta antaa lauhtua :)

Marraskuun selätys - hirveästi taidetta ja liian vähän patonkia

Marraskuun kuudestoista

Kävelemme ystävien kanssa Hesperiankadulla Taidekoti Kirpilään. Rapun kuudennessa kerroksessa soitan ovikelloa ja vieras avaa meille oven. Hän ottaa eteisessä kenkiä pois jalastaan ja niin minäkin kohta teen. Kun käännyn kannoillani, näen ensimmäiseksi Helene Schjerfbeckin kaksi taideteosta. Siinä ne ovat kuin houkuttimena astua sisään asuntoon, jossa tauluja on aseteltu päällekkäin, vierekkäin ja lomittain aivan joka paikkaan. Salonkiolohuone on pysäyttävä, eivätkä silmäni tahdo tietää mihin suunnata katsetta. 

Tänään vierailijoita on niin paljon, että meidät jaetaan kahteen porukkaan. Ryhmämme siirtyy reilun 300 neliön asunnon kotiolohuoneeseen, jossa opas kertoo reumalääkäri Juhani Kirpilän kodista, läheisistä, taidekeräilyn aloittamisesta sekä tietysti teoksista, joita ympärillämme on. Puolen tunnin päästä vaihdamme toisen opasryhmän kanssa paikkoja ja palaamme salonkiolohuoneeseen, jossa Pekka Haloset ja muut vievät huomiomme. Paikalle on tullut myös Seppo Fränti, joka oli Kirpilän ystävä, ja joka kenties sai oman taidekeräilyinspiraationsa juuri Juhanilta. 

Opaskierros on todella antoisa ja tunnen, että tänne pitää tulla vielä uudemman kerran.

Pienen taideähkyn jälkeen lähdemme kahville, josta siirrymmekin sujuvasti Apollonkadulle Reitzin säätiön taidekotiin. 

Täälläkin Helene ottaa meidät vastaan, mutta yleisesti taidetta on maltillisemmin. On aina hienoa löytää lempitaiteilijaltaan uusia teoksia, ja niin minä nyt ihailen pitkään Tyttöä punaisella sohvalla. Kaksi upeaa Ellen Thesleffin teostakin löytyy. Aivan mahtavaa!

Reitzin säätiön opastuskierros kestää myös tunnin verran. Vieraita on onneksi vähemmän kuin Kirpilässä. Reitzin taidekodissa on myös kokoelmia posliinista, kelloista sekä aseista, jos sellaiset houkuttelevat. 

Totesimme yhteen ääneen ulos tultutamme, että kaksi taidekotikäyntiä on liian paljon yhdellä kertaa. 

Molempiin taidekoteihin pääsee ilmaiseksi sisään. Ja opastetuille kierroksille kannattaa ehdottomasti osallistua. Kirpilässä on tarjolla myös muuta ohjelmaa, kuten musiikkitapahtumia ja piirustusiltoja. Juuri nyt käydessämme oli Seppo Fräntin kokoelmanäyttely. 

Marraskuun seitsemästoista

Kotiin on kannettu jo pitkän aikaa sitrushedelmien lisäksi päärynöitä. Ne ovat herkullisia terveyspommeja. Mutta mutta, meidän taloudessa on henkilö, joka pitää vain raaoista hedelmistä. Niinpä minulla on välillä mahdoton tehtävä syödä kaikki vähän pehmenneet tai jo täysin mehevöityneet päärynät alta pois ennenkuin uusia ladotaan hedelmäastiaan.

Onneksi minulla on erinomainen vadelmahilloresepti, johon saan sujautettua isonkin pehmeän päärynän. Niinpä otan kattilan esiin, raastan siihen päärynän, puristan sitruunasta pari teelusikallista mehua mukaan, lisään reilut 3 desiä pakastevadelmia ja sitten annan kattilan porista levyllä.

Sekoittelen kiehuvaa seosta viitisen minuuttia, jonka jälkeen lisään kattilaan ruokalusikallisen hunajaa sekä 2 ruokalusikallista chiansiemeniä. Seisoskelen ja jatkan sekoittamista, ja pian mitä ihanin hillo on valmis. Siirrän punaisen herkun lasiseen astiaan ja yritän pitää kieleni kurissa, sillä jos nyt heti maistan, niin kieli palaa.

Jos joskus teet tätä hilloa, niin se säilyy jääkaapissa suljetussa purkissa noin viikon. Hilloon voi käyttää ulkomaisia pakastevadelmia, sillä ne kiehautetaan kunnolla :)

Marraskuun kahdeksastoista

Käymme vanhempieni luona. Väliaikainen asunto näyttää jo kodikkaalta. Täytän uuden velvollisuuteni, isän dosetin.

Marraskuun yhdeksästoista

Herään aamulla kolmelta ja sen jälkeen unta ei enää tulekaan. Käyn hitaalla koko päivän. Siinäpä päivän mehevimmät palat tulikin kerrottua.

Marraskuun kahdeskymmenes 

Lunta! Miten ihanaa onkaan kulkea aamulla kadulla, jossa lumi narskuu kengän alla. Nautin jokaisesta askeleesta ja tunnustelen talven olomuotoa. Päästyäni keskustaan lämmitetyt kadut ovat vain vetiset, joten iloni on hyvin lyhytaikaista. 

Lounasaikaan Suurkirkon edustalla makaa valtava joulukuusi kenollaan, mutta iltapäivällä se on jo pystyssä. Senaatintori on upean näköinen tähän aikaan vuodesta, sillä kaikkien ympäröivien rakennusten jokaisessa ikkunassa on kyntteliköt. Ensi viikolla kuusikin on varmasti valaistu.

Käyn ostamassa juureen leivotun patongin. Siinä on ihanan sitkeä kuori ja sisus mehevän maukas. Toivon patongin riittävän huomiseen, mutta illalla kun nuorenmies pyörähtää meillä, patonki katoaa eikä leikkuulaudalle jää kuin leijuva jauhon häive. 

Niin se vain menee, että patongista jää jauhot jäljelle ja aamun lumesta vain ohut muisto.

***

Viikolla mies on retkeillyt, sää on siis ollut hyvä ainakin osittain. Fyssari viestittelee, että "älä tee tällä viikolla harjoituksia".

Minä olen painanut töitä ja yrittänyt puhallella ajatuksiani taivaan tuuliin.

Yhtenä iltana otin luonnoslehtiön esiin ja piirsin mustalla tussilla harjoitelmia. Oli hyvä tehdä jotain erilaista. Piirtäessä päässä tuntuu mukavan tyhjältä.

Luulen, että Tyttö punaisella sohvalla on saanut enemmän aikaan kuin minä ;-)

Marraskuun selätys - kultaisen liitoksen kaipuu

Marraskuun yhdestoista

On aina mukavaa, kun nuorimies tulee käymään. Syömme yhdessä ja pelaamme rummikubia kahdella korttipakalla. 

Olen ollut pitkään johdossa ja aikomus on voittaa tänäänkin. 

Siippa menee tänään 500 miinuspisteen rajan ylitse ja häviää kisat. Nuorimies tulee toiseksi, hänellä miinuksia on 345 pistettä. Minä otan voiton 285 pisteellä.

Marraskuun kahdestoista

Töiden jälkeen olen sippi ja otan pienet päiväunet, sen jälkeen teen hengitysharjoituksen. Myöhemmin kun oloni on virkeä, päätän tehdä fyssarin antamat harjoitukset. Kaikki tuntuu hetken hyvältä, mutta kohta taas ei. Hyvä ja tarkka treeni menee jossain pieleen ja pahasti. Tiedän, että tässä sitä podetaan taas pitkään vaivoja.

Illalla lähdetään Arpan keikalle. Olisin voinut hillua onnellisena lavan edessä koko illan, mutta puhun kuitenkin siipan istumaan katsomon etupenkkiin. Ärsyttää tämä keho, mutta parempi yrittää vain keskittyä keikkaan ja mahtavaan räppi-jazz-fuusioon. 

Marraskuun kolmastoista

Siippa kuljettaa töihin ja takaisin. Arvostan sen kiltteyttä todella paljon. Yritän löytää aikaa hierojalle, mutta vapaata on vasta kahden viikon päästä. 

Marraskuun neljästoista

Mies lähtee retkelle, sillä päivästä on luvattu aurinkoista. Se näkee 60 laulujoutsenta, 2 jalohaikaraa, 10 pyrstötiaista ja muita kivoja tirppoja. 

