Jäniksen papanoita ja kananmunia

Pääsiäisen salaisuus
ei aivan auennut minulle tänä vuonna.

Kellokeskiviikona minä aloitin laskea...
no kolme viikkoahan tässä on oltu kuin ihminen konsanaan.

Kiirastortain aamuna näin peilistä itseni
ja ihmettelin albiinokanin punaisia silmiäni
- muodonmuutos tulossa vai?

aamupäivän aikana imeskelin jo toista tablettia, jonka toivoin poistavan kaktuksen piikit kurkustani
- luulin että kasvisruokailu oli terveellistä.

Pitkänä perjantaina
kanin silmät olivat uponneet kalloni sisään
edelleen yhtä suloisen punaisina. Hengitykseni muuttui ristihuulen tuhinasta kuolevan kalan kuivan maan korinaksi
- apua, lamaannunko lahnaksi?

Lankalauantaina pohdin, että jos olen oikein kiltti, niin voin vielä ehtiä nauttia näistä parista vapaapäivästä. Päätin olla päivän teeman mukaan hiljaa ja nyt tunnustan, etten muista koko päivästä yhtään mitään. Pelottavaa kyllä, kukaan perheenjäsenistäkään ei muista minusta mitään...
- olenko kadottanut jo täysin itseni?

Sukkasunnuntaita totean: Kyllä! Kyllä on kulutettu villasukkia oikein urakalla. Siispä lähden liikkeelle, ihmisten ilmoille. Minä näen pääsiäiskokon palavan ja kuulen, että se on nopein tapa hoitaa noidat tontilta. Syön niin paljon suklaata ja herkullista sitruunajuustokakkua, että napani tursuaa ylitse.
- tällä suklaan syömisellä, muutun varmasti joko jäniksen papanoiksi tai valtavaksi mignon-munaksi!

Tänään maanantaina
Yhtäkkiä huomaan palanneeni takaisin omaan ruumiiseeni. Vain neljä nenäliinaa tänään. Silmämunani kilpailevat kananmunan kuoren kanssa kilpaa auringonpaisteisessa aamussa. Ehkä eilinen päivä oli paras parantumispäivä.

Pitäisiköhän vielä laittaa oma kokko palamaan ja ottaa päiväkahvin kera monta suklaamunaa?
Kyllä. Parempi tehdä niin kuin hyväksi on todettu ;-)

Pääsenpähän sitten huomenna virkistäytyneenä, tai paremmin sanottuna noituneena ja suklautuneena, takaisin töihin...

Pikakelaus, tuo elämää rikastuttava toiminto

Joskus tekee mieli toivoa vaikka mitä. Löytää itsestään asioita, jotka tuovat iloa, joita haluaisi osata, joita kaipaisi virkistämään elämäänsä tai joista haluaisi kovasti päästä irti.

Toisinaan pelkän mietinnän sijaan kaivan ison vihon esiin. Katson kuvia, jotka nostavat fiilistäni. Kirjoitan mitä päästäni irtoaa, annan sanojen kulkea sydämeni tunneakselin kautta ja ulostautua kätestäni paperille.

Usein pääni selvenee ikävistä ajatuksista. Toisinaan syntyy moninkertaisesti parempia uskomuksia maailmasta ja varsinkin itsestäni. Kummasti tällainen kirjoittaminen puhalluttaa raikkaampia tuulia sisuksiini.

Niin paljon kun haluankin kehitellä omia kuvitelmiani ja välttelen valmiita mainoksia, poikkeuksiakin tapahtuu. Kävi nimittäin niin, että elokuvatallennetta katsellessani minun tehokkuussilmäni näkivät asian ytimeen mainoksia 64 kertaisesti pikakelatessani.

Nyt tiedän taas yhden asian, jonka haluan.
Ajattelin tilata tämän kaverin pesemään meidän vessan ;-)

Ihania viivoja kankaalla

Torstaina kulkiessani junalle, näin lempitauluni naisen, Démasquéen, keikailemassa Ateneumin seinällä. Oi, miten minun sisälläni hyvä tuuli heräsi ja pyöritti virtauksiaan niin, että päänystyräni nostivat hiukseni taivaisiin.

Minä lupasin itselleni, että huomenna, kun Ateneum avaa ovensa, minä käyn taas kerran tervehtimässä tätä ihanaa, raikasta naista.

Ateneum on mainostanut näyttelyitään isoin seinäkankain ja olen ihaillut niitä usein työmatkoillani. Kangasmainosten lisäksi Ateneum rakensi julkisivuremontin aikoihin taidetirkistelyikkunoita. Törmäsin tirkistelyseinään toissa talvena, kurkistin ohimennessäni Ellen Thesleffin kaunista omakuvaa, Van Goghin kylämaisemaa ja sitten suureksi ilokseni Gallen-Kallelan upeaa ranskatarta.

