Kaikki likaiset yksityiskohdat

Päivä alkaa hyvissä fiiliksissä. Herään anivarhain ja annan siipan nukkua rauhassa pitkään. 

Äiti soittaa: Tuleeko nuorimies tänään käymään?

Minä: Ei tule, sillä oli jotain muuta tänään.

Aamiaisen jälkeen katson parvekkeella odottavaa kurpitsaa. Se on valtava, 22 kiloinen kaveri, jota olen miettinyt monena päivänä. Tänään se saa muodonmuutoksen.

Kannan kaverin sisään. Putsaan sen ulkopuolelta, sillä hygienia on keittiön tärkein osa. Otan ison veitsen. Pistän terän oranssiin ihoon ja viillän kaverin päälaen auki! Noin vain. Sitten käsi tehtyyn haavaan ja rivakasti päälaki irti. 

Pesen kädet uudestaan. Tungen sormeni kaverin sisälle ja kaivan siemenet höttöineen isoon astiaan. Seuraavaksi jykevämmät aseet käyttöön. Jäätelölusikka! Sillä kaavin suurimpaan kulhoon lihaa. "Lihaa, lihaa, enemmän lihaa", sanottiin jo aikoinaan Shokki-lehdessä, joita luin silmät kiiluen ja peläten, että milloin joku hyökkää pimeässä kimppuuni.

Nyt olen kaivanut lihat pois. Laitan ne kylmään. Hygieniaa!

Valitsen seuraavaksi greippiveitsen aseekseni ja alan muotoilla kaveriani. Ensin silmät, jotta hän voi nähdä minut, sellaiset pyöreät ja lempeät. Täytyyhän kaverin hengittääkin, eli pikkuruiset sieraimet. Sitten... sitten suu. Noh, koska olet veikeän tuntuinen, saat todella leveän hymyn. 

Olen onneni kukkuloilla. En muista milloin olisin ollut tällaisessa virtauksessa - tarvitsen näköjään käsillä tekemistä. Nyt veitsen kanssa taiteilu tuottaa erityistä nautintoa. En tunne ajan kulua, hyrisen saadessani tehdä jotain tavallisuudesta poikkeavaa. Kun uusi kaverini Jack on valmis, ihailen häntä hetken. Noin, kyllä olet komea.

Jack tarvitsee siistin tilan ympärilleen. Niinpä menen parvekkeelle. Siivoan nuhjaantuneet kasvit pois, imuroin maton, pyyhin pöydän ja asetan Jackin uuteen kotiinsa. Siihen, josta hän näkee kaikkialle ja minäkin hänet.

Irroitan sisussiemenet hötöstä, keitän niitä hetken ja jätän kuivumaan. Laitan hedelmälihan uuniin kypsymään ja siivoan keittiön. Olen liekeissä. Innoissani käyn pyyhkimässä pölyt talosta ja vien roskat. 

Soitto nuorelle miehelle: Iloista laulantaa hänelle

Nuorimies: voisin kuitenkin ehtiä piipahtamaan siellä

Viesti äidille: kyllä se tuleekin täällä käymään, mutta vain pikaisesti

Äiti: ok

Otan uunista hedelmälihan. Osan laitan kattilaan, jossa on kurpitsakeiton alku tekeillä (huomaatko miten tehokas olen). Lisäksi ajattelin tehdä Jaelin kurpitsa-arepoita, mutta kaapissa ei ole riisijauhoja. Vaihdan valintani focacciaan. Otan sitä varten puoli kiloa kurpitsaa astiaan, lisään muut aineet ja laitan taikinan nousemaan liinan alle.  

Nuorimies viestittää: menee ehkä tunnin myöhempään

Viesti äidille: tuleekin vasta tuntia myöhemmin

Äiti: ok

Keitto on valmis, soseutan sen ja jätän jäähtymään. Siivoan keittiötä ainakin neljännen kerran. Focacciataikina on noussut niin, että mies sanoo sen tarttuneen liinaan kiinni. Irroitan keittiöliinan ja käyn pesemässä sen. Painelen öljyisin käsin taikinan öljytylle leivinpaperille, ja lopputulos näyttää täydelliseltä. Koska en ole vielä ehtinyt paahtaa kurpitsan siemeniä, haen kaapista kaupan versioita. Rips rips vaan päälle. Sitten sormisuolaa. Ja mitä vielä, taidanpa laittaa vähän vielä seesaminsiemeniä. Rops rops. Käyn pesemässä kädet ja taikinakulhon. Tulen takaisin ja katson ihaillen uunipellillistä, jonka pitäisi nyt nousta hetken.