Minä näen päivän aikana satoja ja tuhansia sanoja, sormet liikkuvat näppäimillä ja hiirellä. Aurinko kiertää työhuoneeni idästä länteen, ja kun päivä alkaa jo hämärtyä, minä laitan läppärin kannen kiinni ja lähden ulos. 

Vaikka tänä vuonna on tarkoitus lähettää omia joulukortteja, niin käyn kaupassa ostamassa muidenkin tekemiä. Yksi joulun asia etenee...

Marraskuun viidestoista

Siippa tulee aamulla ihmetellen keittiöön. 

- Mitä tuo on? 
- No, mä en muistanut ostaa sulle viime viikonloppuna konvehteja, joten ostin täksi päiväksi. Eikös isänpäivä ole joka päivä.
- Ai jaa. Saanko mä ensi viikonloppunakin tollasen?
- Saas nähdä, vastaan :)

Nuorimies tulee illalla käymään. Se haluaa mielipiteen tekemästään videosta. Katsotaan, kelataan, jutellaan tehdyistä ratkaistuista. Vaikka ehdotan pientä tahdin muutosta lyhyeen leikepätkään, niin lopputulos on mielestäni erittäin onnistunut. 

Muistutan, etten suosittele tekemään korjauksia tämän version päälle. Väliversioita kannattaa aina pitää, sillä joskus kuitenkin voi haluta palata vanhaan ideaan.

Loppuillan päässäni soi videon taustakappale ja siihen herään seuraavanakin päivänä.

***

Pitkän harmaan sääilmiön jälkeen perjantaina aurinko paistoi. Lauantaina taas oli ilo herätä pakkaspäivään, kun maa oli laikutellen peittynyt valkoiseen. Jos joskus keho onkin melkein ok, niin nyt se on taas jotain muuta. Tuntuu, että hitaasti koottua kehoani pitää taas liimata urushi-lakalla ja ehkä jonain kauniina päivänä saan leviteltyä yhteen liitettyihin saumakohtiin kultapölyä. 

Marraskuun selätys - hengitä sisko

Edellisessä postauksessani olin unohtanut sen tärkeimmän asian, eli mainita, että Lepis on luonut idean Marraskuun selätyksestä ja järjestänyt siihen vuosittain haasteen. Tämän vuoden teemana on "pyöreä". Vuonna jolloin haasteena oli kuvata tai kirjoittaa kuinka päivänsä on selättänyt, on ollut minulle  luonnollisin tapa katsoa marraskuutani, joten jatkan samaan malliin. Mutta haasteesta kiinnostuneet, käykää Lepiksen luona innostumassa haasteesta :)

Marraskuun kuudes

Aivan hirveä työpäivä. Tuntuu, että taistelen tietokoneen ohjelmien, ääniongelmien, käyttöoikeuksien ja vaikka minkä kanssa. Päivän viimeisessä palaverissa pitäisi kertoa mitä viime aikoina on tullut tehtyä. En tiedä pitäisikö itkeä vaiko nauraa. Kyseenalaistan mielessäni kaiken ja mietin asioita, joita tiimini ei varmastikaan haluaisi kuulla.

Kotona teen hengitysharjoituksen. Sen jälkeen päänsärky katoaa ja päätän siirtää ajatukseni muualle, eli kirjoitan blogia :)

Marraskuun seitsemäs

Erilainen päivä. Kolme puhelinkeskustelua työpäivässä, se on enemmän kuin mitä yleensä juttelen koko viikon aikana. 

Illalla sataa, mutta se ei haittaa kun istahdan keikkalavan eturiviin. Tänään mitä parhainta tunnelmaa marraskuuhun tarjoilee turkulainen Punomo. Bändissä on kahdeksan jäsentä, he mahtuvat jokainen omalle juoksuradalleen viimeisimmän lp:n kannella, ei siis mikään pieni kokoonpano. Johanna Rauma, joka näköjään on myös Elämäni biisi -ohjelmassa tänä vuonna solistina, laulaa ihanan korkealta ja kovaa, kaksi rumpalia kisailee keskenään, kitaristi vetelee niin antaumuksellisesti funk-lirutuksia, että jalat menevät alta, puhaltimista puhumattakaan. On vaikeaa pysyä penkillä, kun edessäni tuutatataan täysillä retrosoulia. Lempibiisini Siskot, saa minut jopa laulamaan :) Ilta on täydellinen!

Marraskuun kahdeksas

Siippa leipoo kääretortun (maailman paras sellainen) ja minä leivon tonnikalapiirakan. Näitä tarjoillaan ystäville, jotka ovat pyytäneet meiltä camino-iltaa. On ehkä hiukan liian vaarallista pyytää meitä näyttämään valokuvia matkoilta, sillä niitä on paljon, tai paremminkin erittäin paljon. Ehdotan, että katsotaan ensin kuvia ja otetaan sitten kahvipaussi, jonka jälkeen ystävät voivat miettiä, haluavatko enää takaisin kuvatarinoinnin äärelle. Näin sitten teemme. Ilmeisesti molemmat ovat miettineet vaellusmatkaa Espanjaan, koska kysymykset ovat erittäin yksityiskohtaisia. Paussilla keittiössä molemmat sanovat olevansa laihiksella, mutta satsaavat kuitenkin sekä kääristä että piirakkaa ;-) 

Lopulta ystävät katsovat kaikki reilut 200 kuvaa, eivätkä näytä aivan loppuun kuolleilta. Myöhemmin jo kotiutuneena heiltä tulee vielä pari tarkentavaa kysymystä, joten ajattelen ystävien selvinneen meidän käsittelystämme.

Marraskuun yhdeksäs

Uups. On isänpäivä. Herään aikaisin ja kirjoitan kortin siipalle. Tiedän, etten ole hoitanut hommiani kunnolla, sillä minulta puuttuu lahjasuklaat. Hätä keinot keksii, eli kaivan siipan karamellipussin kaapista ja paketoin sen kortin kanssa keittiön pöydälle. En käsitä kuinka en muistanut hoitaa ostoksia ajoissa. Korvaan myöhemmin tuon konvehtirasian puutoksen :)

Meillä suhtaudutaan kovin leppoisasti kaikkiin juhlapäiviin ja niin tämäkin päivä menee omalla painollaan. Tiedän ihmisiä, joilla "juhlapäivä" tai juhlapyhä menee pilalle, jos joku ei pääse paikalle tai asiat eivät mene kuten aina ennen. Minun rakennussarjastani puuttuu tämä kytkin, minä tulen kyllä iloiseksi jos joku muistaa minua tai läheisiäni, mutta minua ei haittaa, jos mitään erityistä ei tapahdu. Kysyn siipalta onko siitä koskaan tuntunut, etten tee tai osallistu tarpeeksi juhlien järjestämiseen. Kaveria kuulema nuorena ärsytti pyhät yms ja kenties sen vuoksi häntä ei ole yhtään mietityttänyt koko asia. Ei haittaa, ei kumpaakaan ja sehän on parasta.

Marraskuun kymmenes

Otin lomapäivän stressin ja omien asioiden hoitamiseksi. Ensimmäisenä listallani on soittaa Adoben asiakastukeen ja ruinata järkyttävästä vuosihinnan nostosta. Minulla menee puolitoista tuntia asian selvittelyyn ja lopulta säästän yli 400 euroa pätäkkää. 

Jos koskaan, niin nyt olen iloinen, että osasin avata suuni oikeassa paikassa. Tämän bujolistallani "asiat, jotka haluan hoitaa" -tehtävän merkitseminen hoidetuksi saa minut myhäilemään.

***

Viimeiset päivät ovat olleet sateisia ja yllättävän pimeitä. Aurinkoa ei ole näkynyt ja kovasti ikävöin sitä. Auringon sijaan olen syönyt valtavat määrät klementiinejä ja tietysti D-vitamiinia. 

Tähän loppuun laitan Punomon upean biisin, jonka toivon virkistävän sinunkin päivääsi :)

Marraskuun selätys - pimeyttä kohti

Jiihaa! On taas kerran marraskuu ja aika, jolloin minä aktivoidun postaamaan. Tänäkin vuonna kirjoitan jokaisesta marraskuun päivästä jotain, meni se sitten hyvin taikka huonosti. Jotta marraskuun pimeys ei kuitenkaan lannistaisi, niin mennään mieluummin nopeasti kaikki paskat päivät ohitse ;-)

Aiemmin marraskuu oli masentavaa aikaa, mutta näiden marraskuun selätysten seurauksena olen alkanut miettiä kuukaudesta kauniimmin. Silloin voin rauhoittaa tahtiani, hankkia pikkuhiljaa ne vähäiset joululahjat, jotka ovat listallani, ja valmistautua joulukuuhun, jolloin en halua tehdä mitään muuta kuin heilutella iltaisin villasukkia jaloissani ja katsella tontun kanssa joulukuusta tai lauleskella jotain imelää vaikkapa bublémiehen tahtiin.