Katsokaa tätä naista, siinä se istuu pienessä tilassa, kauniin kudotun kankaan päällä, liljojen ja pääkallon äärellä. Mikä katse, vapaus, täydellinen itseluottamus.


Eilen minä sitten lähdin katsomaan japanomaniaa, Rodinin ajattelijaa ja lopulta vihdoin astelin Démasquéen eteen. Lienenkö ollut murrosikäinen, kun olen hänet ensikerran nähnyt, mutta joka kerta vaikutus on yhtä järisyttävä. Upea nainen ja kerrassaan mahtava Gallen-Kallela!

Ateneum on nyt uudelleenasettanut Suomen taiteen tarinan seinilleen. Teokset ovat vierekkäin ja päällekkäin, patsaita on asetettu taulujen lomaan ja tunnelma on hieno. Värikylläiset seinäpinnat ovat kuin ilta-auringon voima, ne vetävät puoleensa vääjäämättömästi. Tänne tulen uudestaan varmaan jo ensiviikolla. Hengittämään yhtä huonetta kerrallaan, värejä, viivoja, ihmisiä, elämää kokonaisuudessaan.

Museokortti tulee vinkumaan vinhasti. Minä tiedän sen =)

Koskaan ei tiedä, minkälaisen yllättävän elämyksen kohtaa matkallaan, ja koko loppupäivä on samalla kertaa pelastettu. 

Viikon kolme erilaista päivää

Se oli tiistai, kun minä suuntasin keskellä päivää tilaan, jossa harjoittelin tehdasasetuksiin palaamista. Huvittuneena mutta samalla erittäin keskittyneenä, minä tarkastelin seisoessani kehoni asentoa ja olomuotoa. Missä on lantio, missä pää ja lavat? Onko syvät vatsalihakset toiminnassa ja mihin suuntaan kylkiluuni törröttävät. Seuraavaksi makasin selälläni. Nostin jalat 90 asteen kulmaan ja kädet irti maasta (kyynärpäät 90 asteen kulmassa myöskin ja sormet harallaan). Siitä sitten keinahtelin ensin pienin liikkein puolelta toiselle ja lopulta hallitusti toiselle kyljelle, sieltä syvillä lihaksilla takaisin alkuasentoon jne. Myöhemmin kierähtelin vielä vauvamaisesti vatsalleni ja sieltä lopulta yksivuotiaan taidoilla pystyyn seisomaan.

Täytyy sanoa, että oli tehokasta ja hauskaa tuollainen harjoittelu. Siinä meni palikat paikoilleen.

Keskiviikkona katselin illalla miestä sillä silmällä. Jotain oli meneillään, mutten tiennyt mitä. Se kysyi ruuan jälkeen kävelykaveria ja minä lähdin mukaan. Heti pihalla vilkaisin sen sivua ja meinasin kysyä mikä on huonosti, mutta jostain syystä päätin olla hiljaa. Kahdensadan metrin päästä miehestä kuitenkin kuului huokaus ja purkaus ja ymmärsin hänen läheisen työkaverinsa menehtyneen edellisiltana aivan yhtäkkiä. Sairaskohtaus vei nuoren miehen... aivan tuosta vain... mitään varoittamatta.

Asia pysäytti minutkin. Tiesin miehen, niin kuin vuosien takaisen työkaverin muistaa, ja mietin miten vähän ihminen tietää omasta ajastaan. Miten erilailla sitä kohtaisikaan ihmisiä, jos tietäisi mitä tuleman pitää. Surullista, niin surullista. Ollut lähes koko alkuvuosi...

Tänään torstaina, mietin lounaalla onko torstai toivoa täynnä. Ehkä on parempi ainakin olettaa niin. Minä lähdin väsyneenä töiden jälkeen fysioterapeutille. Minun ei tarvinnut puristaa kyyneleitä silmäkulmistani, vaan ne vapaina noruivat, kun jalkakalvoni saivat tuntea käsittelyn salat. Ja kuten aina, niin tälläkin kertaa minä kuvettani kaivaessani huvittuneena katson sisäistä masokistiani: onhan sitä tyhmempääkin tehty kuin maksettu kerta toisensa jälkeen kyyneleistä.

Kotiin päin kävellessäni tunsin kuitenkin vapauden tunteen kehossani. Jotain on lähtenyt liikkeelle, eikä mitään vastaan vetävää kiskontaa tunnu.

Nyt minä istun hiljaa kotona. Katselen kynttilän loimotusta parvekkeen pimeässä illassa. Kuuntelen viereisestä huoneesta kuuluvaa kitaran sointua. Nostan jalat pöydälle ja toivon, että osaan olla tästä kaikesta kiitollinen.

Rakkautta teille kaikille  ♥

Come together

voitko auttaa

sataa kuuman huumasi

virrata puhtaan rakkautesi

tähän tavoittamattomaan

ärsyttävän sarkastiseen, likaiseen tilaani

kaihoa

kemiaa

pakoa tai vetoa

vain sinun kanssasi

minun on mahdollisuus

kuplia ja

nauraa