Toukkia! 

"Yäk!", huudan ja katson kauhistuneena focacciaa. Siellä nostelee päätään ainakin kolme sentin pituista toukkaa. Mies tulee keittiöön. Hän tuijottaa kanssani taikinaa. "Se on se saatanan seesaminsiemenpaketti" saan suustani. Pystyn juuri ja juuri koskemaan pakettiin kuivamuonakaapissani. Heitän sen juuri tyhjentämääni roskikseen. 

"Yök", sanon ja nostan tyhjään kompostipussiin taikinan, joka hetki sitten oli vielä täydellinen ja ihanan oloinen. Näen edelleen silmissäni ne toukat. Yök, yök, yök! Tiedän syöneeni siemeniä, jos en tällä viikolla, niin ainakin viime viikolla. Onneksi en muista mitä ruokaa, mutta Yök!!!

Nuorimies viestittää: venähtää vielä tunti lisää

Viesti äidille: vasta tuntia myöhemmin

Äiti: ok.

Mies vie roskat. Minä nostan kaikki kuivamuonat ulos apteekkarinkaapista ja katson ne läpi. Tavallisesti käyn kaapin läpi vuosittain, mutta nyt korona aikana olen jättänyt tämän tekemättä. Yök, Birgitta! Yök yök! Heitän muutaman pakkauksen pois, vaikka ne näyttävät ihan hyvältä, eikä päiväys ole pahasti yli. En vaan pysty ajattelemaan muuta kuin niitä päätään nostavia toukkia. Aaaarrgghhhh.

Tunnelma muuttui euforisesta nosteesta kummallisen äkkiä. Käännyn keittiössä ja näen Jackin parvekkeella. Sitä naurattaa. Leveästi!

Samalla nuorimies avaa ulko-oven. Ihanaa! Otan pakkasesta taikinalevyjä ja teen pikaisesti pellillisen Halloween-käsiä. Koska kaikki talon mantelit on syöty, laitan cashew-pähkinöitä kynsiksi. Uunissa pähkinät päättävät irrotella ja karkaavat käsistä. En hermostu, vaan tupsuttelen kädet valkoisiksi tomusokerilla. Samalla laitan leivinpaperille taikinasta jääneet leikkuupalat ja tungen pellin uuniin. Jatkamme innoissamme lautapelin pelaamista syöden valkoisia kummituskäsiä, kunnes nuori mies toteaa, että nyt kyllä käryää. 

Ei hyvää päivää! Ne saamarin cashew-pähkinät, jotka unohdin pellille. Minä avaan parvekkeen oven, otan uunista savuavan pellin ja menen parvekkeelle. Lehtitaikinapalat näyttää hyvältä, mutta pähkinät ovat Halloween-yötäkin mustempia. Katson Jackin silmiin. Se hekottaa aivan punaisena. 

Keittiö on täynnä sinistä savua. Liesituulettimen pörrätessä pelaamme pelin loppuun ja nuorimies toteaa, että hänen täytyy nyt lähteä. Minä mietin miksi äitini ei tullut, vaikka hän nimenomaan aamulla sanoi niin. 

Soitto äidille: Nuorimies on jo lähdössä. Pitikö sun tulla käymään täällä?

Äiti: Eikö teidän pitänyt tulla tänne?

Minä: Aijaa, meillä taisi mennä ajatukset nyt ristiin. No me tullaan kohta sinne pistäytymään.

Ei kun liikekannalle ja kohti äidin ja isän kotia. Siellä hetken nojailu ja rupattelu ja sitten viemään nuorta omaan kotiinsa.