Ennen marraskuun ensimmäistä päivää, minä ymmärsin, että tarvitsen lomaa omista tekemisistäni. Olen puolitoista vuotta tehnyt opiskelun ja töiden ohella omaa projektia, joka nyt aiheuttaa enemmän stressiä kuin iloa. Niinpä yritän tosissani olla tekemättä ja ajattelematta koko asiaa, jotta saan suurimmat paineet olaltani ja päästäni pois.  

Loppuvuoden toiveenani on tehdä enemmän hyvää omalle keholleni ja mielelleni. Katsotaan miten käy ;-) 

Ja tästä se sitten alkaa:

Marraskuun ensimmäinen

Aivastan ehkä noin 87 kertaa ennen aamiaista, sen aikana ja tunnin sen jälkeen. Olen taas tulossa kipeäksi, vaikka vasta viikko sitten olin poissa pelistä. Höh! Kävelyn sijaan jään kotiin, otan eilisen juhlakalun käsiini, sekä veitsen. Riistän kaverilta päänahan, kaivan sen sisuksista kaikki järjensiemenet ulos, lihankin riivin kylmästi pois. Jottei meistä kummastakaan tuntuisi kamalan pahalta, silitän tyyppiä hellästi poskesta ja sanon, että kohta voidaan rupatella vaikka koko ilta.

Isot silmät sille taion, pikkuruisen nenän nipukan sekä leveän suun, sillä mikä on ihanampaa kuin leveä hymy. Ehkä olet hiukan äkäinen päänahasta, sillä sanot minulle omituisia lauseita ja hymysikin on ... kireähkö? En tiedä uskallanko jättää parvekkeen ovea avoimeksi yöllä, kenties keksisit jotain jekkuja minulle. Juhlistanhan päivääsi päivän liian myöhään. 

Ollaanhan kavereita, sanon sinulle? Ollaanhan :D

Marraskuun toinen

Keitän Jackin sisuksista keiton. Siitä tulee mielestäni vähän luirua, vaikka laitan reilusti linssejä sekaan. 

Mutta kun sosekeiton päälle kaadan siemeniä ja paahdettuja leipäpaloja, niin kyllä lautanen tyhjenee nopeasti.

Illalla jatkan palapelin tekoa. Satun vinkistä intoutuneena olen aloittanut kuvan vaikeimmista kohdista ja nyt etenen pikkuhiljaa helpompiin osiin.

Marraskuun kolmas

Mies on herännyt yöllä nälkään. Jack-keitto oli siis aivan liian kevyttä iltapalaksi. 

Illalla mennään kauppaan kysymään neuvoa keittiön pöydän käsittelyyn. 

En tiedä muistatko aikaisemmat pöytäepisodini (osa 1 ja osa 2). Jos muistat, niin varmaan aavistelet jo, etten ole tyytyväinen edelliseenkään käsittelyyn. Nyt kuuntelen silmät tapittaen saamiani ohjeita ja lupaan tehdä jotain erityisen tyhmää ja ihmeellistä, jos onnistun käsittelemään pöydän ammattilaisen uusien ohjeiden mukaan. Jatkoa seuraa siis jossain vaiheessa...

Marraskuun neljäs

Herään neljältä aamulla. Nousen ylös, kun tajuan ettei unta enää tule. Kuuden jälkeenkään ei nukuta, mutta yritän kuitenkin laittamalla silmämaskin naamalle ja korvatulpat korviin. Kuulen kellon soiton varttia vaille seitsemän. Päivä sujuu huonosti.

Vuorokauden paras hetki on, kun palapeli valmistuu illalla. Sen jälkeen olenkin valmis nukkumaan, vaikka kello vasta lähentelee yhdeksää.

Marraskuun viides

Olen fyssarilla. Taikasormeni on vaihtanut sukupuolta ja tämän käsittelyssä ei tarvitse kyynelehtiä. Olen edistynyt harjoituksissa, jotka ovat kestäneet nyt parisen kuukautta. Nyt alkaa portaiden nousun opettelu. Ensin jalka ylemmälle portaalle, linja nousussa on suoraan ylös, ei etuviistoon. Ponnistavan jalan päkiä aloittaa liikkeen, sitten pakara tekee lopun työn. Koukussa olevan jalan lantio pitää pysyä linjassa ja vahvana koko ajan. Vasen jalka osaa kyllä tehdä mitä pitää, mutta oikea ei sitten millään. Shittiä kamaa koko oikea puoli.

Illalla makaan kirkon penkillä. Tätä en olekaan koskaan tehnyt. Tarjolla on erikoinen kirkkomeditaatio, johon suostuin lähtemään ihan vaan mielenkiinnosta. 

Tässä minä nyt makoilen penkillä, ja katson kirkon kattoa yläpuolellani, pappi toistaa usein psalmia 34 ja neljästi soi kauniisti myös flyygeli. Minä kuuntelen kaiken tarinoinnin, mutta siippa tuntuu keskustelujen perusteella olleen unen rajamailla, jollei jopa unessa lähes koko ajan ;-)

Illalla on ihan jees olo. Voisin ehkä mennä toistekin :)

***

Toivottavasti sinun marraskuusi on alkanut hyvin ♥

Kumman valitset juuri nyt

Repolaisen lokakuun Bingossa on tarjolla vastakohtia, joista voi valita toisen, taikka molemmat. Olen kiitollinen tästä haasteesta, sillä se saa minut ajattelemaan muita asioita, kuin mitä viime aikoina päässä on pyörinyt.

Valoisa vai pimeä?

Haluan sekopäisesti valoisaa pimeään. Katsos vein kesäkuun lopussa parvekkeelle aurinkopaneelilla toimivat valopallot. Ne alkoivat palaa vasta hämärässä, eli noin kolmelta aamuyöllä juuri ennen auringonnousua, jolloin vetelin hirsiä. Nyt kun on hämärää läpi päivien, lamput vilauttavat valoa muutaman minuutin seitsemän aikaan illalla. 

Luulenpa, että haen aarrelaatikostani sähköllä toimivat led-valot, ne antavat mukavaa valoa pimeään ulkomaailmaan niin kauan kunnes kiskaisen pistokkeen pistorasiasta irti.

Sisä vai ulko?

Ulkokukat. Parveke valoineen ilman muuta rekvisiittaa tuntuu hiukan tylsältä. Joten minun täytynee myös antaa viimeinen voitelu pelargonioille ja hankkia callunoita led-valojen kaveriksi. Jännitän hiukan olenko liian myöhässä talvikasvien ostamisessa. Joskus on nimittäin käynyt niin, että kaupassa on ollut jäljellä vain kuivia rankoja, joita on rikkaalla mielikuvituksella voinut sanoa kanerviksi.

Sokeri vai suola?

Ah. Molemmat kiitos. Koska isoäitini opetti jo pienenä ollessani, että aamun voi aloittaa mansikkakermakakulla, niin ehdottomasti sokeri kelpaa minulle. Kemian opettajani taas antoi maistaa valkoista ammoniumkloridia. Se ei tietenkään ollut ensimmäinen kerta, kun söin salmiakkia, tuota suolaista herkkua, jota voi yhdistää lakritsaan. Herkullisimmat suolaiset karkit lapsena olivat merkkarit, nyt ne ovat vaihtuneet koviin turkin pippureihin. 

Hidas vaiko nopea?

Minun sykkeeni on ollut viimeisen kahden viikon aikana aikalailla nopea. Sen tikitys herättää minut yöllä ja minä yritän tapella sitä vastaan vain tajutakseni, että taistelu ylläpitää oloni kiihkeänä ;-)

Kova taikka pehmeä?

Palaan karamelliin ja valitsen kovan. 

Täynnä vs tyhjä?

Täpötäynnä. Olikohan se kuukausi sitten, kun saimme taiteiltua uudet hyllyt pikkuhuoneen seinälle. Siirsin hyllyille kaikki ikkunalaudalla olevat kukkaset ja nautin, kun saatoin avata ikkunan alaosassa olevan tuuletusikkunan.

Parisen viikkoa sitten toimme evakkoon äidin ja isän kukat. Ne ovat tuppautuneet olohuoneen orkideojen sekaan, kirjahyllyn päälle tiukkaan riviin sekä tietysti pikkuhuoneen ikkunalaudalle. Eipä ole taas tarvetta tuulettaa tätä huonetta ;-)

Ostaa tai myydä?

