olin lopettanut juuri ikuisen-maton etsintää (huomaatko, miten huonosti manifestoin itselleni mattoa)
ja mietin miksi roskis haisee, vaikka olin pessyt alakaapin eilen kiiltäväksi ja vienyt aamulla kompostin.
Ensiratkaisuksi sytytin kynttilän ja löyhyttelin sammuvaa tulitikkua - ihan niin kuin se ratkaisisi kaikki maailman hajuongelmat. Seuraavaksi menin parvekkeelle, toin valtavan omenakassin sisälle ja valikoin ystäväni äidin pihamaan omenoista kirpeimmän näköiset. Lohkoin valtavia omenoita isolla veitsellä, ronskisti, sillä olin juuri sellaisella tuulella.
Etsin äidin omenapiirakan ohjeen. Rikoin kananmunia ja vatkasin innolla sokereita sekaan. Kesken kaiken sipaisin radion päälle ja keittiön täytti nuoren Olivia Newton-Johnin ääni. Minä matkasin muistoissani Greasen maailmaan... miten kauan siitä olikaan, elokuvasta, johon isäni juuri ja juuri antoi luvan mennä.
Olivia pehmensi liikkeeni, se sulatti melkein voin lautasella. En voinut olla laulamatta mukana, vaikka se pilasi kodin äänimaailman.
Taikinan valmistuttua ladoin omenalohkot kauniisiin riveihin, suihkautin päälle reilusti kanelia ja laitoin pellin uuniin.
Jäin seisomaan keittiön ikkunanpieleen, aurinko paistoi ja piha näytti raikkaan kesäiseltä, vaikka pihlajan lehdissä olikin hiukan punaa. Sitten alkoi tippua valkoisia palloja taivaasta, rakeet hakkasivat ikkunalautaa, ne kimpoilivat asfaltilla ja minä tuijotin hämmentyneenä sinistä taivasta ja auringon paistetta rakeiden takana.
Siinä säätilaa ihmetellessäni kävin laittamassa juutuubista lisää Grease kamaa. Kesken mehevää vetoani Grease Lightning -biisistä soi uunin kello ja taivaallinen tuoksu tulvahti kotiin.
Nyt jälkeenpäin toivon vain ettei naapuritalon mies ollut parvekkeellaan tupakalla samanaikaisesti kun minä muistelin leffan muuveja ;-)