Ehdotan paluumatkalla kävelyä raikkaassa ulkoilmassa, koska olen juossut tänään vain pari kertaa roskiksella. Kävely tekee todella hyvää. Ilman on sopivan raikas, pääni selviää ja yökkimisen seuraksi naurattaakin. 

Kun astun kotiin minua katsoo parvekkeelta tumma kaveri. Käyn sanomassa sille moi ja laitan vähän valoa pimeään iltaan. 

Jack kuiskaa hiljaa: Oliko hauska päivä kuomaseni? Saitko tarpeeksi jännittäviä vaaran ja oksennuksen tunteita? Jatketaanko huomenna samaan malliin ;-)

Minä: Oletkos kunnolla siinä. Vai sammutanko sulta valon?

Että hauskaa Halloweenia vaan teille muillekin ♥

20-luvun nainen

Ajattelin joskus nuorena, että olisin kuulunut 1920-luvulle. Ei minulla mitään kättä pidempää sisäiselle tunteelleni ollut, mutta iloinen meno ja naiseuden tyyli veti minua puoleensa. 

Tampereen Museo Milavidassa on parhaillaan näyttely Paluu 20-luvulle. Jos sadan vuoden takainen elo kiinnostaa sinua, mene ihmeessä Tampereelle. Tästä tulee minulle poikkeuksellisen pitkä postaus, kentis jaksat lukea loppuun, tai ehkä et ;-)

Oma budoaari, kaikki mitä tarvitset

Seinällä on Venny Soldan-Brofeltin öljymaalaus suomalaisesta
tanssitaiteilijasta Maggie Gripenbergistä. (Hyvä naiset!)

Aloitan kierrokseni pukeutumishuoneesta, jossa huomasin olevan kenties kaikki asiat mitä itse tarvitsisin: 

taidetta, 

levysoitin ja musiikkia, 

peti lepäämiseen, 

värikkäät vaatteet, 

peili, 

huulipunat ja tuoksut 

ja löytyyhän tuolta sängyn vierestä puhelin, 

lehtiä ja 

juomistakin. 

Olavi Paavolainen kirjoitti herkullisesti Nykyaikaa etsimässä teoksessaan tämän ajan hienostonaisesta: Shinglattu, kiharoitettu, maalattu ja puuteroitu pää kätkee sisälleen merkillisen määrän itsenäisiä ajatuksia, käytännöllisyyttä ja toimintatarmoa, kun sen sijaan ankaran yksinkertaisen tailor-made'in alla versovat turmeltuneet intohimot ja hienostunut paheellisuus. 

Jos haluat nykypäivän budoaarikokemuksen, suosittelen Porvoon Helmen Budoaaria.

Kuohuva 1920-luku ja ilo irti elämästä

1920-luku oli moderni, teknistyvä ja värikäs aikakausi sotien välissä. Elämään piti saada iloa, joten kaupungit täyttyivät kahviloista, ravintoloista ja mainoksista. Nyt päästettiin irti vanhasta. Naiset heittivät korsetit kaapin nurkkaan (kiitokset 20-luvun leidit tästä) ja lyhensivät hameen pituutta aina 30-luvulle asti. 

Muutosta vauhditti varsinkin elokuvien salaperäiset kaunottaret, joista otettiin roolimallia ja tyyliä. 

Jazzklubit täyttyivät juhlijoista, tupakointi yleistyi (no tuon jättäisin tekemättä) ja treffeillä käytiin oman mielen mukaan. Epäsovinnainen poikatyttö tuli ihanteeksi ja tällä lapsella oli monta nimeä; la garconne, flapper tai suomeksi jazz-tyttö.

Vapaus valita väljää ja yksinkertaista

Vaatteissa korostui huolettomuus ja yksinkertaisuus. Mallia otettiin miesten pukeutumisesta sekä urheiluvaatteista. Muoti oli mahdollista yhä useammalle, koska vaatteita tehtiin sarjatuotantona, ja jos oli näppärä käsistään, niin yksinkertaiset mallit oli helppo valmistaa myös kotona.