Nyt on mennyt ostamisen puolelle oikein reilusti.

Nuorimies osti itselleen rikkoontuneen mikroaaltouunin tilalle Torista uuden. Se maksoi 5 euroa ja oli priimakunnossa, sillä entinen omistaja muutti uuteen kotiin, jossa oli valmiina integroitu mikro. 

Isän ja äidin vuokra-asuntoon tarvittiin tv:lle taso, joten kävimme Kierrätyskeskuksesta ostamassa upean täyspuisen pöydän tasoksi 29 eurolla. Ja vaikka evakosta poistuttaessa pöytä täytynee viedä takaisin kierrätykseen, niin sanoisin, että nyt tuli tehtyä hyvät ostokset :)

Avo taikka umpi?

Vaikka tunnistan itsessäni umpimielisyydenkin, niin valitsen avoimen mielen, sillä pääsee pidemmälle :D

Pieni vaiko iso?

Tämä onkin tiukka kysymys. Pidän pienistä asioista, koska isot asiat tuntuvat usein vievän enemmän energiaa tai aiheuttavan ylimääräistä huolenpitoa.

Rakastaisin isoa taloa, korkeita ja tilavia huoneita, joissa valo leikkisi avaruuden kanssa. Voisin hankkia sinne tavattoman suuria tauluja ja kasveja, ja molempia paljon! Mulla varmasti olisi myös huone, joka olisi nimeltään Birgitan Buduaari ;-) 

Mutta sitten taas mietin sitä siivoamista ja ylläpitokustannuksia. Houkuttaako? Ei sitten yhtään. Varsinkin kun tiedän, että pienessä tilassa vähemmän on enemmän.

Luultavasti valitsen pienen niin pitkään, kunnes vauraus on iskenyt kyntensä minuun eikä anna muuta mahdollisuutta kuin hankkia valtava puutalo sekä talonmies :D

Talonmiehestä taas tulee mieleen meidän piha, jossa syksyn lehdet ovat peittäneet vihreän nurmen lähes kokonaan. Katselin aamulla pihan koivuja. Ne ovat useamman kymmenen metriä korkeat ja kerrassaan upeita. Minusta on ihmeellistä, että pienen pienestä siemenestä voi kasvaa valtavan korkeita puita. Että kaipa se on niin, että sekä pieni ja iso on hyvä valinta. Pienestä voi kasvaa suurta ja suuren saa pilkottua pienemmäksi. 

Näiden sanojen jälkeen huudan kovaa ja korkealta "B I N G O", sillä monen kuukauden jälkeen sain Repolaisen koko bingokupongin täyteen. 

Paremmat keinot käyttöön

Miten vähän hän tiesikään, alkaisi novelli, jos olisin osa sitä.

Maanantaina soi ovikello keskellä päivää. Äiti tulee sisään, istahtaa keittiön pöydän ääreen ja kertoo, että isä on sairaalassa. Emme tiedä mistä on kyse, mutta siellä hän nyt on.

Iltapäivällä äiti menee sairaalaan. Minä soitan isälle illemmalla. Menen seuraavana päivänä sairaalaan ja soitan äidille illalla. Ja näin asia etenee. Syykin alkaa jo valjeta, kun kardiologian osastolla ollaan.

Mutta jottei tässä olisi tarpeeksi, niin tällä viikolla pitää siivota vanhempien asunto, siirrellä huonekaluja sivuun ja peittää ne muovilla. Toisaalta pitää pakata kolmen kuukauden tarpeet ja muuttaa vuokra-asuntoon. Ensi maanantaina kun alkaa putkiremontti, eikä kotiin voi mennä.

Eihän siinä mitään, mutta kun isä ole ole innokas pyytämään apua. Hänellä on omat vakiintuneet tapansa ja minun käsitykseni asioista menee eri suuntaan. Tiedän, että tulen astumaan nyt varpaille, mutta mitä väliä. Tämä saattaa sattua tulevaisuudessa sydämeen, ehkä molempien. Jos näin, niin toivon, että positiivisessa merkityksessä.

Parin nukkumattoman yön jälkeen otan käyttöön meditoinnin, aamun joogahetket ja erityisesti rauhoittumisen. Sillä tällä viikolla tajuan kuinka samanlainen olen faijan kanssa. Minussa on sitä samaa salamoivaa energiaa, joka rasittaa minua (saati puolisoa). Minä stressaannun helposti, minkä vuoksi kehoni on hälytystilassa ja aina on vaivaa tai kipua jossakin. 

Ehkä juuri tämän ymmärryksen vuoksi olen seurannut itseäni tarkemmin. Vaikka välillä ajatuksissa pyörähtää hurrikaani, niin kiellän sen asettumisen itseeni. Pidän tiukasti jalat maassa. Olen nyt keskittynyt ainoastaan asioihin, joihin minulla on mahdollisuus vaikuttaa. Minä puhun itselleni vain lempeästi, muuhun ei ole varaa. Minä mietin ratkaisuja, mitä tehdä, miten ja milloin. 

Isä on nyt hyvässä hoidossa, kiitos siitä. Äitikin on onneksi aika rauhallinen ja jaksaa pakkailla. Toivottavasti viikonloppu sujuu rauhallisesti ja hyvin. 

Tässä ei kai voi kuin ajatella, että toivottavasti tästä kaikesta seuraa jotain todella hyvää ♥♥

Normaalius on harhaa

Herään aamulla hiljaisessa talossa. Käyn vetämässä verhot syrjään ja näen kuinka oranssin keltainen pensseli on maalannut horisontin. Alapuolellani on kaunis ja monimutkainen peltikatto. Missään ei näytä olevan ketään. On uskomattoman hiljaista ja palaan takaisin sänkyyn tuijottamaan ulos.

Kun pieni mutru tuntuu vatsan pohjassa, me nousemme ja lähdemme ulos. Torilla myyjät nostavat kukkaset esille ja vihanneskojut täyttyvät kotimaista herkuista. Kantarellit loimuavat keltaisina punaisten marjojen vieressä. Joku on laittanut pehmeää taljaa kahvilan tuoleihin ja lauantai alkaa heräillä. Me emme kuitenkaan jää ulos, sillä Fazerin kahvila houkuttelee lämmöllään ja aamiaisellaan. 

Hiljaisen jazzin soidessa taustalla me löydämme mukavan ikkunapaikan itsellemme. Kun tuoksuttelen kahviani, huomaa siippa jääneensä ilman suklaakohvehtia. Ojennan omani hänelle.

Ennen päivän ohjelmaa kävelemme Port Arthuriin, ihailemme upeita puutaloja sekä Mikaelin kirkkoa. Palaamme takaisin taidemuseon mäelle katsomaan Nelli Palomäen valokuvia. Ne ovat tietysti upeita, mutten lämpene niille. En tiedä olenko pettynyt itseeni vaiko tunnelmaan, jonka teokset synnyttävät. Niinpä lähden mielelläni takaisin ulkoilmaan ja kohti joenrantaa.

Perillä teatterissa edessäni on verenpunainen samettiverho ja lisäksi lavan reunoilla ristit ja hautakivet nostavat tunnelmaa. Kohta näen melkein vuoden odottamani Addams Familyn Mortician ja Gomezin perheineen. Kiero huumorintajuni ja hiukan myös Mortician täydellisen luonteen samankaltaisuus ;-) ovat asioita, jotka tunnustan heti. Minä todellakin kuvittelen aina olevani oikeassa ja jos näin ei sattuisi käymään, olen kohtalokas ja dramaattinen ainakin puolisolleni (veren punaista, kosto on suloinen, se puree).

Nautin erityisesti musikaalin ensimmäisestä puoliskosta, se kutittaa nauruhermojani ja saa ihailemaan suomentajan sanaleikkejä. 

Mieleni tekee vaihtaa koko vaatekomeroni mustaan ja liehuvaan. Samoin ajatuksiini nousee kapinan kaltainen. Mitäpä jos kaivaisin harrastukseni hautakuopistaan, avaisin sanallisen arkkuni, laulaisin korkealta ja kovaa, maalaisin tunteeni kankaalle, sivaltaisin tyhmille asioille. Viisveisaisin muista.

Mutta sitä ennen, niin, sitä ennen minä katson näytelmän loppuun, käyskentelen hetken pitkin joenrantaa ja lähden lopulta ajelemaan kohti omaa kotia. 