Muoti korosti suoria linjoja, pienirintaista ja kapealanteista naista (liekö tästä alkanut langan laihojen ihmisten ihannointi). Vaatteiden vyötärölinja laski lantion korkeudelle. Päivällä pukeuduttiin väljään jakkuun, neuletunikaan, yksinkertaisiin puseroihin ja laskoshameisiin. Rohkeat naiset käyttivät pitkiä housuja. Asusteina oli kauniit kellohatut, hihna-avokkaat ja tietysti pienet käsilaukut.

Illalla sujautettiin helmikirjailtu hihaton iltapuku päälle. Hapsut vain heiluivat tanssin tahdissa ja pitkät  helminauhat ja sulkakoristeet täydensivät eleganssia. Juhlavaatteet olivat keveitä ja rohkeita ja kankaat läpikuultavia. Helmet, kulta, hopea ja paljetit kimalsivat kankaiden koristeina.  

Pikkumusta pelastaa aina (kiitos Coco)

Toisaalta samaan aikaan Coco Chanel loi meille yksinkertaisen pikkumustan. Kun ennen musta oli yhdistetty suruun tai palvelusväen pukeutumiseen, nyt Chanelin puku muutti mustan värin muodikkaaksi. 

Vogue-lehden sanoin: pikkumusta on käytännöllinen, koruton, kaunis ja ylellinen, mutta sovitettavissa yksilöllisiin tarpeisiin. 

Mitä iso maailma edellä sitä meilläkin perässä. Muoti kiiri tänne pohjolaan ja kuten tavallista muutos ei ollut kaikille helppoa. Täälläkin huolestuttiin jazz-tytöistä. Ai ai, miten käy meidän naisillemme, kun perinteitä uhataan näin rajusti. 

Isoäitiäni ei koskaan pidätellyt muiden mielipiteet. Liekö hän saanut 20-luvun pistoksen aikanaan tai oli luonteeltaan muuten vain rohkea. Muistan hänen kertoneen, kuinka palkasta ostettiin ensin mekko, sen jälkeen siihen sopivat kengät, laukku ja hattu. Hiukset oli lyhyet ja laineilla, ja totta, valokuvista näkyy kuinka tavattoman kaunis nainen hän oli. 

Hatusta kuulin useimmiten naurun kera tämän lauseen: "ja sitten hattu tuhman pään peitoksi". Kadulla hän saattoi sytyttää tupakan ja tiedän enoni useamman kerran vaihtaneen kadun toiselle puolelle kävelemään :)

Minulla on edelleen tallella isoäidin pieni musta käsilaukku sekä puuterirasia jonka kantta koristaa Eiffel-torni.

Viereinen pörrötys ei ole isoäidiltäni, vaan museon näyttelystä. Katselin pitkään mikä ihme tuo on, kunnes tajusin lukea kyltin. En ole koskaan törmännyt yöpukupussiin -johtunee yöpuvun käyttöasteesta ;-) 

Tämä höyhenillä ja budoaarinuken kasvoilla koristettu pussukka on matkatuliainen Pariisista. Vau!

Lyhyet suorat ja villisti kiharat

Uusi lyhyt hiusmuoti aiheutti kamppailua kodeissa ja kampaajalla. Miehet ja perheenisät vastustivat jyrkästi lyhyttä kampausta, mutta joskus kävi niinkin, että nainen itse kävi hurjaa sisäistä kamppailua ollako sovelias vaiko innostua muodin virtaan. 

Kampaaja Aune Rahikka kertoi näin: "Huvittavana tapauksena voin mainita erään rouvan, joka oli ottanut valeriaanaa, että jaksoi kestää tämän leikkauksen." Ajatelkaa miten helpolla me nykyään pääsemme :D

Permanenttikin tuli suosioon. Hiukset kierrettiin rullille, joihin yhdistettiin sähköjohdot. No niin tässä vaiheessa voit arvata, että asiakkaat saivat palovammoja tai sähköiskuja. (Olen itse pari kertaa kärväyttänyt korvanlehden kampaajalla, eikä se todellakaan ole mukava juttu.)