Matkalla kotiin muistelen eilistä iltaa, jolloin näimme ystäviä ravintola Neråssa. Miten hauska ja täydellisen makuinen ilta meillä olikaan.

Mitäs jos vietettäisiin ensi kesänä kokonainen viikko Turussa, sinä kysyt vierelläni.
Erinomainen ajatus, vastaan ja kehrään penkilläni. Erinomainen ajatus ♥♥♥

The Addams Family Trailer

Liike on lääke, vai miten se nyt olikaan

Joku pyörittää blogiani ympäri. Täällä käydään lävitse sitkeästi vanhoja postauksiani, mikä tuntuu omituiselta. Mutta mikäpä tässä maailmassa ei pyörisi hulluna ympyrää.

Nyt on perjantai ja olen aikalailla poikki. Taustalla soi lempeä jazz, ehkä tunnelmaltaan iltahämyinen vaikkei taivas vielä sininen olekaan. Lempeys on nyt hyvä valinta, sillä viikko on mennyt toisenlaisissa tunnelmissa.

Luen päivällä uutisen, että mikä tahansa liikunta on parasta aivoille. Olen ollut samaa mieltä vuosikaudet, vaikka muutakin voisi luulla.

Sunnuntaina menemme salsatunnille. Tästä tulee täydellistä, ajattelen, sillä r a k a s t a n tanssimista. Sali on kapea ja aurinko paistaa yläikkunoista suoraan sisään, mikäs siinä, mutta ilmastointi loistaa poissaolollaan. Normaalisti salsa ei saa minua edes nihkeäksi, joten olen paikalla ilman vaihtovaatteita (virhe). Tulos: puolentoista tunnin tanssimisen aikana selkärankaani pitkin valunut niagaranputous on laskeutunut alas syvään jokeen ja levinnyt kastellen jokaikisen rutikuivan joen uomankin. Pikkuisen ärtyneenä omaan kroppaani minä lähden kotiin. Julkisilla. Seisten tietenkin ;-)

Neljä iltaa sitten siippa houkuttelee iltakävelylle. Sopimushan on, että kun yhtään ei huvita, niin juuri silloin kannattaa lähteä ulos. Niinpä sanon kyllä, ja miten ihanalta tuntuukaan päästä haukkaamaan happea, varsinkin kun tuuli ja viima puhaltaa takanani. Otan pitkiä askeleita, viipottelen tuulen kanssa kilpaa, vaikka sormet vähän palelevatkin. Puolivälin jälkeen aivastan, niistän toisen ja kolmannen kerran sekä järisytän maata uudella napakalla aivastuksella. Niskaa alkaa kutittaa, käsivarsiakin, ja kohta tunnen kuinka kieli painuu kitalakeen ja mietin, että mitä hittoa nyt taas tapahtuu. Lopulta en jaksa kuin naurahtaa ja totean siipalle, että vetäises nyt ylävitonen mun kanssa. Tässä ollaan taas uuden äärellä.

Kotona huuleni näyttävät kuin olisin käväissyt kauneushoitolan pistoksissa. En jää ihailemaan itseäni peilistä, vaan menen kaapille nappaamaan aimo annoksen antihistamiinia. Arvelen tietäväni mistä kohtaus johtuu ja kuukeloimalla selviääkin, että kylmänokkosihottumahan se iski ihan vain tuulisella ilmalla kävellessä. 

Eilen työpäivän jälkeen mietin, että parasta mitä voin tehdä illalla on piristyä pilatestunnilla. Keikun putken päällä, puristelen palloa ja teen satasia. 

Toisin kuin aina ennen, palattuani tunnilta kotiin, olen kuin kastemato kuivalla asfaltilla. 

Kun mies lähtee saunaan, minä päätän, että koska tämän kropan kohdalla ei näytä, että isompi liike ravitsisi aivojani taikka parantaisi kehoa, niin siirryn pelkkään sormien liikutteluun. 

Minä leikkaan kynnet lyhyemmäksi ja otan kitaran käteen. Vetäisen pari Pink Floydia ja Oasista ja kenties reipastun hetkiseksi.

* * *

Ikkunan takaa näyttää siltä, että aurinko paistaa ja kenties hiukan tuulee. Odotan hiukan jännittyneenä, miten mahtaa käydä, kun lähden kohta ulkoilemaan :)

Hillot ja hyllyt ja kadotettu energia

On pitkästä aikaa vapaa viikonloppu. Kesän ja hulinoiden jälkeen tällainen hetki tuntuu ihanalta. 

Lauantaina

Hidas aamiainen on nautittu ja kyselen siipalta mitä sillä on mielessä. Kun miehellä ei ole toiveita, kysyn sopiiko jos opiskelen hetken ja tehdään sen jälkeen jotain yhdessä. Sisälläni on ollut parin viikon aikana tunne, että opiskelumateriaali, joka on minulla vielä pahasti kesken ollaan poistamassa alustalta. Ja niin minä uppoan materiaaliin ja kahden tunnin päästä palaan virtuaalimaailmasta todelliseen. Silmät ovat kuivat, mutta mieli virkeä. Olen tehnyt osani, ja vielä kun huomenna vähän pinnistelen, niin ehkä saan kaiken tiedon sisuksiini ja sen jälkeen annan intuitiolleni muuta tekemistä, kuin aavistella pahoja. 

"Lähdettäiskö Munkkiniemeen, voitaisiin samalla etsiä sen verhoilijan liiketila", tulee suustani, kun olen vienyt tietokoneeni paikalleen. Houkutteluja ei tarvita enempää ja pian kävelemme Tammitiellä, jossa paksut puut kasvavat keskellä jalkakäytävää. Tallikujalta löydämme verhoilijan liiketilan, mutta kuten arvelimmekin, se on kiinni. Kurkistan ikkunasta sisään. Tuolla on ihana 60-luvun nojatuoli ja siippa bongaa ison rahin tapaisen, jonka istuinkankaaksi on valittu ehkä 1700-luvun maalaus. Kun liike on tutkailtu ulkopuolelta, jatkamme matkaa merelle.

Seisomme rantakalliolla. Meri on aivan tyyni. Vasemmalla näen iglun tapaisia kellumassa laiturin vieressä ja samalla kuulen heikkoa ääntä. Tarkemmin ääntä etsien näen kirkkoveneen. 

Porukka soutaa tasaisesti, mutta kovaa, ja perässä päin kuuluu jo seuraavan kirkkoveneen tulo. En kuule sanoja, mutta perämiehen kiihkeän huudon kylläkin. Tyyni meri saa kyytiä ja hiki virtaa. 

Näen veneitä ainakin kuusi. (Myöhemmin tarkistan mistä on kyse ja tänäänhän siis on Seurasaaren ympärisoutu -niminen kirkkovenekilpailu.) 

Munkkiniemen rannassa on ihana kävellä. Vasemmalla rauhallinen meri ja oikealla on upeita taloja, joissa voisin melkein kaikissa asua. Yhdessä rakennuksessa on niin valtavat ikkunat, että polvet notkahtavat. Jos jokin minua innostaa, niin isot valoisat huoneet. Läpitalon huoneisto on parasta mitä tiedän, se että valo kulkee asunnon lävitse. Ehkä tämä johtuu siitä, että vanhenen ja valon tarve kasvaa ;-)

Pilvet kaikkoavat yllättäen ja Munkkiniemen talviuimarannalla päivä herää. Hiekalla makoilee yksi henkilö, mutta raikastavalle uinnille on ehtinyt jo neljä naista. 

Nousemme rannalta ylemmäs ja palaamme eri reittiä takaisin rantakahvilaan. Terassilla viereisessä pöydässä istuu nainen koira sylissään. Heidän luokseen nousee nainen toisesta pöydästä. Hän kyselee koirasta ja kuulen, että tämä kaveri on varsinainen terassikoira. Ainoa mitä koira haluaa, on olla sylissä ja ihmetellä maailman menoa. Seuraan hetkisen tilannetta, ja todellakin, nainen saa aivan rauhassa nauttia kahvilan antimista. Koira kyllä katselee laiskasti, kun pullapalanen menee toiseen suuhun, mutta ei asia näytä haittaavan. Ohitse lentävät linnut ja pöydillä pyörivät varpuset eivät myöskään häiritse koiran fiilistä. Se vaikuttaa olevan täysin tyytyväinen elämäänsä. Minunkaan ei tee mieli mitään, mutta maistelen siipan raparperijuomaa ja puraisen pienen palan korvapuustia. Tiedän, on kahdenlaisia ihmisiä, niitä joiden korvapuustin pitää olla kypsä ja niiden jotka himoavat pehmeää taikinaa. Minä en kuulu jälkimmäisiin ;-)

Lähdemme rannalta kohti Munkkiniemen sydäntä ja kun pääsemme puistotielle, hyggeilemme hetken Hygge-kaupassa, josta ostan pari pari kukkaruukkua. Lisäksi käymme italialaista tuontitavaraa myyvässä liikkeessä, josta ostamme mantelikeksejä, ison purkin viikunahilloa, maustetta ja mozzarellajuustoa. Hinta neljälle tuotteelle on mojova ja mietin, että nyt on kyllä parasta olla hyvää herkkua. Mietin myös mikä minuun on iskenyt, sillä yleensä en osta mistään mitään. 