Kun kampaajat eivät hallinneet hiustenleikkuun tekniikkaa, naiset astelivat parturiliikkeisiin. Siellä heille erotettiin kampaamo-osastoja tai omia aitioita. Parturit ottivat naiset mielellään asiakkaiksi, sillä markkinakoneisto oli saanut miehet ostamaan partahöyliä ja nyt he ajoivat partansa kotona.

Kähertäjä-lehti kirjoitti vuonna 1920: "Leikkotukka on saanut kestää kovan kiirastulen; sitä vastaan ovat taistelleet kaikki mahdolliset voimat valtioiden päämiestä myöten, mutta turhaan, nainen on voittanut kuten tavallista muotiasioissa."

Huulipunalla ihana amorinkaari esille

Kun elokuvat innostivat uuteen naismalliin oli kätevää, että Hollywoodissa filmitähtiä maskeerannut Max Faxtor toi tavarataloihin kaikkien saataville kehittelemänsä ehostustuotteet, make-upin. Meikkien lisäksi kosmetiikka-ala kasvoi, kun kaksi sen vaikutusvaltaisinta ja vahvatahtoista kilpakumppania Helena Rubenstein ja Elisabeth Arden kehittivät ihonhoito- ja meikkituotteita. 

Hissuttelu haudattiin ja rohkeus otti vallan. Poskipunaa ja puuteria ei säästelty. Luomet värjättiin mustalla, turkoosilla tai vihreällä. Silmien rajaukset olivat tummat ja voimakkaat. Viimeistely tehtiin ripsivärillä ja kulmakarvat vedettiin ohuiksi ja mustiksi. Ja huulet, ne rajattiin tarkasti tummanpunaiseksi amorinkaarta korostaen.

Lehdissä päiviteltiin, kuinka jokaisella naisella on käsilaukussaan kauneusapteekki puutereineen, huulitikkuineen, ripsiväreineen ja maaleineen. Nyt kunniallinenkin nainen saattoi julkisesti lisätä puuteria tai huulipunaa. 

Joutilaisuus, urheilullisuus ja uimarannat

Rusketus tuli myös muotiin 1920-luvulla. Villityksen laittoi kuulema liikkeelle Coco Chanel, joka välimeren lomallaan oli liian pitkään auringossa. Muoti-ikonin auringon paahtama iho herätti ihastusta ja esimerkkiä alettiin seurata. Rusketus alkoi viestiä mahdollisuudesta joutilaisuuteen. Uima-asutkin yksinkertaistuivat ja olivat hyvin samantapaisia sukupuolesta riippumatta.

Muotikuvasto no 6, kesäkuu 1929: Millainen on sitten kylpypaikkojen ja hiekkarantojen muoti? Mitä suurin pukuvapaus vallitsee rannalla. Välimeren rannalla on täysin sopivaa pelata tennistä uimapuvussa, monet naiset heiluttavat myös mailaansa pitkät ja leveät herrainhousut jalassa. Uimapuku ei saa olla urheillessa esteenä. Hattu voi olla enemmän tai vähemmän kaareva, kaksi- tai kolmekulmainen, seuraten kunkin aistia, pään muotoa ja hiuslaitteita. 

Ihmiset halusivat näyttää urheilullisilta ja kaikin puolin hyvinvoivilta. (Aivan kuten tälläkin hetkellä, elämme samankaltaisessa ajatusmaailmassa)

Elokuvatähtien loistoa ja niin... jätän kommentoimatta mielipiteeni tarinoiden lopetuksista ;-)

Naisnäyttelijät loistivat 1920-luvun Hollywoodin tähtitaivaalla ja muokkasivat kauneusihanteita. Esim. Clara Bow, Louise Brooks ja Mary Pickford jättivät miespääosan esittäjät armotta varjoonsa. 

Suurkaupungin sykkeessä elävä itsenäinen flapper-tyttö oli Hollywood-elokuvien vakiohahmo. Tarinoissa hän yleensä viimein luopui vapaudestaan ja lipui avioliittoon voimakkaan miehen rinnalle. 

Miehiä viekoittelevaa, hupsua flapperia pahantahtoisempi oli laskelmoiva ja salakavalampi vamppi. Esim Pola Negri ja Nita Naldi. 