Sunnuntaina

Olen löytänyt maailmasta vain yhden viikunahillon, josta olen pitänyt. Se on skotlantilainen Mrs Bridgesin hillo, jota on ollut vaikeaa löytää kaupoista Brexitin jälkeen. Mutta tänään on taas yhden purkin mahdollisuus voittaa minut puolelleen. Eihän hillo nyt maailman tärkein asia ole, mutta minä pidän vain itse tehdystä päärynä-vadelma-chiahillosta, jonkun muun väsäämästä viikunahillosta tai sitruunaisen kirpeästä marmeladista.

Aamiaisella avaan sisilialaisen purkin ja yllätyn kuinka hyvää hillo on. Katselen etikettiä tarkemmin ja tavailen italialaista tekstiä (sillä suomenkieltä purkista ei tietenkään löydy). Pienen selvittelyn jälkeen alkaa pulssi nousta. Ohjeena on: Säilytettävä avaamisen jälkeen jääkaapissa ja käytettävä 14 päivän aikana. Hahaa! Näin valtava purkki pitäisi syödä nyt parin viikon aikana. Ei tule tapahtumaan :D

Seuraavana ohjelmassani on kotiprojektini. Pikkuhuoneen ikkunalaudan on vallannut viimeisinä vuosina kukkaset ja tuuletusikkunan sijainnin vuoksi huonetta on ollut mahdoton tuulettaa. Tajusinpa sitten viime vuonna, että jos laitan ikkunan viereiselle seinälle pari hyllyä, niin saan kukat siihen. Valoa riittää kasveille ja huone raikastuu nopeammin. Olisin alunperin halunnut vanhat 60-luvun tiikkihyllyt, mutta päädyin tee-se-itse versioon. Pari viikkoa sitten löysin itsestäni tarpeeksi energiaa etsimään sopivat hyllynpidikkeet sekä hyllyt (eihän siinä mennyt kuin vuosi, hehee). Nyt puuhyllyt on maalattu samalla sävyllä kuin seinä viime vuonna ja eilen kun vielä pintakäsittelin hyllyt, niin hommahan on jo melkein valmis ;-) 

Kiivaan hyllyjen pidikkeiden asennuksen jälkeen (minä olen kiivas aina minkä tahansa remontin aluksi, kunnes oma käytös alkaa naurattaa ja sen jälkeen rauha on taas maassa) huoneessa on nyt kaksi hyllyä. Niihin asettuu kohtapuolin kukat ja sitten vihdoin yksi asia on taas ratkaistu. 

Mutta, työt ennen huvia, eli viimeinen osio opiskelua, jotta saan itselleni ja intuitiolleni rauhan. Luulin, että homma olisi nopeasti tehty, mutta kattia kanssa. Olen istunut usean tunnin koneella ja vasta ilta viideltä pääsen iltapäiväkahville. 

Loppuillan lupaan itselleni olla kuin Ellun kana. Jos jotain pitää tehdä, niin se saa olla vain jotain ihanaa :)

Ps. Morbidi di Alfieri mantelipikkuleivät ovat niin herkullisia, että etsin ohjeen ja päätin leipoa pikkuleipiä lisää. Luulen, että edessä on pahemman laatuinen pikkuleipäriippuvuus :D

* * *

Jos ideasta toteutukseen kestää hyllyjen kanssa vuosi, niin tämän postauksen julkaisun kanssa meni viikko, kun energiat loppuivat työpäivien jälkeen täysin. Pikkuleivätkin ovat jääneet vain ajatuksen asteelle. 

Pitäisiköhän jäädä taas lomalle ;-)

Onnellisena sittisontiaisen kanssa

Olin melkein keikalla viime lauantaina. Luulen, että siippa tarkoituksella avasi television yhdeksän aikaan illalla ja laittoi Ultra Bran eetteriin. Hän ehkä arvasi, etten katsoisi tallenteena keikkaa, sillä sehän on silloin menneen talven lumia :D Ja niinhän siinä kävi, että kun näin livelähetyksenä olympiastadionin väen ja tunnelman, tuntui kuin olisin itse paikan päällä. Jäin hytkymään keskelle olohuonetta ja lopulta kahden tunnin päästä saatoin istahtaa alas.

Sinä lähdit pois

Sunnuntai aamuna herään Shanghain valot kappaleeseen. Kysyn siipalla, mikä biisi sillä soi päässä. Hauki, hän vastaa, ja näin minulla vaihtuu kappale mielessä. Kun nousen Joensuun junaan, muistuu mieleeni vuosia sitten näkemäni keikka Ilosaaressa ja nyt kappaleiden määrä monistuu ajatuksissani. 

Juna on täynnä viimeistä penkkiä myöten. Mies ei saa luettua kirjaa puheen sorinalta, mutta minun päässäni pauhaavat puhaltimet ja sähkökitara, kun siivoan puhelimestani pois turhia valokuvia.

Asemalta suuntaamme taiteen ääreen. Joensuun taidemuseo on remontissa, joten käännymme kannoillamme ja menemme Taidekeskus Ahjoon, jossa onkin Antti Jääskeläisen upeita lyijykynä-öljyväri teoksia. Valokuva ei anna oikeutta teokselle lasin heijastumien vuoksi, mutta kuvaa suurentamalla pääset halutessasi tutkimaan lyijykynän jälkeä. Pidän erityisesti töiden aiheista, vaikka ne ovatkin synkkiä. Synkkyydellä on joskus puolensa, se saa ihmisen miettimään rakenteellisia ongelmia.

Minä suojelen sinua kaikelta

Koska illaksi on luvattu parin kylmän viikon jälkeen lämmintä ja kesäistä säätä, menemme serkun siirtolapuutarhan viettämään iltaa. Karviaiset ovat parhaimmillaan ja punaherukatkin niin makeita, että poskissa tuntuu. Käymme läpi kaikki suunnitelmat. Tuonne tulee pesupaikka juureksille ja tämä varasto poistetaan. 

Kannamme upeaan pergolaan kahvit, pullat ja jotain pientä suolaista (kuten serkku ilmoitti viestissään). "Tämä täytyy syödä sitten kokonaan", sanoo talon rouva, tarjoillessaan valtavan kokoisesta vuoasta lämmintä piirakkaa. Hymyilen ja mietin, että mitenköhän meille käy. Ehkä napa ratkeaa :) Sitten ripsahtaa pisara jostain. Katson ylös. Taivaalla ohuet pilvet ovat paikallaan. Ei näytä pahalle. 

Jonkin ajan kuluttua pisaroita on tipahdellut useampia ja emäntä toteaa, että siirrytäänpä parempaan suojaan. Otamme tarjoamiset mukaamme ja nousemme rappuset ylös verandalle, ja kokoamme kaiken taas pöydälle. Leikkaan lautaselleni toisen palan piirakkaa, se on mehevää ja täydellistä. Mietin, miksen kotona leipoisi näin hyviä herkkuja, mutta unohdan ajatuksen samantien, sillä puhe siirtyy nopeasti asiasta kolmanteen. Olemme tyytyväisiä ja peltikatolla ropisee mukavasti. 

Mutta sade yltyy, ja kun peltikaton pauhu lopulta peittää meidän äänemme, nousemme taas kerran. Otamme käsiimme kahvipannun, pullat, piirakan, kupit ja lautaset ja muut, ja siirrymme sisälle hirsimökkiin. Laskemme kantamuksemme pöydälle ja nauramme luvattua kaunista iltaa ja lämmintä kesäsäätä. Puolen tunnin päästä katsomme hämmästyneenä ikkunasta ulos, kun rakeet piiskaavat maata. Mietin, että nyt irtoavat viimeisetkin karviaiset pensaasta. 

Kalpeat kasvot

Sitä voisi kuvitella, että täyttävän illallisen jälkeen aamulla ei olisi nälkä, mutta toisin käy. Syömme mahtavan aamiaisen Hotelli Lietsussa (ihana paikka) ja sen voimilla lähdemme kävelemään Botaniaan. Sisäpuutarhassa seuraan ison sinisen perhosen viipottelua, se käy katsomassa onko aurinko esillä vaiko ei. 

Ennen ulkopuutarhaan siirtymistä jään ihmettelemään valokuvia, joissa voin kokea, miltä maailma näyttää hyönteisen silmin. 

Tiedän, että ihminen näkee ja kokee värit hyvin eri tavalla. Esimerkiksi minun oranssini on siipan mielestä keltainen, mikä on tietysti aivan pöyristyttävää ;-) 

Puolet kuvasta näyttää miten minun silmäni näkee kukan. Hyönteisen kyky nähdä ultravioletin sävyjä on aivan eri luokkaa. Minun kasvini on kalpea aavistus hyönteisen kukasta.

Upeat hyönteiset tulevat mukaani myös ulkopuutarhaan, sillä tänä kesänä näytteillä on hiekkaveistoksia.

Maata vasten leviää kukkanen, jonka päällä nuohoaa valtava kimalainen. Toisaalla maassa makaa reporankana sittisontiainen, joka on pyörittänyt lantamaapallonsa niin suureksi, että selkänikamat ovat mutkalla. 

Aika ihmeellistä, että nämä työt ovat selvinneet eilisestä raesateesta. 

Polkujen varrella ihailen valokuvia suomalaisista voimaeläimistä. Käyn istumassa monella penkillä, kuuntelen purojen solinaa ja tietysti kiipeän ylös katsomaan miltä näyttää maailman suurimman kivilabyrintin rakentaminen. Siinä sitä onkin kaverilla tekemistä, kun hän taiteillen siirtelee valtavia kiviä labyrintin muotoon.

Rubikin kuutio 

Kun kierros on tehty, paikan kasvimaakin tutkittu tarkasti, lähdemme kävelemään takaisin hotelliin. Kauaa en ehdi levätä, kun on lähdettävä enon luokse. Tätä kyläilyä olen odottanut pitkään, sillä aika kuluu aina siivillä ja tarinaa riittää iltamyöhään. Eno on ostanut 20 hengen täytekakun sekä 10 hengen voileipäkakun meille neljälle. Naurattaa vielä enemmän kuin serkun luona. Jos matkaa tänne asti, niin koskaan ei tarvitse pelätä nälkää. Sellainen ei ole mahdollista :D 

Mutta ruokailu ei ole tärkeintä, se on seura. En ole kova sukuloimaan, mutta tästä kaverista ja puolisosta saan niin paljon energiaa, ettei paremmasta väliä. On nimittäin ihmisiä, joista saa virtaa ja sitten niitä toisia...

Hei kuule Suomi

Yllättäen tulee taas kerran myöhä ja on aika palata nukkumaan ja herätä aamulla aamiaiselle. Juna kotiin lähtee vasta yhdeksältä, joten voin antaumuksella nauttia kirpeästä marjashotista,  syödä ruispuuroa tuoreilla mustikalla, jugurttia itsetehdyllä omenahillolla, ottaa parikin maailman parasta karjalanpiirakkaa munavoilla (missään ei ole niin maukkaita karjalanpiirakoita kuin Pohjois-Karjalassa). 

Junassa on hiljaista. Ketä nyt kiinnostaisi matkata etelään ;-) Mies pystyy keskittymään lukemiseen ja minä käsittelen otettuja valokuvia ja siivoilen pois turhia. 

Yksi tämän vuoden toiveista on täytetty. Kiitos Joensuu!

* * *

Koska on vielä elokuu, niin ehdinpä juuri ja juuri osallistua tällä postauksellani Repolaisen elokuun bingoon. 

Sain aikaan yhden rivin sanoista Taivaalla, Katolla ja Maassa

* * *

Taidekeskus Ahjossa näkee Antti Jääskeläisen teoksia 7.9. asti.

Tunnettuja ihmisiä pallomeressä

Kristiinalla on taas jännittävä kuukausihaaste: Tunnettuja ihmisiä. 

No minä tiedän monen monta ihmistä, mutta ovatko ne samoja, joita sinä tunnet? Sitähän minä en tiedä ;-) Niinpä pyörin sanaleikkiä itseni kanssa. 

Mitä tarkoittaa tunnettu ihminen

Riittääkö, että on joskus iltapäivälehtien otsikoissa tai televisiossa? Puhuuko asiantuntijana tai onko ammatissa, joka pakottaa olemaan julkisuudessa? Riittääkö minulle tuttu runoilija tai taiteilija? Pitäisikö olla isommin tunnettu? Entä rauhallinen kirjailija, jolla on sana hallussa, mutta joka mielummin karttaisi parrasvaloja? Käykö Kari Hotakainen kirjailijahaastattelussa? Tai filosofi luennolla?

Entäpä kuvaaminen

Nuorena olin kerran Eppujen Martti Syrjän kanssa samassa hississä. Silloin valokuvaaminen olisi ollut supernoloa. Hissi oli kamalan pieni ja ahdas, ja pokettikameralla olisin kuitenkin saanut vain huonon kuvan.

En muutenkaan pyydä selfietä julkkikselta. Ehkä minulla on jokin puutostila, kun sellainen ajatus ei tule mieleenkään. 

Eräs työkaverini kävi usein katsomassa Helsinkiin tulleita ulkomaisia julkkiksia, seisoi hotellin edustalla, odotti tapaavansa heidät ja juhlisti asiaa kännykkäkuvalla. Minä söin mieluummin lounaan toimistolla ja lähdin takaisin hommiin...

Olenko jotenkin arka vai enkö ymmärrä hyvän päälle? 

Mutta entä jos sittenkin

Kun asiaa oikein pohdin, niin olisihan se hienoa, jos olisin aikoinaan ottanut valokuvan David Bowiesta. Mahdollisuuksia olisi ollut useampia.

Miten mahtaisin toimia nyt, jos tuo nuoruuteni rakkaus tulisi kadulla vastaan? Ehkä mittavan suremisen jälkeen olisin tarpeeksi rohkea imeytymään kylkeen, sanomaan jotain hehkeää ja ottamaan meistä yhteiskuvan. Kotona sitten näyttäisin otostani onnellinen hymy huulillani ja todistaisin, joko että olen seonnut tai maailman kirjat ovat pahasti sekaisin :D

Koska nyt en kuitenkaan voi täyttää enkä näyttää tuota yllä mainittua haavetta, niin päädyn helpommin lähestyttäviin julkisuuden henkilöihin.

Viime viikolla en ottanut kuvaa Martti Servosta Napanderi-bändinsä kanssa. Eli häntä voitte katsella kodinrakentamisliikkeen mainoksesta ja ajatella, että tuonkin hervottoman tyypin se on nähnyt ;-) 

Sen sijaan jaan teille ihanan Maija Vilkkumaan keikkaelämää pallossa sekä Coldplayn aivan mahtavan stadionkeikan toisenlaisen pallomeren. 

Juuri tällaisissa positiivissa kuplissa minä tykkään viettää aikaani. Yleensä ilman kameraa, mutta joskus sattuu myös vahinkoja :)

Nainen, joka ei nouse koskaan paikaltaan

Ajamme ystävän kodin eteen ja otamme hänet mukaan reissuun. Kaveri heittää takakonttiin reppunsa ja penkille viereeni painavan kirjan kivikirkkojen arkkitehtuurista. Otamme matkan varrelta kaverin vaimonkin matkaan ja ajelemme Sastamalaan.

Aamulla herään ison päärakennuksen yläkerrassa pikkuruisessa makuuhuoneessa. Vaikka ikkuna oli yön sepposen selällään, niin tekee mieli astella viileään suihkuun. Talo tarjoaa meille valtavan aamiaisen. Neljälle ihmiselle 12 karjalanpiirakkaa, juustoa niin paljon, ettei kukaan kykenisi niitä heti aamusta tuhoamaan, vihanneksia riittävästi, reilusti hedelmiä, neljä puolen litran jugurttiannosta (valmiiksi tehtynä), puuroa ja tietysti juotavaa. Kyllä ovat vieraanvaraisia täällä Mattilan majatalossa. Iso rakennus yksin meille neljälle ja runsas aamiaistarjoilu.

Kun napa on täynnä lähdemme länsirannikolle ja löydämme etsimämme Rauman Pyhän Ristin kirkon. Edessäni on upea paanukattoinen kivikirkko, joka rakennettiin 1500-luvun alkupuolella fransiskaaniluostarin kirkoksi. 