Jazzin villi syke (syvä kumarrus tälle ihanalle musiikkigenrelle)

Vuosisadan takainen jazziin saa minut aina hyvälle tuulelle ja tietysti hymyn huulille. En tiedä helpompaa tapaa saada itseäni tanssituulelle. 

Upea Joséphine Baker

Jazzin riemu levisi myös tänne meille. Vuonna 1926 Helsinkiin saapui höyrylaivalla amerikansuomalaisista muusikoista koostunut laivan yhtye. He esiintyivät pääkaupungissa muutaman kuukauden ja toivat tietoisuuteen amerikkalaisen jazzin. Upea musiikki sai seurakseen tanssityylit shimmy, charleston ja black bottom. Tanssi-illoista tuli monen ravintolan vetonaula.

Arvostelijat uskoivat jazzin ja charlestonin turmelevan nuorison ja levittävän pahellisia tapoja. Naurettavasta jalkojen sätkyttelystä toivottiin palattavan jalompiiin tanssimuotoihin. Huvittelunhaluinen kansa ei välittänyt kritiikistä vaan otti innokkaasti vastaan uudet muotitanssit.

Aikakausi, josta saattoi sanoa: että saimmekin elää ja nähdä tämän. Kohtuullinen turmelus teki kenestä tahansa mielenkiintoisen henkilön. - kirjailija Matti Kurjensaari - 

Näin sadan vuoden jälkeen

Arvostelijat ovat aina kriittisiä, mutta ei nuoriso koskaan ole turmeltunut siinä määrin kuin vanhemmat ovat pelänneet. Ja vaikka kohtuullinen turmellus tekisikin minusta mielenkiintoisen henkilön, mitä siis en ole ;-), niin tiedän etten oikeasti haluaisi elää aikaa sata vuotta sitten. Syy on yksinkertainen, asiat ovat nyt paljon paremmin ja saan nauttia monesta 1920-luvun naisten antamasta lahjasta. Vapaudesta olla enemmän oma itseni, pukeutua kuten haluan tai tehdä hiuksilleni mikä parhaimmalta tuntuu. Voin vapaasti riemuita asioista ja vastata itse itsestäni. 

Kiitos kaikille ihanille naisille silloin sata vuotta sitten!

Sydän ei unohda

Yksin. 

Etsin vinyylin, nostan levysoittimen kannen ja lasken neulan kolmannen kappaleen alkuun. Vähän volyymia lisää, ja vielä vähän enemmän. Tahti iskee kaiuttimesta vatsaani, liukuu varpaisiin. Kaikki värisee sisälläni enkä voi estää liikettä, vaikka polvea pitäisi lepuuttaa. Minä pompin ympäri kotia, ylös, ylös, ympäri, ympäri ja koko kehoni herää eloon.

Ja minä muistan, kuinka nuorena, molemmat vielä raakoina, sinä sanoit minulle miltä tuntuu, mitä olet tässä jumalattomassa maailmassa. Pelkäsit ehkä reaktiota? Turhaa se oli, minä rakastin mitä ikinä läpi kävitkään.

Ja kuinka makasimme äitisi keltaisella sohvalla, sivelimme toistemme kasvoille kipsivelliä ja odotimme sen kuivumista yrittäen olla nauramatta. Kuinka kovasti pelkäsin olevani liian lihava tai liian tavallinen, mutta sinä rakastit. Hiljaa ja hyväksyen.

Olit puhdasta kultaa, herkkää riisiposliinia, sellaista pehmeää katsetta, isoja syviä silmiä. Ja tuntui, että mitä kovemmin puristi maailma, tai minua kylmä suhde, sitä korkeammalle me pompimme ilmaan ravintolan tunkkaisessa savussa, pidimme toisiamme pinnalla, vaaleanpunaisten silmälasien ja omituisten drinkkien sekoituksessa.

On pakko lopettaa. Hyppiminen. Minä katson peiliin ja mietin mitä sinulle mahtaakaan kuulua nyt? Sinä mitä ihanin ihminen nuoruuteni herkkinä vuosina.

Måneskin - VENT'ANNI