Pihamaalla on niin paljon nuoria, että arvelen tänään olevan rippijuhlat tulossa. Mikään ei kuitenkaan näytä estävän meitä menemästä kirkkoon sisään, joten suuntaamme sinne.

Sisällä tunnelma on sanoinkuvaamaton. Kuoriholvin maalaukset näkyvät edessäni ja molemmilla puolilla lehtereitäkin koristaa apostolien kuvat. Takanani soivat urut, nyt harjoitellaan juhlia varten. Käännyn katsomaan ylös taakse, ja siellä onkin aika upean näköiset urkupillit koristeineen. Kun käännähdän takaisin huomioni herättää jostain kumman syystä vasemmalla puolellani penkissä istuva nainen. Hänellä on kirja (virsikirja?) kädessään ja naisen katse on kuin ajatuksissaan eteenpäin.

Suupieliäni alkaa hymyilyttää, sillä pian tajuan naisen olevan täällä pysyvästi. Kyllä on huumoria kirkolla. 

En yhtään ihmettele, jos nainen katseleekin vähän sivuun kirjastaan. Olisihan se ikävä lukea samoja lauseita kerta toisensa jälkeen ja olla näkemättä muita paikalla olevia :)

Naisen yläpuolella lehterin kaiteissa on maalauksia. Kuvat esittävät apostoleja ja heidän alapuolellaan kyltissä on suomenkielistä tekstiä, jota alan tavailla. Menee hetken, ennen kuin sanat alkavat luistaa ja vanhat kirjaimet löytävät aivoissani oikean lausumatavan.

Urkurin soitto kaikuu edelleen. Se on vaihtanut tempoa, nyt ollaan jo nopeammassa rytmissä. Kaverilla taitaa olla hyvät fiilikset tulevista juhlista. Mietin, miten kappale tuntuu tutulta ja kun aikani sitä ihmettelen löydän suvivirren sanat päästäni.

Sitten on pakko lähteä eteenpäin, sillä kuorimaalaukset näyttävät todella houkuttelevilta. 

Istahdan sivupenkille ja ihailen kattoa ylläni. Sinne on maalattu raamatullinen pelastushistoria. Katolisia kirkkoja on tullut hiukan tutkailtua, mutta kenties olen käynyt väärissä paikoissa, sillä tämän kaltaista kuvajälkeä en ole ennen nähnyt. Näistä maalauksista ei voi tulla kuin hyvälle tuulelle, vaikkei itse asiaan uskoisikaan. 

Kuvitusten lomassa kiertävät lehdet ja kukat, ja tarinassa kerrotaan sukupuusta, kruunauksista, taivaaseenastumisesta, ja enkelikuorosta. 

1520-luvun kuvat ovat selkeitä ja hauskoja. Niska kenossa minä katselen maalauksia ja ihailen vanhaa restaurointijälkeä. Onneksi kirkko on selvinnyt tulipaloista. 

Täällä on paljon nähtävää ja hyvä rauhoittua. Maalaukset, taulut, mm. Suomen vanhin votiivitaulu ja patsaat on helposti kierreltävissä. Vanhaa isoa kirjaa on mukava selailla ja harjoitella fraktuurakirjainten lukemista. Ystäväni käy katsomassa lähempänä istuvaa veistosnaista ja toinen on istunut jo pitkän aikaa kirkon penkillä.

Minäkin pikkuhiljaa siirryn istumaan penkille. Vaikka meitä vierailijoita on paljon, täällä on hyvä ja levollinen tunnelma. Ikkunoista tulee lempeä valo ja urkurikin on jo laskenut tempoa. Minä voisin istuskella täällä pitkäänkin, mutta pian näen liikehdintää ystävissäni. Alamme olla siis valmiita. Lähdemme astelemaan ulos. 

Ja juuri kun olemme tulleet ulos, näkyy toisaallakin liikettä. Nuoret kävelevät jo kohti kirkkoa. Siellä ne nyt menevät, yhden riitin lävitse. 

Luin jostain, että kellotornin kellot soivat, kuten entisaikaan fransiskaanien päivinä, kymmenen minuuttia jäljessä. Jos tämä on totta, niin onpas suloinen tapa kantaa historiaa mukanaan.  Nyt en huomaa kellojen lyöntejä, en ehkä ole enää tarpeeksi läsnä, vaan mieleni tekee jo päästä kiertelemään vanhaa Raumaa ja etsimään kahvilaa herkkuineen.

Kun kahvittelut, kirjakaupat ja helteessä kävelyt on suoritettu, käymme vielä syömässä Wanhan Rauman Kellarissa. Täytyy sanoa, että palvelu on erinomaista. Saamme pöydän, kun jaksamme odotella hetkisen. Tarjoilija toteaa meille, että nyt saattaa kestää pitkään, ennen kuin saamme ruokaa, mutta saammekin ne reilusti aikaisemmin kuin luvattiin. Kun sitä ruokaa, jota tilaan ei ole enää tarjolla, saan ehdotuksen modatusta vaihtoehdosta, joka vaikuttaa hyvältä idealta. Nautin saamastani vaihtoehtoateriastani todella paljon. Nam! Eli, jos haluat hyviä ruokakokemuksia Raumalla, niin tähän ravintolaan kannattaa etsiytyä.

Ja niin taas kerran, navat pinkeinä, me istahdamme kuumaan autoon ja lähdemme takaisin Sastamalaan. Illalla on nimittäin tarjolla Sastamalan Gregorianan loppukonsertti Pyhän Marian kirkossa. 

Kävin viime kesänä tässä kauniissa kivikirkossa ja ihastuin kertakaikkisesti sen tunnelmaan. Jos Raumalla kirkossa on seinät täynnä kuvituksia, niin Sastamalassa ollaan minimalismin äärellä. Vanhan kivikirkon kaarevaa sisäkattoa peittää valkoiseksi maalattu puu. Sisäseinät ovat uskomattoman kauniit. Kun pienistä kaari-ikkunoista valo taittaa sisälle, muuttuvat valkoiseksi maalatut kiviseinät muhkuroineen kuin vatkatuksi kermavaahtokukkuroiksi. Seinät ovat niin elävät ja kauniit, etten voi unohtaa niitä. 

Ja niin nytkin illalla, kun konsertti on alkamassa, minä ihailen kirkon seiniä ja kattoa. Saatikka maalattiaa, jossa on mukava kävellä ja joka tuntuu ihanan viileältä.

Penkit vaativat istumaan suorassa, eikä jalkatilaa ole kovinkaan paljoa. Mutta gregorianaviikon viimeinen esitys on alkamassa ja nyt kehon täytyy vain kestää tiukasti paikallaan. 

Tunnustan, että harmittaa, kun en kuulekaan gregoriaanista laulua (oletin niin viimekesäisten puheiden perusteella). Myös ystävääni harmittaa asia. Mutta kyllähän sitä voi kuunnella barokkimusiikkiakin, kun nyt tänne asti ollaan tultu. Kai ;-)

Paikan akustiikka sopii minun korvilleni, joten lopulta annan toiveitteni haihtua ilmaan ja Händelin oratoriolle mahdollisuuden. Kuuntelen sopraanon kirkasta ääntä ja nautin tenorin vastauksesta. Kuoron voima on huikea ja orkesteri, se tuntuu tuovan heleyttä esitykseen. Koska vastustan sisäisesti kaikkea, niin vastustan myös seisomaan nousemista kohdassa, jossa englantilaiset tapaavat niin tehdä. Katsomme ystävän kanssa toisiimme, ja minua jo vähän naurattaa, kun huomaan kuinka me molemmat vitkuttelemme ja jarruttelemme liittyä muihin ympärillämme. Tämän yhden kerran, näin sanon itselleni. Ja taas voin antaa musiikin viedä mennessään :)

Automatkalla mietimme, että seuraavan kerran, kun on tarjolla gregoriaanista laulua, lähdemme keikalle heti. Nyt kuitenkin tämä viikonloppu alkaa olla ohitse. Jäljellä on matka kotiin, jossa ollaan reilusti puolen yön jälkeen.

* * *

Muuten, tuon Rauman kirkon naispatsaan penkille on tehnyt kuvanveistäjä Kerttu Horila. Teoksen nimi on "On riemu kun saan tulla sun Herra temppeliis"

***

Kristiinalla onkin sopivasti heinäkuun haasteen aiheena kirkko, joten tässä siihen yksi vastaus :)